Suomi on ylittänyt keskiviivan ja kiitää ohituskaistalla. Rekan valoja ei onneksi näy horisontissa, ja tie on auki.
Montenegrokin tuossa ratifioi Suomen Nato-jäsenyyden eräänä puolustusliiton tärkeimmistä tukipilareista.
Nato-onnitteluja ja tunnustuksia satelee tasaiseen tahtiin kuin vihkiparille, paitsi yksi mustasukkainen jurottaa nurkassa ja uhkaa toistuvasti tupen rapinoilla, vaikka osapuolet ovat sanoneet ”tahdon”.
Ratkaiseva ponnistus Natoon liittymiseksi on vielä ”terrorismin vastainen taistelu”. Maailman turvallisimpina pidetyt maat Suomi ja Ruotsi liitetään lopulta Natoon terrorismia torjumalla!
Vaikka eipä tuo Erdoğan aivan väärässä ole turvallisuushuolineen terrorismista. Hänhän on valitellut, että Ruotsissa on muutamakin marxilais-leninistisen äärijärjestön kurdiedustaja valittu valtiopäiville.
Keijo Kaarisade varmaan huomauttaisi, että terrorismin integroituminen järjestelmäpolitiikkaan on osa iloiten tervehdittävää monimuotoisuuskehitystä.
Se on pitkällä myös Suomessa.
Pahanilkinen ja myönteistä kehitystä monin tavoin häiritsevä MV-lehti vihjaili vuonna 2018, että afganistanilaissyntyisellä apulaiskaupunginjohtajallamme Nasima Razmyarilla (sd.) on Facebook-kaverinaan vakavasta rikoksesta epäilty Ali Sohrab.
SDP:ssä onkin kiehunut maahanmuuttajataustaisten edustajiensa ympärillä aina alkaen kansanedustaja Hussein al-Taeen (sd.) julkaisemista törkykirjoituksista ja päätyen kurditaustaisen Anter Yaşan ja ”lelusalakuljettajana” tunnetun suomensyyrialaisen Rami Adhamin väliseen ilmiantokonfliktiin, joka sai hitchcockmaisen ratkaisun tänä vuonna.
Terrorismin ja hämäräyhteyksien torjunnassa pitää siis olla tarkkana!
Ainakin sen tapauksista voi oppia, mitä monikulttuuri-ideologian hunajalla marinoitu maahanmuutto saa aikaan. Tulee kulttuuriristiriitoja, etnisiä konflikteja, epävakautta ja muita väristyksiä, ja pahimpina kaikista kansanryhmien käyttämistä valtioiden välisten riitojen sätkynukkeina.
Joskus käy niin, että terrori ei uhkaa valtiota, vaan valtio uhkaa terrorilla kansalaisiaan ja muita ihmisiä. Näin käy, kun joku Putinin kaltainen demiurgi mädättää valtiota sisältä päin.
Mutta ilmiö tunnetaan myös Suomessa. Vielä 1970- ja 1980-luvulla muutamat suomalaiset järjestelmäpoliitikot bastardisoivat yhteiskuntaamme katsoen siten pelastavansa Suomen valtion. Mistä oli kyse? No tietenkin suomettumisesta.
Minä seuraan valtavirtamedian ohella koko ajan myös marginaalimediaa, kuten filosofisia Mind-, Analysis-, Synthese- ja European Journal of Philosophy -lehtiä. Niiden lisäksi tulee joskus avattua myös ammattilehti Suomen Sotilas.
Viime maaliskuun numerossa oli Pekka Virkin arvio Alpo Rusin teoksesta Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991 (Docendo 2022), ja jutussa esitettiin niin sanotun Stasi-listan sisältö.
Listalta löytyvät lähes kaikki Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen keskeisten poliitikkojen nimet muutaman vanhan kommunistin ohella: muiden muassa Tarja Halonen, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen, Eero Heinäluoma, Erkki Tuomioja, Ulpu Iivari, Ulf Sundqvist, Matti Ahde ja Vappu Taipale.
Minä en julkaise näitä. Minä vain viittaan niihin ja toistan sekä referoin valikoituja otteita. Voitte itse lukea listan Suomen Sotilaasta täältä. Valtamediassa Rusin paljastus ei juuri huomiota saanut, ymmärrettävistä syistä.
Rusin mukaan lista kattaa suomalaishenkilöt, joita koskevista tiedoista pyydettiin vuonna 1999 lisäinformaatiota Saksan Stasi-aineistoja valvovalta viranomaiselta (BSTU). Pyynnöt toimitettiin saksalaisviranomaiselle kahden suomalaisprofessorin kautta. Kirjoittajan mukaan ne perustuvat oletettavasti Supon tiedossa olleisiin Rosenholz-henkilökortteihin sekä niin sanottuun Tiitisen listaan.
Suomen Sotilaan kirjoittaja Pekka Virkki selittää, että
”[n]imi Stasi-listalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että henkilön yhteys Itä-Saksan turvallisuuspalveluun on ollut syystä tai toisesta niin kiinnostava, että suomalaistutkijat ja/tai -viranomaiset ovat halunneet tutustua heitä koskeviin dokumentteihin lähemmin. Merkittävällä osalla yhteistyö lienee ollutkin melkoisen syvällistä, mistä kertoo useampien KGB:n ja itäsaksalaisten suoranaisesti värväämien henkilöiden mukanaolo listalla.”
Mainitut henkilöt ovat siis kiinnostaneet tutkijoita siksi, että heitä on voitu pitää Stasin mahdollisina yhteistoimintahenkilöinä. Kokoomuslainen Virkki jatkaa asioita historiallisesti kontekstualisoiden, että
”[m]ikä on voinut 1980-luvun YYA-Suomessa olla normaalia tai vain eettisesti kyseenalaista, saattaa Venäjä-pakotteiden eturintamaan asettuneessa EU-Suomessa olla yksiselitteisen rikollista.”
Tällainen asioiden relativoiminen voi kuitenkin olla liian kilttiä. Flirttailu Stasin tai KGB:n kanssa on saattanut olla perin rikollista jo kyseisten turvallisuuspalvelujen kukoistusvuosina 1980-luvulla.
Myönnyttelyjä katalalle kommunismille ei voida perustella halulla pelastaa suomalainen yhteiskunta vielä huonommilta seurauksilta. Se on samanlaista kuin sanoisi, että on hyvä, kun on kuppa, koska se on AIDSia parempi sukupuolitauti!
Terrorismia on pääasiassa kahdenlaista: on valtioterrorismia (valtion harjoittamaa terrorismia) ja valtion vastaista terrorismia.
Terroristi, joka vahingoittaa valtiota esimerkiksi maanpetoksella jonkin terroria harjoittavan toisen valtion hyväksi, on kaksinkertainen terroristi, eivätkä hänen toimensa muutu hyveellisiksi dialektisesti.
Nykyinen Venäjä jatkaa neuvostoajalta periytyvää valtioterroriaan peittelemättömästi. Myös Putinia nuoleskelevan Erdoğanin toinen saapas on verta puolillaan.
Renny Harlinin elokuvan Cliffhanger eräästä repliikistä opimme, että ”yhden terroristi on toisen vapaustaistelija”.
Terrorismi onkin sikäli silmänkäänteille altis asia, että sitä esiintyy yleensä juuri siellä, missä sitä ei luulla olevan.
