Rooman valtakunta ei ollut vahva siksi, että sillä oli voimakas keskushallinto, vaan siksi, että periferia pidettiin sotilaallisesti vahvana, ja sen vuoksi Rooma saattoi kukoistaa sisäisesti.
Väitän, että samasta syystä Suomesta tulee yksi Naton tärkeimmistä jäsenmaista.
Natosta on selvää hyötyä myös Suomelle itselleen, ja sen vuoksi olenkin ollut Natoon hakeutumisen kannalla jo Brezhnevin vuosista asti.
Koskaan ei pidä kuitenkaan katsoa vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen käsi tekee.
Edut Suomelle ovat ilmeiset. Liittokunta takaa vahvan poliittisen tuen, joka ennalta eliminoi sotilaallista konfliktia Venäjän kanssa. Myönteistä näyttöä on saatu Venäjän ja Norjan rajalta, jossa on ollut hyvin rauhallista. Ei siis haittaa, vaikka tällaista rajaa on nyt Venäjän ja Naton välillä yli 1300 kilometriä lisää.
Naton jäsenyyteen liittyy kuitenkin kaksi suurta kysymysmerkkiä. Ensinnäkään ei ole takeita, että viidennen artiklan mukainen yhteispuolustus todella toimii tositilanteessa. Toiseksi, hakeutuminen niin sanotun ydinsateenvarjon alle nojaa hullun miehen strategiaan, joka on kyseenalaistunut Ukrainan sodassa.
Jo Natoon hakeutumisen aikana nähtiin, että organisaatiot tulevat sitä herkemmiksi sisäiselle eripuralle mitä enemmän niihin kuuluu eri arvomaailmoja edustavia osapuolia. Viidennen artiklan soveltamisesta ei ole kokemuksia, ja aktivoitu se on vain syyskuun 11. päivän jälkeen 2001, juuri ennen Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittamaa kosto-campaignia Irakissa.
Eräs Ukrainan sodan merkittävimpiä opetuksia on, että ydinpelote on pelkkä kupla. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän ydiniskua pelätään ja vastaiskuun luotetaan.
Minäkin luotan vuoren varmasti vain siihen, että yksikään Naton ydinasevaltio ei käyttäisi kansallista ydinasettaan puolustaakseen Suomea tai muuta vierasta valtiota Venäjän tai jonkin muun maan hyökkäystä vastaan.
Ainoa mahdollinen apu, jota Nato-maat voivat Suomelle antaa, perustuu niin sanottuihin tavanomaisiin aseisiin, elatuksen napanuoraan, tiedusteluun, partiointiin ja poliittiseen tukeen.
Jo Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana ollut se, että niiden tuhovaikutus jää ihmisten mieliin ikuisiksi ajoiksi, ja ne rikkovat valloitettavan omaisuuden sekä ansaitsevat moraalisen tuomion.
Puhe ydinsateenvarjosta on absurdia siksikin, että ydinräjähdykset eivät suojele ketään vaan päinvastoin tuottavat radioaktiivisen laskeuman, jolta mikään sateenvarjo ei suojaa edes hyökkääjää itseään.
Ydinaseilla spekuloiminen täyttää filosofi Herbert Marcusen määritelmän totaalisen hallinnon kielestä, jossa yhdistetään näppärästi pehmeitä perhekäsitteitä ja tuhon voimia, kuten sanonnassa ”vetypommin isä” (ks. Marcusen teosta Yksiulotteinen ihminen vuodelta 1964, s. 110).
Kannattanee varoa hurahtamasta 1960-luvulle tyypilliseen retoriikkaan, joka tunnetaan myös dokumenttielokuvasta Atomic Cafe ja mustasta komediasta Tohtori Outolempi.
Naton merkityksen pitäisi olla vakautta vahvistava, joten ei ole syytä liioitella siirtymistä pidäkkeen politiikasta pelotteiden politiikkaan.
Keskustelu Suomen Nato-jäsenyyden merkityksestä lähtee väärille raiteille, jos populistisen valtamedian innostamana keskitetään huomio ydinasetukikohtiin, ydinaseharjoituksiin ja kysymykseen Nato-varuskunnan perustamisesta Suomen kamaralle.
Ei Venäjän etulinjaan hullukaan ydinpommeja varastoisi, sillä täältä ne olisivat vihollisen varastettavissa, jolloin myös ensikäytön kynnys laskisi. Eikä tänne Naton tukikohtaa kukaan ole tuomassa edes pyydettäessä, sillä monet muutkin maat ovat joutuneet kilpailemaan niistä.
Turhaan siis murehditte sodan tuulia pasifistit Eva Biaudet (r.), Veronica Honkasalo (vas.) ja Heikki Patomäki (vas.) sekä Aleksanteri-instituutin Venäjä-fanit Markku Kivinen (vas.) ja Markku Kangaspuro, joista jälkimmäinen on kunnostautunut myös Karl Marx -seurassa ja Rauhanpuolustajissa.
Teidän kaltaisenne ovat olleet se pahin pelote suomalaisia ihmisiä kohtaan operoituanne pitkään idänkortilla ja edustaessanne jatkuvaa suomettuneisuuden aikakautta.
Mitä hyötyä Naton jäsenyydestä sitten Suomelle on, jos ydinpelotteeseen ei voi tässä maailmankolkassa luottaa, vaan ydinräjäytykset voi jättää terroristiryhmien ja pienten valtioiden, kuten Israelin ja Iranin huoleksi?
Sitä hyötyä, että Naton jäsenyys tekee Suomen itärajasta uuden 38. leveyspiirin, jonka yli ei voi astua vailla seurauksia. Mitä siitä sitten seuraisi?
Vastaus on samanlainen kuin Yhdysvaltain vastaus kysymykseen, mitä tapahtuisi, jos Venäjä käyttäisi ydinasetta Ukrainassa: Yhdysvallat pitäisi tavanomaisin asein huolen siitä, että Venäjällä ei olisi sen jälkeen muun muassa Mustanmeren laivastoa ollenkaan.
Suomen Nato-liitos on kahden kauppa ja win/win-tilanne. Näissäkin sosiaalisen vaihdon taseissa lahjat menevät tasan; tosin vaihdon väline on kovin erilainen.
Suomi saa ratkaisevan tärkeän poliittisen tuen. Nato puolestaan saa Pohjolan alueen merkittävimmän sotilaallisen resurssin, johon sisältyy Euroopan vahvin kenttätykistö, ja siksi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen uutinen Suomen mitättömyydestä Natossa on ankka.
Kauppa ei ole Suomelle huono, sillä ilman poliittista tukea Suomen sotilaalliset voimat jäisivät epäuskottaviksi. Nato tuo mukaan komponentteja, joita Suomelta on tähän asti puuttunut, ja siksi olemassa olevien resurssiemme arvo kasvaa tässä fuusiossa.
On myös turhaa etukäteen murehtia oman auttamisvelvoitteemme valumista esimerkiksi Baltian maihin. Mikäli Venäjä päättäisi kohdistaa aggressionsa Baltiaan, joutuisimme joka tapauksessa konfliktin piiriin ja uhatuiksi. Joten on parempi, että pyrimme ennakolta estämään konfliktin syntymisen osana liittokuntaa.
Mitään näkyviä muutoksia Naton jäsenyys ei katukuvaan tuo. Mutta se parantaa Suomen asemaa kansainvälisten investointien kohteena, tuo tänne uusia yrityksiä ja pysyttää nykyisiä. Se lisää luottamusta ja henkistä turvallisuuden kokemusta Pohjolassa.
Suurimmat muutokset ovat ulospäin näkymättömiä, ja ne tehdään esikuntien karttojen ääressä, kun strategiat menevät pitkälti uusiksi. Varjopuolena on, että Naton jäsenyys lisää brysseliläistä byrokratiaa.
