Kylillä ja kaupungeissa on jälleen kyselty Perussuomalaisten puoliintumisaikaa. Kauanko kuluu, että hallitukseen osallistuminen halkaisee puolueen kahtia: kepumaista ja kokoomuslaista yhteistyötä tekeviin ja periksiantamattomiin?
Tällä kerralla perussuomalaisilla on sellainen kiilto silmissä, ettei puoluetta sinänsä millään halki saa. Ei ole ulkoisia uhkia, kuten vuoden 2015 maahanmuutto, jonka edessä Kokoomus ja Kepu kyykkäsivät ja vaativat samaa Perussuomalaisilta.
Mutta Perussuomalaisten kannatus voi hallitukseen osallistumisen myötä puolittua.
Kuten jo aiemmin totesin, oikeistohallitusta ei estä mikään. Se syntynee helposti ja nopeasti.
Hallituksen haaste on nyt valtiontaloudellinen. Siitä seuraa, että kaikki seuraavaan hallitukseen osallistuvat puolueet tulevat vuonna 2027 hallitusvastuusta ulos kannatuslukemiltaan kuralla, rämettyneinä ja ryvettyneinä.
Tulosta tehostaa, että vasemmisto-oppositio pääsee mielipuuhaansa, arvostelemaan katsomosta, mistä kaikesta ei saa leikata ja kuinka kansaa ei pidä kiusata. Nythän vasemmisto on tasoittanut tuhlaajatytön polkunsa velkaseteleillä.
Eräs valtioviisas lausahti aikoinaan, että taitavalta poliitikolta vaaditaan vastaus kahteen kysymykseen: miten tasapainottaa valtiontalous ja pitää puolueensa kannatus myös seuraavien vaalien jälkeen.
Ongelma ei koske niinkään Kokoomusta kuin Perussuomalaisia. Miksi?
Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ideologisesti kaukana toisistaan
Kokoomuksen kannattajakunta ei leikkauksista kärsi tai kärsii vähiten. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteisessä hallituksessa Kokoomus syöttää Perussuomalaiset helposti kannatuskadon kuiluun, sillä Perussuomalaisten kannattajakunta on huomattavasti haavoittuvampi.
Hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa ei riitä enää molempiin puolueisiin.
Kun Kokoomuksen Nato-noste suli pois, Petteri Orpo alkoi kalastella kannatusta ansiotuloveronalennuksilla. Siis veronalennuksilla aikana, jolloin valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat rahoista tyhjät!
Oletus ansiotuloveronalennusten tuottoisuudesta valtiolle on yhtä oletuksenvarainen kuin SDP:n väite, että talouskasvu ja työllisyyden paraneminen hoitavat alijäämän.
Kyllä leikkauksiakin tarvitaan, mutta mistä? Siitä se hallituskiista voi alkaa, ja siitä sen pitäisikin alkaa, mikäli Perussuomalaiset aikovat pitää kannatuksensa myös hallituksessa ollessaan.
Kokoomus sai äskettäin tuekseen taloustieteilijä Bengt Holmströmin, jonka mukaan sosiaaliturvan valtiovälitteisyydestä pitäisi siirtyä anelemaan apua naapureilta ja jättää ihmisten toimeentuloturva yksityisen armeliaisuuden varaan.
Kannanotollaan Holmström osoitti, että mikrotaloustieteen nobelistin ymmärrys loppui heti, kun tultiin makrotalouden alueelle. Sitä se on fakki-idiotismi. Nimittäin tuolla Amerikasta kopioidulla mallilla toimittaessa köyhät ihmiset menevät pian hakemaan sosiaaliturvansa naapureiltaan haulikon kanssa, ja sitten huudetaan jälleen apuun julkisen vallan väliintuloa, sillä kerralla poliisi-intervention muodossa – valtiovallan apua se on kuitenkin.
Valtiotamme on jo huononnettu Ruotsin tapaan maahanmuutolla. Onko syytä rapauttaa vielä suomalaisten ihmisten sosiaaliturvakin, jotta saadaan katujengit kaikkialle? Yleisradion suuren vaalikeskustelun lopuksi kaikki puoluejohtajat nostivat räpylänsä, kun kysyttiin, kuka haluaa lisätä poliiseja. Juuri tämä osoittaa poliitikkojen ajattelun alkeellisuutta, eli hoidetaan mieluummin oireita, kun kurjuuden syyt on kadotettu näkyvistä.
Mutta takaisin asiaan ja asioiden edelle: hallituksen muodostamiseen ja hallituspaikasta kilpailemiseen.
Kokoomukselle ei ole jäänyt muuta keinoa jarruttaa gallup-kannatuksensa laskua kuin tarjota veronalennuksia hyvä- ja keskituloisille, joilla sentään on vielä tuloa. Kokoomus ei ole huolellisellakaan peittelyllä pystynyt salaamaan tavoitteitaan, joihin sisältyvät muun muassa asumistuen heikennykset, jotta koditkin lähtisivät ihmisten alta. Hyi olkoon.
Voi niitä kokoomuslaisia vuokrakiskuriparkoja, joiden rakkaat vuokrarahat jäisivät näin saamatta, ja sääli sijoitusasuntoja, joiden arvot laskevat. Ja pankkeja, jotka kärsivät luottotappioita, kun velkaiset keinottelufirmat menevät nurin. Tällainen politiikka ei kerta kaikkiaan toimi kenenkään kannalta.
Perussuomalaiset ei ole ainakaan omien havaintojeni mukaan kannattanut leikkaamista kansalaisten perusturvasta. Mutta toisaalta puolue ei ole ehdottomasti sitä myöskään kieltänyt. Kuten Riikka Purra Ylen vaalikeskustelussa sanoi: voi tulla tilanteita, kuten pankkikriisi, joissa perusturvaankin puututaan.
Itse luulen, että ensimmäinen uhkaava tilanne on kuitenkin hallitusneuvottelu.
Juuri kansalaisten taloudellinen perusturva on asia, josta hallituksen keskeinen vääntö käydään.
Tätä kautta tullaan tärkeään asiakohtaan, jonka haluaisin jokaisen perussuomalaisen lukevan. Se on nimittäin kohtalonkysymys puolueen omalle kannatukselle, jolle ei pitäisi käydä, kuten Kepulle.
Kokoomuksen myötäily ei kannata Perussuomalaisille
Kokoomus on ylimielisyydessään kohdellut Perussuomalaisia tyhmänä maalaisserkkuna, joka joko suostuu Kokoomuksen esittämiin veronalennuksiin ja sosiaaliturvan leikkauksiin ja otetaan hallitukseen – tai sitten ei.
Mikäli Petteri Orposta tulee hallituksenmuodostaja, Kokoomus yrittänee tehdä Perussuomalaisista jälleen apupuolueen, joka suostuu veronalennuksiin hyväpalkkaisissa työpaikoissa pysyvästi kellottelevan eliitin eduksi.
Kunnes huomataan, että Perussuomalaisten äänestäjissä tuota selustansa turvannutta hyvin toimeentulevaa väkeä ei juuri olekaan, vaan sosiaalietuuksia saavia työttömiä, eläkeläisiä, opiskelijoita ja muita köyhiä suoraan leipäjonoista.
He ovat äänestäneet ja äänestävät Perussuomalaisia saadakseen asumismukavuuden
alentajat katoamaan naapureista takaisin Afrikkaan ja Lähi-itään, lopettaakseen ilmastohumpan, pelastaakseen rintamamiestalonsa ja lähiönsä EU-direktiivien purkutuomioilta, vastustaakseen vihersosialismia ja yleensäkin torjuakseen taloudellisen kurjistumisen juurisyyt, jotka perustuvat rahojen viskomiseen toisarvoisiin kohteisiin: kehitysapuun, euroalueen pönkittämiseen, tukipakettipolitiikkaan ja kansanvälisiin rahastoihin.
Mikäli Perussuomalaiset lipsahtavat ideologisen erehdyksen vuoksi kokoomuslaisen sosiaalipolitiikan takaajaksi, sellainen hallitus leikkaa sitten suomalaisten ihmisten asumistuesta, työttömyysetuuksista, toimeentulotuesta ja opintotuesta, mutta Kokoomuksen painostuksen takia ei vieläkään maahanmuuttomenoista, kehitysavusta ja ilmastotukiaisista eikä vieraiden maiden hyväksi annettavista EU-tukipaketeista.
Ja tätä kautta tullaan Perussuomalaisen äänestäjän dilemmaan. Se muodostuu seuraavasti.
Perussuomalaisten dilemma
Perussuomalainen ihminen on usein pienituloinen tai matalapalkkainen duunari ja saa useasti myös jotakin eläkeperusteista etuutta, työttömyysetuutta tai sosiaalietuutta, mahdollisesti asumistukea tai toimeentulotukea. Hän on entistä useammin nuorehko opiskelija, jonka elämä on tukiriippuvaista.
Perussuomalainen puolue on toisaalta arvostellut sosiaalietuuksien jakelua, sillä niitä on alettu antaa avokätisesti myös maahanmuuttajille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.
Niinpä puolueen ehdokkaat ovat vaalikoneissa rastittaneet ahkerasti ruutuja, joissa sanotaan, että Suomessa on liian helppoa elää perusturvalla. Huonojen vaalikoneiden tapaan niissä ei ole täsmennetty, millä tavalla helppoa tai vaikeaa ja kenelle.
En ole havainnut yhdenkään heikosti toimeentulevan valittaneen viime aikoina sitä, että eläminen olisi ollut liian helppoa. Päinvastoin.
Perussuomalaisilla ehdokkailla lieneekin ollut mielessään sosiaaliturvan liian antelias jakelu muille kuin suomalaisille itselleen. Yhdenvertaisuusperiaatteen vuoksi sosiaalietuuksia joudutaan jakelemaan myös muualta Suomeen tulleille. Ja heitä tulee aina sitä enemmän, mitä avokätisemmin niitä jaetaan.
Välttääkseen houkuttelemasta lisää tulijoita perussuomalainen puolue on siis joutunut vastustelemaan sosiaalietuuksien avokätistä jakelua myös yleisesti. Tässä on Perussuomalaisten dilemma.
Tuen takaamisessa suomalaisille itselleen ei ole mitään vikaa, mutta nykyinen perustuslakimme ulotti toimeentulotukioikeuden koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, ja näkemys perustuu perustuslain äärivasemmistolaiseen ja ylikireään tulkintaan (Scheinin, Illman, Ojanen).
Tässä mallissa suomalaiset on pakotettu jakamaan oma köyhyytensä ja rikkautensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa, mikä on selvästi väärin ja virheellistä.
Mikäli nyt kuitenkin vastustetaan sosiaalietuuksia yleensä, ollaan leikkaamassa perusturvaa suomalaisilta itseltään, jolloin Perussuomalaiset hurahtavat Kokoomuksen kelkkaan ja ampuvat puolta kannattajakuntaansa ja itseään jalkaan.
Tästä puolestaan seuraa, että Perussuomalaisten proletaarikannatus alkaa valua takaisin vasemmistoon.
Tähän asti sen on estänyt vasemmistopuolueiden hoilaaminen maahanmuuton puolesta, minkä myös suomalainen keski- ja pienituloinen palkansaaja tietää omalle asemalleen tuhoisaksi.
Ongelma voitaisiin ratkaista helposti leikkaamalla Suomessa oleskelevien ulkomaalaisten oikeutta perusturvaan ja säilyttämällä Suomen kansalaisten perusturva, sen taso ja saantiehdot, ennallaan.
Perussuomalaiset ja vasemmisto?
Koska SDP on torjunut hallitusyhteistyön Perussuomalaisten kanssa, Perussuomalainen puolue voi pääministerinsalkun saadessaankin löytää hallituskumppanin lähinnä Kokoomuksesta, joka tosin haluaa lisätä kaikkea maahanmuuttoa ja etenkin sosiaalietuushakuista ja matalapalkkaista maahanmuuttoa saadakseen Suomeen julkiselle taloudelle nettotappiollista halpatyövoimaa.
Sisäpoliittisen luottamusongelman juurisyy on siis kaikissa tapauksissa maahanmuutto. Se johtaa tietenkin myös väestön vähittäiseen vaihtumiseen, politiikan subjektin eli kansakunnan sivuuttamiseen ja poliittisen vallan perillisyyden kumoutumiseen, eli siihen, että Suomen valtio lakkaa olemasta kansallisvaltiona, kun siltä vähenee tai poistuu hallitseva subjekti: kantasuomalaisista koostuva Suomen kansa.
Kuinka käykään silloin, kun maassa asuvan väestön enemmistö ei enää koostu kantaväestöön kuuluvasta kansasta, vaan muualta tulleiden poliittis-hallinnollisesta kansalaisuudesta, joka on samalla tavalla luovutettua kuin sukupuoli, jota voi vaihtaa viranomaispäätöksellä?
Hehkutettaessa maahanmuuton tärkeyttä kuin vanhaa dieseliä unohtuu helposti, että uhattuna on Suomen valtion väestöllinen koostumus, jota ei vieraiden kansojen maahanmuuttomarssin jälkeen saada enää ennallistettua edes ennallistamisasetuksella.
Sekä Kokoomus että vasemmisto ovat valmiita satojen tuhansien ulkomaalaisten maahantuontiin vain työvoimateknisistä syistä pohtimatta, mitä se tarkoittaa kielemme ja kulttuurimme olemassaololle. Demarijohtoisen opetusministeriön mukaan ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä pitäisi kolminkertaistaa, vaikka opiskelijat haluavat opetuksen suomeksi. Lahjaksiko opiskelupaikat pitäisi ulkomaalaisille antaa?
Maamme on osallisena hallitsemattomassa monikulttuuri-ideologisessa kokeessa, jossa panoksena ovat väestörakenteemme, kielemme ja kulttuurimme, eikä sen enempää Kokoomus kuin vasemmistokaan ole tässä mielessä Perussuomalaisille toinen toistaan parempi hallituskumppani.
Perussuomalaisen äänestäjän dilemmaan on ainakin yksi oikea ratkaisu: Perussuomalaisen puolueen pitäisi heti Säätytalon neuvotteluihin mennessään hylätä uusliberalistisen talouspolitiikan ajaminen. Se on ideologia, johon Keskusta on jo kaatunut eksyttyään alkiolaiselta polulta.
Sillä agendalla ei voi menestyä vaan päätyä Kokoomuksen apupuolueeksi. Rikkaat ja hyvätuloiset pysyvät Kokoomuksessa, mutta Perussuomalaisten kylki vuotaa takaisin vasemmalle, ja vuoto alkaa heti.
Perussuomalaisen puolueen dilemmaan liittyy myös se, että päätyessään tulevaan hallitukseen Perussuomalaiset joutuvat ottamaan vastuuta vihervasemmiston tekemien taloustuhojen korjaamisesta.
Näin ollen Perussuomalaisten ei kannattaisi lainkaan pyrkiä hallitusvastuuseen vaan antaa vihervasemmiston korjata taloutta itse, valtiovarainministeriön ohjeiden mukaan.
Dilemmoja siis riittää.
Perussuomalaisen äänestäjän dilemmana on intressiristiriita: kansalaisten oma kansallinen etu vaatisi Perussuomalaisten äänestämistä, mutta se todennäköisesti johtaa oikeistohallitukseen, joka leikkaa pieni- ja keskituloisten ihmisten sosiaaliturvaa, eläkkeitä, opintotukea ja työttömyysetuuksia vähintäänkin indeksijäädytyksillä. Samalla Kokoomus voi saada läpi vaateensa maahanmuuton lisäämiseksi ja maahanmuuton tarveharkinnan poistamiseksi.
Perussuomalaisen puolueen dilemmana puolestaan on kannatusristiriita: jos puolue menee hallitukseen Kokoomuksen kanssa, sen oma kannatus kokee kolhun puolueen joutuessa tukemaan sellaista politiikkaa, jota puolue on vastustanut periaatteellisesti, kuten maahanmuuttoa, ilmastoaneita ja EU:n tukipakettipolitiikkaa. Jos taas puolue ei hallitukseen mene, sitä moititaan vastuun pakoilusta.
Jo vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen oli vuonna 2015 sitä mieltä, että suomalaisia ihmisiä paremmin kohteleva hallitus olisi muodostettu Perussuomalaisten, Keskustan ja SDP:n kesken. Tämäkin mahdollisuus kannattaisi pitää avoimena, jotta Kokoomus ei pääse kiristämään Perussuomalaisia hallitusneuvotteluissa.
Kokoomuksen kaavailemille asumistuen leikkauksille, suomalaisten kuritukselle ja maahanmuuttopartituureille ei pidä antaa periksi, sillä Kokoomuksella ei ole muuta mahdollisuutta muodostaa hallitus kuin Perussuomalaiset. Ideologinen raharepeämä vasemmistoon on niin suuri.
