Yhdysvallat on aikojen saatossa tarjonnut meille muutakin kuin turvallisuuspalveluja ja Nato-asiakirjojen tallelokerosäilytystä.
Kun harvardilainen sosiologian professori Robert K. Merton loi itseään toteuttavan ja itseään kumoavan ennusteen käsitteet teoksessaan Social Theory and Social Structure (1949), hän tuskin osasi aavistaa, että niillä olisi merkitystä Suomen presidentinvaaleissa.
Mertonin mukaan ennusteet voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset tosiasiassa toimivat, ja niinpä ennusteilla voidaan myös tietoisesti ohjailla ihmisten käyttäytymistä. Poliittinen media voi sondeerata vaaleja julkaisemalla ennusteita – tai jättämällä niitä julkaisematta, mikäli niiden trendit ovat toimittajille epämieluisia.
Esimerkiksi ennuste, että vasemmisto häviää vaalit, voi kannustaa vasemmistolaisia äänestämään, jolloin ennuste ei toteudukaan, ja kyseessä on itseään kumoava ennuste.
Toisaalta sama ennuste voi myös lannistaa äänestäjiä, jolloin he jäävätkin vaalipäivänä kotiin, ja ennuste tulee vahvistaneeksi tappiollista tulosta. Vastaava vaalikäytös voi leimata tietenkin myös oikeistoa ja kaikkia osapuolia.
Koska samalla ennusteella voi olla keskenään päinvastaisia ja toisiaan kumoavia vaikutuksia, ennuste voi olla vaikutukseltaan myös neutraali tai mitätön. Aivan tarkkaan ei voidakaan sanoa, miten ennusteet loppujen lopuksi vaikuttavat. Kaikkihan riippuu siitä, miten ihmiset päättävät toimia. Jotain vaikutusta niillä on syytä kuitenkin katsoa olevan. Asiaa ovat analysoineet myös filosofit Karl R. Popper ja William James.
Taktikointi kiihtyy
Kokemusten mukaan viimeisellä vaaliviikolla laskussa olevat ehdokkaat jatkavat laskuaan ja nousussa olevat jatkavat nousuaan. Ilmiö tunnetaan ”voittajan vankkureina”.
Mikäli Helsingin Sanomien viime viikon lopulla teettämä mielipidetiedustelu kelpaa suunnannäyttäjäksi, Alexander Stubbin (kok.), Pekka Haaviston (vihr.) ja Jussi Halla-ahon (ps.) kannatukset ovat tasoittumassa.
Halla-aho (20,6 %) tavoittaa kärkeä, ja Haavisto (22,3 %) sekä Stubb (24,2 %) tavoittavat Halla-ahoa oltuaan jo pitkään laskusuunnassa.
Tämä gallup oli vaaliviikon ensimmäinen, ja pian tulee myös
Ylen viimeinen laaja mielipidetiedustelu, jonka viipymistä on ehditty jo epäillä yrityksestä pimittää nousevien ja laskevien tähtien asentoja. On mahdollista, että Yle on teettänyt gallupin muttei ole julkaissut sitä, jottei kansaa nousisi nykyistä enempää nousussa olevan ehdokkaan rattaille.
Joka tapauksessa jo Helsingin Sanomien
julkaisema ennuste voi vaikuttaa olennaisesti äänestäjien
käyttäytymiseen, ja taktinen äänestäminen kiihtyy.
Vihervasemmiston äänestäjät todennäköisesti pelästyvät ennustetta ja katsovat Haaviston putoavan toiselta kierrokselta. Tällöin Li Anderssonin (vas.) ja Jutta Urpilaisen (sd.) kannattajat ryntäävät Haaviston tueksi, ja Haavisto saa myös heidän prosenttinsa kohoten jopa vaalin ensimmäisen kierroksen voittajaksi.
Ilmasto- ja ihmisoikeusehdokkaina esiintyvien Anderssonin ja Urpilaisen asema on paitsi turhauttava, myös intentionaalisesti ristiriitainen. Molempien täytyy ikään kuin teeskennellä tavoittelevansa kannatusta, kun ehdokkaiksi ovat ryhtyneet. Mutta samalla heidän täytyy vältellä kannatusta ja toivoa, että heidän ääniään virtaisi Haavistolle, jotta toisella kierroksella olisi jotain vihervasemmistolaista äänestettävää.
Taktikointi on lähtenyt ylikierroksille silloin kun ehdokkaat jo itse taktikoivat ääniään omille kilpailijoilleen. Ristiveto kertoo, että ehdokkaita on ”liikaa”.
Yhtäaikainen kiihdytys ja jarrutus tuleekin olemaan todellinen sanallisen akrobatian taidonnäyte jopa kaksoispuheen ennestään taitavilta poliitikoilta. Varsin hyvin kasvonsa on säilyttänyt Urpilainen, joka on pystynyt kääntämään ääniä itseltään siististi pois jaarittelemalla Afrikan asioista ja muistuttamalla kipanneensa 150 miljardia veronmaksajien EU-rahoja kehitysmaihin komissaarina toimiessaan (aiheesta täällä).
Pataporvariston hunajaisilla miljoonalahjoituksilla kampanjaa käyneellä Stubbilla ei liene enää kovin paljon realisoituvaa kannatuspotentiaalia. Kokoomuslaiset ovat puolueuskollisia äänestäjiä, ja heidän äänensä alkavat jo olla Stubbin kopassa. Sen sijaan konservatiivisimmat kokoomuslaiset voivat innostua monilla prosenteilla kannatustaan nostaneen Halla-ahon mahdollisuuksista ja siirtävät tukensa hänelle.
Olli Rehnin (kesk.) kirimatka loppuu kesken, ja myös osa konservatiivisesti esiintyneen Mika Aaltolan (sit.) prosenteista siirtynee Halla-aholle äänestäjien havaittua ”3 prosentin” Aaltolan hankkeen epärealistiseksi.
Kolmella pointilla toiselle kierrokselle vai kolmannelle tilalle?
On täysin mahdollista, että ”kolmen pointin” Stubb vielä putoaa kolmannelle sijalle, ja toiselle kierrokselle päätyvätkin vihervasemmiston pääehdokkaaksi siivilöitynyt Haavisto ja Stubbin sekä Rehnin peitonnut Halla-aho.
Tällöin toisen kierroksen tuloksen ratkaisee klassiseen ostrakismokseen vertautuva poistoäänestys, toisin sanoen se, kumpaa vastustetaan enemmän. Haaviston ja Halla-ahon loppuasetelma todennäköisesti olisi myös täpärin, sillä molemmilla riittää periaatteellisia kriitikoita. Vaalista tulisi hekumallinen syrjintä- ja sortokisa, ja saisimme jälleen kuulla rasismista ja ehkä jopa fasismista niin, että korvat soivat.
Mutta myös Stubbin ja Halla-ahon vastakkainasettelu olisi messevä, koska vaalin loppukierroksella olisivat kaksi oikeiston ehdokasta, toinen ääriliberaalilta suunnalta ja toinen konservatiivien riveistä. Vasemmistokaan tuskin jättäisi äänestämättä, koska tässä tilanteessa olisi jotakin, mitä vastustaa. Halla-ahon mukanaolo joka tapauksessa takaisi sutinaa toiselle kierrokselle.
Sen sijaan tylsin vaaliasetelma olisi Stubbin ja Haaviston välinen, koska vastakkain olisivat kaksi liberaalia, joista on vaikea sanoa, kumpi on oikeistolaisempi tai vasemmistolaisempi. Haavistossa ei kuulemma ollut häivähdystäkään punaista, mutta Stubb käyskenteli Aleksanterinkadulla punaiset kengät jalassaan.
Vireillä olevat työtaistelut todennäköisesti kuitenkin riittävät muistuttamaan luokkakaunaa poteville, missä heidän kaverinsa oikein ovat, ja Stubbin peloista pahin on juuri hänen oman puolueensa johtama hallitus. Alex I:n kuningastie Westendiltä Kultarantaan voi katketa siihen.
Myös presidentinviran hakijoilla on kireät työmarkkinat, vaikka jokaisella heistä onkin jo takataskussaan vähintään sadantuhannen euron vuositulot, ja muutaman tulot viran myötä putoaisivat. Vaali onkin terveellinen muistutus Petteri Orpolle (kok.), ettei myöskään politiikan alalla vallitse minkäänlaista työvoimapulaa saati tarvetta työperäiseen maahanmuuttoon.
Ehdokkaiden kirjossa riittää tarjontaa kuin Pentelin värikynäpaletissa, ja taktiseen äänestämiseen pakottaa vaalin kaksivaiheinen rakenne. Jos oma ehdokas ei toiselle kierrokselle selviä, joutuvat monet äänestämään vähemmän suosimaansa varaehdokasta tai, mikäli sellaista ei ole, äänestämään toista vain pudottaakseen toisen pois. Näin voi käydä jo ensimmäiselläkin kierroksella, eikä vaalin tulos anna välttämättä totuudenmukaista kuvaa siitä, keitä tai minkälaista politiikkaa äänestäjät todellisuudessa kannattavat.
Epävarmoina aikoina etsitään suuria liidereitä
Robert K. Merton loi teoksessaan myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteet ja alkoi puhua eräänä ensimmäisten joukossa ”viiteryhmistä”.
Vaikka kaikki ehdokkaat ovatkin liikuttavan yksimielisiä siitä, että defensioita täytyy vahvistaa ja turvallisuutta on pakko varjella (ainakin niin kauan kuin vapautta Suomessa vielä riittää kahlittavaksi), tästä vaalista tulee kaikesta sovinnollisuudestaan huolimatta heimokäytöksen foorumi.
Kansa rekrytoi uutta presidenttiä kiimaisemmin kuin pitkään aikaan, sillä presidentti-instituution kumileimasinvaihe on ohi, eikä virkatehtävistä selviä silkkinauhojen leikkuulla. Ulkopoliittisten tilanteiden vaihtelut vaativat johtajaa, joka ei katoaisi Niinistön saappaanvarsiin.
Kaivataan ”puolueiden yläpuolella” olevaa moraalipastoria, joka jylisisi oikeudenmukaisuutta taivaallisena herra Kymäläisenä. Etsitään kvasitranssendentaalista pyhyyden kokemusta, haetaan miltei monarkkia. Kirjoitin hakuprosessin vaikeudesta täällä, sillä ehdokkailla on ollut rekordeissaan lähes pelkkiä virheitä ja niiden selityksiä, tosin ansioiden luetteloilla ja muulla omakehulla sinänsä on tietenkin mittaa kuin elokuvien lopputeksteillä.
Myös ilmifunktion ja piilofunktion käsitteille tulee tehtävää myöhemmin tänä vuonna.
Kun Donald Trump todennäköisesti valitaan uudestaan Yhdysvaltain presidentiksi, olisi vastattava siihen, mitä ilmifunktioita ja piilofunktioita asiaan liittyy.
Trumpin ympärille järjestäytynyt kansanliike on aivan liian usein vain tuomittu julkisessa sanassa ja niin sanotussa tieteessä kiinnittämällä huomio siihen, mitä hänen kannattajansa tekevät. Ei ole pohdittu, mitä se merkitsee. Tuomitseva eetos puolestaan on alkeellista, koska se ei selitä ilmiötä, ja niinpä se ei auta ymmärtämään asioita.
Väitettyihin vaalivilppeihin ja kansanedustuslaitoksen valtaamiseen liittyvän protestihenkisyyden piilotehtävänä on artikuloida symbolista tyytymättömyyttä siihen, että monet asiat ovat menneet Yhdysvalloissa pieleen – ihan niin kuin Suomessakin. Työpaikat ovat karanneet Kiinaan, Meksikon raja vuotaa, asunnottomuus vallitsee, ja liittovaltion velka on tähtitiedettä runollisempaa.
Kyse on brittifilosofi Rom Harrén sanoin ”ritualisoituneesta aggressiosta”, ja Donald Trump on post-televisiollisen ajan lahja Yhdysvaltain keskiluokkaiselle ihmiselle.
Väitöskirjatutkija Sesse Sopanen Essex School of Liberal Artsista ja SITRAsta ennustaa, että vaaleja tuskin voidaan edes järjestää, koska vaarana on demokratian vastainen äänestystulos!
