Nyt kun kansanedustajat ovat talvilomalla, medioille ei synny oikein mitään kirjoitettavaa. Muutoin tilanne on hallinnassa, sillä virkakunta pyörittää valtiota hyvin, ja poliitikoista olisi vain haittaa.
Koska politiikan toimittajat eivät saa uutisoitavaa, toimituksissa on uutistyhjiön keskellä päädytty pohtimaan, mistä saataisiin jotakin kohistavaa.
Myös puolueissa on mietitty, kuinka julkisuutta voitaisiin pitää yllä tauon aikana. SDP:ssä tultiin ilmeisesti tulokseen, että jotakin on tehtävä, sillä puolueen kannatus on vajoamassa prosenttiyksikön verran.
Demarien eduskuntaryhmässä todennäköisesti ajateltiin näin: uhrijulkisuutta ei saa rasismiväitteillä, koska eduskunnassa ei ole juurikaan uhriksi kelpaavaa etnojengiä, joten rasismiväitteet eivät tepsi. Lisäksi rasismisyytökset satavat Perussuomalaisten laariin, ja Perussuomalaisten kannatus on noussut pari prosenttiyksikköä jokaisen rasismikohun jälkeen.
SDP:ssä päädyttiin sitten patenttiratkaisuun ja päätettiin vedota ”häirintään”, ”ahdisteluun” tai ”epäasialliseen käytökseen”. Ne kun ovat sosiaalidemokraattisen soveliaisuuden ja poliittisen korrektuiden vastaisia inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, joista niiden kohteiden katsotaan voivan päättää omavaltaisesti itse. Aivan samalla tavalla vihervasemmistolaiset yleensäkin pyrkivät päättämään viestien lähettäjien puolesta siitä, mitä lähettäjät sanoillaan tai teoillaan tarkoittavat.
”Häirinnästä” avautui aluksi SDP:n kansanedustaja Ville Merinen Yleisradion ohjelmassa, ja Tytti Tuppurainen lausahti asiasta lehdissä.
Erikoista on, että ”häirintää” sanottiin esiintyvän SDP:n sisällä, mutta täysin tavallista se, että asiasta syytettiin miehiä. Tavaksi tullutta oli sekin, että mies moitti miehiä, mikä puolestaan osoitti, että hyvesignalointi ja moraalisen karisman keruu jatkuvat lomallakin.
Opimme tästä sen, että yhteiskunnan tekemisessä intohimottomaksi ei ole kansanedustajien kovasta yrittämisestä huolimatta vielä onnistuttu, sillä seksuaalisia yllykkeitä, kuten ”epäasiallista koskettelua” ja ”vihjailua”, näyttää esiintyvän jopa eduskunnan sisäpuolella.
SDP:n tarkoitus oli tietenkin vain ilmaista syvää huolta kansalaisten keskinäisestä hyvinvoinnista omalla puuttumisellaan vakavaan ongelmaan, sillä eduskuntahan on tunnetusti yhteiskunta pienoiskoossa. Ville Meriselle tapaus toi kaipaamaansa julkisuutta, sillä muutoin hän on värittömämpi, huomaamattomampi ja vähäeleisempi kuin tämän blogin kirjoittaja.
Uutisnälkäiset toimittajat löysivät jutun nopeasti tunnistaen kuitenkin samalla demaripuolueen huonon viestintästrategian, joka oli nyt menossa täysin metsään.
Häirintää SDP:n sisällä, ja vielä itse sanovat? – Ei toimi.
Niinpä Helsingin Sanomat lavensi orastavan kohun pikaisesti ikään kuin ”koko eduskunnan” ja ”poliittisen kulttuurin” ongelmaksi sekä kirjoitti yleisellä tasolla ”eduskunnan avustajien huonosta kohtelusta”.
Myös Yleisradio himmensi SDP:n sisällä myrskyävän pintaväreilyn nopeasti ”eduskunnan häirintäkohuksi” ja ”useiden puolueiden ongelmaksi”, josta vain SDP:ssä kehdataan avautua.
Tämä järjestelmätasolla ilmenevä valtava systeemiongelma nimeltä ”häirintä” saa siis ilmaisunsa miesten ja naisten keskinäisenä kiistana ja kähmintänä tuossa varmasti heteroseksuaalisessa viitekehyksessä eduskuntatalon sisäpuolella, kaikille tutussa pylvästalossa, joka jo sinänsä muistuttaa kaltereista ja normatiivisesta pamputtamisesta.
Asiayhteyden vuoksi on syytä laajentaa kohua lisää. Häirintäsyytöksillä kurittaminen on itse asiassa sinänsä mitä vakavinta häirintää, eli asia on vice versa.
Itse asiassa koko eduskunta on yhteiskunnallisten konfliktien tihentymispiste, sillä lainsäädäntötoiminta koostuu vallankäytöstä ja edustaa pakottavan vallan muotoa. Niinpä ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kansanedustajat ja heidän avustajansa saattavat joutua kokemaan erilaisia häirinnän muotoja.
Minua häiritsee tavattomasti se, että kansanedustajat kehtaavat häiritä minua sekä velvoittaa ja rajoittaa toimiani kaikilla niillä tavoilla, joilla se tekee.
Olen jatkuvan häirinnän kohde kansanedustajien taholta. He häiritsevät kansalaisia muun muassa leikkauksilla, verojen korotuksilla ja käsky-, kielto- sekä lupanormeilla, joilla kajotaan ihmisten käyttäytymiseen ja läpivalaistaan elämäämme: pyritään päättämään esimerkiksi sanankäytöstämme ja seksuaalikäytöksestämme.
Eduskunnassa toimivien kansan palvelijoiden keskinäinen perseestä puristelu on pikkujuttu verrattuna siihen puristeluun, jolla poliitikot puristelevat mehuja kansalaisista.
Edustuksellisen demokratian ja poliittisen ohjauksen idea on pahasti vinoutunut, sillä se perustuu vääristyneeseen näkemykseen, ikään kuin kansanedustajilla olisi jonkinlainen etuoikeus hallita sivistyneitä ihmisiä laeiksi muovatuilla mielipiteillään, pakkovallalla ja pakkotoimilla.
Tämä poliittisesti johdettu häirintä ja ohjailu on leviämässä myös liike-elämään tiedostavaisten woke-aktivistien toimesta. Esimerkiksi kauppaketju Lidl ilmoitti korottavansa muovikassien hinnan 59 senttiin tavoitteenaan ohjata asiakkaiden kulutustottumuksia ja vähentää muovikassien käyttöä. – Siis mitä? Kauppias yrittää päättää, mitä asiakas tarvitsee, haluaa ostaa ja kuinka toimii.
Pöhvelimpienkin töyhtöpäiden pitäisi ymmärtää, että asiakkaiden tarpeista ja kulutustottumuksista pitää asiakkaiden itsensä voida päättää. Muovikassivihassa on kyseessä sama vihreä kiilusilmäisyys, jolla halutaan myös liharuoat pois ihmisten ruokapöydistä.
Palataanpa pylvästaloon ja pohditaan politiikan asiakkaiden asemaa.
Eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla lain eduskunnan turvatoimien kiristämisestä. Jatkossa eduskunnan turvahenkilöt voivat kantaa esimerkiksi etälamautinta, ja kansanedustajien tukena ja turvana saapastelevat ”henkilösuojaajat” voivat saada luvan kantaa asetta. Häiritseväksi koettu kansalainen voidaan jatkossa siis myös ampua eduskunnan turvatoimialueella tai eduskuntatalon sisällä! Ei häiritse kansalaisia?
Mitä pelättävää sellaisilla poliitikolla voi olla, jotka toimivat reilusti? Ja ovatko sellaiset poliitikot reiluja, joilla on paljon jotakin pelättävää?
Erään kansanedustajan katsottiin aiheuttaneen jokin aika sitten vaaraa ympäristölleen laukaistessaan käsiaseen eduskuntatalon lähiympäristössä, tullessaan muina miehinä baarista kuin villin lännen saluunasta.
Eduskunnan ja erityisesti SDP:n viestintästrategia ei ole nyt mennyt ihan nappiin tässä uhkakuvista ja peloista tärisevässä turvallisuusdiskurssissa, jossa operoidaan jatkuvasti ihmisten vapauksia kaventavilla uhkien ja vaarojen oletuksilla.
Aiheesta aiemmin
