Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan. Myös syyttäjäviranomaiset ovat käyttäneet sanaa laajalti kirjoittaessaan syytteitä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.
Sanan ”vihapuhe” käyttäminen on arveluttavaa lain käytön yhteydessä, sillä ”vihapuhetta” ei mainita lainsäädännössä. Tämän sanan käyttäjät eivät ole myöskään itse määritelleet käsitteen merkitystä.
Kun käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa. Kun toisten ihmisen esittämä arvostelu, epäily ja kyseenalaistaminen tulkitaan ”vihapuheeksi” (joskus myös ”häirinnäksi”), kyse on psykologisesti sanottuna havaitsija–toimija-virheestä.
”Vihapuheen” esiin nousussa on kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena. Psykologisesti tulkiten kyse on myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.
Seuraavassa pohdin filosofis-analyyttisin keinoin, minkälaisia asioita voidaan luonnehtia ”vihapuheeksi” ja millaisia ei. Lähestyn asiaa esimerkkien kautta ja kysyn, miksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa pääosa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta on suuntautunut maahanmuuttoa ja islamia vastaan. Käänteisesti kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja muualla Euroopassa niin sanottua ”vihapuhetta” ei kohdisteta juuri lainkaan kansallisvaltioiden sisällä olevia syntyperäisiä vähemmistöjä vastaan, vaan etupäässä muualta tulleita ja vierasperäisiä laittomia maahanmuuttajia kohtaan. Onko kyse lainkaan vihasta vaan jostakin aivan muusta?
’Vihapuheen’ käsitteellinen analyysi
Pienessä ja melko yksiaineksisessa Suomessamme asuu monenlaisia etnisiä vähemmistöjä. Otetaan esimerkiksi vaikka (A) saamelaiset, (B) romanit, (C) tataarit ja (D) juutalaiset. Näihin vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia vastaan ei kohdisteta juuri minkäänlaista vihaa, aggressioita eikä halveksuntaa sen enempää arkielämässä kuin viestinnässäkään.
Mikäli jotakin mainittua kansalaisryhmää kohtaan alkaisi nousta laajamittaista vastustusta tai syrjintää eikä ilmiölle voitaisi löytää järjellistä perustetta tai syytä, ilmiötä voitaisiin kuvailla tai selittää tunneperäisen asenteen, vihan, esiin nousulla.
Koska ihmisiä on aihetta pitää järjellisinä olentoina, kielteisenä pidettävien asenteiden esiintymistä olisi pyrittävä selittämään ensisijaisesti muilla kuin tunneperäisillä seikoilla. Ehkä jokin kansanryhmä rötöstelee muita enemmän tai on muita ahneempi, ja näkemys perustuu tietoon sekä kokemukseen, ei ennakkoluuloon. Tiettyjä kansanryhmiä voitaisiin luonnollisesti myös arvostaa ja tuntea sen jäseniä kohtaan empatiaa tai sympatiaa, mikäli sen jäsenet olisivat esimerkiksi toisia kärsineempiä, keskimääräistä anteliaampia tai muilla myönteisenä pidetyillä ominaispiirteillä varustettuja.
Mikäli kansanryhmät A, B, C ja D ovat kuitenkin keskenään samalla viivalla niin, että niitä kohtaan osoitettavia näkemyksiä tai mielipiteitä ei voida selittää millään järkiperäisillä tekijöillä, mutta vastustusta silti ilmenee, se voidaan selittää tunneperäisellä reaktiolla: ”viha”-nimisellä asenteella. Esimerkiksi jos vaikkapa saamelaisia kohtaan alettaisiin yllättäen kohdistaa täysin järjenvastaista ja selittämätöntä vastustusta ja syrjintää, tuo kielteisyys voitaisiin selittää vihaksi.
Entä miten tilanne ja sen selitykset muuttuvat, jos joukkoon astuu kokonaan maamme ulkopuolelta tuleva uusi kansanryhmä E, jota vastaan aletaan suunnata tosiasioiden tukemia mielipiteitä. Vastustetaanpa maahan tuloa sinänsäkin. Onko silloin kyse vihasta?
Jos oletetaan edelleen, että ihmisten toiminta on järkiperäistä ja että ihmiset valistuneen rationaalisuutensa perusteella myös tekevät valintoja, joiden mukaisesti he arvottavat ilmiöitä joko kannatettaviksi tai vastustettaviksi, olisi myös heidän tekemiään ratkaisuja selitettävä ensisijaisesti muilla tekijöillä kuin pitämällä niitä tunteiden ilmaisuina, kuten ”vihana”.
Oletetaan, että maahan saapuva uusi kansanryhmä E aiheuttaa kantaväestölle suuria rasitteita, kuten sosiaalikustannuksia, työttömyyden pahenemista, asuntopulan kärjistymistä, kilpailua yhteiskuntamme voimavaroista ja yleensäkin luo maahamme voimakkaita eturistiriitoja. Oletetaan, että E tuo mukanaan myös uskonnollisperäisiä arvokonflikteja, jotka ovat pitkälti ratkeamattomia tulijoiden oman periksi antamattomuuden vuoksi, ja että tulijat vieläpä vaativat kantaväestöä sopeutumaan ja hyväksymään heidän norminsa, jotka merkitsevät kantaväestölle järjen taantumusta. Voidaanko tämän kaiken vastustamista pitää silloin vihana?
Vastaus on yksiselitteisesti: ”ei voida”. Ei voida eikä pidä voida, sillä vastustukselle voidaan helposti osoittaa järkiperäinen selitys. Kantaväestö puolustaa asemaansa ja oikeuksiaan, jotka perustuvat kansakunnan itsemääräämisoikeuteen, kansallisvaltioiden itsejärjestymisperiaatteeseen ja meritokraattiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää tuottaa, ennen kuin niitä voidaan jakaa. Lopultakin niiden pitää kuulua ensisijaisesti maamme rakentajille ja heidän perillisilleen itselleen ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnallisen vallanperimysjärjestyksen mukaisesti.
Kantaväestön vastustusta kansanryhmää E kohtaan ei siten voida selittää vihaksi eikä syrjinnäksi, koska kansalaisuutta vailla olevana ryhmänä E ei ole eikä sen pitäisikään olla alun perin samalla viivalla A:n, B:n, C:n ja D:n kanssa. Jos kansanryhmää E kohdeltaisiin tällaisessa tilanteessa samoin kuin kantaväestöön kuuluvia, tilanne kääntyisi kantaväestöön kohdistuvaksi syrjinnäksi, sillä kansanryhmä E saisi ansioihinsa verrattuna paremman aseman kuin suomalaiset itse. Suhteellisesti arvioiden tuloksena olisi kantaväestöön kohdistuvaa syrjintää.
Näin kävi esimerkiksi viime viikolla, kun hallitus perui perussuomalaisten aloitteeseen nojaavan, sinänsä loogisen ja oikeudenmukaisen päätöksen, jonka mukaan pakolaisille ja turvapaikanhakijoille myönnettäisiin alennettua sosiaaliturvaa. Ulkomaalaispolitiikkaa muotoiltaessa on kerrassaan perusteetonta vedota tavan takaa kommunisti Martin Scheininin, monikultturisti Martti Koskenniemen, persuvihaaja Tuomas Ojasen sekä sananvapautta kriminalisoivan Kimmo Nuotion vääristyneisiin mielipiteisiin ”perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta”.
Suomen perustuslakia ei ole järjellistä soveltaa kaikkiin maailman ihmisiin silloinkaan, kun he ovat (vaikka kaikkikin) käymässä Suomessa, ja etenkään kun he ovat täällä laittomasti. Tämä menettely kääntäisi kumoon koko valtion suvereniteetin, ja siksi myös yhdenvertaisuuden ylistämisellä on rajansa. Perustuslaissa tämä on otettu huomioon sanamuodossa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan [...]”. Eli jos ja kun tuo hyväksyttävä peruste on, raja voidaan vetää.
Mikä se raja sitten on, ja missä se kulkee? On hyvä muistaa, että perustuslait ja niiden mukaiset perusoikeudet ovat maakohtaiset. Perustuslain idea on, että sen takaamat oikeudet ovat voimassa vain säätäjämaassa. Suomen perustuslakiin kirjatut perusoikeudet koskevat Suomen kansalaisia, kun taas Irakin perustuslain perusoikeudet ovat voimassa Irakissa ja koskevat irakilaisia.
On virhe kuvitella, että Suomen perustuslain perusoikeudet koskisivat kaikkia maailman kansalaisia. Ulkomaalaisilla ei ole Suomen perusoikeuksien täyttä turvaa, mutta luonnollisesti heitä koskevat YK:n ihmisoikeudet Suomessakin. Suomeen muuttaminen puolestaan ei ole YK:n takaama ihmisoikeus, joka antaisi oikeutuksen saapua nauttimaan Suomen sosiaaliturvasta subjektiivisen oikeuden muodossa.
Muutamat näennäisasiantuntijat ja niin sanottu vanha media sekoittavat perusoikeudet ja ihmisoikeudet tahtomattaan tai tahallisesti toisiinsa luodakseen paremmat olot pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä vauhdittaakseen maahanmuuttoa.
Kun julkisessa hallinnossa suositaan maamme ulkopuolelta tulevia ihmisiä esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja julkisesti rahoitettujen asuntojen jaossa, kyse on kantaväestöön kohdistettavasta suorasta syrjinnästä, mikä puolestaan rikkoo oikeudenmukaisuusperiaatteita varmasti. Kun kantaväestöt vastustavat tällaista epäoikeudenmukaisuutta, kyse ei ole vihasta eikä muustakaan tunteiden ilmaisusta vaan ihmisten järkiperäisestä ja oikeutetusta pyrkimyksestä puolustaa asemaansa.
Vastustusta ei voida selittää myöskään ”ennakkoluuloisuudeksi” sikäli kuin suhtautumisen taustalla on olosuhteita koskevaa tietoa: tietoa esimerkiksi kansanryhmään E kuuluvien ihmisten suuremmasta rikoksentekoalttiudesta. Mikäli kansaryhmään E kuuluvat ovat maassa vieläpä laittomina maahan tulijoina, jo heidän läsnäolonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.
Järkiperäisten selitysten ollessa näin vahvoja ei kantaväestön osoittamaa vastustusta voida selittää vihaväitteiden ohella myöskään millään muulla tuntemuksella eikä pitää sitä edes ”kielteisten asenteiden” ilmaisuna, sillä kyse ei ole välttämättä kielteisyydestä eikä asenteista. Sen sijaan kyse on järkiperäisestä harkinnasta, joka koskee maahantulon oikeutusta. Vastustus voi olla kokonaisuuden kannalta myönteistä sikäli kuin se on yhteiskunnallemme hyväksi. Filosofisesti tätä sanotaan oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi.
Olen tällä tavoin osoittanut, että suomalaisten ihmisten maahanmuuttoa kohtaan osoittama vastustus ei ole välttämättä eikä yleisesti ottaen tunnelähtöistä lainkaan, eikä se ole erityisesti vihaperäistä, ja niinpä sitä ei pidä nimittää vihapuheeksi.
Tämä on vastaansanomaton analyyttinen a priori -totuus eli
loogis-analyyttinen käsitteellinen tosiasia, jota ei tarvitse perustella
millään kokeellisella argumentilla. Sitä ei voida myöskään kumota
millään näkökannalla, joten toivotan ”vihapuheeksi” leimaajille hyvää
loppuelämää.
Vihapuheen psyko- ja sosiodynamiikasta
On ymmärrettävää, että maahanmuuton jatkuessa kantaväestöön kuuluvien ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet lisääntyvät. Kun Suomen ja EU:n viranomaisvalta polkee suomalaisten ihmisten omaa asemaa maahanmuuttoa lisäämällä sekä ylenkatsoo suomalaisten ihmisten järkiperäisiä vaatimuksia haittamaahanmuuton lopettamiseksi, on ymmärrettävää, että suomalaisille ihmisille vahingollisen politiikan jatkuessa herää myös tunneperäisiä reaktioita, jotka kohdistuvat sekä maahan tulijoihin että viranomaisvaltaan.
Näin syntyvä viha on kuitenkin tyhmän politiikanteon ja mielivaltaisen viranomaistoiminnan itse aikaan saama tulos, jonka oikeutus astuu voimaan silloin, kun kansalaisten järkiperäiset reaktiot on tyrmätty ja järjelliset selitykset tilanteen korjaamiseksi on torjuttu pitäen niitä pelkkänä asenteiden ja tunteiden varaisena ”rasismina”.
Kun ”vihapuheesta” syytetään kaiken lisäksi suomalaisten ihmisten kansanvaltaisilla vaaleilla valitsemia parlamentaarikkoja, joilla on poliittinen valtakirja suomalaisten ihmisten puolustamiseen, mutta ei syytetä maassa laittomasti olevien siirtolaisten harjoittamaa kansankiihotusta ja terroristien värväystä, sanaa ”vihapuhe”on tietoisesti ja tarkoituksellisesti käytetty tunneperäisen vihan lietsontaan kantaväestöön kuuluvia ihmisiä kohtaan.
Sanaa ”vihapuhe” on silloin käytetty yhtä vihamielisesti kuin sanoja ”rasismi”, ”fasismi”, ”nationalismi” ja ”populismi”, joita on niin ikään käytetty niitä mitenkään määrittelemättä. Koska sana ”vihapuhe” viittaa pelkästään tunteiden ilmaisuun ja siten argumentaation muotoon eikä sisältöön, sitä ei voida määritellä sisältönsä, aiheensa tai kohteensa kautta. ’Vihapuhe’ merkitsee yksinkertaisesti ’aggression sisältävää ilmaisua’.
Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.
Psykologisesti katsoen vihan tuntemusten ilmaiseminen on myös hyvin tärkeää, sillä ulkoa päin tukahdutettuina ja ihmisten sisälle padottuina epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat vihan tuntemukset aiheuttavat joko masennusta tai aggressioiden voimistumista kasautumisen myötä. Vihan patoaminen sisäänpäin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta sekä tuhoaa ihmisten omaa psyykeä.
Viranomaisvalta ja erityisesti EU-byrokraatit tekevät suuren virheen vaatiessaan Euroopan kansallisvaltioiden kantaväestöiltä toleranssia eli ”suvaitsevaisuutta” ja konfliktien sietämistä, sillä nämä vaatimukset ovat jyrkässä ristiriidassa ihmisten kokemien epäoikeudenmukaisuuksien ja niistä kumpuavien kielteisten tuntemusten kanssa.
Monet lainvalvonta- ja maahanmuuttoviranomaiset ovat antaneet omien tunteidensa sekoittaa kokonaiskuvan muodostamista. Muukalaisia vastaan suunnattu ”viha” ei välttämättä esiinny todellisuudessa lainkaan vaan ristiriitaisesti toimivien viranomaisten sisällä, heidän tajunnassaan, josta se pursuilee ulos kahdella tavalla: projisoituna heidän vihaamiensa kansalaisten ominaisuudeksi ja toisaalta heidän itse ilmaisemanaan vihana, jonka monet maahanmuuton kriitikot ja kansallisen edun puolustajat ovat joutuneet kokemaan nahoissaan maahanmuuttajien ja heitä puolustavien anarkistien kokoontuessa rähinöimään esimerkiksi ”Rajat Kiinni”- ja ”Suomi Ensin” -tapahtumiin.
