15. syyskuuta 2012

Muslimit ja dialogisuus


Julkaisin vuonna 2003 teoksen nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino). Toimitin siitä vielä 2008 ajantasaistetun laitoksen (Books on Demand GmbH). Käsittelin kirjassani erilaisten kulttuurien kohtaamista, ja nykyään teos kuuluu Helsingin yliopiston kurssikirjoihin, eli kiitos ja olkaa hyvä.

Tänään muslimimaailma kuohuu sinänsä mitättömän YouTube-videon vuoksi, jossa jälleen kerran puhuttiin islamista islamistien kannalta sopimattomalla tavalla. Yhdysvaltain Libyan-konsulaattiin tehdyssä kranaatti-iskussa kuolikin joku.

Länsimaiden akateemisessa ja tieteellisessä perinteessä on totuttu suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin kunnioittavasti ja pieteetillä. Korostin omassa kirjassanikin sitä, ettei länsimaiden taloudellisen valta-aseman tulisi tukahduttaa muita kulttuureita.

Mutta saman pitäisi päteä myös toisin päin. Dialogisuus on mahdollista vain, jos kaikki keskusteluosapuolet ottavat vastaan ja kestävät myös itseä koskevan arvostelun. Tämän pitää koskea myös muslimeja.

Miksi muslimeilla itsellään olisi yksinoikeus islamia koskevaan tulkitsemiseen? Miksi juuri heidän käsityksensä uskonnosta olisi se ainoa oikea? Dialogisuus ei ole mahdollista, jos joku taho katsoo omistavansa vallan avaimet oikeaan ja kiistattomaan tulkintaan.

Sama pätee moneen muuhunkin kysymykseen, joita käsittelin kirjassani, esimerkiksi feminismiin, seksuaalivähemmistöhin ja etnisyyteen. Sisältä päin tapahtuva tulkinta on oikeutettu ja tavallaan välttämätönkin, sillä kaikkihan me elämme jonkin kulttuurin sisällä. Mutta kaikkien edun mukaista on myös antautua laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja unohtaa omat ideologiset sitoumukset.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yhteydessä on nähty, että vapaa dialoginen keskustelu tekee kulttuureille yleensä hyvää eikä kivittämisestä ole mitään hyötyä. Yleensä kivittäjät ja pomminheittäjät ovat niitä, jotka käyttävät ideologista valtaa.

Myös muslimimaailman tulisi pyrkiä ymmärtämään länsimaisen rationalismin perusteita eikä pakottaa muita hyväksymään omaa tulkintaansa elämästä ja islamista. Vain näin aito dialogisuus on mahdollista, eikä myöskään muslimien tarvitse langeta jokaiseen eteen tulevaan trolliin ”provosoituakseen provokaatiosta” tai pelkän ”rituaalisen aggression” (Rom Harré) ilmaisemiseksi.

Eräs ongelma on tietysti se, jos itse kulttuuri ei tunne sanaa ”tulkinta”. On vain ”totuus”.