Scheißen olemuksesta

Helsingissä, joka kaupunkina on suomalaisittain katsoen suuri mutta kansainvälisesti pieni, konsertoi eilen yhdysvaltalainen popmusiikin supertähti ja teini-idoli Lady Gaga. Madonnan ja Kylie Minoguen jalanjäljissä kulkeva 24-vuotias ei ole fanejaan paljoa vanhempi. Sama piirre leimaa myös monia muita tuoreita teini-idoleja; he ovat entistä enemmän yleisönsä kaltaisia.

En arvostele Lady Gagan (oikealta nimeltään Stefanie Germanotta) musiikkia, esiintymistä enkä mitään muutakaan hänen toimintaansa liittyvää. En pidä näitä asioita kommentoimisen arvoisina. Sen sijaan ihmettelen nuorison rakkautta show-elämään, kovaäänisiin tilaisuuksiin, värikkäisiin valoihin, meteliin ja aina vain voimakkaampiin ärsykkeisiin sekä efektikieleen. Mitä tehdä, kun viihde ei enää viihdytä? Vastaus on kai lisätä volyymia kunnes on saavutettu absoluuttisen kovaäänisyyden aste, josta melu ei enää kasva. Pitkästyneisyyden ja eksistentiaalisen Angstin lähde on kuitenkin juuri ärsykkeisiin turtuminen.

Nuorten rakkaus musiikkia kohtaan on kiintoisa ilmiö. Tiedän muutamia noin parikymppisiä opiskelijoita, joiden korvissa pitää koko ajan soida. Musiikki on heille jonkinlaista aivojen vaseliinia. Mikäli musiikki hetkellisesti katkeaa, he ilmeisesti putoavat haaveiden taivaastaan keskelle todellisuutta. He eivät voi ajatella, jos musiikki ei soi.

Minä taas en voi ajatella metelissä ja jatkuvien häiriöiden keskellä. Viimeisimmät tutkimukset muuten osoittavat, että niin sanotuissa moniajotehtävissä menestyvät henkilöt eivät ole kovin tehokkaita työntekijöitä. Tai sitten työskentelyä hajaannuttava multitasking ei sinänsä tue tehokasta työskentelyä. Esimerkiksi Stanfordin yliopiston tutkija Ruth Pennebaker sanoo: ”Jatkuvaa moniajoa harrastavat ihmiset eivät keskity yhtä hyvin kuin sellaiset, jotka eivät sitä harrasta. Heidän keskittymisensä katkeaa helpommin. Heidän on vaikeampi siirtyä tehtävästä toiseen ja organisoida tietoa. Itse asiassa he ovat huonompia moniajossa kuin ne, jotka eivät sitä yleensä tee.”

Moniajotesteissähän mitataan ihmisten kykyä suoriutua monista yhtä aikaa eteen tulevista haasteista, tehtävistä ja ongelmista häiriötä täynnä olevan ympäristön keskellä. Niissä pärjääjä on reagoija: siis ilmeisen kuuliainen käskytettävä. Mutta heistä ei ole tutkimusten mukaan itsenäiseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Sellaisessa menestyjät taas eivät pärjää kovin hyvin moniajotehtävien ratkomisessa.

Vellova, riehuva ja hysteerinen nuoriso on helposti altistettavissa ärsykkeiden ja reaktioiden kaavaan. Heistä tulee hyviä suorittajia, mikäli he juopottelultaan, viihdehakuisuudeltaan ja ravintoloissa juhlimiseltaan ehtivät.

Tiedän: saatan kuulostaa patavanhoilliselta, mutta minua ei ole koskaan kiehtonut viihde. Pidän kyllä musiikista, mutta vain musiikista. En ole koskaan fanittanut ketään enkä mitään. Kun olin nuori, en pitänyt idoleita. Kun niin sanotut kaverini menivät rock-konsertteihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin, luin itse tieteellistä aikakauslehteä. Pidin heitä yksinkertaisina ja vähän tyhminä ja pidän edelleen.

Saatan ylenkatsoa muita, ja tiedän olevani omalla tavallani friikki. Olin jo nuorena täysin erilainen. Halveksuin avoimesti kaikkea pinnallista ”shaibaa” (saksan sanasta Scheiße) ja halveksun edelleenkin. Olen muuten sitä mieltä, että jos ihminen ei aikuistu teini-iässä, ei hänestä koskaan aikuista tule. Niinpä moni 30-vuotias on keski-ikää lähestyessään ihan samalla tasolla kuin 14-vuotiaana. Sori vaan, kaikki populaarikulttuurin perässä juoksijat.