En ole koskaan ollut Cristal Snown, NikoLan ja muutaman muun tehtaileman ToosaTV:n suurimpia faneja, vaikka huumori hyvää onkin aina silloin, kun se on täysin yliampuvaa ja pidäkkeetöntä mutta harmitonta. Ja ToosaTV on.
Myöskään nyt, Sanna Marinin (sd.) hallituksen oltua virassaan muutaman päivän ja hallituskriisin ollessa jälleen ovenraossa, en suinkaan kiinnostunut ToosaTV:stä sen parodisuuden vuoksi vaan sen realistisuuden takia. Katsokaa nyt vaikka tätä palkkatasa-arvovideota tai tätä, joka käsittelee kierrätystä.
Kaikkihan on kuin suoraan Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta! Mutta onko se puolestaan harmiton?
Lehdistön mukaan EU:n ministerikokouksissa on oltu innoissaan Suomen uunituoreesta pääministeristä. On ennakkoluulotonta, rohkeaa ja avantgardistista! Sopii ehkä toimittajien kutomaan narratiiviin.
Arvelen kuitenkin, että keskenään kilpailevissa ja eripuraisissa EU-maissa arvostetaan vahvaa, karismaattista, kokemuksen painolasteista vapaata ja nuorta Marinia vain sen vuoksi, että sellainen on kiistakysymyksistä neuvoteltaessa paras mahdollinen vastustaja.
Vaihdettaessa Antti Rinne (sd.) tuohon kehuttuun Sanna Mariniin, kansa ja media saivat linjattoman ja letkauttelevan pääministerin tilalle neidin, joka on täysin arvaamaton ja epäennustettava. Näin kävi, kun ehtymättömänä pidetty luonnonvara eli ”setämiehet” pääsivät Sdp:stä loppumaan.
Kyse ei ole pelkästään ”kokemattomuudesta” vaan siitä, että näytöt kyvystä johtaa politiikkaa todellakin puuttuvat. Kokeneimmatkin ministerit, kuten Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan tempovat ja hoipertelevat kuin villikkovarsa.
Kirjallisen tuotannon puuttuminen johtavilta poliitikoilta taas on musta aukko, joka kertoo sen, että poliitikon näkemyksistä ei ole sen enempää tietoa kuin voidaan lukea vaalikoneista.
Toisaalta minun ei tule ikävä myöskään niin sanottuja ”hallitusammattilaisia”. Hallitusammattilaisista sen verran, että ei mennyt heilläkään ihan aina niin kuin Strömsössä. Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtaja Anne Bernerhän (kesk.) heivattiin Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ministeriksi, sillä hän kätilöi vapaassa pudotuksessa olleelle Matti Vanhaselle (kesk.) aikoinaan toimitusjohtajan tuolin liitostaan.
Huvittava oli sekin ministerinimitys. Palautan mieleen, että Juha Sipilä (kesk.) ilmoitti Bernerin lähdöstä Keskustan ehdokkaaksi 20.1.2015 Päätoimittajien yhdistyksen (PTY) kokouksessa, ja asiasta avautui muiden muassa Keskustan lehti Kaleva. Kaleva ei tosin kertonut, että verotuksellisesti edullisessa Sveitsissä kirjojaan pitäneen Anne Bernerin kaksoiskansalaisuus oli varmistunut vasta edellisenä päivänä. Vaikuttaa kuin yksityistämistorpedoksi sittemmin osoittautunut Berner olisi järjestetty eduskuntaan vain julkisen omaisuuden yhtiöittämistä varten, mihin hänelle myönnettiin heti ministerin valtaoikeudet. Tällöin pedattiin pohja myös Postin palkkakriisille. Kun missio oli ohi, Berner lopetti lähetyksen kuin hänestä olisi katkaistu virta.
Sellaisia he ovat, nuo nykyajan valtiomiehet ja -naiset: sätkynukkeja ja marionetteja. Tekisi mieleni sanoa konsulttipoliitikkoja, jotka ajavat jotakin agendaa tai lobbavat, vaikka heidän pitäisi ajaa Suomen yleisiä etuja. Heillä on myös virkavastuuseen rinnastettava oikeudellinen vastuu virkatointensa lainmukaisuudesta ja poliittinen vastuu, joka johtuu aina latinan sanasta minister (”palvelija”). Ei taida mennä ihan nappiin nytkään.
Havaintoja hallituskriisistä
Suomea johtavat nyt kymmenen prosentin kannatuslukemiin vajonneet pienpuolueet, jotka ovat jatkuvassa laskukiidossa, sillä ne tekevät kansalaisten tahdon vastaista politiikkaa. Juuri siksi ne pyrkivät pysymään vallassa hakemalla turvaa toisistaan jopa aatteelliset, talouspoliittiset ja yleensäkin monet ideologiset erimielisyytensä niellen. Juuri tästä syntyy valehtelun kierre ja kansalaisten tahdon vastainen politiikka, jota yritetään sitten tehdä salusiinien ja rullaverhojen takana.
Myös Sirpa Paatero (sd.) pyrkii hallitusammattilaiseksi, sillä hänet ”nostettiin tuoliin” kuin Freukkareiden laulussa, vaikka luottamus oli valunut pois kuin vesi hanhen selästä. Ei eronneita ministereitä ole koskaan aiemminkaan nimitetty käden käänteessä takaisin kabinettiin: ei Kauko Juhantaloa (kesk.), Arja Alhoa (sd.), Ilkka Kanervaa (kok.) eikä Matti Vanhasta, vaikka syyt olisivat olleet vähäisempiä kuin Paateron tapauksessa (vrt. Kanerva). Suvi Lindén (kok.) palasi hallitukseen, mutta aikaa kului välillä viisi vuotta.
Rinne puolestaan kehtasi kammeta itseään eduskunnan varapuhemieheksi puolueensa täyttä luottamusta nauttivana sankarina. Junttauspolitiikka on tyypillistä puolueelle, joka nimensä mukaan on sosiaalinen ja demokraattinen.
Hallitusammattilaisten urakiito on ollut lehmän kapuamista pitkin portaita. Se on tavallaan ymmärrettävää. Esimerkiksi Pekka Haavistolle (vihr.) olisi kova paikka luopua hallitusammattilaisen tehtävästä, sillä hänen kaltaistensa osaamisella tuskin olisi käyttöä muualla yhteiskunnassa, paitsi tietenkin yhteiskuntatieteiden professoreina, jolloin he tekisivät samaa kuin politiikassakin. Tekaistiinpa Vihreän Langan entisestä päätoimittajasta, sosiologian maisteri Elina Grundrströmistäkin viestinnän professori, kuten vailla asianmukaista tutkintoa olevasta Pauli Aalto-Setälästäkin.
Tuolien täyttö on hämmästyttävän samankaltaista tieteessä ja politiikassa. Vallanhimoista kabinettipolitiikkaa harjoittavat vapaassa pudotuksessa oleva Kepu, vasemmistopuolueet ja Vihreät. Ne koettavat jatkaa asemissaan pelkällä tuolien kierrätyksellä. On tultu tilanteeseen, jossa demokratiasta on tehty irvikuva.
Keskenään eripuraisten pienpuolueiden hakeutumista ideologisesti syheröiseen yhteistoimintaan selittää näiden muiden puolueiden raivokas pyrkimys pitää Perussuomalaiset kaiken vaikutusvallan ulkopuolella, ihan niin kuin ei-sosialistilta katkaistaan kaula humanistisissa ja sossutieteissä. Niinpä hallitusammattilaiset pyrkivät pitämään tuoliensa kyynärnojista kiinni niin, että ne ovat nyt repeämässä irti.
Luonnollisessa tilanteessa maassamme olisi keväällä ollut edessä uudet vaalit, joissa kansa voisi äänestää Perussuomalaiset hallituksen muodostajaksi. Tämä on tietenkin vain hypoteettinen vaihtoehto, mutta Marinin hallitus nopeuttaa loppuratkaisua kuin pikakelattavassa filmissä, jota katsellaan nyt vauhdilla eteenpäin. Oppositiopolitiikalle ei ole jäänyt tässä nyt oikein tilaa, kun hallitukset näyttävät vetävän maton altaan itse.
Kuka tasa-arvottaa tykimmin?
Tasa-arvoon ja aluepolitiikkaan vedoten on ennenkin valittu huonoja ministereitä ja kasattu kehnoja hallituksia, eivätkä kyvykkäimmät, etevimmät ja ansioituneimmat ole saaneet alleen ansaitsemaansa penkkiä, vaikka se olisi Suomen etujen mukaista.
Kun Li Andersson ja Maria Ohisalo olivat 9.12.2019 A-studion haasteteltavina, Ohisalo päätyi kehaisemaan, että ”tasa-arvosta ollaan menty eteenpäin”, ja Andersson puolestaan alleviivasi, että ”ollaan nyt saatu pääministeri, joka on erittäin sitoutunut tasa-arvoon”. Koska pääministeri valitsee ministerit, katsotaanpa miten tämä näkyy hallituksen kokoonpanossa.
Hallituksessa on nyt 12 naista ja 7 miestä. Naisten osuus on noin 63 prosenttia ja miesten osuus vain noin 37 prosenttia. Näin tekee osuusliikkeen väki.
Laissa naisten ja miesten tasa-arvosta (15.4.2005/232, 4 a §) puolestaan sanotaan julkisen hallinnon ja julkista valtaa käyttävien toimielinten kokoonpanosta näin: ”Valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa toimielimissä sekä kunnallisissa että kuntien välisen yhteistoiminnan toimielimissä lukuun ottamatta kunnanvaltuustoja tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu.”
Jotakin tästä kyllä johtuu: Suomen hallituksen kokoonpano on tasa-arvolain vastainen! Ainakin tasa-arvovaltuutettu on asiasta postia saanut, sillä hän tviittasi hädissään kuin Trump!
Kummallista on, että vallan vahtikoirana mielellään räksyttävä valtavirtamedia ei ole maininnut sukupuolten vääristyneistä edustussuhteista mitään. Olisiko niin, että sukupuolen merkitystä ei tunnusteta silloin, kun poljetaan miesten kulkusia, kun taas naisten etujen kyseessä ollessa sukupuolen olettamiselle tempaistaan ihan hirveä oikeutus? Näin taitaa olla, sillä naisvaltaiset toimitukset suosivat vihervasemmistoa ja muita moraaliposeerauksella ja uhripääomalla laskujaan maksavia feministejä.
Sen toki ymmärrän, että Sdp:n sisällä ministerivalinnat osuivat 5–2 naisten hyväksi, sillä vasemmistolaisen intersektionaalisen feminismin käsitys asioista on juuri tällainen: tasa-arvo ei ole sukupuolten tasamääräistä edustusta vaan naisten ylivaltaa.
Vasemmiston välinpitämättömyys ja älyllinen laiskuus osoittavat, että nykyfeminismi on todellisuudessa sosialismia, eikä sillä ei ole tekemistä naisten oikeuksien kanssa. Intersektionaalinen feminismi on vain naisten hyväksikäyttöä klusteroinnin välineenä heidän nyörittämisekseen yleisvasemmistolaisen politiikan vaalikarjaksi, ihan niin kuin myös vasemmiston julistautuminen ajamaan ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa”.
Pahinta tasa-arvon päkittämisessä on koko käsitteen epäfilosofisuus. Tasa-arvo ei ole itseisarvo, eikä sitä voida pitää myöskään poliittisena päämääränä. Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, sillä mitään ei voida silloin tunnistaa muita paremmaksi. Se olisi yksiarvoisuutta eli totalitarismia.
Moraalin ja etiikan idea puolestaan on, että voimme ja meidän pitääkin valita keskenään erilaisten ja eriarvoisten asioiden välillä. Meidän tulee siis erottaa hyvät asiat huonoista ollaksemme moraalisia.
Tasa-arvo olisi myös vastoin meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Sen mukaan jokaisen tulee saada oikeuksia ja velvollisuuksia omien ansioidensa ja kykyjensä mukaisesti. Pakotettu tasa-arvo loisi vain epäoikeudenmukaisuutta.
Asiaa valaisee parhaiten Kurt Vonnegutin romaani Harrison Bergeron. Sen päähenkilönä on etevä mies, joka pakotetaan pitämään näkökentän sumentavia kakkuloita ja jonka korvat tukitaan kuulokkeiden melulla, jotta hän ei voisi ajatella selkeästi. Sosiaalidemokraattisessa humanismissa nopeita pakotetaan juoksemaan hitaammin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Sosiaalidemokraattisessa estetiikassa puolestaan höylätään Ikean pahvihuonekaluja säästöjen aikaansaamiseksi, ja solisalirattisessa formulakilpailussa taistellaan siitä, kuka ajaa tarkinta keskinopeutta.
Eikö tämä vaikutakin poliittisen vihervasemmiston uustaistolaiselta ponnistelulta ihmisten pakottamiseksi ”ilmastonsuojeluun” ja ”kansainvälisiin velvoitteisiin” vedoten aina vain ankarampaan itsensä rankaisemiseen, josta – Nietzschen sanoin – nousee ”ahtaudessa ja hädässä ahertavien pieneläinten tunkkainen lemu”? (Iloinen tiede, ajatelma 349)
Kohti bernsteinilaista sosialismia
Huulipunahallituksella on nyt tilaisuus näyttää kissatappelijan kyntensä. Luvassa on darkonisia lakeja ja sääntöjä – ja tietysti myös laveaa lain tulkintaa. Ilta-Sanomat laatikin jo luettelon siitä, mitä kaikkea politiikan kuluttajat saavat hallitukselta vastineeksi verovaroilleen, paitsi lisää veroja.
Luvassa on lisää pakolaisia pakolaiskiintiön laajentamisen kautta, polttomoottoriautojen julistamista pannaan, ydinvoimavastaisuutta, kuusituntinen työpäivä ja jyrkkä ”ei” Natolle (kuinka ajattelematonta onkaan kieltäytyä sotilaallisen yhteistyön potentiaalista)!
”Isis vie ja äitis tuo” -politiikasta tulee uusi normaali. Uusi pääministeri haluaisi myös kapuloida kansalaisten suita viemällä sangen epämääräisen vihapuheen käsitteen rikoslakiin. Tämän jälkeen mikä tahansa poliittinen arvostelu voisi olla vihapuhetta, ja jokainen järjen ääni on deletoitava falangi.
Maria Ohisalo (vihr.) puolestaan aikoo soluttaa poliisiin henkilöitä, jotka eivät ihan välttämättä nauti parasta kansalaisluottamusta. Bernsteinilainen sosialismi toteutuu vähitellen verettömän vallankumouksen kautta.
Tämä noudattelee myös Demla-juridiikan ihannetta oikeusvaltiosta. Poliittinen vasemmisto on kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttanut lainsäädäntöön ja hallintoon universaalisosialistisia periaatteita, joiden tulokset eivät tosin ole missään päin maailmaa tuottaneet muuta kuin vahinkoa. Tämä on nähty työläisten viimeisissä paratiiseissa Kiinassa, Kuubassa, Venezuelassa ja tietysti Pohjois-Koreassa, josta on hyötyä maailmalle vain siksi, että media joutuu myöntämään Donald Trumpin tekevän edes jotain oikein vastustaessaan tuota hyperboliasta kärsivien egomaanikkojen nepokratiaa.
Suomen hallituspolitiikka on nyt paksua kuin mummin nilkat. Tuota päivä päivältä vastenmielisemmäksi käyvää esitystä ei pitäisi voida seurata kuin sormien väleistä, ja lopetankin kyllä ihan pian. Mikäli kansa, välikysymys tai ennenaikaiset vaalit eivät sitä pysäytä, politiikanteko saattaa päättyä kuin Salvador Allenden vähittäin ajama sosialismi Chilessä tai sosialismin voittokulku Espanjassa.
Olemme vihdoinkin saavuttamassa aidon sosialistisen yhteiskunnan, jossa orwellilaisuus on palautettu kunniaan ja tasa-arvo on kosmonautinkovaa akkavaltaa. Riemua himmentää vain se, että tämä kaikki tapahtui 50 vuotta myöhässä. Mutta kun otatte lähetyksestä värit pois ja muunnatte kuvan mustavalkoiseksi, saatte televisiouutisista realistisen kuvan.
Perussuomalaisten imagokärkeen on syynsä
Kansalaiskapina voi alkaa myös energian hinnan nostamisesta. On muistettava, että keltaliivit ilmestyivät Ranskan kaduille dieselin hinnan noston seurauksena. Suomen edellinen sosialistihallitus päätti jo kieltää lämmitysöljyn asteittain vuoteen 2030 mennessä. Valtion ja kuntien kiinteistöissä takaraja on 2024, mikä saattaa varsinkin köyhimmät kunnat investointiahdinkoon ja laittamaan tietyt koulut sekä urheilutilat kiinni.
Vuoden 2020 kesällä voimaan tuleva 6,7 sentin korotus ajopolttoaineiden hintoihin tulee nostamaan jakeluasemien kuluttajahintoja vielä paljon enemmän, kun hintaan lisätään niin sanotun jakelu- ja sekoitevelvoitteen (RED II) kansallisesti järjetön tulkinta, jonka mukaan hintaa nostetaan 7 senttiä ja lisäksi myös uuden vihervasemmistolaisen hallituksen vuoden 2021 budjettiin menevä 30 sentin ympäristöpohjainen veronkorotus. Kokonaiskorotukseen sisältyvät ALV ja huoltovarmuusmaksu.
Energian hinnan noston myötä katoaa myös monia työpaikkoja, eikä ihmisillä ole motiivia eikä mahdollisuuksia käydä työssä autoilun jatkuvan kallistamisen vuoksi.
Tämä kaikki kohdistuu pahiten nimenomaan työväenluokkaan, keskiluokkaan, valkokaulusköyhälistöön, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja muihin vähävaraisiin tai pienituloisiin ihmisiin, vaikka punavihreät hallitukset poseeraavatkin oikeudenmukaisuuden puolustajina ja eriarvoisuuden torjujina. Sen ne tekevät vierasperäisten ja toisten kansakuntien hyväksi. Ja tietysti omaksi hyväkseen. Vanha fraasini ”ilmastokokoukseen suihkukoneen nokassa kiitävistä poliitikoista” todellistui Iltalehden uutisessa, jonka mukaan Sanna Marin matkusti EU:n ilmastokokoukseen yksityiskoneella. Puolustukseksi voisi ehkä sanoa, että matka luksusjahdilla olisi ollut vielä epäekologisempi.
Ilmastopoliittinen anekauppa, huonot ilmastosopimukset ja hallituksen ponnistelu hiilineutraalin Suomen aikaansaamiseksi ovat tuhoisia ympäristölle, sillä siten teollisuuttamme valuu muun muassa Kiinaan, joka kasvattaa joka vuosi hiilidioksidipäästöjään Suomen koko vuosituotannon verran.
Myös kansalaiset alkavat huomata tämän jatkuvasta ilmastoahdistuksen lietsonnasta ja median levittämästä panikoinnista huolimatta. Ei ole ymmärretty erottaa ilmastotiedettä ja ilmastopolitiikkaa toisistaan. Me perussuomalaiset emme kiistä tieteen esille tuomia ongelmia, mutta esitämme erilaisia poliittisia vaihtoehtoja ongelmien ratkaisemiseksi. Ei ole oikein, että suomalaisia pakotetaan tekemään muita enemmän, sillä olemme tehneet jo, ja muiden maiden pitäisi hoitaa omat tonttinsa kuntoon.
TNS Kantarin puolivuotisbarometri marraskuulta 2019 osoittaa, että tavoitetta ”hiilineutraali Suomi” kannattaa ainoastaan 15 % ja vastustaa 40 % suomalaisista. Sdp:n kannattajista 31 % ja Keskustan kannattajista 59 % vastustaa hiilineutraaliuden tavoitetta yhdessä perussuomalaisten kanssa.
Puolueimagomme on saman tutkimuksen mukaan noussut Suomen puolueiden kärkeen. Syy: teemme ihmisystävällistä ja realistista politiikkaa. Emme aja vain kakun jakamisesta kiinnostuneiden asioita, vaan puolustamme myös ja etenkin kakun tekijöitä. Ikävä kyllä, juuri viimeksi mainitut on punaviherhallitus unohtanut täysin. Populisteja olemme vain siinä, että teemme asioita, joista ihmiset tykkäävät.
Turbulenssia tupailtoihin
Myös nykyisen eduskunnan niin sanotuilla porvaripuolueilla olisi selvä enemmistö istuntosalissa. Tätä vastaavan hallituksen muodostamista on estänyt Kokoomuksen nihkeä suhtautuminen ja Keskustan sekä Rkp:n selvä vastenmielisyys yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa.
Kepu ja Rkp vetivät välistä ja menivät (niukasti) suurimmaksi nousseen Sdp:n kelkkaan seurauksin, jotka ovat nyt valjenneet kaikille. Kivi on kengässä kenkää isompi.
Tosiasiassa edes hallituksenmuodostajan tehtävää ei olisi ollut mikään pakko luovuttaa Antti Rinteelle eikä Sanna Marinille, sillä perustuslakimmekaan ei sitä edellytä. Siellä sanellaan vain, että ennen pääministerin valintaa eduskuntaryhmät neuvottelevat hallitusohjelmasta ja valtioneuvoston kokoonpanosta.
Perustuslain 61 pykälässä ei vaadita suurimman puolueen puheenjohtajan nimeämistä automaattisesti pääministeriksi, vaan ”käytäntö perustuu käytäntöön”, jolle ei ole edes ehtinyt muotoutua mainittavaa traditiota.
Pallo on Keskustalla, jossa joudutaan miettimään, minne sen nykyinen tie johtaa. Todennäköisesti Katri Kulmunin piiskaamiseen pois puheenjohtajan pallilta seuraavassa puoluekokouksessa ja kansanedustajien sivalteluun raipalla Keskustan tupailloissa.
Mikäli hallitus joutuu eroamaan kesken toimikauden, oikea tapa toimia olisi järjestää uudet vaalit, joissa politiikan kannatus mitattaisiin. Vaaliväsymys ja joillakin oleva vaalivelka saattavat sen estää, ja uusi hallitus olisi koottavissa myös käteen jäävistä palisanterituolien kyynärnojista.
