Venäläinen puuhevonen

Suomessa eivät ole hinnoissaan vain kaupunkien keskustatontit, vaan myös erämaat alkavat olla liian arvokkaita omistettaviksi. Mikäli liikkuu esimerkiksi Järvi-Suomessa, voi huomata, kuinka kaunis maamme onkaan. Ihmisen ikävä pois toisen luota on usein sellaista luokkaa, että omistamisen halu näihin yksinäisiin rantatontteihin herää välittömästi. Kaupungistumisen keskellä monetkaan suomalaiset eivät ole itse vielä huomanneet, että suomalaisilla on hallussaan sellaista omaisuutta, josta vallitsee huutava pula muualla: rauhallista, puhdasta ja viihtyisää erämaata.

Ulkomaalaiset ovat tämän kyllä oivaltaneet. Varsinkin venäläiset ovat haalineet haltuunsa suomalaisia kiinteistöjä valloitusmaisesti. Kyse ei ole ollut kuitenkaan pelkästä mukavuudenhalusta. MTV3:n ohjelmassa 45 minuuttia todisteltiin viime keväänä, että venäläiset ovat ostaneet maita nimenomaan strategisesti merkittävistä paikoista, kuten tele- ja tietoliikennemastojen läheisyydestä. Maata hankkineilla liikemiehillä on ollut yritysyhteyksiä Venäjän korkeimpaan poliittiseen johtoon, ja vyyhtiin on sekaantunut nimiä, jotka on maailmalla vuosien ajan yhdistetty massiivisiin rahanpesuepäilyihin. Maan myyntiä vastustamaan on noussut myös kansanliikkeitä esimerkiksi Keski-Suomen Saarijärvellä.

Yrityksemme alkavat olla jo suureksi osaksi ulkomaalaisomistuksessa, ja nyt on menossa maapohjakin, joten mitäpä asemaa kansallisvaltiolle enää jää? Kansanviisaus pitää kuitenkin maansa myyviä ihmisiä nuijina. Siitä lienee peräisin sanonta ”on kuin maansa myynyt”. Maapohjan ajautuminen ulkomaalaisomistukseen ei merkitse vain kansallisvarallisuutemme ehtymistä, vaan se on Suomelle myös turvallisuusriski.

Esimerkiksi Sulkavan kunnassa venäläisille on myyty Vilkaharjun kapeimman kohdan eteläpuolelta kaksi suurta lomakiinteistöä, joiden avulla voisi täysin pysäyttää liikenteen kohti Imatraa. Suomussalmelta venäläiset ostivat rajavartioston tyhjäksi jääneet rakennukset ikään kuin juhliakseen voittoaan ja selitellen perustavansa sinne hotellin, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Venäläiset ovat hankkineet maita myös Pohjanmaalta, Santavuoren kolmiomittaustornin juurelta, josta näkee yli koko lakeuden – ja varautuneet tällä tavoin Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, jota sopii sitten tarkkailla tukikohtien kuurupiiloista.

Venäläisten tonttihaaveissa lymyää Troijan puuhevonen. Jos raja-alueita myydään ulkomaalaisille, voidaan joissakin olosuhteissa joutua tilanteeseen, että ostettu alue siirtyy toisen valtion haltuun. Tässä mielessä on perin ajattelematonta, että Suomen hallitus sallii venäläisten maakaupat ja pyrkii ulkoministerin toimesta vielä edistämäänkin niitä. Suomella ei ole kuitenkaan mitään muodollista velvoitetta kiinteistöjen myyntiin EU:n ulkopuolisille tahoille. Muista Pohjoismaista esimerkiksi Tanskassa on voimassa rajoitus, että maata havittelevan pitää olla Tanskan kansalainen ja viisi vuotta asunut maassa.


Vastavuoroiset ostot eivät ole ratkaisu vaan ongelma

Suomen hallituksen suhtautuminen venäläisten kiinteistöostoihin on ollut surkeaa. Ala-arvoisinta asennoitumista edustaa Brysselissä poliitikoksi kouluttautunut Alexander Stubb, jonka idealismi on maallemme lähes yhtä vaarallista kuin Astrid Thorsin. Stubbin suustaan päästämiin sammakoihin sisältyy muun muassa juuri ennen Georgian sotaa esitetty toive, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus. Samanlainen on myös heinäkuussa kansalaisille heitetty kehotus tehdä vastaostoja Venäjältä. Viime syksynä Stubb totesi poikamaisen kepeästi, että ”venäläisten maanostoa ei ole syytä rajoittaa. Asiasta huolestuneet suomalaiset voivat ostaa vastavuoroisesti maata Venäjältä; antaa palaa vaan.”

Nuori ulkoministeri ei näytä tietävän mykistävässä viisaudessaan sitä, että Venäjän vuoden 2000 maalain mukaan ulkomaalaiset yksityishenkilöt eivät saa ostaa kiinteistöjä Venäjältä. Yksi venäläisselitys kiinteistöomistuksen kieltolaille on se, että jos yksityinen maanomistus sallittaisiin, moni Venäjältä vallankumousta tai sotaa paenneen ihmisen nykyinen perillinen voisi vaatia omaisuuttaan takaisin. Myös suomalaiset ovat olleet asiassa aktiivisia, ja esimerkiksi helsinkiläinen asianajaja Kari Silvennoinen on viritellyt siviiliprosesseja karjalaisilta riistetyn yksityisomaisuuden saamiseksi takaisin.

Venäläisten oma kielteisyys käy ilmi esimerkiksi moskovalaisen sanomalehti Kommersantin jutusta, jossa duuman edustaja Konstantin Zatulin lausuu kauppakiellon syyt suomalaisille suoraan: ”Jos suomalaiset saavat osto-oikeuden raja-alueisiin, niin seuraavaksi japanilaiset ostavat Kuriilit, saksalaiset Kaliningradin ja kiinalaiset kaikki muut Venäjän raja-alueet.” Kun kansallinen etu nauttii Venäjällä näin suurta suojelua, miksi vastaava etu ei ole yhtä tarkassa varjeluksessa myös Suomessa?

Maakaupoissa kytee suuri intressiriita. Suomessa kiinteistöjen ulkomaalaisomistus kiellettiin vuonna 1939 lailla, koska venäläisasutuksen ei haluttu leviävän maahan Terijoen rantoja myöten 1900-luvun alun tapaan. Venäläisten tontinostoihin liittyvää ongelmaa ei voida edes periaatteessa ratkaista millään vastavuoroisuudella eikä kompensaatiolla. Ongelmahan on juuri se, että kaksi eri kansallisuutta omistaa toistensa maita valtion rajan yli. Venäläisten kiinteistöomistukset Suomessa ovat juuri sellaisia intressejä, joiden vuoksi Venäjä saattaa jonakin päivänä alkaa ”huolehtia turvallisuuseduistaan Suomessa” Georgian sodan tapaan.

On ymmärrettävää, että maan osto tai vuokraus Venäjältä ei suomalaisia kiinnosta – Karjalan maiden takaisin saanti kylläkin. Outoa on, miksi kukaan suomalainen ylipäänsä haluaisi ostaa kiinteistön maasta, jossa ei tunneta lainhuutotodistuksia eikä kiinteistörekisterijärjestelmää. Suurin syy venäläisten intoon ostaa maata Suomesta onkin juuri lainhuutotodistus. Sen kautta veli venäläinen voi ensimmäistä kertaa elämässään ostaa jotakin, jonka omistusoikeus on turvattu ja lisäksi periytyvää.

Oikeus suomalaisten vastaostoihin ei riittäisi tasapainottamaan tilannetta myöskään historiallisista syistä. Ei ole oikein myydä varastettua omaisuutta sen todellisille omistajille takaisin. Sitä paitsi Venäjä on niin arvaamaton maa, että vaikka tänään saisi luvan maan ostoon, niin huomenna se voisi olla jo pakkolunastettu.

Parhaiten Venäjä voisi torjua Suomen Nato-halukkuutta palauttamalla Tarton rauhan rajat. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen esimerkiksi Viro on palauttanut suomalaisille heidän omistuksiaan. Samoin Itä-Saksan, Puolan, Tshekin ja Slovakian alueilla on meneillään metsänpalautusprosessi, jossa sosialistien riistämää omaisuutta palautetaan takaisin sen laillisille omistajille. Sen sijaan Venäjä ei ole näin tehnyt, vaikka Venäjä on kansainvälisoikeudellisesti Neuvostoliiton jatkajavaltio. Pelkästään kommunisteja pakeni Itä-Karjalasta vuonna 1918 peräti 30 000 henkeä, ja heidän jälkeläisiään sekä toisen maailmansodan evakkoja on vielä enemmän.


Avoimia asenteita

Vuoden 1809 kaksisataavuotisjuhlallisuudet olivat asioita ulkoa päin katseleville outoa nähtävää. Ensin Suomessa juhlittiin Ruotsista irtautumista, vaikka sen tuloksena oli ajautuminen Venäjän syliin. Sitten suomalaiset järjestivät Porvoon valtiopäivien kunniaksi juhlallisuudet myös venäläisten kanssa ikään kuin kiittääkseen Aleksenteri I:n myöntämästä autonomiasta. Logiikka on yhtä pitävää kuin kiitettäessä Leniniä Suomen itsenäisyydestä. Todellisuudessa suomalaiset ottivat sen itse, ja venäläisiltä saadut myönnytykset johtuivat enemmänkin olosuhteiden pakosta kuin hyvästä tahdosta.

Monet muistavat myös Porvoon juhlallisuuksissa koetun skandaalinpoikasen. Kotimaisen median esittäessä Dmitri Medvedeville suoran kysymyksen venäläisten maanostoasiasta Suomessa Tarja Halonen pyrki hädissään vaikenemaan koko kysymyksen. MTV3 näytti tuolloin tilanteen leikkaamattomana Seitsemän uutisissa, mutta kaikista myöhemmistä editioista kohta oli sensuroitu pois.

Länsimaisen median edustajat ovat vuosikausia valitelleet venäläisten toimittajien vaikeuksista ja syyttäneet Venäjän johtoa sensuurista, jopa toimittajien murhien järjestämisestä. Todellisuus on kuitenkin suomalaisittain vielä surullisempi. Venäjän presidentti vastaili avoimesti noihin vaikeinakin pidettyihin kysymyksiin samalla, kun oma presidenttimme pyrki vaientamaan median.

Melkoisen juhlapaikan Medvedev kannanotolleen joka tapauksessa järjesti. Hänen avoin ja peittelemätön kantansahan oli se, ettei suomalaisilla ole eikä tule olemaan oikeutta maan ostoon Venäjältä. Tämä voisi hyvinkin riittää vastaukseksi siihen, miksi maan omistusoikeus Suomessa voidaan puolestaan torjua venäläisiltä.

Olen itse sitä mieltä, ettei Suomella ole mitään velvollisuutta antaa lupaa maanostoihin venäläisille siinäkään tapauksessa, että Venäjä sallisi ulkomaalaisten kiinteistöjenostot omasta maastaan. Myös säädöspohja asiassa on selkeä: ne lait ja asetukset, jotka Suomessa on vuosina 1999 ja 2000 laadittu maan myymisestä ja omistuksesta, koskevat vain EU-maita eivätkä velvoita sallimaan venäläisten kiinteistökauppoja Suomessa. Ja eduskunta pulisee asiasta yhä.

Jo Stalin oli sitä mieltä, että mikäli Suomea ei saada sodalla, se on ostettava rahalla. Putin puolestaan on sanonut, että verellä hankitusta ei rahalla luovuta, joten kummallista on, miksi sama läksy ei mene suomalaisten ministerien kalloon.


Epäisänmaallista oikeistopolitiikkaa

Kun viitataan suomalaisten haluun hankkia apartmentoksia Espanjan aurinkorannoilta, on syytä muistaa, että Espanjastakaan eivät ulkomaalaiset saa maapohjaa omaksi. Kyseiset lomakylät sijaitsevat vuokratonteilla.

Myös maan vuokraamiseen venäläisille ja venäläisiltä on suhtauduttava varauksellisesti. Kuinka kävikään Stockmannin tavaratalon pitkäaikaisen vuokrasopimuksen, kun liikkeeltä katkaistiin sähköt ja lämpö? Tai suomalaisen huolintaliikkeen, jonka tontin muuan paikallisviranomainen otti haltuunsa Kronstadtissa pitäen yrityksen toimialaa strategisesti tärkeänä? Mitähän tapahtuisi, jos suomalaiset puolestaan valtaisivat Teboilin huoltoasemia tai panisivat sähköt poikki ystävyysmatkatoimistoilta?

Syy venäläisten tontinostoihin Suomesta on tietysti niiden suomalaisten, jotka suostuvat myymään. Varsinkin monet pienet kunnat myyvät tonttejaan rahoittaakseen juoksevia menoja. Kertatulojen varaan ei kuitenkaan voida rakentaa pysyviä menoja. Niinpä tämä politiikka tuo narun pään vetäjän käteen.

Maan ulkomaalaisomistuksen kasvu voidaan johdella hallituksen epäviisaasta talouspolitiikasta. Ensin valtio säätää kunnille lakisääteisiä tehtäviä ja mainostaa parantavansa ihmisten elämänlaatua. Toisella kädellään se pienentää valtionapuja ja jättää kunnat taloudelliseen ahdinkoon.

Syynä kuntien kiinteistöjenmyyntiin on siis hallituksen veronalennuspolitiikka, jolla se tuottaa näennäisesti rahaa hyvin tienaavien ihmisten käteen mutta jättää maamme keskeiset turvallisuusrakenteet retuperälle. Sama näkyy myös Puolustusvoimien supistamisessa. Uskon, että monet oikeiston äänestäjät ovat erittäin pettyneitä tähän henkilökohtaisen ahneuden politiikkaan, jolla pyritään turvaamaan tiettyjen yksityishenkilöiden korkeat tulot mutta jätetään yhteiskunnan perusturvallisuus täysin heitteille.

Parasta, mitä yksittäinen kansalainen voi nyt tehdä, on kieltäytyä myymästä omia maitaan, kiinteistöjään tai osakkeitaan ulkomaalaisille ja sanoa oman ”ei”:nsä tonttikaupoille.