Miksi ”Puhdistuksesta” puhutaan?

Suomeen sopii vain yksi menestyskirjailija kerrallaan. Tällä hetkellä hänen nimensä on Sofi Oksanen.

Viro-kvartetin kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat julkaisiin elokuun lopulla, ja Puhdistus-teoksen elokuvaversio ilmestyi teattereihin viime perjantaina. Puhdistusta onkin ehditty sovittaa jos johonkin muotoon; siivoustarvikkeita teoksen nimellä ei liene vielä ehditty markkinoida.

Myös uusinta teosta on myyty kirjakaupoista rekkalavoittain. Se, että varsinkin Puhdistusta on palkittu ja hehkutettu jokaisella foorumilla, on tietyt syynsä.

Puhdistuksen kautta on puhuttu alitajuisesti naisena olemisesta ja suomalaisten ihmisten sokeasta pisteestä, toisin sanoen siitä, mikä olisi ollut tämän kansakunnan kohtalo, jos rintamalinjat talvi- ja jatkosodassa olisivat pettäneet.

Molemmat puheenaiheet puhuttavat.

Suomalaiset lukevat Oksasen Viro-kirjoista omaa vaihtoehtohistoriaansa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli eräänlainen defension muoto, kuvaus siitä, mitä puolustussodissa voitettiin.

Sen sijaan Sofi Oksasen Viro-kirjat antavat näyttöjä siitä, mitä tapahtuu, kun tiedostamaton murtautuu ihmisten tietoisuuteen, kommunismi keskelle kirkasta arkipäivää.

Siinä sitä riittää jynssäämistä ja pois hinkkaamista.

Kirjallisuuden puheenaiheet voisivat olla ajankohtaisempiakin. Nyky-Suomessahan ongelma on, että kapitalismi on tunkeutunut keskelle ihmisten arkielämää.

Otaksunkin, että Viro-kirjojen lukijat siirtävät omassa elämässään kokemiaan uhkia toisen maailmansodan aikaan, jossa niitä on psyykkisesti helpompi käsitellä, sillä ajatusmalli viholliskuvineen on jo luotu. Oksasen teosten hurja suosio voi selittyä myös näin.

Omasta mielestäni hienoimpia sukulaiskansakuntaan liittyviä kuvauksia tarjosi jo Emil Tode (oikealta nimeltään Tõnu Õnnepalu) teoksessaan Piiririik (suom. Enkelten siemen, 1993), jossa kuvataan ”halkopinon takaa” tulleen virolaismiehen elämää Länsi-Euroopassa.

Kirja on upeasti hengittävää, vapautunutta kieltä, joka kuvastaa parin vuosikymmenen takaista aikaa. Mutta tämän teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä, joten se ei luonnollisestikaan kiinnostanut feminististä julkista sanaa ja profeministisiä kriitikoita yhtä paljon.

Sofi Oksanen on nuoresta iästään huolimatta saavuttanut lähes kaikki ulottuvilla olevat kirjallisuuspalkinnot, Nobelia lukuun ottamatta. Monen ansioituneen kirjailijan on täytynyt tehdä kokonainen elämäntyö yhdenkin tunnustuksen eteen.

En tarkoita arvostella Oksasta, mutta kirjallisuuskritiikin ja kulttuurielämän yksipuolisuus on ollut silmiinpistävää. Suorasuitsutuksen yhteiskunta- ja psykodynaamisia motiiveja tai mekanismeja ei ole vaivauduttu pohtimaan.

Arvostan toki Oksasen tapaa hankkia haltuunsa Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet ja tuottaa teoksesta uudelleenjulkaisu oman kustantamonsa kautta. Hänellä on siis missio.

Ennen kustantajat hankkivat rahaa tehdäkseen kirjoja – nykyaikana kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa. Myönteistä menestyskirjailijassa on hänen kustantajia kohtaan osoittamansa omapäisyys. Perinteisesti suurimman osan kirjan voitoista on kahmaissut kustantajien omistama kirjakauppaporras tai kustannusporras, kun taas vähiten on jäänyt kirjailijoille itselleen.

Yhden kirjailijan yksipuolinen jalustalle nosto osoittaa kuitenkin, että kansakunnan kaapin päällä on vielä tilaa.