Salaisuus lasitalon uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä, mitä Hesari tekee

Vesilasissa myrskyää, kun Helsingin Sanomat paljasti Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen salaisuuksia kritisoidessaan valmisteilla olevaa tiedustelulakia jutussa ”Salaisuus kallion uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä mitä tekee Puolustusvoimien viestikoekeskus”. Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen puolustelee nyt Puolustusvoimien selustaan tekemäänsä hyökkäystä sillä, että Suomen kansalaisten pitäisi saada tietää Puolustusvoimien toiminnasta vähintään sama kuin ulkomaisten vakoojien.

Valtamedian halu talloa kansallisten turvallisuusorgaanien liikavarpaita ei ole tuntematonta. Useimmat ovat varmaan jo unohtaneet, että myös Yleisradiolla meni Puolustusvoimien kanssa sukset ristiin viime kevättalvella, kun veronmaksajien ylläpitämä valtakunnan äänitorvi paljasti joitakin Puolustusvoimien sisäisiä käytäntöjä kaksoiskansalaisten asemaan liittyen.

Anonyymeihin ilmiantajiin tukeutuen Yle väitti lähdesuojansa takaa, että Suomen armeijassa rajoitetaan kaksoiskansalaisten pääsyä salaisia tietoja sisältäviin tehtäviin. Se ei ollut toimittajien mielestä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden mukaista. Kirjoitin aiheesta tuolloin, että armeijan tehtävä ei ole harjoittaa demokratiaa vaan puolustaa sitä. Syytä huoleen ei ole, sillä aina kun armeijassa harjoitetaan todellista syrjintää, se tehdään konekiväärillä. Uusi Suomi sensuroi sittemmin kyseisen tekstini syystä, jota kukaan ei vieläkään ymmärrä.

Nyt Hesarin toimittajat puolestaan naputtelivat kirjoituskoneillaan, että valmisteilla oleva tiedustelulainsäädäntö muka vahingoittaa perusoikeuksia: tiedustelulailla Viestikoekeskukselle annettaisiin nykyistä laajemmat tiedusteluvaltuudet ja ”yksikkö voisi suodattaa ja seurata oikeuden päätöksellä valtionrajat ylittävää internet-liikennettä”. Näin Helsingin Sanomat katsoo hurskaasti ja puhtain purjein puolustavansa sananvapauden ja yksityisyydensuojan asiaa.

Valtionrajat ylittävän tietoliikenteen seuranta ei ole tosiasiassa koskaan ollut ongelma kansalaisten tiedonsaannin eikä sananvapauden tai yksityisyydenruojan kannalta. Puolustusvoimien toiminta ei ole ollut ongelmallista myöskään kansalaisiin kohdistuvan massavalvonnan muodossa.

Helsingin Sanomat ja muu valtamedia eivät olleet huolissaan Lex Nokiana tunnettua tietoliikenteen urkintalakia säädettäessä vuonna 2008. Kyseinen laki antoi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Sanomat truuttasi lain puolesta, sillä se mahdollisti myös Sanomien itsensä harjoittaman työnantajakontrollin ja verkko- sekä sähköpostitarkkailun, joilla läpivalaistaan työntekijöitä (kirjoitin aiheesta muun muassa tässä).

En ole tarkkailun ja valvonnan lisäämisen kannalla, ja pidän kontrolliyhteiskunnan kiristymistä sairaana yleisseurauksena maahanmuuton lisääntymisestä ja terrorismin leviämisestä pakolaisuuden myötä. Tosiasiassa pakolaiset eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet sen tänne.

Katson, että viisaammin valtamedia tekisi, jos se puuttuisi sotilaalliseen tiedusteluun kohdistamansa arvostelun sijasta paljastamaan muita vaiettuja salaisuuksia. Miksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio eivät käy yhtä pontevasti maahanmuuttoon liittyvien tietojen kimppuun?

Valtamedian kannattaisi paljastaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maallemme aiheuttamat kustannukset ja rikollisten etniset profiilit. Hesarin ja Ylen kannattaisi repiä Supon kassakaapeista niin sanottu Tiitisen lista ja paljastaa sillä olevat kätyrit ja kaksi demaripresidentin toimesta yliviivattua nimeä. Valtamedian kannattaisi tehdä kriittisiä juttuja tavasta, jolla Suomi vietiin EMU:n osaksi ja josta Paavo Väyrynen kirjoitti erinomaisessa blogissaan.

Näitä todellisia salaisuuksia varjellessaan valtamedia ei pääse lähellekään Julian Assagnen tai Edward Snowdenin agentintaitoja, joten syytä huoleen Suomen valtiojohdolla ei ole. Koska suuri osa Venäjän tietoliikenteestä Eurooppaan kulkee Suomen kautta, Hesari pelaa Venäjän pussiin Suomen tarkkailumahdollisuuksia heikentäessään. Luonnollisesti lehti itse väittää aivan muuta.

Lehden päätoimittaja Kaius Niemi yrittää liudentaa rikostutkintaan edenneen ongelmansa pelkäksi muotoseikaksi, joka koskee tasapainoilua kansalaisten tiedonsaantioikeuksien ja viestintäsalaisuuden välillä. Lehti yrittää hämmentää lukijoita ja kiillottaa kilpeään sekoittamalla oman urkinta- ja paljastusasiansa median tehtäviin huumepoliisin valvojana.

Tosiasiassa ongelma on ideologinen. Kenkä puristaa kyllä viestinnästä, mutta ei sillä tavalla kuin lehti antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat on jälleen kerran asettunut anarkismillaan punavihreän ajatusklusterin puolelle halutessaan vahingoittaa ulkoisen turvallisuuden valvontaa. Sillä ei ole mitään tekemistä kansalaisten tiedonsaannin eikä yksityisyydensuojan kannalta, vaan sillä tavoin on vain puhallettu punavihreää kuplaa.

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila julkaisi viikonloppuna loistavan pääkirjoituksen, jossa hän analysoi, mitä Helsingin Sanomille on tapahtunut. Sen asennemuokkaus, mielipiteiden manipuloiminen ja elämäntapakontrolli ovat muuttuneet viime aikoina entistäkin hyökkäävämmiksi. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä lasitalossa tapahtuu. Tuskin tietävät itsekään. Asioiden todellisen laidan niin talossa kuin valtakunnassakin on voinut arvata siitä, minkä lehti jättää taktisesti kertomatta.

Suomen itsenäisyyden puolustaminen on lehden mukaan ”putinismia”. Vapaan seksin kannattaminen on ”seksuaalista häirintää”. Sananvapauden puolustaminen on ”nettikiusaamista”, vaikka toimittajat itse kiusaavat ilmiannoillaan, kavalluksillaan ja suomen kieleen huonosti istuvalla ”maalittamisellaan”. ”Valemediaksi” Helsingin Sanomat leimasi kaiken, mikä tuki brexitiä mutta ei tukenut Hillary Clintonia, vaikka juuri Clintonin sähköpostit olivat Wikileaksinkin mielestä kaivelun arvoisia.

Euroopan unionin kritisoiminen ja ylikansallisen vallankäytön vastustaminen tekevät Suomesta muka Pohjois-Korean, ja kansallisen itsemäärämisoikeuden puolustaminen on Hesarin mielestä ”demokratian ja liberaalien eurooppalaisten arvojen vastaista”! Mooseksen kirjan aikaisia normeja lehti vastustaa demonisoimalla EU-kriitikot vihan lähettiläiksi ja uhkaamalla Suomen teollisuuden puolustajia Vanhan testamentin vitsauksilla, kuten heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Modernina ratkaisuna tilalle tarjotaan vihreää anekauppaa.

Tällä tavoin poliittinen vihervasemmisto on aina toiminut: se on halunnut kääntää kaiken päälaelleen. Uustaistolaisen journalismin nousu ei yllätä, sillä tällaista jälkeä syntyy aina, kun puoliksi oppineet vihermimosat päästetään esiintymään asiantuntijoina – myös yliopistoissa. Johtopäätökseni: Hesarin harjoittama raivoaminen on ylipitkistä ja kaiken selittävistä otsikoista alkaen merkki siitä, että lehden ote lukijoista on kirvonnut. Lukijoille sillä ei ole merkitystä, sillä jokainen tervejärkinen on jo ajat sitten suhtautunut Helsingin Sanomien ja sen Nyt-liitteen juttuihin pitäen lehteä maamme johtavana satiirijulkaisuna.