Päinvastoin

Sana ”päinvastoin” on siitä erikoinen, että väitettäessä jonkin asian olevan johonkin toiseen verrattuna päinvastoin, ei ole selvää, kuinka päin asia itseasiassa on. Tämä johtuu siitä, että ”päinvastoin” voi viitata sekä asiasisältöön että lauseen totuusarvoon. Esimerkiksi sanoessani, että ”nähdäkseni ulkona sataa tai päinvastoin”, sana ”päinvastoin” voi viitata sanaan ”nähdäkseni” (eli en olisikaan sitä mieltä) tai itse väitteeseen, että ulkona sataa (eli ei sataisikaan).

Vielä monimerkityksisemmäksi sanankäyttö tulee, jos väitteen sisältönä ovat asiat, joiden kesken vallitsee monta vaihtoehtoa. Esimerkiksi ”kävelin päin punaisia valoja ja päinvastoin”. Tällöin jää epäselväksi, kävelinkö mitään valoja päin, kävelinkö päin vihreitä valoja vai kävelinkö kadun ylitettyäni vielä takaisinkin.

Esimerkkejä sanan ”päinvastoin” hullunkurisesta käytöstä:

”Tämä ei ole tuoli, päinvastoin.”

”En ole nainen, vaan päinvastoin olen nainen.”

”Se ei ole olennaista, vaan päinvastoin se on olennaista.”

”Älä yritä kääntää asiaa päinvastoin, kun sen päinvastoin pitäisi olla päinvastoin.”


Karttapallot katollaan

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli jälleen paljon uutisia, joiden haluaisin olevan päinvastoin. Kokoomuksen elitistiseltä vaikuttava ulkoministeri Alexander Stubb intoilee sen otaksumansa (ja ilmeisen toiveensa) puolesta, että tulevaisuudessa ”EU:n laajeneminen jatkuu”. Lehti puolestaan täydentää, kuinka uutinen pitää ymmärtää ja naulaa otsikon perään ”ja hyvä niin”. Näin yksinkertaisimmankin lukijan halutaan ymmärtävän, mikä on hyvää, eikä lehden kanta jää viisaammillekaan epäselväksi.

Toinen asiasisällöltään nurin niskoin seisova uutinen on se, että opetusministeri Sari Sarkomaan mukaan hallitus aikoo uudistaa sosiaaliturvajärjestelmää lisäämällä mukaan patistelevia elementtejä. Sitä puolestaan sanotaan kannustavuudeksi. Todellisuudessa kyseisenlainen ehdollistaminen johtaisi muun muassa huippukoulutettujen ihmisten kiristämiseen ja tarpeettomaan holhoamiseen aloilla, joilla töitä ei ole tai toimintaa ei voida organisoida sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Näin on esimerkiksi taiteiden piirissä.

Olisi hauska tietää, mihin asiaa märehtivältä Sata-komitealta pääsi unohtumaan perustulojärjestelmä, jota vihreät mainostivat eduskuntavaalien alla? Luvatun 440 euron suuruisena se ei tosin ylittäisi edes 750 euron köyhyysrajaa, mutta järjestelmä voitaisiin toteuttaa esimerkiksi kirjassani Työttömän kuolema (2005) ehdottamallani tavalla.

Ei ole kulunut montakaan päivää, kun mainitsin tässä blogissani, että sosiaaliturvaa koskeva remontti kehdataan todennäköisesti nostaa poliittisiin puheisiin vasta kunnallisvaalien jälkeen. Nyt on vaalien jälkeinen aika. Ja kuuma peruna ilmestyi pöydälle heti salakomitean verhojen heilahdettua hieman.

Helsingin Sanomat jatkaa myös maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä näkemäänsä sotaa referoimalla jonkun paikallisen maahanmuuttajakoordinaattorin puheita, joiden mukaan ”suomalaismies pelotteli maahanmuuttajataustaisia nuoria ampumalla parvekkeelta ilmaan” ja ”keski-ikäinen suomalaismies puukotti ulkomaalaistaustaista nuorta miestä kasvoihin”! – Hui. Kyllä syyllisyys ja teot ovat näissäkin ”kähinöissä” (lehden oma ilmaus) yleensä olleet vice versa, mikä voidaan todeta esimerkiksi rikostilastoista. Onkin outoa, että tekijän etninen alkuperä mainitaan avoimesti, kun asialla on suomalainen, mutta sitä ei mainita, kun syyllinen on maahanmuuttaja tai se ei ole muutoin ”olennaista”.

Kyseessä taitaakin olla suomalaisia vastaan suunnattu provokaatio tai suoranainen kiihottaminen, ja huomiota herättävästi asialla on jälleen ”nuoriso”. Helsingin Sanomien jutun mukaan ”tilanne saattaa riistäytyä vakavaksi, kun nuoret kertovat kotonaan oman versionsa tapahtumista” ja ”nuorten kertomukset saattavat olla värittyneitä” (kursivointi minun). – Mutta mitä silloin tapahtuu? Lähtevätkö vanhemmat ihmiset tai suvut kostoretkille mätkimään perussuomalaisia? Hälyttävätkö maahanmuuttajanuoret koolle kokonaisen koripallojoukkueen mukiloidakseen meitä muita, toisia, vieraaksi itsemme kokevia suomalaistaustaisia?

Kun viranomaisten mielestä syyllisiä ovat aina vain suomalaiset, käy helposti päinvastoin, ja ihmisistä tulee entistäkin maahanmuuttajavastaisempia. Etniset ”kähinät” sen kun lisääntyvät. Mikäli maahanmuuttajat puolestaan ”kokevat helposti, että kaikki suomalaiset ovat meitä vastaan”, kuten lehti väittää, niin millä tavalla valkonaamaksi huudellut suomalaisnuoret sitten omalta osaltaan kokevat asian? Päinvastoinko?

Hufvudstadbladet puolestaan kantaa kortensa poliittisen korrektiuden kekoon uutisella, jonka mukaan poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa maahanmuuttajia poliiseiksi paikkaamaan huutavaa työvoimapulaa. Juttu on epäuskottava, sillä viime helmikuussa poliisit valittivat vielä resurssipulaa, ja suurin osa poliiseiksi valmistuvista joutui suoraan työttömiksi (69 valmistuneesta vain 3:lle oli tiedossa määräaikaisia töitä). Mutta Paateron kannanotto on kelvannut pohjaksi myös Helsingin Sanomille, joka teki pienestä jutusta suuren.

Poliisiylijohtajalta kiskotun uutisen tarkoitus lieneekin vain sopeuttaa maahanmuuttajia viranomaisvaltaan. Kun (1) ”pulaa tulee etenkin ruotsin kieltä osaavista poliiseista”, mutta toisaalta (2) ”maahanmuuttajien työllistymiskynnystä nostaa ne, että poliisien on oltava suomen kansalaisia ja heidän on osattava hyvin kotimaisia kieliä”, niin miksi Paatero toivoo, että (3) ”poliisiin saataisiin houkuteltua myös entistä enemmän maahanmuuttajia”?

Mikäli keskeinen tavoite on saada suomen- ja ruotsinkieltä taitavia poliiseja, niin heitähän löytyy nimenomaan kantaväestöön kuuluvien suomen- ja ruotsinkielisten joukosta. Miksi heitä pitäisi etsiä maahanmuuttajien seasta? Syy voi tuskin olla mikään muu kuin poliisin halu herättää maahanmuuttajien luottamusta poliisin omaa toimintaa kohtaan.

Maahanmuuttajia koskevat samat vaatimukset kuin muitakin ihmisiä. Jos niistä aletaan tinkiä, kyse on päinvastoin kantaväestöön kohdistuvasta tahallisesta syrjinnästä. Ilmeisesti poliisin ja maahanmuuttajien välillä vallitsevaan epäluottamukseen on jokin syy. Jos kyse on pelkästä tasa-arvokiintiön täyttämisestä, toivoisin, että Paatero olisi sanonut jotain päinvastaista, esimerkiksi niin, että ”poliiseiksi kaivataan suomalaisia kantaväestöön kuuluvia homoseksuaaleja, koska he yleensä ovat sanavalmiita ja kielitaitoisia, eikä lihaksistakaan tule pulaa.”

En ole koskaan nähnyt yhdenkään viranomaisen esittävän mitään toivomuksia seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten palkkaamiseksi virkoihin. Sen sijaan maahanmuuttajia kohtaan hyysäämishalua kyllä riittää. On se nyt kamalaa, että suomalaiset ovat muka niin riidoissa keskenään, että tarvitaan oikein maahanmuuttajapoliisi apuun.


Sananvapautta vai päinvastoin?

Helsingin Sanomat kantaa aamiaispöytään myös mukavan määrän muita sananvapauteen, poliittiseen korrektiuteen ja elämäntapakontrolliin liittyviä uutisia. Ruotsista kantautuvan lakiehdotuksen mukaan ”tekijänoikeuksien haltijat saisivat jatkossa oikeuden jäljittää internetissä tiedostoja jakavia ihmisiä”. Laki on osa Ruotsin hallituksen aloittamaa orwellilaisen yhteiskunnan rakentamista, joka vaarantaa myös suomalaisten sähköpostiturvallisuuden ja yksityisyyden, sillä suuri osa tietoliikenteestämme ulkomaille kulkee Ruotsin kautta.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tekijänoikeuksien valvontaa aiotaan käytännössä toteuttaa. Se edellyttäisi ihmisten tunnistamista verkoissa ja heidän yhdistämistään henkilöllisyyteen, oikeuslaitoksen laajentamista ratkaisemaan satoja tuhansia juttuja vuodessa ja poliisin oikeuksien luovuttamista yksityisille toimijoille ilman, että ihmiset voivat puolustautua. Lisäksi firmat alkaisivat todennäköisesti kiristää kopiointiin syyllistyneitä koulupoikia korvausvaatimuksilla.

On tietysti selvää, että jos tuottajat eivät halua suojata esimerkiksi CD-levyjä DVD-levyjen tavoin vain suojaustekniikoiden kalleuden vuoksi, kulut kopioinnin valvonnasta halutaan siirtää julkiselle vallalle eli veronmaksajille. Kun tämä puolestaan harmittaa ihmisiä, levyteollisuus katsoo saavansa siitä perusteen penätä valvontaoikeuksia itselleen. Julkinen valta puolestaan myöntää ne mielellään, sillä se arvelee säästävänsä lain valvontakuluissa. Tämä on juuri sitä vähä vähältä tapahtuvaa perusoikeuksien nakertamista, jota tapahtuu käyttäen verukkeena esimerkiksi nettipiratismia koskevaa kontrollia tai lapsipornon suodatusta.

Entä sitten piratismi, onko se hyvää vai pahaa? Se, että elektronisia tuotteita ei voida valvoa, on osa todellisuutta. Kopiointisuojatut levyt eivät vähennä kopioimista lainkaan. Ne haittaavat ainoastaan niitä, jotka ostavat kyseisiä levyjä; suojatut levyt kun eivät toimi kaikissa soittimissa.

Tekijänoikeuksista tinkimättömyyttä puolustellaan usein sillä, että viihdeteollisuus loppuisi ilman suunnattomia voittoja ja että tekijöillä on oikeus korvaukseen. Todellisuudessa tuotantoporras kahmaisee tuloista suhteettoman suuren osan jo nyt, ja sillä olisi varaa luopua mahtavista voitoistaan. Myöskään artisteja ei tule pitää sellaisina arkipäivän aatelisina, joilla ilman muuta on oikeus miljoonien tuloihin vain sen vuoksi, että on onnistunut saamaan markkinoille tuotteen, joka miellyttää massoja.

Taiteelle olisi kenties hyväksikin, että pelkän rahan perässä juoksijat vähenisivät. Kaupallinen artisti tekee tuotteitaan takoakseen rahaa, ja siten hän tähtää kulttuurisen niukkuuden luomiseen, toisin sanoen siihen, että markkinoilla olisi mahdollisimman vähän erilaisia tuotteita mutta läpi pääsisi juuri hänen tuotoksensa, jota myytäisiin paljon. Epäkaupallinen toimija puolestaan tekee musiikkia, kirjoja ja kulttuuria pelkästä tekemisen ilosta ja jakaa ne maailmalle ilmaiseksi, jolloin tavoitteena on kulttuurisen runsauden luominen. Kopioinnin rajoittaminen nyt estää tätä kulttuurin runsastumista, vaikka siihen olisi hyvät tekniset mahdollisuudet.

Vapaan kopioinnin tuloksena syntyvä runsaus edistää myös teosten historiallista säilymistä. Kulttuurin monistuminen taas ei ole haitaksi, sillä suuri osa niistä ihmisistä, jotka kopioivat jotakin, eivät ostaisi tuotetta missään tapauksessa. Toisaalta ne, jotka ostavat tuotteen, eivät yleensä kopioi, sillä muutoin he olisivat tehneet sen jo. Ja silti kustannusporras hengittää.

Luvattomasta verkkolataamisesta puolestaan on tullut niin yleistä, että se koetaan osaksi tavanomaista tietokoneen käyttöä. Esimerkiksi nuoret eivät tunnista sitä rikokseksi enää ollenkaan, kuten käy ilmi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksestä, jonka mukaan 69 prosenttia yhdeksäsluokkalaisista imee verkkoa kuin äitinsä nänniä. Koska kaikkia heitä ei voida oikeuteenkaan vetää ja harvojen kiinnisaatujen tuomitseminen loukkaisi yhdenvertaisuutta, lainsäätäjällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin alentaa kopioinnin rimaa. Samoista syistä maailmalla kukoistavat erilaiset piraattipuolueet, jotka yrittävät tehdä laittoman lailliseksi.

Lisäksi vapaata tai lähes vapaata kopiointia tukee kulttuurielämän olemuksen tunnustaminen vuorovaikutussuhteeksi: mikään teos ei synny tyhjästä, vaan kaikki lainaavat toisiltaan ja ovat kiitollisuudenvelassa jollekin aiemmin esitetylle. ”Omaksi” voidaan mieltää tällöin vain se, mitä ei tunnisteta tai ymmärretä myös toisten tuottamaksi, ajattelemaksi tai säveltämäksi. Tämä merkitsee, että tekijänoikeudet ovat kovin suhteellisia, eikä niitä voida pitää pyhinä.


Kaikki ei ole päinvastoin

Tämän päivän lehdet toivat jälleen eteeni asioita, joiden olisin toivonut olevan päinvastoin: parhaimmillaan Alexander Stubb olisi sanonut, että ”EU:n ei pidä laajentua”. Sari Sarkomaa olisi lausunut, että ”sosiaaliturvan tasoa pitää korottaa ja sosiaalista kontrollia vähentää”. Helsingin Sanomien siteeraama maahanmuuttajakoordinaattori olisi päinvastoin sanonut, että ”ulkomaalaisten rikollisuus pitää saada kuriin, koska pelkkä suvaitseminen ei näytä auttavan”. Ja Ruotsin hallitus olisi todennut, että ”yleiskäytännöksi muuttunut kopiointi pitää mahdollisimman nopeasti legitimoida”.

Mutta löytyypä päivän uutisten joukosta myös yksi juttu, joka seisoo oikein päin: jyväskyläläinen miestutkija Henry Laasanen on rohjennut väittää, että mikäli naisten keskipalkat nousisivat samalle tasolle kuin miesten, naisista tulisi käytännössä miehiä vauraampia. Olin juuri itsekin päässyt toteamasta, että Sanoman lehtien hehkuttama palkkatasa-arvo ei kerro tärkeimpiä asioita miesten ja naisten taloudellisesta asemasta, sillä sen takana on usein jo sinänsä kompleksinen heteroseksuaalinen vaihtosuhde. Onneksi näkökanta päätyi Laasasen esittämänä lehteen eikä sitä haudattu feministiseen tunnekuohuun, joka hyökkää nyt lukijoiden päälle jutun yleisökommenteista. Mutta kyseessähän ei ollutkaan Hesarin oma uutinen vaan STT:ltä välitetty juttu, joka oli sekin jo valmiiksi balanssoitu naistutkijan vastaväitteillä.

Sen sijaan ”seksuaalista ahdistelua” koskevien asioiden toivoisin olevan päinvastoin. Tiedotusvälineet nostivat jälleen näyttävän kohun, kun tasa-arvoministeri Stefan Wallin erotti valtiosihteerinsä Stefan Johanssonin tämän roikuttua kuin koulupoika erään nimettömänä pysyttelevän naisen rintaliiveissä Ruotsin suurlähetystön juhlilla. Eikö poliitikko tai poliittinen virkamies saisi olla seksuaalinen? Mitä pahaa on siinä, että poliitikot elävät kuin muutkin ihmiset? Täytyykö poliitikkojen ja virkamieskunnan olla sellaisia neiti Impi Umpilampia, joilla ei ole intohimoja? Ilta-Sanomat, joka ministerin vanavedessä vaatii pääkirjoituksessaan nollatoleranssia seksismille, on yhtä pahoin hakoteillä kuin moralistit yleensäkin. Tavoitteena lienee jälleen opettaa kansalaisille, miten pitää elää.

Mitä enemmän maailmassa on seksiä ja seksuaalisuuden avointa osoittamista, sitä parempi yhteiskunta. Todellista seksuaalista ahdistelua on seksuaalisuuden kuohiminen. Wallin lieneekin tullut katumapäälle ja huomannut omaan asennoitumiseensa sisältyvän ristiriidan. Siksi hän reagoi nyt tavalla, jolla hän syventää tuota ristiriitaa. Toisella kädellään hän jakaa eropasseja seksuaalisuutensa avoimesti näyttäneille, mutta toisesta suupielestään hän lausuu myöhemmässä lehdessä, että ”suomalaisilla miehillä menee monilla elämänalueilla naisia huonommin”.

Tämä ei ole mikään ihme, kun poliitikot itse kaitsevat kansaa tavalla, jolla miesten kulkusia poljetaan. On hyvä, että Wallin kaipaa palkkatasa-arvoa myös miehille ja puolustaa miesten asemaa esimerkiksi huoltajuuskiistojen käsittelyissä, joissa naiset yleensä ahmivat perheiden lapset naispuolisten sosiaalityöntekijöiden solidaarisuutta hyväkseen käyttäen vain itselleen. Mutta Wallinin asennoituminen miesten seksuaalisuutta koskeviin asioihin näyttää olevan kaksinaismoralistista, mikä on tyypillistä poroporvarillisille mielipiteille yleisestikin.

Hedelmäpommeja

Suomen puolustuspolitiikan huonoimpana päätöksenä on pidetty jalkaväkimiinat kieltävään Ottawan sopimukseen liittymistä. Todellisuudessa miinat ovat puolustusaseita eli aseista humaaneimpia. On hyökkääjän oma vika, jos menee vieraalle tontille tallomaan. Sopimukseen eivät ole liittyneet sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään, joten miksi Suomen piti?

Syitä jalkaväkimiinojen pitämiseen olisi ollut useita. Tärkeimmän syyn luo nykyisen järjestelmän halpuus verrattuna korvaavaan järjestelmään, joka onkin aiheuttamassa veronmaksajille satojen miljoonien lisäkulut. Toiseksi, miinojen psykologista pelotevaikutusta ei voida korvata millään muulla järjestelmällä. Kolmanneksi, ei ole järkeä korvata yhtä puolustusasetta toisella kalliimmalla, jonka räjähtämättä jääneet ampumatarvikkeet olisivat maastoon unohtuneina yhtä suuri uhka kuin miinatkin. Suomessa miinoitteista tehdään tarkat kartat, ja suurin osa suomalaista kannattaa miinojen säilyttämistä.

Ja neljänneksi miinojen korvaushankkeet ovat johtaneet vain sopimusten kiertoon, esimerkiksi niin, että entisiä viuhkamiinoja on jatkossa sanottu viuhkapanoksiksi, jolloin niitä ei ole enää myönnetty sopimuksen alaan kuuluviksi. Kun aseiden intentionaalinen tavoite on yleensäkin lamauttaa ja torjua vihollinen mahdollisimman tehokkaasti, miksi peitellä tätä tarkoitusta ainakaan sikäli, kuin maanpuolustusta on olemassa?

Tällä hetkellä kättä väännetään niin sanotuista rypälepommeista. Suhteessa rypäleaseisiin Tarja Halonen on ottanut realistisemman linjan, vaikka itse aseet ovat julmempia. ”Rypäleistä” voivat tulla mieleen esimerkiksi viinirypäleet ja ”pommista” hedelmäpommi, mikä on saattanut kääntää ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kannan rypäleaseet kieltävää Oslon sopimusta vastaan. Se onkin parempi ratkaisu, sillä Yhdysvallat, Venäjä, Kiina ja monet muut sotilasmahdit eivät ole luopuneet myöskään näistä aseista.

Viisasta eduskunnan ja ulkopoliittisen johdon suhtautuminen aseiden kieltohankkeisiin ei ole ollut koskaan. Käytännössä se on muuttunut pelkäksi arpomiseksi. Halpa ja hyvä puolustusase hylättiin, mutta jatkossa joudutaan hakemaan keittiön kattilat apuun veden äyskäröimiseksi veneestä, kun yksi kohta vuotaa. En ymmärrä lainkaan sellaista ajatusta, että aseistariisunta pitäisi aloittaa pienimmistä ja heikoimmin aseistetuista armeijoista, kuten rauhanaktivistit vaativat.

Suomen puolustusvoimat eivät uhkaa ketään muuta kuin mahdollista maahantunkeutujaa. Myöskään miinakiellon päämääränä ei ole ollut vain miinojen poistaminen vaan yleinen aseistariisunta. Se taas on kaunis mutta lapsellinen tavoite, jonka vuoksi joukkomme joutuvat kärsimään tarpeettomia tappioita jos ja kun sota seuraavan kerran tulee. Viisainta olisi purkaa myös miinat niin, että lataukset laitettaisiin yhteen varastoon ja sytyttimet toiseen. Mitä enemmän aseita Suomen Puolustusvoimilla on, sitä parempi Suomelle.

Luolan idolit veivät sivistyksen

Rehtori Ilkka Niiniluoto totesi pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nuorison yleissivistyksen ja tietämyksen taso on laskenut. Emerituskriitikko Pekka Tarkka puolestaan kirjoitti samoihin aikoihin jonkin kulttuurilehden sivuilla, että hän ei ”ymmärrä mitään”. Kumpaistakin kommenttia voidaan pitää tietysti merkkinä siitä, että kyseiset herrat eivät elä samassa maailmassa kuin monet nuoremmat. Nuorilla on kai erilaisia tietoja ja taitoja kuin vanhemmilla ihmisillä. Mutta jokin raja myös historiallisen kulttuuriperinnön laiminlyömisellä pitäisi olla. Historiaton ihminen on tulevaisuudelle vaarallinen, sillä menneisyytensä unohtajat ovat alttiita toistamaan ihmiskunnan virheitä.

Toivon, että käsitystäni ei pidetä osoituksena aivojen varhaisesta ateroskleroosista, mutta olen myös itse pannut merkille, että edes yliopistoissa opiskelevat nuoret eivät enää tiedä sellaisia aivan tavanomaisiakaan asioita, jotka ovat perinteisesti kuuluneet jokaisen henkisesti kypsän ihmisen yleissivistykseen. Sen sijaan tuoreilta ylioppilailta voi saada vastaukseksi täysin yllättävää ”eos:ää” (rasti ruudussa ”en osaa sanoa”), ja heidän taitonsa tuottaa virheetöntä suomenkielistä tekstiä on rapistunut.

Yksi syy tähän voi olla se, että lukioiden läpi päästetään puolet ikäluokasta. Lukioissa nuorten pitäisi oppia, mutta lukioiden opettajat on ehdollistettu myötäilemään oppilaiden tietämättömyyttä, jotta maahan saataisiin mahdollisimman paljon ylioppilaita. Sama sosiaalidemokraattinen koulutuspolitiikka on heijastunut myös yliopistoihin, ja tutkintoja myönnetään samoilla perusteilla kuin neuvosten arvonimiä 1970-luvulla.

Sen sijaan, että nuoret keskittyisivät etsimään elämänsisältöä älyllisen toiminnan ja kirjallisen kulttuurin piiristä, he kuluttavat aikaansa yhä enemmän sähköisen median parissa. Sähköinen media puolestaan on nopeatempoinen eikä anna mahdollisuutta ajattelun vaatimaan viipymiseen siinä missä kirjoittaminen ja syventyminen painettuun sanaan.

Lisäksi televisiossa ja internetissä liikkuva tieto on pintapuolista ja nopeasti vaihtuvaa, ja tämän hetken totuudet ovat korvattavissa silmän räpäyksessä toisilla. Niinpä informaation pysyvyyteen ei kiinnitettä tarpeeksi huomiota. Tämä puolestaan ohjaa olettamaan, ettei tietämisellä olekaan merkitystä ja että pelkkä esiintyminen on pääasia – ei välitettävä sisältö. Ehkä tällä tavoin voidaan selittää, miksi nuoret tavoittelevat oman persoonansa esille pääsyä esimerkiksi tosi-TV:n keinoin.


Kun kaikki on siistii

Valtamedia onkin luonut nuorison tyhmistämiseen loistavat välineet. Eräs latinankielinen harjoituslause kuului suunnilleen niin, että ”nuoret pitävät kauniista vaatteista, hyvästä ruoasta ja kauniista musiikista”. Se, että tuota lausetta käännettiin latinan oppitunneilla, oli oppineiden kaino tapa muistuttaa siitä, että vaikka nuoret koulujen luokissa vaihtuvatkin, heidän ominaisuutensa joka tapauksessa pysyvät. Niinpä klassinen lause on säilyttänyt totuusarvonsa ajasta aikaan.

Nuoret todellakin rakastavat kaikkea kivaa ja hyvännäköistä, mikä on heidän mielestään cool. Viihteen tuottajat puolestaan ovat täyttäneet nuorison todellisuuden humpuukilla, kuten television laulukilpailuilla ja eläinkokeita muistuttavilla survival-ohjelmilla, joissa kymmenkunta tyhjäpäätä pakataan kameravalvottuun taloon tai alistetaan tekemään jotakin aivotonta.

Koska ihmisiä kiinnostavat nykyään samat asiat kuin antiikin aikoina eli raha, seksi ja juhliminen, näitä ohjelmia katsotaan. Ja televisiokanavat lähettävät niitä mielellään, koska ne kelpaavat mainostamisen foorumeiksi. Tämä puolestaan epä-älyllistää television, ja vahvistetuksi tulee Henri Lefebvre nimiseltä filosofilta tuttu lause ”televisio disintelligoi tyylin”.

Viimeisimmän näytön asiasta antoi kasvatustieteitä opiskeleva ”Big Brother” Tuuli lausahtaessaan, että Suomen talvisota käytiin vuosina 1817–1818! Suuri osa talon asukkaista ei osannut vastata oikein muihinkaan yksinkertaisiin tietokilpailukysymyksiin.

Kyseiset TV-sarjat ja niiden esiintyjät ovat valitettavasti alkaneet saada sivutilaa myös itseään kunnioittavissa sanomalehdissä, eli pinnallisuus on levittäytymässä kirjallisillekin foorumeille. Invaasiota voidaan ymmärtää, sillä suuret mediat haluavatkin muuttaa sivunsa viihteellisiksi laajemman lukijakunnan toivossa.


Post scriptum

Entä mitä tarkoitan otsikossa mainitsemillani ”luolan idoleilla”. Esseistisen kirjoittamisen sääntöjä uhmaten kerron tämänkin asian suoraan. Kyseessä on brittifilosofi Francis Baconin maininta, jolla hän viittasi yksilön subjektiivisesta näkökulmasta johtuviin virhekäsityksiin.

Itse termi juontaa juurensa kreikan kielen sanasta ”eidolon”, joka puolestaan tarkoittaa ’aavekuvaa’. Teoksessaan Novum Organum (1620) Bacon tarkoitti idoleilla huonoja ajattelutottumuksia, jotka saavat ihmiset erehtymään. Vastaavasti idolin käsitteellä on viitattu myös epäjumaliin. Siten esimerkiksi idolatria on epäjumalanpalvontaa. Otsikkooni sisältyy siis sanaleikki, jossa kytken yhteen Idols-kilpailujen idolit ja luolan pahamaineiset varjot.

Kuten huomaatte: yliopiston opettajana olen tottunut selittämään kaikki asiat juurta jaksaen, mikä kertokoon siitä työn ja tuskan taipaleesta, jonka takana kaikki koulunkäynti on. Juuri tästä alleviivaamiseen, opettamiseen ja demonstroimiseen liittyvästä tarpeesta Idols on siirtynyt myös akatemioiden riesaksi.

Onnea, Obama!

Toissa viikonloppuna käytiin maailman menon kannalta kenties vähäpätöisimmät vaalit eli Suomen kunnallisvaalit. Eilen puolestaan järjestettiin koko maailman mittakaavassa ratkaisevimmat vaalit, Yhdysvaltain presidentinvaalit. Lisäksi tarjolla oli F1-sarjan autourheilumestaruus. (Tietyistä syistä uskon kuitenkin, että Suomen kunnallisvaaleilla on suurempi vaikutus suomalaisten ihmisten arkielämään kuin näillä muilla henkilövalinnoilla.)

Tämän maailman tärkeimmät asiat on vähäksi ajaksi ratkaistu, kun Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Barack Obama ja F1-mestariksi Lewis Hamilton. Monikulttuuristien helpotukseksi kummallakaan pallilla ei tarvitse enää katsella ketään kalkkilaivan kapteenia, mikä varmasti lisää myös kaikenlaisten ”rasistien” päivätyötä; kansainvälisen politiikan puheenaiheita ja juoksuratojahan tummaihoiset hallitsevat jo ennestään.

Sekä Hamiltonin että Obaman etninen tausta on herättänyt paljon kiistelyä. Molempien olemukseen ja esiintymiseen liittyy sellaista intohimoisuutta, joka on luonut heille uskottavuutta. Mutta siihen on sisältynyt myös samanaikaista hyökkäävyyttä ja puolustuksellisuutta, jotka puolestaan juontavat juurensa heidän rodullisesta taustastaan. Vetoavat puheet olivat ominaisia niin Martin Luther Kingille kuin Jesse Jacksonillekin.

Obama varoi kampanjansa aikana turvautumasta rotuargumenttiin ja väisteli kaikenlaisia rotupuheita. Hän itse piti mustan rodun asemaan vetoamista rasistisena, kun taas suuri osa hänen mustista kannattajistaan olisi pitänyt rotukortin käyttämistä suotavana. Tämä puolestaan herätti monen mielessä kysymyksen, onko Obama ”tarpeeksi musta”. Tosiasiassa ihonväriin tukeutuva kampanjointi olisi johtanut hänen alas ampumiseensa jo esivaaleissa. Hillary Clintonhan hävisi Obamalle juuri siksi, että esivaaleissa onnistuttiin välttämään niin sukupuolella kuin etnisellä alkuperälläkin politikoiminen ja keskityttiin politiikan sisältöihin. Lopulta tämä itsehillintä ja kypsä taktiikka kantoivat maaliin.


Koiranviran oudot haut

Yhdysvaltain presidentin tehtävä on koiranvirka, jonka tavoittelu tietää toista vuotta jatkuvaa hikistä työtä. Kampanja ahmaisee yli sata miljoonaa dollaria rahaa ehdokkaan itsensä joutuessa kiertelemään mailikaupalla maanteitä ja nielemään pölyä esiintyessään bussikiertueella. Tehtävä on maailman kurjin myös siksi, että Yhdysvaltain presidentti tekee päätöksen ydinaseiden käytöstä tai käyttämättömyydestä – koko ajan.

Eli mikäli ihminen tuohon virkaan päätyy, edessä voivat olla ankeat ajat. Haluaisitko sinä käsillesi niiden ihmisten veret, jotka voisivat roiskahtaa koko maailman totaalisesta holokaustista? Kyseinen hepreankielinen käsitehän tarkoittaa ’kokonaan polttamista’, ja siinähän tuo maailma menisi lopultakin kokonaan. Lisäksi presidentinviran haltija saa eteensä lukuisia pienempiä murheita, kuten valtavan budjettialijäämän ja sotaa käyvän valtakunnan rauniot niin kotimaassa kuin Lähi-idässäkin. Itse en ymmärrä, miksi virka on niin haluttu, kun kansakin on kuin huono koira, joka haukkuu omaa isäntäänsä.

Selityksen tarjoaa vain tehtävään janoavien vallanhimo. Muutamat politiikantutkijat ovat sitä mieltä, että poliittista valtaa saa helposti, sillä suurin osa ihmisistä ei halua poliittista valtaa. Siksi valtaan ei tarvitse kuin tarttua. Eräät toiset taas ovat ihmetelleet politiikan johtajakeskeisyyttä: miksi maailman tärkeimpien asioiden käsittely on halki historian keskitetty perin harvoihin, yleensä vain yksiin käsiin? Muutamat sosiobiologit ovat pitäneet sitä ihmislajille tyypillisenä.

Samaan tapaan he ovat selittäneet ihmisten massa- ja joukkokäyttäytymistä: kädellisten kun väitetään tuntevan suuren johtajan läheisyydessä ”fyysistä mielihyvää”. Minulla itselläni oli mielessäni juuri tuo toteamus, kun Yhdysvaltain presidentti kävi edellisen kerran kokoustamassa Helsingissä. Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin autosaattueen pyyhkäistessä editseni Esplanadilla minulla oli tilaisuus todentaa sosiobiologisen havainnon paikkaansapitävyys ja arvio katujen varsille kokoontuneiden motiiveista.

Yhdysvaltain presidentti on maallisen vallan solmukohta. Instituution fyysiset langat ja loimet eivät ole tosin ulottuneet Suomeen yli vuosikymmeneen, mutta kenties tähänkin asiaan tulee muutos, kun Barack astuu virkaan. Onhan Obama melkein demari ja Tarja Halonen kutsunee hänet kylään. Ainakin Obama kampanjoi vahvasti muutoksella (Change), ja teema ymmärrettävästi puri, koska monet ovat tyytymättömiä nykyoloihin.

Poliittisen historian valossa muutoksella kampanjointi harvoin kuitenkaan onnistuu. Suuria myönteisiä muutoksia ei ole koskaan tehty kumouksilla, vaan ne ovat aina tapahtuneet hitaasti. Nopea muutos puolestaan on merkinnyt yleensä muutosta huonompaan suuntaan. Sen sijaan muutos parempaan on rakennettu kovalla työllä. Laman puremat ihmiset kaipaavatkin yleensä vakaita oloja, ja Amerikassa ei ole juuri mitään, mikä olisi objektiivisesti ottaen muutettavissa, paitsi tietysti asenteet.


Juuret

Kun Fernando Alonson fanit haukkuivat Lewis Hamiltonia vuoden 2007 Espanjan-osakilpailussa epäurheilijamaisesta käytöksestä McLaren tallissa, niin länsimaiden tiedotusvälineet nostivat esiin rodullisen näkökohdan ja alleviivasivat mekkalan nousseen rasistista seikoista. Samaan tapaan voidaan olettaa, että mikäli Yhdysvaltojen presidentiksi olisi valittu valkohapsinen McCain, Euroopan edistykselliset olisivat nostaneet koko vaalikauden kestävän porun siitä, kuinka väärin tai väärennetty vaalien tulos oli.

Tuota valitusta olisimme sitten joutuneet kuuntelemaan seuraavat neljä, ehkä jopa kahdeksan vuotta. Esimerkiksi Suomen poliittisesti korrektissa mediassa kyseltiin räikeästi, onko mustalla miehellä asiaa presidentinvirkaan, ja valinnan tapahduttua suitsutettiin, kuinka ”oli jo aika”.

Myös minä huokaisen helpotuksesta – mutta en suinkaan siksi, että ”virkaan saatiin lopultakin musta”, vaan siksi, että presidentinvirkaan valittiin henkilö, joka voi saada rotukorttia käyttävien hyökkäykset pysähtymään. Obama myöntänee itse olevansa tehtävässä muiden syiden kuin ihonvärinsä vuoksi, ja siksi Amerikan värilliset tekisivät viisaasti lopettaessaan heimokantaiset rotujuhlansa, jotka osoittavat vain mustien omaa apartheidia. Valkoiset puolestaan menettelisivät kohteliaasti suomalla Obamalle tukensa.

Entä mitä merkitystä etnisellä alkuperällä oli vaalien kannalta? Yhdysvalloissa ihmisten etnisellä alkuperällä on perin juurin toisenlainen asema kuin monessa muussa maassa, sillä lähes kaikki Amerikan nykyiset asukkaat ovat maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään. Ehkä juuri tästä johtuvan defensiivisyyden merkiksi Yhdysvaltain perustuslaki vaatii, että presidentin pitää olla syntyperäinen Yhdysvaltojen kansalainen. Barack Obama on ”melkein maahanmuuttaja”, sillä hän on syntynyt Havaijilla, hänen isänsä oli kenialainen, ja lapsuutensa hän vietti Indonesiassa. Toinen syy siihen, miksi presidentin pitää olla syntyperäinen yhdysvaltalainen, on tietysti se, ettei ”aivan juuri” maahan muuttanut siirtolainen voisi päätyä presidentinvirkaan, jolloin kyseessä voisi olla esimerkiksi vallankaappaus.

Obaman kannatuksen eräs selitys on nykyisen maahanmuuttajaväestön kasvu. Mustat, latinot ja orientaalisen rodun edustajat eivät ole enää vähemmistö, eikä muutos tapahdu eurooppalaisperäisen väestön kannalta välttämättä myönteiseen suuntaan, sillä Yhdysvaltain väestörekisterikeskuksen ennuste lupaa valkoisen rodun jäävän vähemmistöksi vuonna 2042 muiden väestönosien suuren syntyvyyden ja siirtolaisuuden vuoksi. Huomiota ja sympatiaa on riittänyt jopa Amerikan alkuperäiskansoille eli intiaaneille, mutta kuka kiinnittäisi huomiota eurooppalaisten kansojen meneillään olevaan syrjäytymiseen maailmassa?


Amerikkalaisen unelman ruumiillistuminen

Yhdysvallat on maailman suurin siirtolaisvaltio, ja niinpä etnisellä alkuperällä on Yhdysvalloissa erilainen rooli kuin muissa maissa. Koska myöskään valkoinen väestö ei ollut alun perin amerikkalaista, yhdelläkään muualta muuttaneella kansakunnalla ei ole ollut alkuperäiskansalle ominaista moraalista etulyöntiasemaa Amerikassa. Sen sijaan etnisistä eroista puhumisen kautta välittyy vain orjuuden ja sisällissodan muisto. Siihen liittyvien haavojen ompelu on tapahtunut yksimielisesti, sillä kantaväestöön kuulumattomilla kansakunnilla ei ole ollut eettistä prioriteettia oman paikkansa määrittelemiseen, vaan eri rodut ovat olleet Yhdysvalloissa samalla lähtöviivalla.

Juuri tämä selittää, miksi Obaman kampanja puri tehokkaasti. Hän tulkitsi Yhdysvalloissa asuvia kansakuntia toisin kuin edeltäjänsä: kokoavasti ja yhdenvertaisuutta korostaen. Niinpä hän totesikin, että hänellä on ”erilainen käsitys USA:n kansasta kuin muilla”. Koska Obaman sanoma oli perimmältään tosi, se upposi kuin kuuma veitsi voihin, ja puheillaan hän sai kosteiksi nuorilta naisilta ainakin silmät. Samasta syystä Obaman ympärille saattaa kehittyä maailmanlaajuinen fani-ilmiö.

Obama onnistui kampanjassaan, sillä hän kytki itsensä ja oman maansa yhteen sekä tulkitsi monikulttuurisen USA:n menneisyyttä oman persoonansa kautta. Ihmiset näkivät hänessä samastumisen kohteen, johon he saattoivat projisoida oman henkilökohtaisen historiansa ja toiveensa. Tämäntapaisen Forrest Gump -efektin kautta Obaman onnistui herättää myös isänmaallisten amerikkalaisten kannatus. Hänen taktiikkanaan oli julistaa, että valkoisilla ja mustilla on yhteisiä etuja ja uhkia, ja hänen sanottiin olevan whiteman in blackface.

Monien mielestä Harvadista valmistunut juristi onkin konservatiivisempi kuin republikaanit itse. John McCain, joka on Vietnamin sodan veteraani ja viisivuotinen sotavanki, alkoi näyttää Obaman rinnalla eräänlaiselta Jimmy Carterilta. Tämän kohtalokkaan paradoksin lisäksi 72 vuoden ikä tuomitsi McCainin menneen maailman mieheksi.

Erään keskeisen ongelman mustan miehen tiellä Valkoiseen taloon muodosti se, miten hän voisi saavuttaa yhtä aikaa sekä kristinuskoa tunnustavan mustan väestön että amerikanarabien kannatuksen. Asiassa helpotti tietysti tosiasia, että arabit tuskin menisivät Bushin puolueesta ponnistavan McCainin tueksi, eikä heillä olisi Obamaa parempaakaan vaihtoehtoa. Sen sijaan suuri osa mustien kiihkokristittyjen äänistä olisi hyvinkin voinut löytää tiensä aborttiin kielteisesti suhtautuvan McCainin piikkiin. Yhdysvalloissahan presidentit politikoivat nimenomaan sukupuolimoraalilla, jolloin erilaiset vähemmistöt nousevat helposti vaa’ankieliasemaan.

Tällä kertaa seksuaalivähemmistöjen vaikutus jäi varsin vähäiseksi, ja ihonväri kaappasi suuremman roolin. Esimerkiksi homojen asema vaiettiin vaalikampanjassa lähes täysin, vaikka ehdokkaat olivatkin ilmaisseet kantansa selvästi: Obama äänestäessään perustuslakiin esitettyä avioliittokieltoa vastaan ja McCain linnoittautuessaan kristillisen moraalin taakse jo aborttikysymyksessä. Se, että presidentit esittelevät aborttikantojaan kampanjoissa, on käsittämätöntä, sillä abortti on jo laillistettu Yhdysvalloissa – ellei sitten kyse ole voimassa olevien oikeuksien takavarikoinnista.

Varsin vaaralliseksi Obaman kannalta osoittautui hänen omiin riveihinsä lukeutunut musta fundamentalistipastori Jeremiah Wright, jonka rotupuheita pidettiin Obaman omina kannanottoina, kunnes ehdokas sanoutui irti hänen saarnoistaan. Rodulla on siis edelleen politiikkaan vaikuttavaa merkitystä, mikä saattaa paitsi yhdistää, myös jakaa ihmisiä. Obaman tapauksessa huomiota herättää se, että aina rodullisen näkökohdan pulpahdettua esiin hän sivuutti kyseisen argumentin muiden poliittisten asiakysymysten tieltä.


Maailman pihamaat

Barack Obaman valintaa puolsi tavallaan se Ilta-Sanomien mainitsema seikka, että McCain oli myös ”al-Qaidan ehdokas”. Terroristijärjestö nimittäin ilmoitti ennen vaaleja, että se toivoo republikaaniehdokkaan valintaa, sillä tämä oli luvannut jatkaa sotaa Afganistanissa ja Irakissa. Tämä kertoo jotakin terrorismin logiikasta. Terrorismi on mahdollista vain vastustajan eli vihollisen olemassaolon kautta. Niinpä al-Qaida koki McCainin valinnan oman toimintansa jatkamisen ehdoksi.

Mutta al-Qaidan ilmoitukseen sisältynee myös informaatiosodankäynnillinen näkökohta: se on terroria jo sinänsä. Ennen vaaleja annetulla ilmoituksella oli itse asiassa tarkoitus heikentää McCainin kannatusta. Kun yhdysvaltalaiset saataisiin ajattelemaan, että McCainin tultua valituksi myös al-Qaidan harjoittama terrori jatkuisi, ihmiset ryntäisivät äänestämään Obamaa. Tämän ajattelutavan valossa al-Qaidan suosikiksi paljastui Obama. Ja terroristihan ei koskaan lausu todellisia ajatuksiaan, vaikka muutoin rikollinen tekee tietysti kaikkensa paljastaakseen itsensä. He ovat siis tuon ääneen lausumattomuuden todellisia moniosaajia.

Amerikan ulkopuolinen maailma on joka tapauksessa nähnyt Yhdysvaltojen presidentinvalinnassa yksipuolisesti vain sen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Yhdysvaltalaisille itselleen valinta oli ensisijaisesti sisäpoliittinen, ja sisäpolitiikan kenttää varjostavat asuntoluottokriisi, valtion velkaantuminen sekä pitkään jatkunut laskusuhdanne. Yhdysvaltalaiset pitävät näihin ongelmiin vastaamista paljon tärkeämpänä kuin ulkopolitiikkaa, jonka päälinjoista vallitsee kansalaisten keskuudessa suurempi yksimielisyys. Irakin sodasta ei puhuttu vaalikampanjan lopulla vähänlaisesti vain siksi, että tilalle tuli taloudellisia puheenaiheita, vaan siksi, että monet myöntävät sodan perustelluksi. Esimerkiksi Irakin sotaa vastustaa moni, mutta juuri kukaan ei vastusta Yhdysvaltojen joukkoja tai tehtävän oikeutusta sinänsä.

Myöskään rodullisella näkökohdalla ei ole ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa niin suurta merkitystä kuin muualla on ajateltu. Sen enempää Colin Powellia, Condoleezza Ricea kuin 1960-luvun Robert McNamaraakaan ei ole arvioitu heidän ihonvärinsä vaan heidän työsuoritustensa perusteella. Poikkeuksen tosin muodostaa Powell, joka lipsahti vaalitaistelussa Obaman kannattajaksi, vaikka hän toimikin republikaanisen Bushin ulkoministerinä. Ihonvärillä voi siis olla jopa puoluerajojen ylityksiin ohjaavaa merkitystä. Ehkä juuri tässä valossa on ymmärrettävää, että eurooppalaiset monikultturistit näkivät Obaman valinnassa lähinnä hänen etnisen taustansa pitäen häntä erityisesti vähemmistöjen suosikkina.


Vähemmistöjen puolustaja?

Entä miten Obama itse on asennoitunut muihin kuin etnisiin vähemmistöihin? Ulottuvatko hänen tasa-arvon ja solidaarisuuden julistuksensa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen piiriin? Suvaitsevaistohan on aina opettanut, että aitoa monikulttuurisuutta toteutetaan yleisen suvaitsevaisuuden eikä tiettyyn ryhmään kohdistuvan valikoivan suvaitsevaisuuden perusteella.

Todellisuudessa Barack Obaman afrokristilliset taustat sekä hänen riippuvuutensa afroamerikkalaisten ja latinojen kannatuksesta sitoivat häntä homofoobisuuteen. Homofobia puolestaan on vaivannut niin etnisten vähemmistöjen kristillisyyttä kuin suurkaupunkien skeittareita ja koripalloilijoitakin. Etnisesti erilaiset ihmiset eivät haluaisi kuulua rodullisen vähemmistöominaisuutensa lisäksi mihinkään muuhun, esimerkiksi seksuaalivähemmistöön. Siksi he siirtävät avointa vihamielisyyttään pelkojensa kohteisiin, kuten juuri homoihin. Meille homoille New Yorkin etnisissä ghetoissa huudellaan suoraan, ja onpa meihin kohdistettu myös selvää väkivaltaa.

Ammentaessaan kannatustaan näistä piireistä Obama joutui pyörtelemään puheitaan etukäteen, vaikka hän mahduttikin homot jopa viisiminuuttiseen voitonpuheeseensa. Tämä olikin tarpeen, sillä amerikkalaiset äänestivät presidentinvaalin yhteydessä myös homoja koskevista lakialoitteista, ja esimerkiksi Kaliforniassa 52 prosentin heteroenemmistö näyttää kumoavan osavaltion korkeimman oikeuden viimekeväisen päätöksen, jolla sallittiin samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitot.

Toisaalta McCainilla oli asenteiltaan liberaali ja nykyaikainen varapresidenttiehdokas: tämä hieman pimumaisen kuvan itsestään antava Sarah Palin. Aborttikysymys saikin heti käytännöllisen luonteen, sillä Palinin 17-vuotiaan tyttären ilmoitettiin olevan raskaana. Kuin kostoksi mutsinsa porvarillisuudesta teinityttö pullautti itsensä paksuksi. Kuinka paljon avioton teiniraskaus tuokaan Palinille kannatusta, kun kaikenlaiset pervosedät ryhmittyvät hänen taakseen? Liberaalius ei ole tosin sinänsä mikään itseisarvo, kuten ei yleinen suvaitsevaisuus tai monikulttuurisuuskaan. Harva homoseksuaali voi hyväksyä esimerkiksi islamiin tai kristillisyyteen perustuvaa politikointia, ja siksi myös suvaitsevuuden pitää olla aina järkiperäistä ja valikoivaa.


Tulevaisuus

Mitä sitten itse ajattelen Obaman valituksi tulemisesta? Pohdin hänen menestystekijöitään pitkään. Obamalla on varmasti terapeuttinen vaikutus Yhdysvaltoihin kansakuntana. Siksi olen tyytyväinen, että amerikkalaiset päättivät valita hänet. Obaman tapa puhua on intohimoinen ja runollinen. Se merkitsee, että hänestä voi tulla suuri poliitikko, jonka sanoja siteerataan patsaissa ja kirjojen alkulehdillä. Hänen esiintymisensä säteilee hallitsijamaista määrätietoisuutta. Siinä, missä McCain lupasi amerikkalaisille ”taistelun jatkuvan”, Obama puolestaan lupasi yhdistää kansakuntaa. Tämäntapainen isänmaallisuus on paljon parempi lähtökohta mille tahansa politiikalle, onpa sen sisältönä sitten finanssikriisin, kansainvälisten konfliktien tai juoksevien asioiden hoito. Tässä mielessä Obama on yhtä moderni ja avoin lupaus tulevaisuudelle kuin Ayaan Hirsi Ali on ollut muslimien yhteisölle.

Toivotan siis Obamalle onnea. Hän näyttää reilulta jätkältä ja pystyy poliitikoille epätyypilliseen tapaan vakuuttamaan ihmiset siitä, että tarkoittaa mitä sanoo. Hänessä on lisäksi tiettyä karismaa, ja hän näyttää saaneen myönteisiin tekoihin tarvittavan vaihteen päälle. Onhan se kieltämättä hieman hullua, että Osaman ennustetaan lopettavan, kun valituksi tuli Obama, jonka sukunimi on kuin huono väännös sanasta ”Osama” ja toinen nimi (Hussein) tuo mieleen Irakin syrjäytetyn hallitsijan. Kun markkinoitavan ehdokkaan brandiin liittyy niin ylitse käymättömiä imago-ongelmia kuin Obaman nimeen, mutta hän siitä huolimatta tuli valituksi, ei tuotekaan voine olla huono. Ellei sitten ole niin, että muslimiksikin luullun Obaman valinta oli jatkuvan pakolaisvirran seuraus ja eräänlainen luonnon kosto kaiken sen kärsimyksen lisäksi, jota Yhdysvaltain kansa oli joutunut kestämään terrorin pelossa. Minulle itselleni on tietysti samantekevää, mitä väriä poliitikko edustaa, kunhan hänen toimissaan on järkeä.

Koska B. Obama on suhteellisen nuori, hänestä välittyy energinen tahtotila. Mutta hänellä on edessään niin suuria haasteita, että järjen lisäksi hän tarvitsee myös paljon hyvää tuuria. Vaikka Obama saikin taakseen peräti 365 valitsijamiestä Yhdysvaltain vaalitavan vuoksi, hänen voittonsa oli äänissä mitattuna täpärä, sillä annetuista äänistä hän sai vain 53 prosenttia. Samanaikaisesti pidetyissä kongressivaaleissa demokraatit eivät saaneet 100-paikkaiseen senaattiin täyttä 60 paikkaa, mikä olisi tehnyt opposition filibusterin eli puhumalla jarruttamisen mahdottomaksi. Obamalla ei ole myöskään taskussaan mitään sellaista korttia, jolla Yhdysvaltain talous voitaisiin laittaa taikaiskusta kuntoon ja kansainväliset suhteet selvittää. Ilman Yhdysvaltojen omaksumaa maailmanpoliisin roolia tämä maapallo ajautuisi luultavasti entistäkin sekasortoisempaan tilaan. Irakin sodan on arvioitu päättyvän aikaisintaan ensi vuosikymmenen puolivälissä, ja sotaan ehtii todennäköisesti vielä Obaman seuraajakin.

Kääpiö ja seitsemän Lumikkia

Julkisessa sanassa puhutaan tänään Yhdysvaltain ja koko maailman tulevaisuudennäkymistä. Jos minun pitäisi päättää, kuka seitsemästä kääpiöstä vastaa parhaiten Yhdysvaltain eläkkeelle siirtyvää presidenttiä, valintani kohdistuisi Lystikkääseen. George W. Bush oli luontaisesti koominen hahmo, mikä vaikeutti hänen vastaanottoaan – presidentin kun pitäisi olla kaikissa tilanteissa uskottava ja pitää naama peruslukemilla. Ja sitähän Bush yrittikin, mutta jos tuo asenne ei sovi yhteen ihmisen perusluonteen tai olemuksen kanssa, se heikentää hänen uskottavuuttaan.

Bush oli uransa alkuvaiheessa rennolta ja huolettomalta näyttävä kantriäijä, mutta myöhemmässä vaiheessa häneltä puuttui eläytymiskykyä ja halua luoda kontakteja yleisöön. Ovien vetäminen kiinni johtui tietysti häntä vastaan suunnatuista ajojahdeista ja terrorismista. Kansalaiset puolestaan tekevät johtopäätöksensä ihmisestä usein alitajuisesti: vaistojensa pohjalta ja tarkemmin analysoimatta.

Bushin lystikkään olemuksen ja hänen virallisten rooliensa välillä vallinnut ristiriitaisuus oli luullakseni se tekijä, joka alkoi herättää monissa ihmisissä antipatioita ja epäluuloja. Luontainen välittömyys ja omaksuttu jäykkyys johtivat ristiriitaiseen julkisuuskuvaan. Ei ole ihme, että kun George W. Bush luovutti Yhdysvaltain kongressin mitalin Dalai-lamalle viime syksynä, Dalai-lama (suom. ”universaali guru”) kikatteli koko tilaisuuden ajan.

Bushin epäsuosioon vaikutti varmasti myös se, että hän on republikaani. Oikeistolaista presidenttiähän vihataan Yhdysvalloissa ja kaikkialla muuallakin aina, sillä hänet voidaan mieltää isähahmoksi, johon vasemmisto voi purkaa oidipuskompleksiaan. Bushin suosioon vaikuttivat tietysti myös terrori-iskut, jotka olivat jo sinänsä eräänlaisia epäsuosion merkkejä. Silti ne pikemminkin kasvattivat Bushin suosiota Yhdysvalloissa kuin heikensivät sitä.

Bush ei ollut niin huono kuin hänen sanottiin olevan. Hän vain oli monien mielestä vastenmielinen tyyppi, jonka kaudella Yhdysvallat joutui ennennäkemättömän hävityksen kohteeksi. Sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa kulutti valtion varoja niin, että Bush joutui lainaamaan enemmän rahaa kuin vuosien 1776–2000 presidentit yhteensä, eli yli biljoona (1 000 000 000 000) dollaria. Viidenneksi eniten velkaa teki hänen isänsä, mikä tosin oli hinta siitä, että Bush vanhempi onnistui lopettamaan varustelukierteen ja Neuvostoliitto romahti.

Yhdysvaltojen taloustaantuma, asuntoluotto-ongelma, maahanmuuton ongelmat, kassavaje ja sota viittaavat vain yhteen kipukohtaan: terrorismiin. Terroristien jahtaamiseksi säädetyillä Patriot Act 1:llä ja 2:lla George W. Bush sai kongressin hyväksymään huomattavia sananvapauden ja perusoikeuksien rajoituksia. Mutta sekään ei merkitse, että syy olisi ollut hänen itsensä.

Tällä tavoin terroristit ovat päässeet päämääräänsä, demokratian takavarikoimiseen. Siksi olisi voinut odottaa, että myös demokraatit olisivat liittyneet Bushin riveihin, ja edellisissä vaaleissa niin luultavasti kävikin: ilman terrorismin vastaista sotaa Bush olisi saattanut jäädä yhden kauden presidentiksi. Missio teki hänen virkakautensa jatkamisen välttämättömäksi, ja sen merkiksi Bush sai vuoden 2004 vaaleissa kaikkien aikojen äänivyöryn, joka kompensoi vuonna 2000 tapahtuneen vaalikommelluksen ja ratkaisun hakemisen korkeimmasta oikeudesta.

Huomattava on, etteivät opposition edustajat kyenneet esittämään Bushille vaihtoehtoista ohjelmaa eli kertomaan, mitä hänen olisi pitänyt kriisien keskellä tehdä. Vaihtoehtoväen keinot ovatkin olleet vähissä, kuten aina. Hävyttömimmän mudanheittokampanjan Bushia kohtaan käynnisti Michael Moore syytöselokuvallaan Fahrenheit 9/11, jossa hän väitti, että Yhdysvaltoihin suunnattu terrori oli Bushin syytä. En voi ymmärtää tällaista argumentaatiota, kuten en myöskään niitä väitteitä, joiden mukaan syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olivat Bushin hallituksen junailemia. Olivatko myös Madridin terrori-iskut CIA:n järjestämiä – entä terroristien iskut Lontoon metroon?

Se, että Yhdysvaltojen hallitus todennäköisesti piilottelee terrori-iskuihin liittyviä faktoja, ei ole todiste hallituksen osallisuudesta terrori-iskuihin vaan luonnollinen seuraus terrorismin häikäilemättömyydestä. Joidenkin mielestä Michael Moore voi olla ”inhimillinen”, ”sympaattinen” ja ”humanistinen”, mutta omasta mielestäni hän on argumentaatiossaan aggressiivinen ja asenteeltaan läski.

Bushin syyttelijät ovat unohtaneet, että presidentti ei tee päätöksiään yksin. Lait säätää Yhdysvalloissa liittovaltion kongressi, jonka molemmista kamareista eli edustajainhuoneesta ja senaatista lain täytyy tulla ulos täsmälleen samanlaisena presidentin allekirjoitettavaksi. Kun kongressin voimasuhteet vaihtelevat kahden vuoden välein järjestettävissä vaaleissa, joissa osa jäsenistä vaihtuu, myös poliittisesta päätöksenteosta tulee kirjavaa. Tämä ohjaa republikaaneja ja demokraatteja neuvotteluihin, ja käytännössä kaikki lakiluonnokset syntyvät sovittelun ja poliittisen kaupankäynnin tuloksena.

Presidentti voi veto-oikeudellaan estää lakien voimaantulon. Tämä puolestaan jättää vallan avaimet presidentin käsiin niin, että poliittinen linjanveto tapahtuu presidentin ehdoin. Toisaalta myös aktiiviseen uudistuspolitiikkaan presidentti tarvitsee kongressin enemmistön tuen. Vaalien voittajaksi ennustetun Barack Obaman uudistukset voivat siten kariutua kongressin vastustukseen, mikäli Obama ei löydä taakseen kongressin selvää enemmistöä tai konsensusta. Jälkeenpäin arvioiden Bushin toimeenpanemilla uudistuksilla ja terrorismin vastaisella sodalla on ollut kongressin kannatus, vaikka demokraattinen oppositio ei sitä mielellään myönnäkään. Demokraattien taipumisesta näytön antaa se, että Bush sai politiikkansa ajetuksi.

Bushin henkilöön kohdistuva moittiminen on siis ollut suureksi osaksi aiheetonta. Jos politiikkaa itseään ei voida kritisoida tai sille ei ole vaihtoehtoa, arvostelu pyrkii hakemaan kohteensa ihmisen persoonallisista ominaisuuksista. Tämä puolestaan on onnistunut siksi, että Bush ei ole teflonia. Ennen poliittista uraansa Bush II vietti humupekan elämää Texasissa. Eräs hänen suustaan päässeitä sammakoita onkin (sinänsä varmasti vilpitön) tunnustus, jonka mukaan ”elämäni parhaita päätöksiä oli se, että lopetin juomisen”. Lystikäs Bush joutui koville, kun takapihojen pahikset alkoivat sittemmin kostaa porvarin pojalle.

Erään kysymyksen muodostaa se, onko Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ollut muuta kuin Bushien välisen isä–poika-suhteen heijastelua maailmannäyttämöllä. Bush nuoremman sanottiin elävän isänsä leveässä varjossa ennen kuin sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa tarjosi hänelle tilaisuuden näyttää kyntensä.

Pidettiinpä tuota todistelunhalua myös yhtenä sodankäynnin motiivina. Enemmän voisi kylläkin uskoa saudimiljonäärien ja Bushin suvun keskinäisiin kahinoihin ja niiden osuuteen terrorismin motiiveina, paitsi että Osama bin Ladenin viha Yhdysvaltoja vastaan ei ole ollut luonteeltaan niinkään persoonallista kuin ”bisnestä”. Al-Qaidahan iski World Trade Centeriin ensimmäisen kerran jo Clintonin virkakaudella 1993.

Myös Bushin seuraajaa odottaa ristiriitojen todellisuus, ja äänestäjille on tarjolla kaksi epävarmaa vaihtoehtoa. Kahdeksattakymmenettä käyvälle John McCainille voitto olisi vain viimeinen sulka hattuun, eikä henkilökohtaista urahuippua tavoitteleva patakonservatiivi pysty muuhun kuin jatkuvuuden varmistamiseen. Ensimmäisen kauden nuorempana senaattorina toimivan Obaman suuret sanat puolestaan kutistunevat poliittisiin realiteetteihin. Pizzan jakamisen ”uudet opit” eivät auta mitään, jos jaettava pizza koko ajan pienenee.

Niinpä sekä John McCainin silmäniskut että Barack Obaman palopuheet muuttuvat koomisiksi heti, kun vaalikampanjointiin liittyvä jännitys karisee pois ja kuvaan astuu arki. Yhdysvaltain politiikkaa leimaa jatkossakin tragikoomisuus. Jos minun pitäisi valita, kuka esittää pääosaa George W. Bushista kertovassa elokuvassa, valintani olisi John Malkovich. Kieroon katsovana ja puulla päähän lyödyn näköisenä hän sopisi rooliin loistavasti.

Paha saa palkkansa

Taas on edessä jokavuotinen kateusviikko, kun sanomalehdet julkaisivat tulo- ja pääomaverotiedot näyttävästi sivuillaan. Verotettavaa varallisuutta ei ole tiedoissa enää mukana, sillä köyhän kansan riemuksi hallitus poisti omaisuusveron kokonaan.

Varsinkin Sanoma Oy:n lehtien tapana on suhteuttaa tulojen ja varallisuuden muutokset omien pääomistajiensa asemaan. Siitä kertoo esimerkiksi Helsingin Sanomien tämä juttu ja Taloussanomien uutinen, jonka mukaan Aatos Erkko yltää enää sijalle 5. Myös Ilta-Sanomat on tilanteessa näyttävästi mukana.

Kateelliseksi (joskus myös oikeudenmukaiseksi) sanotun kansan tuskaa tuskin lievittää se, että pahimmat porhot maksavat tuloistaan veroa keskimäärin 30 prosenttia. Suurin osa rahakkaiden tuloista näyttää koostuvan pääomatuloista, joita verokarhu kohtelee paljon helläkätisemmin kuin keskituloisen ihmisen palkkatuloja. Tässä olisi hyvä syy puuttua epätasa-arvoon ja epäoikeudenmukaisuuksiin. Harvinaisen epäkokoomuslaiseen tapaan Jyrki Katainen penääkin nyt tuloverotuksen ja pääomatuloveron välillä olevan kuilun kuromista umpeen.

Varsinkin yrittäjät nostavat tulonsa yrityksistään pääomatulona lievemmän verotuksen vuoksi, vaikka tulo olisi muutoin selvää palkkatuloa. Toisaalta monilla palkansaajilla on sellaista usein varsin vähäistä ja harvoin toistuvaa pääomatuloa, kuten puunmyyntituloa, jota nykyinenkin pääomatulovero kohtelee liian ankarasti. Suurin ongelma on siinä, ettei pääomatulovero erottele tulon lähdettä ja että se ei ole progressiivinen.


Verokarhun sukupuoli

Helsingin Sanomat sen sijaan kaipaa korjauksia lähinnä tulonhankinnan ja tuloerojen sukupuolittumiseen. Sanomien tapa valittaa naisten poissaolosta parhaiten tienaavien joukosta on ritualisoitunut. Esimerkiksi tämän uutisen mukaan naisia on ”yhä vain kourallinen tuloeliitissä”.

Se on tietysti totta, mutta keskeinen kysymys on myös se, miksi naiset eivät hanki tuloa. Tässä suhteessa Midas on hidas. Rahaa ja omaisuutta heille repeääkin lopulta avioeroprosesseissa, ja onpa naisten väitetty käyttävän myös seksuaalista valtaa siirtääkseen miesten tuloja ja varallisuutta haltuunsa heteroperheiden sisällä. Jos miesten tulot eivät päädy valtiollisen verokontion pohjattomaan konttiin, heitä odottaa kotona naaraspuolinen verokarhu, joka kantaa miesten hankkimien rahojen rippeet esimerkiksi Vero Modan kilisevään kassaan. Sillä tavoin aviovaimot osoittavat todeksi vanhan vitsin: mikä on yhteistä naisille ja pyörremyrskyille? Vastaus: tullessaan he ovat kuumia ja kosteita ja mennessään he vievät talot ja autot.

Miehet puolestaan uhraavat aikansa ja vaivansa rikkauksien hankintaan ja tekevät varmasti rikoksiakin vaikuttaakseen menestyvämmiltä naisten silmissä. Saattavatpa he joutua kuluttamaan rahojaan jopa suoranaiseen seksin ostamiseen naisten pihdatessa nautintoa heteromiehiltään. Niinpä tulojen ja varallisuuden hankinnalla on paljon symbolisempi ja komplisoituneempi luonne kuin päivälehtien ynnäilystä voisi päätellä. Se on osa heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemusta ja siihen liittyvää vaikutusvallan tavoittelua sekä nautintojen vaihtoa. Kielteistä Helsingin Sanomien ja monien muidenkin lehtien valittelussa on se, että sukupuolisidonnaisen otsikoinnin kautta ”rahakkaiksi” leimataan helposti niin velkaiset perheenisät kuin tavalliset homomiehetkin, vaikka väitteelle ei ole katetta.


Kustantamisen hinta

Media-alan pomot nostavat tätä nykyä lähes vuorineuvosten palkkaa, mikä selittynee sillä, että myös media-ala mielletään teollisen massakulttuurin foorumiksi, jonka ainoa tehtävä on leipoa rahaa. Lesboutensa vuoksi pois potkitulle Johanna Korhoselle tarjotut 100 000 euroa vaikenemisesta näyttävät kuitenkin vähältä verrattuna siihen, että Alma Media maksaa potkujen takana olevalle Kai Telanteelle peräti 360 000 euron vuosipalkkaa. Ohitse meni vain Sanoma-konsernin toimitusjohtaja 2,4 miljoonan turpeilla tuloillaan.

Taidankin lähiaikoina lopettaa niin Bonnierin omistaman Alma Median kuin Sanoma Oy:n tuottamien julkaisujen lukemisen. Kirjailijoista samaan tuloluokkaan yltävät vain Arto Paasilinna ja Laila Hirvisaari, ja hekin tuotoksilla, jotka on tehty miellyttämään vanhempaa keskiluokkaa. Taiteilijoille, kirjailijoille ja muulle kulttuuriväelle, jotka tuottavat media-alan arvot, ei makseta hallintobyrokraatteihin verrattuna juuri mitään. Sen lisäksi, että kustantaja on kanto kirjailijan kaskessa ja tulppa julkaisemisen tiellä, kustantajat myös elävät kirjailijoiden kustannuksella.


Omantunnon kevennys

Useiden miljoonien vuosituloja on perusteltu milloin yrittäjäriskillä, milloin hyvällä onnella, mutta myös sillä käsityksellä, että täytyyhän Suomessakin voida rikastua kun kerran Yhdysvalloissakin voi. Sen lisäksi, että Suomen rikkaat saavat muita suopeamman verokohtelun, he pitävät yleensä rahansa ahneesti itsellään eivätkä käytä niitä hyväntekeväisyyteen, kuten Yhdysvalloissa on tapana.

En väitä, että sosiaaliturva pitäisi jättää armopalojen varaan, mutta Yhdysvaltojen malli opettaa kymmenysten maksun moraalia. Amerikan rikkaat ymmärtävät, että heidän taloudellinen menestyksensä tapahtuu köyhän kansan ehdoilla ja heidän tuellaan, ja siksi on oikein palauttaa osa varoista kiertoon. Niin on tehnyt esimerkiksi maailman tämän hetken varakkain ihminen Warren Buffet, joka on ilmoittanut lahjoittavansa 85 prosenttia omaisuudestaan (eli noin 31 miljardia dollaria) hyväntekeväisyyteen. Samaan tapaan on menetellyt Bill Gates.

Haluaisinpa nähdä, milloin Suomen rikkaat alkavat roiskia rahojaan kaduilla tai sijoittaa niitä yleishyödyllisiin hankkeisiin. Mikäli raha polttaa jonkun hyvävaraisen ihmisen perstaskua, hänen kannattaisi laittaa taskuissa kilisevät irtoeuronsa esimerkiksi pankkiosakkeisiin. Sitä kautta ne päätyisivät yhteiseksi hyväksi, kun tulevaisuuden pankkitukien ja takausten vaatimus pienenisi. Jos taas rikkaiden pöyhistyminen harmittaa, toiset ihmiset voivat kieltäytyä käyttämästä heidän firmojaan ja lakata jakelemasta omia almujaan heille.

Euroinflaatiosta

Kun Suomi siirtyi euroon vuoden 2001 alussa, meille luvattiin, että hinnat pysyvät ennallaan eikä inflaatio kiihdy. Tähän päivään tultaessa kaikille lienee selvinnyt, että hintalappujen lukemat ovat todellakin entisellään, vaikka rahayksikkö on vaihtunut. Suomessa on vallinnut mahtava piiloinflaatio, joka on syönyt ihmisten palkkapussista puolet, mutta sitä ei ole päästetty näkymään tilastoissa. Rahanarvon aleneminen johtuu muun muassa asuntojen kallistumisesta. Se on peitetty näkyvistä siirtämällä pidentyneet numerosarjat maksettaviksi elinkautisissa asuntoluotoissa, ja laskunauhojen loppupäätä harvoin näkyy ennen kuin kuolema alkaa lonksutella tuonpuoleisuuden portteja.

Kahvikupillinen maksoi konditorialiikkeessä 3,50 markkaa vuonna 2000, ja sitä pidettiin kalliina. Summa on noin 0,60 euroa. Nykyään kahvikupillisesta täytyy pulittaa 6 euroa eli lähes 36 markkaa aivan tavallisissakin kahviloissa. Jos mukaan tulee pullaa, päädytään 12 euron kahveihin, mikä tekee 72 markkaa, kahdelta ihmiseltä 144 markkaa. Kilon banaaneita sai ennen euroaikaa hintaan 3,90 markkaa eli 65 sentillä. Limppu maksoi 6,90 markkaa eli 1,15 euroa mutta nyt vain 4,50 euroa eli 27 markkaa. Ruoan kallistuminen ei johdu ainoastaan tuotantohintojen noususta vaan siitä, että kauppiaat ovat hinanneet hinnat ylös pyöristellen niitä entisiin ”hyvältä näyttäviin” lukemiin, joihin asiakkaiden silmät olivat tottuneet.

Kirjakaupassa yliopiston valintakoekirja maksaa arvokkaannäköisen summan 93,20 euroa (554 markkaa), enkä valehtele. Tekniikan tavanomaista nykytasoa edustavasta televisiosta saa pulittaa vajaan tonnin eli 6000 markkaa, kun vuonna 2000 vertailukelpoisen mallin sai puolella siitä. Myöskään kulutuselektroniikka ei ole halventunut, vaikka siltä näyttää. Bensiinin ja sähkön hintoja on puolestaan nostettu tuotannollisista syistä, mutta niidenkin kallistamista on edesauttanut se, että bensan hinnaksi on voitu määritellä suhteellisen vähältä näyttävä 1,6 euroa eikä 9,90 markkaa.

Vuonna 1995 pienen 30 neliön yksiön sai Helsingin keskustasta 300 000 markalla eli 50 000 eurolla. Nykyään tuolla summalla ei saa asuntoa mistään. Vuoteen 2000 mennessä asunnon hinta oli nostettu 500 000 markkaan eli noin 83 000 euroon, ja tänä päivänä kyseinen asunto maksaisi 150 000 euroa eli 900 000 mummon markkaa! Vielä kymmenisen vuotta sitten tuolla summalla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta.

Ruoan, asuntojen ja tiettyjen palvelujen hintoja on nostettu 200 prosenttia, vaikka ihmisten tulot ovat nousseet hieman yli 20 prosenttia. Siksi ei ole ihme, että ihmisten rahat eivät riitä enää mihinkään, vaikka bruttokansantuote on laskennallisesti noussut. Taloudellinen menestys ei ole kanavoitunut ihmisten elämään todellisen elintason kasvuna. Eräs syy tähän on euroon siirtymisen psykologinen vaikutus: hintalappujen numerot on arvottu kohdalleen kuin supermarkettien hedelmäpeleissä, hintavalvonta on laiminlyönyt tehtävänsä ja sinua on petetty.

Vaikuttaa siltä, että nyky-yhteiskunnassa mikä tahansa voi maksaa mitä tahansa. Ehkä tulossa oleva lama tuo järkeä peliin ja ohjaa ihmisiä ajattelemaan paremmin, kannattaako mistä tahansa maksaa ihan mitä vain.

Asteroidilla

Helsingin Sanomat otsikoi eilen, että ”työnantajat toivovat lisää koulutusta maahanmuuttajille”. Ja Astrid Thors vastasi tänään, että hän haluaisi kokeilla nimetöntä työnhakua, sillä hän uskoo ”anonyymin työnhakukäytännön auttavan maahanmuuttajia työnhaussa”.

Jos asia on niin kuin lehti väittää, eli (1) ”yritysten omat ponnistelut eivät aina riitä sopeuttamaan tulijoita”, (2) maahanmuuttajien ”koulutuksessa voisi olla asiantuntijoita myös Kelasta, vakuutusyhtiöistä, pankeista, poliisista ja opetusministeriöstä” ja että (3) ”opastusta kaivattaisiin kielitaidon lisäksi esimerkiksi työsopimuksiin, työaikaan, lomiin, palkkaan, kulttuuriin, pukeutumiseen ja ylipäänsä käyttäytymiseen liittyvissä asioissa”, ovat puheena olevien työnhakijoiden lähtökohdat niin huonot, ettei työnantajien kiinnostumattomuus johdu heidän ulkomaalaisuudestaan sinänsä vaan muista ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta.

Uutista voidaan siis pitää osoituksena järjestetyn maahanmuuton tarpeettomuudesta. Mikäli maassa vallitsisi pelkästään määrällinen työvoimapula, työnantajille kelpaisi luultavasti aivan minkä maalainen työvoima tahansa.

Samalla kun työnantajat ilmoittavat tarkemmista laatukriteereistä, Astrid Thors puolestaan haluaisi alentaa niitä muuttamalla pelin sääntöjä. Jos työhausta tehdään nimetöntä eli ihmisten sallitaan, toivotaan tai jopa määrätään hakevan työpaikkaa anonyymeinä, työnantajille myydään sikaa säkissä. Tuollaista salamielisyyttä tuskin kannattaa kukaan muu kuin sellainen, jolla on jotain kielteistä salattavaa (myönteistä salattavaahan on tietysti jokaisella).

Onko siis etninen alkuperä Thorsin mielestä juuri sen tapainen kielteinen ominaisuus, joka täytyy piilottaa? Entä homoseksuaalisuus tai suomenruotsalaisuus? Luulisi, että jokainen järkevä ihminen haluaisi olla kaikkine ominaisuuksineen korttipakan valtti eikä sellainen hullunkurinen jokeri, joka laittaa naamarin naulaan vasta työpaikan ovella. Thors tulee itse määrittäneeksi ulkomaalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kielteisiksi ominaisuuksiksi pyrkimällä salailemaan niitä.

Sopeuttamisen, integroimisen ja kotouttamisen käsitteet kertovat samasta pakonomaisesta tekemisestä kuin uutisen sisältö. Nämä käsitteet paljastavat, että tekemisen tiellä kohdataan periaatteellista kitkaa. Jos toiminnalla on ylipäänsä menestymisen mahdollisuuksia, siihen ei tarvitse sopeuttaa. Koko ajattelutavan vikana on, että työllistymisen esteet nähdään tilastollisteoreettisina ominaisuuksina eikä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mitä ihmiset haluavat.

Ihmiset eivät yleensä tee mitään sellaista, mitä he eivät halua, eivätkä mitään sellaista, jolla ei ole luontaisia menestymisen edellytyksiä. Työpaikkojen olemassaolon syy ei ole poistaa työllistymisen esteitä vaan tehdä mahdollisimman hyvin niitä asioita, joita varten ne on luotu. Anonyymin työnhakukokeilun epäonnistumisesta todistaa esimerkiksi tämä uutinen, joka poistanee epäilyt siitä, ettei asiaa olisi ehditty jo kokeilla edistyksellisyyden mallimaassa, Ruotsissa.

Monikulttuurisuuden epäaitous tulee selvästi näkyviin vastavuoroisuuden toteutumattomuutena. Suomalaiset on opetettu pitämään selvänä, että meiltä itseltämme vaaditaan ranskan tai saksan kielen taitoa, jos haemme työpaikkaa Saksasta tai Ranskasta, eikä kukaan laita punaista puupenniäkään likoon järjestääkseen meille sopeutus- tai tulkkauspalveluja noissa maissa. Sen sijaan Suomeen muuttavalta ei juuri koskaan vaadita suomen eikä ruotsin kielen taitoa, vaan meidät itsemme pakotetaan kommunikoimaan vierailla kielillä myös Suomessa ja sitä kautta luopumaan kotikielestämme kansainvälisen kieli-imperialismin hyväksi.


Suomalaisuuden salaaminen?

Mutta täti-Thorsin ehdotuksessa on myös paljon hyvää. Ainakin minua helpottaisi, jos akateemisetkin virat täytettäisiin anonyymisti: kahmaisemalla tehtäviin muutama sovelias lottopalloina pyörivien hakijoiden joukosta. Tähän astihan akateemiset asiantuntijamenettelyt ovat olleet läpinäkyviä lähinnä yhteen suuntaan. Lehtien ja kustantamoiden referéet ja rahoitusta jakavien instituutioiden asiantuntijat ovat voineet esiintyä anonyymeinä ja läimäyttää meitä muita filosofeja ja tieteenharjoittajia vaikka kuinka perusteettomasti niin kustantamoiden kuin Suomen Akatemiankin silakankatkuisista takahuoneista.

Jos myös me voisimme hakea virkoja anonyymisti, vaarana on, että päätyisimme niihin. Persoonallaan työtä tekevä filosofi ei voi kuitenkaan salata henkilöllisyyttään, eikä sitä pitäisikään salata. Mikäli akateeminen tutkija voisi esiintyä anonyymisti niin, ettei hakijaa voitaisi tunnistaa tyylistä, sellaisen tieteenharjoittajan tuotokset olisivat kerta kaikkiaan niin huonoja, ettei niillä olisi mitään arvoa. Niinpä meidän pitää esiintyä omalla nimellämme, kuten tähänkin asti.

Mutta hypoteettisesti anonyymiys voisi edistää suomalaisten ihmisten nimittämistä yliopistovirkoihin. Olen havainnut, että virkaan rekrytoitumista edistää, jos hakijalla on kansainväliseltä kalskahtava nimi. Se ikään kuin tukee mielikuvaa tutkijasta ”kansainvälisenä toimijana”. Niinpä yliopistojen virkahuoneiden ovensuita koristavat hämmästyttävän usein muut kuin suomalaisperäiset nimet alkaen von Wrighteistä vähemmän tunnettuihin Sörsselssöneihin.

Yliopistollisessa kansainvälisyyskiimassa mikään ei ole niin selvästi kaiken arvostelun ulkopuolella kuin juuri ”kansainvälisesti ansioituneena pidetty tutkija”, vaikka hänen julkaisujensa sisältö olisi puuta heinää ja toteuttaisi lähinnä Simo Salmisen elämänviisautta, jonka mukaan ”on käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään”!

Siinä mahdollisessa maailmassa, jossa yliopistovirkoihin nimittäminen olisi anonyymia, virkoihin voisi päätyä myös sellaisia ihmisiä, jotka arvostelevat yhteiskunnan ja yliopiston pakkokansainvälistämistä, maahanmuuttoa, feminismiä, sananvapauden kuohintaa tai mitä tahansa vihervasemmiston suosimaa tendenssiä – myös sitä, jonka varjolla virkojen täyttö sinänsä on luovutettu kansainvälisiin käsiin.

Yhteiskunnan kannalta on vahinko, että suomalaisesta yhteiskunnasta suomeksi kirjoittavat ihmiset jätetään nykyään yliopistovirkojen ulkopuolelle ja ulkomaiset meidän olojamme tuntemattomat tahot päästetään määräämään, mitä yliopistoissamme saa opettaa ja ketkä viroissa toimivat. Koska yliopisto sinänsä on eräänlainen kommunistisen totalitarismin muoto, on selvää, että virantäyttölausunnot tilataan samalla tavoin ajattelevien puoluetoimistoista. Tästä pitää tietenkin syyttää vain niitä suomalaisia tieteenharjoittajia, jotka heittäytyvät kontalleen kansainvälisyysihanteiden edessä vaikka tietävätkin, että se on haitaksi heille itselleen ja kansalliselle yliopistolaitoksellemme.


Kunnon ihminen hakee työtä

Nyky-yhteiskunnassa työpaikkaa eivät saa kahdenlaiset ihmiset: yhtäältä epäkelvot ja toisaalta itsenäiset omien alojensa huiput, jotka toimivat linjanvetäjinä ja tietävät, mitä tekevät. Vain suorittaja kelpaa ilmiön nimeltä ”työ” piiriin.

Työnhakua sanotaan ja vaaditaan nykyään avoimemmaksi, mutta tosiasiassa avoimuuteen pakottaminen johtaa normiruuvien kiristymiseen ja erilaisten verukkeiden käyttöön, jotta lainsäädännön pakottavat pykälät voitaisiin kiertää ja elämä tulisi mahdolliseksi. Työnhakuprosesseihin luetaan vaarallisen usein kaikenlaiset turvallisuustarkastukset, perhetaustojen selvitykset, yksityiselämän kaivelu, testit, joissa oppineita kiusataan, sekä haastattelut, jotka muuttuvat kuulusteluiksi.

Jos töitä hakevaa ihmistä täytyy pitää lähtökohtaisesti rikollisena, mitä se kertoo työnantajista, työntekijöistä ja työelämästä itsestään? Kun henkisten arvojen tuotanto organisoidaan työksi, siitä tulee mielipidevankeuden muoto. Työelämän oma tappio on, jos ihminen ei saa olla oma itsensä.

Synkkyydestä

Kunnallisvaalien alla melkein kaikki puolueet lupasivat tehdä Suomesta turvallisemman, onnellisemman ja viihtyisämmän paikan elää. On mielenkiintoista nähdä, millä tavoin Suomi on turvallisempi, onnellisempi ja viihtyisämpi, kun vasta valitut valtuustot lopettavat työnsä neljän vuoden kuluttua.

Suomessa kaatuu kansaa oman käden kautta niin paljon, ettei tapauksia ehdi edes kommentoida. Tänä syksynä on itsensä ja lähimmäisensä ampunut jo sekä koululainen että opettaja. Nyt joukkoon liittyi ystävistä ikuisin, poliisi, kun muuan porvoolainen ylikonstaapeli päätti päivänsä kaksoisitsemurhaan yhdessä aviovaimonsa kanssa. Ilmeisesti tunnollisuussyistä hän ei käyttänyt virka-asettaan, vaan asiasta tiedottanut poliisi kertoi laillisen metsästyshaulikon sanelleen.

Helsingin Herttoniemenrannassa puolestaan perheen lapset löysivät vanhempansa kotoaan itsensä surmanneina. Kun surmatyö tehtiin armeijan aseella, on perheensä surmanneen poliisin rinnalle liittynyt näköjään myös toinen ammattimainen turvallisuuden vartija: sotilas.

Itsemurhia ei voida tietenkään ehkäistä, koska se merkitsisi puuttumista ihmisten vapauden kokemukseen, ja itsemurhia tehdään yleensä epävapauden vuoksi. Eiköhän näidenkin tapausten takaa paljastu yksilön ja yhteiskunnan jonkinasteinen konflikti. Jos motiivi ei ole henkilökohtainen, se juontaa yleensä juurensa joko taloudesta tai julkisen vallan, kuten sosiaali- tai veroviranomaisten, painostuksesta. Lohdutonta kuvaa ihmisten kyvyttömyydestä hoitaa ongelmiaan täydentäisi vielä se, että itsemurhan tekisi pappi, psykologi tai poliitikko, mutta ei sekään tavatonta eikä harvinaista ole.

Suurten surmien julkinen hehkutus sulkee ihmiset helposti mallioppimisen ja joukkosuggestion kehään. Selityksinä kilpailevat ”kaikki on omaa syytä” -teoria ja ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria. Kumpikaan ei välttämättä pidä paikkaansa, vaan kyse on yhteiskunnan ja yksilön kohtaamisesta. Uskon silti, että tie helppoon ongelmista vapautumiseen alkaa näyttää houkuttelevalta nimenomaan silloin, kun yksilönvapauden liikkumatila käy ulkoisista syistä liian ahtaaksi.

Aineellis-immanenttien ja relationaalisten syiden takaa paljastuu ehkä vielä merkittävämpi näkökohta: synkkyys, joka on luonteeltaan metafyysistä. Filosofian piirissä tunnetaan useita niin sanottuja synkkiä filosofeja, jotka ovat tosin itse olleet perin sitkeähenkisiä. Heitä on saattanut pitää elossa juuri heidän pessimisminsä ja ironiantajunsa, kun taas reippaat optimistit ovat pulttien pettäessä alttiimpia kuoleman viikatteelle. Itsemurhia ei voitane selittää millään yksittäisellä syyllä, kuten kurjuudella, kun lama-aikakin näyttää laskevan itsemurhien määrää. Syynä tähän ei liene vain se, että laskusuhdanteen aikana epäonnistumisia siedetään helpommin, vaan myös se, että ihmiset voivat johdella ongelmansa muiden ihmisten toiminnasta eikä niistä tarvitse syytellä itseään.

Kaameaa asioissa on kuitenkin se, että kyseessä on ihmisyksilön oma onneton valinta, jonka tarjoama tie on auki kenelle tahansa ja milloin tahansa. Yleensä tuolle tielle lähtemiseen tarvitaan kuitenkin sen mittakaavan lohduttomuus, joka on parantumattomasti sairaan terminaalihoitopotilaan luokkaa. Muuten ei kai olisi mahdollista, että elämisen tuska voittaa kuolemiseen liittyvän tuskan, joka alkaa näyttää helpotukselta.

Kun Sanomat menivät perille

Eilisten kunnallisvaalien ainoa poliittisesti merkittävä uutinen oli, että perussuomalaiset viisinkertaistivat kannatuksensa nostaen ääniosuutensa 5,4 prosenttiin, mikä Helsingissä riitti neljään paikkaan. Se, että SDP ja Keskusta menettivät kumpikin pari prosenttiyksikköä ja Vasemmistoliitto yhden, ei ollut sekään yllätys.

Politiikan oikeistolaistuminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Tiedotusvälineet olivat auliisti valmiita selittelemään perussuomalaisten menestystä Timo Soinin henkilökohtaisilla ominaisuuksilla. Tosiasiassa kannatuksen kasvua ei voitane personifioida keneenkään henkilöön. Ilmiötä on turha verrata myöskään Veikko Vennamon vuosiin tai SMP:hen.

Niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden vaikenema totuus on, että kannatuksen kasvu johtuu kansallismielisen ajattelun lisääntymisestä. Perussuomalaiset on nykyaikainen kansallismielinen liike, jonka kautta artikuloituu juuri niitä suomalaisille tärkeitä arvoja, joita esimerkiksi SDP on lakannut ajamasta. Ihmiset ovat kaikkialla Euroopassa saaneet tarpeekseen poliittisen vasemmiston ja vihreiden edustamasta monikulttuurisuuden ja maahanmuuton lietsonnasta.

Suurin kiitos perussuomalaisten vaalivoitosta kuuluu tietenkin ministeri Astrid Thorsille ja kansliapäällikkö Ritva Viljaselle, jotka avasivat maahanmuuton keulaportit. Lisäksi kannattaa kiittää valtionsyyttäjä Mika Illmania, joka veti käräjille tavallisia suomalaisia maahanmuuttopolitiikan kriitikoita. Suuren kiitoksen ansaitsee myös entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, joka teki rikostutkintapyynnön esimerkiksi professori Tatu Vanhasen Helsingin Sanomissa esittämistä näkemyksistä ja hänen tieteellisistä tutkimuksistaan saattaen siten akateemisenkin sananvapauden vaakalaudalle.

Ja todellinen suurkunnia kuuluu Helsingin Sanomien niille pienille kynille, jotka päätoimituksen asennemuokkausta ja mielipiteiden manipulaatiota toteuttaen ovat julistaneet tuota monikulttuurisuuden ja maahanmuuton uskontoa pyrkien vaientamaan kaikki asioita analyyttisesti ja arvostelukykyisesti kritisoineet tahot. Eräs maahanmuuttopolitiikan terävimmistä kriitikoista on nykyinen kaupunginvaltuutettu, tohtori Jussi Halla-aho, jonka verkkokolumneihin tutustuneena voin todeta niiden olevan 99-prosenttisesti pelkkää asiaa.

Niinpä Helsingin Sanomien pääideologina toimiva Unto Hämäläinenkin tunnustaa, että perussuomalaiset on jatkossa ”otettava vakavasti”. Hesarin taholta tämä tuskin voi merkitä mitään muuta kuin entistä tiukempaan mielipidesaartoon ja julkisuuskontrolliin asettamista. Ellei sitten tätä pääkirjoitusta, jossa ongelmista vaikenemisen ovensaranat jo narahtavat, ole pidettävä uutena alkuna. Joka tapauksessa prosentuaaliseen kannatusosuuteensa ja paikkoihinsa verrattuna perussuomalaisilla on paljon enemmän aatteellista vaikutusvaltaa, sillä pienpuolueen kasvun myötä myös suurten kuulo paranee.

Poliitikot ovat puolueesta riippumatta kaapanneet jälleen vallan neljäksi vuodeksi kunnissa. Siksi monen poliitikon mielilause vaalien jälkeen on: ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Demokratian tärkein toteutumisyhteys ei ole kuitenkaan vaalit, vaikka politiikantutkijat mielellään niin väittävätkin. Filosofina edustamani laaja politiikkakäsitys sisältää periaatteen, että tärkeimmät poliittiset valinnat tehdään puoluepolitiikan ja poliittisten päätöksentekokoneistojen ulkopuolella, ihmisten omassa elämässä. Tästä se puhuminen ja tekeminen vasta alkaa.

Mielenkiintoinen seikka on myös ”filosofian laitoksen johtajaksi” esittäytyvän Thomas Wallgrenin pudottautuminen Helsingin kaupunginvaltuustoon. Onko hän siis filosofian laitoksen johtaja, joka toimii SDP:ssä, vai SDP:n johtaja, joka toimii filosofian laitoksella? Yliopiston suoma elinikäinen virkamandaatti näyttää antavan potkua poliittiselle uralle ja poliittinen ura akateemisille virkanimityksille, kunhan on tietynlainen jäsenkirja. Sen sijaan filosofisen puolueettomuuden takaa parhaiten alistumattomuus minkäänlaisten johdettavien laumaan.

Mumbatutuloukkuja

Pakinoitsija Olli kirjoitti eräässä jutussaan poliitikosta, joka matkusteli kaukaisessa maassa ja toi tuliaisiksi suuren määrän mumbatutuloukkuja osana maiden välistä kahdenvälistä kauppaa ja kulttuurienvaihtoa. Mumbatutuloukkujen saavuttua Suomeen poliitikolta kysyttiin, mitä niillä oikeastaan tehdään, jolloin poliitikko vastasi ryhtyvänsä pikaisiin toimenpiteisiin mumbatutujen maahan saamiseksi muutoin käyttämättä jääviä loukkuja varten.

Viranomaiset rakentelevat vastaavanlaisia loukkuja nykyisin joka puolelle yhteiskuntaa. Kyseisten loukkujen logiikka on sangen kyseenalainen mutta hyvin toimiva. Tämän päivän lehti kertoi, että Euroopan unioni suunnittelee ilmiantojärjestelmää internetiin ja toivoo ihmisten voivan siten ilmiantaa rikollisen toiminnan.

Internet onkin osoittautunut sananvapauden kannalta huolestuttavaksi, sillä sen kautta julkisuuteen pääsee paljon tärkeää ja todenperäistä informaatiota. Tämä taas on viranomaisten harjoittaman kansalaiskontrollin kannalta ongelmallista. Internet on laajentanut ihmisten sananvapautta tavalla, joka on saanut niin poliittisen kuin taloudellisenkin vallan kädet tärisemään. Netissä keskustellaan esimerkiksi siitä, millaisia työpaikat todella ovat ja mitä mahdollista vikaa on kaupan olevissa tuotteissa. Netin keskustelupalstoista on tullut tietysti myös keskiluokkaisen purnaamisen kyntöpeltoja ja kiimaisuuden kilpakenttiä. Pornografisten sivujen selailuun internet onkin varsin sovelias, eikä siinä ole mitään pahaa.

Jos EU:n suunnittelema ilmiantonappi toteutetaan netissä, mikä takaa, että kansalaiset osaavat erottaa todelliset rikokset pelkistä mielipide- ja ajatusrikoksista? Toinen ongelma on, kuinka ilmiantoviranomaiset osaavat itse erottaa perättömät ilmiannot aiheellisista. Myös aiheeton ilmianto ja julkinen rikoksesta epäileminen ovat rikoksia. Ilmiantokanavat voivat lisäksi tukkeutua ilmiantojen sumaan. Millä perusteella viattomat kansalaiset voidaan haastaa käräjille, kun internetin mukanaan tuoma sananvapauden laajeneminen ei ole rikos vaan perustuslaillisen oikeuden toteutumista käytännössä?

Ilmiantokoneiston suunnitteleminen perustuu täysin väärään käsitykseen internetin olemuksesta. Internet on yhtä laaja tai laajempi kuin elämä itse. Internetin ilmiantojärjestelmä on verrattavissa siihen, että ihmiset siviilipidättäisivät toisiaan keskellä kirkasta arkipäivää ja poliisi korjaisi ihmisiä kadulta muina miehinä mustaanmaijaan. Tällaisenko todellisuuden me haluamme, vai tyydymmekö vain tuohon Euroopan unionin jatkuvan laajenemisen ja niin sanotun ”kehittymisen” pysähtymiseen?

Entä mikä yhdistää mumbatutuloukkuja internetin ilmiantonappeihin? Myös internetin kontrolloimiskoneisto on eräänlainen mumbatutuloukku. Se voidaan luoda varsin helposti käyttämällä poliittisena aseena kouluampumisia tai lapsipornosta noussutta moralismin kantoaaltoa. Valmista kavallusjärjestelmää voidaan sitten käyttää myös kaiken poliittisesti epämiellyttävänä tai ei-toivottuna pidetyn aineiston sensuroimiseen. On mahdollista, että läpi ei pääse ennen pitkää myöskään tieteen ja demokratian kannalta tärkeää aineistoa, vaan kyseinen ”mumbatutu” vedetään kiistanalaisena pois netistä, ja kysyjille vastataan viranomaisten sälekaihtimien takaa, että asian käsittely on kesken.

Huomiota herättää lisäksi se, että ilmiantokoneiston perustamista suunnitellaan Euroopan unionissa viranomaistyönä eikä demokraattisesti hallittujen kansallisvaltioiden sisällä. Yhteistyö on luonnollisesti tärkeää, jotta Euroopan alueellekin saadaan rakennettua samanlainen umpitunneleista koostuva sensuurijärjestelmä kuin Kiinassa ja Saudi-Arabiassa. Kyse ei ole vain nettiyhteyksien suodattamisesta tai sen tapaisen putkijärjestelmän luomisesta, jonka läpi ei valoa paista. Kyse on normien ulottamisesta kansalaisten ihon alle. Pahin kontrollin muoto toteutuu, kun ihmiset alkavat tarkkailla itseään ja toisiaan rakkausministeriön kaksoiskäskyn ”tarkkailkaa te meitä, niin mekin tarkkailemme teitä” mukaisesti.

”Toisinajattelijoiksi” sanotut ihmiset ovat kaikkialla maailmassa olleet yleensä kansan suurten joukkojen myötäajattelijoita. Heidän kannatuksensa on ollut laajaa mutta viranomaisvallan vastaista. Jos ihmiset taivutellaan tarkkailemaan toistensa tekemisiä, mahdottomaksi ei tule vain toisin ajatteleminen vaan ajatteleminen yleensä. Sellaisessa yhteiskunnassa eivät voi tehdä työtään sen enempää filosofit, kirjailijat, tieteenharjoittajat kuin toimittajatkaan.

Ilmiantojärjestelmästä saattaa tulla myös kansankiihotuksen väline, jonka kautta voidaan painostaa etnisiä tai mielipidevähemmistöjä. Lopulta kaikkien ihmisten sormi on ilmiantamisen nappulalla, ja mahdollisimman nopeaan lähimmäistensä ilmiantamiseen kehottaa ensimmäisen laukauksen logiikka: Ilmianna naapurisi, ennen kuin he ilmiantavat sinut, ja aina kun klikkaat, joku kuolee.

Emme kaipaa lapsenvahteja

Tänään on vierähtänyt kaksi viikkoa siitä, kun laadin Suomen Kustannusyhdistykselle ja Helsingin yliopiston rehtorille kantelun Gaudeamus Kirjan menettelystä, jonka mukaisesti se veti myynnistä teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005). En ole saanut kummaltakaan taholta edes saapumisilmoitusta kirjelmäni vastaanotosta.

Sensuuripäätös yritettäneen vaieta hallinnossa, sillä sen julkitulo ei olisi sen enempää Gaudeamuksen osaomistajana toimivan yliopiston kuin kustannusyhdistyksenkään etujen mukaista. Gaudeamuksen kustannuspäällikkö Tuomas Seppä istuu yhdistyksen hallituksessa itse. Huono ammattietiikka näyttää vaivaavan sekä kustantamon, yliopiston että kustannusyhdistyksen toimenkuvaa. Nämä tahot kerännevätkin nyt rivejään ryhmittyäkseen yhdeksi rintamaksi filosofia vastaan.

Kirjelmäni tavoitetta tukee uuden City-lehden 20/2008 juttu 2000-luvun kirjarovioista. Klassikoiden sensuuritapaukset mainitsin jo käsitellessäni aihetta edellä. Kiintoisaa on, että kymmenestä City-lehden nyt esiin nostamasta kirjasta kolme on sensuroitu sillä perusteella, että niiden on pelätty loukkaavan muslimeja, mikä kertoo paljon kyseisestä uskonnosta ja sen asennoitumisesta toisiin ihmisiin.

Näitä teoksia ovat italialaisen Oriana Fallacin La rabbia e l’orgoglio (”Raivo ja ylpeys”) vuodelta 2002, eräässä aiemmassa kolumnissa käsittelemäni Sherry Jonesin The Jewel of Medina (”Medinan jalokivi”), joka odottaa edelleen julkaisemistaan, ja Ayaan Hirsi Alin suomeksikin luettavissa oleva Neitsythäkki – Islam, nainen ja fundamentalismi (Tammi 2005), jonka kääntäjien anonyymiyttä varjellaan kaikkialla maailmassa yhtä tarkasti kuin kirjoittajan henkeä.

Toisen suositun sensuroimisperusteen muodostaa kristittyjen tärkeinä pitämien arvojen kyseenalaistaminen. Hannu Salaman Juhannustanssien (Otava 1964) kohtalo oli koitua myös pastori Antti Kylliäisen Maan päällä niin kuin taivaassa -teoksen (Otava 2004) osaksi, sillä kirjassa päädyttiin väittämään, ettei Helvettiä ole olemassa. Mikä helpotus tuo teos onkaan voinut olla monelle kirkollisveron maksajalle. Helvetillä pelottelu lienee uskontojen keskeisimpiä käsikassaroita, kun taas ihmisten keskittyminen maallisen onnen tavoitteluun saattaisi hyvinkin vähentää uskontojen vaikutusvaltaa.

Toisenlaista pelottelua puolestaan edustaa satanismista kirjoittaneen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku (Voimasana 2004), joka demonisoi maallisen onnen tavoittelun ja jonka Turun kaupunginkirjasto ehti sensuroida, kunnes se myöhemmin pyörsi päätöksensä. Loput sensuroiduista kirjoista onkin sitten vedetty myynnistä lähinnä niiden pornografisuuden, Suomen poliittisen hallinnon tai Venäjän-pelon vuoksi. Esimerkin viimeksi mainituista tarjoavat Susan Kurosen Pääministerin morsian (Etukeno 2007) ja Johan Bäckmanin edellä käsittelemäni Pronssisoturi (Tarbeinfo 2008).

On käsittämätöntä, mikä on voinut tehdä kyseisistä kirjoista niin vaarallisia, ettei niiden sisältämiä asioita olisi voinut sanoa, varsinkin, kun esimerkiksi Kurosen kirjaa oli lyhennelty heksametreittäin jo kustantamon oman itsesensuurin toimesta. Tuskin kukaan voi myöskään valittaa henkilökohtaisen elämänsä käsittelystä julkisuudessa, kun on itse voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Ja täytyyhän epätodet tai kyseenalaisetkin asiat voida sanoa, jotta niihin voidaan ottaa kantaa.

Myös se, että sensuroitujen kirjojen joukossa on Alain Robbe-Grillet’n Un roman sentimental (”Tunteellinen romaani”), jossa mässäiltiin pedofilialla ja sadismilla, on hämmästyttävää. Näiden asioiden paheksujat saavatkin väistämättä otsaansa moralistin leiman. Kirjojen kieltämistä vaativat tahot eivät kerta kaikkiaan ymmärrä taiteellisen esittämisen eivätkä fiktiivisyyden luonnetta, vaan heidän päätään puristaa tylsämielisen realismin perinne. Jos kaikki tämäntapainen esittäminen kiellettäisiin, jouduttaisiin heittämään yli laidan myös suuri osa antiikin kirjallisuudesta, Markiisi de Sade ja Oscar Wilde sekä ihmisten rakastama pornografinen esittäminen kokonaisuudessaan.

Onpa sensuurin hampaisiin joutunut myös erään yhdysvaltalaisen kirjoittajakaksikon, Peter Parnellin ja Justin Richardsonin, julkaisema lastenkirja vuodelta 2005. Se kertoo koiraspuolisesta pingviinipariskunnasta, jolle heteropingviinit luovuttivat tarinan mukaan yhden ylimääräisen munan haudottavaksi. Kun munasta kuoriutui untuvainen pingviininpoikanen, antoi pariskunta sille nimeksi ”Tango”. Siitä juontuu teoksen nimi And Tango Makes Three.

En ymmärrä sitäkään, mikä tuossa homomyönteisessä lastenkirjassa voi olla niin paheksuttavaa, että American Library Association on listannut sen USA:n vihatuimpien kirjojen kärkeen – paitsi tietysti teoksen väitetty homoseksuaalisuuden ihannointi, uskonnonvastaisuus ja perhearvojen vastaisuus. Jos pingviinipariskunta olisi ollut naaraspuolinen, kirjastontädit tuskin olisivat sensuroineet opusta.

Samalla perusteella voitaisiin tietysti vihata myös minun kirjaani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka ilmestyi tänä syksynä. Kun kaikki satujen ja lapsille tarkoitettujen tarinoiden kehyskertomukset toistavat edelleenkin vain heteroseksuaalisen perhenormatiivin mallia, ne ahdistavat pahoin monia homoseksuaaleiksi itsensä kokevia lapsia ja nuoria. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin tunkkaisuutta ilmentää se, että yhdenkin poikkeuskirjan tuottama särö tuohon heterovanhempien harjoittamaan homoseksuaalisuudelta varjeluun aiheuttaa teokseen kohdistuvan ajojahdin. En väitä, että oma tapani arvostella heteroseksuaalista valtakulttuuria yltäisi kyseisen pienen satukirjan saamaan huomioon, mutta juuri näistä asioista maailmassa pitää kirjoittaa.

Sananvapauden näpistely johtaa aina vain suurempiin ryöstöihin. ’Sananvapaus’ sinänsä on paradoksaalinen käsite. Se voidaan mieltää eräänlaiseksi luovuttamattomaksi oikeudeksi, mutta toisaalta sananvapauden määrittely-yritykset piirtävät eräänlaisen kehän mielipiteen- ja ilmaisunvapauden ympärille, jolloin sen rajoittajaksi asettuu viranomaisvalta. Sananvapaus olemme me ihmiset itse.

Sananvapaudella on kiinteä yhteys kirjailijan identiteettiin. Jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, siitä aukeaa tie mitä erilaisimpien verukkeiden käyttöön. Siksi sananvapauden pitää olla ehdotonta. Mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohiminen on pahinta henkistä väkivaltaa ja ihmisoikeusrikosten huipentuma. Useimmat muut oikeudet riippuvat nimittäin sananvapaudesta, eivätkä oppineet kaipaa sanojensa vartijoiksi lapsenvahteja.

Haiderin homoseksuaalisuus

Hesarin tämänpäiväisen jutun mukaan Itävallan oikeiston johtaja Jörg Haider on paljastumassa kuolemansa jälkeen homoksi tai vähintään biseksuaaliksi. Asiaa on edistänyt Haiderin seuraajaksi Bündnis Zukunft Österreich -puolueeseen valitun Stefan Petznerin tunnustautuminen Haiderin elämänkumppaniksi. Lehti ennustaa Itävallan tiedotusvälineiden tekevän aiheesta suuria juttuja. Mutta mitä oikeastaan on paljastunut? – Haider oli homo. Entä sitten? Suhtautuvatko Haiderin seksuaalisuudella politikoivat lehdet niin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, että ne luulevat voivansa repiä aiheesta isoja otsikoita?

Juttu kelpaa korkeintaan poliittiseksi aseeksi kilpailevien ryhmien, kuten laitavasemmiston käsiin. Sille, aivan kuten myös keskustaliberaaleille ryhmille ja vihreille, saattaa olla vaikea kääntää Haiderin homoseksuaalisuutta häntä itseään vastaan, sillä nämä puolueet ovat perinteisesti pyrkineet esiintymään homojen puolestapuhujina. Järkytystä koituu korkeintaan Haiderin oman puolueen BZÖ:n niille kannattajille, jotka ovat suhtautuneet kaikkiin ihmisiin homofoobisesti.

Poliittisen oikeiston ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuus ei ole sinänsä mikään uusi eikä outo asia. Olen myös itse tehnyt aihetta koskevaa analyysia. Oikeisto on perinteisesti puhunut yksilöllisten arvojen ja elämäntapojen puolesta. Sen sijaan vasemmiston edustama kollektivismi on ollut tuota kaikkea vastaan, vaikka vasemmistopuolueet ovatkin pyrkineet näyttäytymään homojen oikeuksien edistäjinä. Sen ne ovat kuitenkin tehneet vain osana yleistä tasa-arvopolitiikkaansa ilman, että vasemmiston omalla arvomaailmalla olisi paljoakaan yhteistä homojen arvomaailman kanssa. Monet homot ovatkin yleensä oikeistolaisia konservatiiveja eivätkä sellaisia hihhuleita, kuin muutamien äänekkäiden tahojen aktiivisuudesta voisi päätellä.

Minua itseäni Haiderin homoseksuaalisuus kiinnostaa siksi, että se tukee äskettäin julkaisemani teoksen Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) väitteitä. Todistelin kirjassani, että homojen arvouniversumi on lähtökohtaisesti erilainen kuin heteroiden. Poliittisesti sitä vastaavat parhaiten juuri oikeistolle tyypillinen individualismi, liberalismi ja identifioituminen isänmaahaan. Isähän ei ole homopojalle sellainen kilpailija kuin oidipaalisuudesta kärsivälle heterolle, joten estettä homojen isänmaanrakkaudelle ei ole. Tässä mielessä eräiden oikeistopoliitikkojen homovastaisuus on ollut epäjohdonmukaista ja merkki salailusta ja torjunnasta.

Maailma tuntee useita homoseksuaalisia oikeistopoliitikkoja. Äärimmäisiä esimerkkejä tarjoavat tarjoavat tunnetusti Ernst Röhm ja Saksan äärioikeiston edesmennyt johtaja Michael Kühnen. Väittipä myös saksalainen historian professori Lothar Machtan vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan Hitlers Geheimnis (”Hitlerin salaisuus”), että Hitler oli homoseksuaali. Väitettä tukee CIA:n entisen psykologin Walter C. Langerin aikalaisanalyysi (tarkempia tietoja voitte lukea kirjani sivulta 390 alkaen). Tuoreen esimerkin avoimesta homoseksuaalisesta oikeistopoliitikosta tarjosi puolestaan hollantilainen sosiologian professori Pim Fortuyn, joka murhattiin raa’asti kadulle erään naturalistin ja eläinaktivistin toimesta vuonna 2002. Motiivinaan hänellä oli Fortuynin esittämä islamkritiikki.

Se, että monet homot suhtautuvat maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti, on hyvin ymmärrettävää. Se on osa meidän aitoa ja sisäsyntyistä huoltamme islamistumisen johdosta – toisin sanoen siitä, että islamin varjolla poljetaan niin homojen kuin muidenkin ryhmien, esimerkiksi vapaan tieteen ja lehdistön, oikeuksia. Monet homot ovat pohjimmiltaan kansallismielisiä, koska me tiedämme, että parhaiten kansallisten vähemmistöjen oikeuksia on voitu edistää järjen keskeisen työkalun eli itsenäisen, demokraattisen ja rationaalisen kansallisvaltion kautta. Kansallisvaltio on juuri se modernin ajan keksintö, jonka piirissä työväenluokka ja säädyt saattoivat löytää yhteiset etunsa ja työskennellä paremman huomisen puolesta. Monikulttuuristumisen myötä seuraa vaara, että Eurooppa hajaantuu takaisin eri säädyistä ja kulttuureista koostuviin yhteiskuntaluokkiin, jotka taistelevat keskenään.

Edellä lausuttu ei merkitse, että olisin Haider-fani. Biseksuaali ei oikeastaan koskaan tule kaapista. Sen sijaan hän ”kärähtää”. Haider kärähti sekä homoseksuaalisuudestaan että rattijuoppoudesta, ja siksi hänen kohtalonsa lähinnä säälittää minua. Minne hän oli kaiken lisäksi lisäksi matkalla? Vastaus: äitinsä 90-vuotispäiville, eli homobaarista pois kiirehtivä puoluejohtaja taisi elää traagisesti puun ja kuoren välissä.

Olen itse lausunut kirjani kuudennessa käskyssä homopojille, että käräytä bi-ukkomies. Se tekisi lopun tympeästä kaksoiselämästä ja puskaseksin perinteestä, johon heterot pakottivat homot homoseksuaalisuuden ollessa vielä kielletyssä ja laittomassa tilassa. Niin homojen kuin heteroidenkin pitäisi ymmärtää, että kansallisten arvojen puolustaminen on eduksi molemmille. Siksi myös oikeistolaisten pitäisi hyväksyä isänmaalliset homot omassa piirissään paremmin.


P. S.

Ei mennyt kauaa, kun netin chateissa alkoivat kiertää huhut siitä, että ehkäpä Jörg Haider murhattiin. Teoria on tämä: EU:n agentit juottivat tai huumasivat hänet hämäräbaarissa, istuttivat uhrinsa auton rattiin ja kädestä pitäen ajattivat hänellä näytösluonteisen kolarin sekä lopuksi tainnuttivat hänet ikuiseen uneen. Operaatio onnistuttiin salaamaan käyttämällä hyväksi Haiderin yöllistä retkeä, sillä homoseksuaalisuuden yllä leijuu edelleenkin häveliäisyyden haamu. Outoa onkin, että puoluejohtaja kuoli vain näin vähän vaalien jälkeen – ajallisesti yhtä vähän, kuin Pim Fortuynilta olisi kestänyt nähdä oma vaalivoittonsa.

Haideria koskeva tarina on samanlainen, joita kerrotaan Dianan kuolemasta. Erikoista on, että kiisteltyjen politiikan henkilöiden tavaksi on tullut kadota näyttämöltä tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman kautta. Haideriahan painostettiin poliittisesti jo vuonna 2000, kun EU aloitti boikottinsa koko Itävaltaa kohtaan pyrkien siten savustamaan demokraattisesti valitun puolueen pois hallituksesta.