Heterofloppi euroviisuissa?

Blogeissa on jälleen raadeltu Suomen euroviisutappiota. Syytetty on suomalaisten lesbopusua.

No niin.

Kun Suomi jää Eurovision laulukilpailussa loppupäähän, on tasa-arvon kannalta tärkeää, että tappiosta voi edes joskus syyttää homoja ja lesboja eikä aina vain heteroita!

Todistetuksi tuli, että Suomi häviää yhtä selkeästi sekä homo- että heteroflirttejä sisältävällä esityksellä.

Eräät kommentaattorit ovat väittäneet, että suomalaiset eivät onnistuneet miellyttämään heteroenemmistöä ja että Suomen esitys ”loukkasi” katsojia.

Mikä onkaan tärkeämpää kuin se, että taide ei ota kantaa vaan myötäilee ja miellyttää? Muutamien mielestä euroviisuissa on tärkeää kumartaa tai pyllistää – näkökulmasta riippuen – ”muslimien, katolisten ja ortodoksien” suuntaan, ikään kuin bysanttilais-kryptisellä presbyterialla voisi saada aikaan mainittavia tuloksia viihdetaiteessa.

Entä mitä uutta on siinä, että heteroenemmistö inhoaa ja jopa vihaa homoja ja lesboja? Tämän olemme aina tienneet. Useat ovat syyttäneet ”lesboagendaa” mutta eivät ole nähneet mahdollista homofobiaa. Entäpä, jos tappio todistaakin ahdasmielisyydestä ja on siten heteropropagandan ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin omaa syytä?

Marry me ei luullakseni riittänyt ärsyttämään valtaväestöä, vaan se koettiin pikemminkin yleisön liialliseksi kosiskeluksi eikä menestynyt siksi. Euroopan kansat ovat niin vahvasti homoavioliittojen puolesta, että kannanotto ei enää herättänyt huomiota eikä puhutellut.

Suomen esiintyjä Krista ei pärjännyt kehnosti sen vuoksi, että lopussa oli pieni naisten välinen suudelma, joita nähdään jo Takahikiän tanssilavoillakin. Itsestäänselvyydestä ei ole tempauksen aiheeksi. Kannatus floppasi samasta syystä kuin menneinäkin vuosikymmeninä eli siksi, että esitys tuli Suomesta.

Suomalainen musiikki ja näyttämöesiintyminen eivät puhuttele eurooppalaisia ihmisiä, ja suomalaisista ei näköjään tykätä. Jopa homoja ja lesboja on Euroopassa paljon enemmän kuin suomalaisia ja perussuomalaisia. Suomalaiset ovat Euroopassa pieni vähemmistö, joka ei nauti suurtakaan kannatusta. EU-kriittisiksi profiloituneita suomalaisia äänestetään näissä vaaleissa aina vain kitsaammin.

Krista menestyi kehnosti, koska häntä rasittaa suomalaisuuden taakka. Siksi esitys ei puhutellut edes Euroopan homo- ja lesboväestöä, joka onkin sen verran tiedostavaa, että se äänestää musiikillisin perustein. Suomalaisten huono menestys Eurovision laulukilpailuissa on suomalaisen jäykkyyden ansiota.

Mikäli Krista olisi edustanut kappaleellaan Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia tai jotain muuta arvoliberaalia maata, hän olisi selviytynyt todennäköisesti paremmin. Myös gay-liike olisi saattanut masinoida hänen puolestaan yli kaikkien rajojen ulottuvan kampanjan.

On erikoista, että monet ovat syyttäneet Suomen tappiosta lesbopusua. Se, että Madonna, Lady Gaga, George Michael ja Adam Lambert ovat sijoittaneet esityksiinsä homoerotiikkaa, ei ole vähentänyt heidän suosiotaan vaan lisännyt sitä.

Mutta hyvä näinkin. Vielä vuonna 2003 EBU kielsi T.A.T.U:lta tyttöjen välisen suukon, ja kämäinen Turkki laittoi kisat kokonaan esityskieltoon tänä vuonna. Pylly vasten pyllyä, pump, pump!

Koska tulee 100 000 euron seteli?

Aikana, jolloin Euroopan pankki- ja rahakriisi on aina vain entistä syvemmässä ahdingossa, EKP on päättänyt photoshopata setelinsä uusiksi. Sitä se perustelee ”turvallisuuden” varjelulla.

Euroopan unionille on ollut tyypillistä tavaton defensiivisyys, puolustuksellisuus, joka ilmituo syyllisyyttä. Turvallisuutta tarvitaan tietenkin vain, jos on olemassa uhkia ja pelkoja.

Euron merkittävin turvallisuusuhka eivät ole kuitenkaan mitkään rahanväärentäjät vaan EU itse, joka uhkaa polttaa ihmisten rahat pankkeihin, kuten jo kävi Kyproksella.

Naurettavana esimerkkinä defensiivisyydestä on tapa, jonka mukaisesti uuden viitosen mainoksessa alleviivataan, että setelinselässä ”Euroopan kartalla näkyvät myös Malta ja Kypros”. Tämä ikään kuin muistuttaa, että Maltan ja Kyproksen mukanaolo ei ole mikään itsestäänselvyys.

Seteliuudistuksen yhteydessä Suomelle olisi otollinen hetki irtautua koko eurosta ja jakaa kansalaisille markat käsiin. Se olisi opportunistista mutta kannattavaa. Pelkästään Suomen Pankki on tukenut euroa target-järjestelmän kautta niin monilla miljardeilla, että niiden takaisin saanti kuittaisi suuren osan valtion veloista. Suomen valtion luottokelpoisuus paranisi entisestään, ja markan arvon noustessa suhteessa euroon euromääräisten valtionvelkojen arvo leikkautuisi.

Suomi on lisäksi niin pieni kansantalous, ettei irtautumisella olisi mitään vaikutusta Euroopan talouteen. Sen merkitys jäisi pelkästään symboliseksi ja tulisi näkyviin vain aloittaessaan jonkinlaisen dominoefektin. Myös siinä tapauksessa tulos olisi myönteinen. Suomen irtautumista eurosta ymmärrettäisiin todennäköisesti laajalti, ja se herättäisi kateuden tai katkeruuden lisäksi myös ihailua. Pohjoista kansakuntaa pikemminkin kiitettäisiin älykkyydestä ja esimerkillisyydestä kuin moitittaisiin oman edun tavoittelusta. Mikäli irtautuminen toimisi esimerkkinä Etelä-Euroopan maille, tälläkin seikalla olisi taloutta ja totuutta edistävä vaikutus, kun myös ongelmamaissa päästäisiin taas taloudellisen itsemääräämisoikeuden, vapauden ja vastuun tielle.

EKP on kyllä oikeassa paljastaessaan omat pelkonsa ja uhkansa. Raha on menettänyt arvoaan myös piiloinflaation myötä, kun yhden markan kahvikupista on tullut yhden euron kahvikuppi. Vain televisioiden ja tietotekniikan halpeneminen on pitänyt inflaation kurissa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuntojen eurohinnat kirjoitetaan nykyään samoilla numeroilla kuin markkahinnat vuosituhannen vaihteessa. Asuntojen hinnat ovat moninkertaistuneet aikana, jona ihmisten tulot ovat nousseet vain kolmisenkymmentä prosenttia. Kansantaloudessa on mahdotonta, että asuntojen hinnat nousisivat ihmisten tulokehitystä nopeammin ilman, että syntyy asuntokupla, jonka on lopulta puhjettava.

Kasvukeskusten asuntokupla johtuu sekin EU:sta, väestön keskittymisestä, maahanmuutosta ja globalisaatioon liittyvästä toimintojen kasautumisesta talouden, teollisuuden ja liikenteen solmukohtiin. Samanaikaista rahan arvon heikkenemistä ei ole päästetty näkymään tilastoissa, jotta EMU-ehdot täyttyisivät, ja asuntoluottojen kuukausierät on sen vuoksi pidetty vakioina. Lainat puolestaan on venytetty purukumimaisesti elinikäisiksi. Nyt kun tavallisten palkansaajien elinikä ei enää riitä asuntojen maksamiseen, muutamat luottolaitokset, kuten Hypoteekkiyhdistys, ovat keksineet jatkaa asuntojen rahoitusta alkupäästä kaupitellen lapsille ja nuorille suunnattuja asuntosäästämisen muotoja. Hintahulluuden keskellä tulee mieleen Ismo Alangon laulu, jossa ”lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla”.

Aikana, jolloin rahan arvo on vaakalaudalla, ei ole tietenkään ihme, että kiinteä omaisuus, kuten asunnot, mineraalit, raaka-aineet ja melkein mikä tahansa materiaalinen omaisuus potevat hinnannousua. Toistaiseksi EU on onnistunut tukkimaan ihmisten suut niin, että pula leivästä ei ole yltänyt määräysvaltaa EU:ssa käyttävien maiden ruokapöytiin.

Olen kuitenkin melko varma siitä, että pian tulee aika, jolloin jättiläisinflaatio polttaa eurorahat ja sytyttää kansalaislevottomuuksia ja sotia Euroopan maiden välille. Näin käy, kun EKP tekee välttämättömän ja alkaa ostaa valtioiden velkakirjoja laskien liikkeelle suuren määrän ylimääräistä bitti- ja setelirahaa. Silloin heräämme aamuun, jolloin leipä maksaa 100 000 euroa.

Errare Himanum est – Eli miten kaikki sai alkunsa?

Pekka Himanen ei ole syyllinen kurjaan kohtaloonsa, vaan hän on tragedian uhri. Jo eräs 1980-luvulla professorina toiminut ammatikseen viisas jakoi filosofit kahteen ryhmään: niihin, joita ei saa alas norsunluutornista, ja niihin, joita ei kepilläkään saa sinne. Minulle sanottiin, että sinä puolestasi olet väliinputoaja. Esitin silloin toiveen, ettei minua pudotettaisi mihinkään väliin.

Koska Himanen oli aikoinaan samalla rehellisten ja vilpittömien puolella, jolla itsekin olen, häneltäkin kiistettiin toimintaresurssit filosofian laitoksilla. Olettehan huomanneet, että Himanen kukkuu nykyään kaikkialla muualla, paitsi juuri noissa vallan ja viisauden pesäpuissa. Filosofian laitosten virat täytettiin vihervasemmistolaisilla feministeillä ja pragmatismia, naturalismia sekä realismin eri lajeja edustavilla systeemifilosofeilla, joista esimerkin tarjoavat panuraatikaiset, thomaswallgrenit, samipihlströmit ja saraheinämaat.

Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti.

Pekka Himasen ulkopuolisuus sai siis alkunsa karkotuksesta. Hänen ulkopuolisuutensa ja erilaisuutensa on tosin erilaista kuin omani; se on enemmänkin siirtolaisuutta kuin pakolaisuutta, ja juuri siksi hän ehkä identifioituukin kansainvälisyyteen, kun taas itse koetan välttyä päätymästä maasta muuttavan maanpakolaisen tielle. Yhtä kaikki, Himasen hyväntekeväisyys muistuttaa Batmanista sikäli, että se on kaksinaamaista ja yhteiskunnalle erittäin kallista. Tasapeli tuli sikäli, että minä tein työn, mutta Himanen sai rahat.

Himasta on haukuttu paljon julkisuudessa. Olen myös itse arvostellut hänen hankettaan ja laatinut hänestä tulkintoja, sillä hän on ne ansainnut. Olen myös tuonut pidäkkeettömästi esille omaa kirjaani, jotta vihdoinkin olisi sitä kilpailua. (Älkää vain kertoko julkiselle sanalle mitään.)


Himas-kirjoitusteni ”Kootut teokset” tässä:

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle
Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini Himasesta
Filosofi pääministerin pesukoneessa
Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin


Kiintoisaa ehkä on, että ainoat filosofit, jotka ovat loppujenkin lopuksi saaneet aikaan filosofis-poliittisen ohjelmakirjan, ovat juuri Himanen ja minä. (Tämä ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä.) – Ja me molemmat satumme olemaan Esa Saarisen oppilaiksi mainittuja – Himanen todellisuudessa, ja minä vain nimellisesti, sillä jo edellinen ohjaajani Juha Varto kysyi luonteeseeni tutustuttuaan, ”miten sinua voi ohjata”.

Haluan vain sanoa, että Himanen ei ole pahin kaikista. Surkein, ja samalla kaikkien ongelmien alku ja juuri, on se naturalistis-pragmatistisella rehulla ruokittu ja yliopistoviroissa selkä kaarella makaava viranomaisfilosofien jengi, jonka tulokset (eivät siis saavutukset, koska saavutuksia voi olla vain jos on intohimoja) ovat vaarallisia siksi, etteivät ne ole miltään kannalta kyseenalaisia vaan ainoastaan tieteellisiä.

Toiseksi pahin on tämän porukan selän takana piileskelevä, kaikesta pihalla oleva ja kampaviinereitä sekä kokouspullaa oravien lailla jyrsivä hallintovirkamiesten ja poliitikkojen kaaderi, joka muodostaa Suomen henkisen kehityksen uhan numero yksi. Nyt se uhkaa tehdä puolueettomuuttaan tähän asti varjelleesta tieteestä poliitikkojen käsikassaran kaatamalla ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” jatkossa peräti sata miljoonaa euroa vuodessa plus 30 miljoonaa pikashoppailua varten päälle!

Sieluni silmin näen, miten Minervan pöllö tällaisen pimeyden laskeuduttua lähtee lentoon ja oksennuspallo ruokatorvessa puklaten sekä ensimmäiseen lähestyvään puunrunkoon päänsä tömäyttäen kysyy: kuinka naiivi tiedeyhteisö saa olla hyväksyessään mukisematta moisen raharuletin? Poliitikot ja tiedehallinto ovat aloittaneet yksissä tuumin hyökkäyksen vapaata tiedettä ja tieteen vapautta vastaan, ja totuuden rakkautta palvovan filosofian ohimennen raiskaten he koettavat salametsästää hengiltä viimeisenkin viisauden symbolin! Enää ei riitä, että ”tieto on valtaa”, kuten Bacon väitti, vaan ”valta on tietoa”, kuten Foucault kuvaili, kun ne, joilla on valtaa, päättävät myös siitä, mikä on tietoa.

En tosin väitä, että poliittinen rahanjako olisi paljon kehnompi vaihtoehto kuin niin sanottu asiantuntijamenettely, sillä sekin on perimmältään tällaista: mielipidevallan häikäilemätöntä käyttöä, joka kansainvälisesti toimeenpantuna riistää suomenkielistä filosofiaa kuolettaen myös kotimaista politiikkakritiikkiä. Internatsismin eli pakkokansainvälistämisen vuoksi Himasen tapaiset filosofit sitten kuolaavat ulkomaisten tutkijoiden perään haalien projekteihinsa pjongjangilaisia prognoosiprofessoreita ja Itä-Kaliforniassa asuvia esi- tai jälkimarxilaisia anarkososialisteja, ikään kuin emme itse osaisi päättää tulevaisuudestamme täällä Suomessa.

Ja kuinka tyrmistyttävän turhaa onkaan tulevaisuuden tutkiminen! Sellaista, mitä ei ole, ei voida luonnollisestikaan tutkia vaan ainoastaan raihnaisesti ennustaa, ja tulevaisuuden suunnan on useimmiten ratkaissut jokin ennalta-arvaamaton supertapahtuma, yllätys, joka on kenties muhinut muutamien ihmisten takaraivossa eräänlaisena alitajuisena aavistuksena mutta jolta tulevaisuuden ”kehittämiseen ja edistämiseen” pakkomielteenomaisesti sitoutuneet ovat sulkeneet silmänsä.

Ja unohtunut on kokonaan se, mitä on aika. En kuitenkaan viittaa nyt Augustinukseen vaan siteeraan lopuksi Ludwig Wittgensteinin Sinistä ja ruskeaa kirjaa, joka sisältää hänen tulevien tutkimustensa esitutkimuksia:

”Niiden lauseiden luonne, jotka sanovat jotakin siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, aiheuttaa meille vieläkin helpommin pulmia kuin menneisyyttä koskevat lauseet. Verratessaan näet tulevia tapahtumia menneisiin joku voi olla melkein valmis sanomaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa. Voisimme kuitenkin kuvitella syntymättömien tulevien tapahtumien alueen, josta ne tulevat todellisuuteen ja painuvat sitten menneisyyden alueelle; Ja jos ajattelemme tämän metaforan avulla, voimme yllättyä, että tulevaisuus ilmenee vähemmän olemassaolevana kuin menneisyys.”

Jopa Wittgenstein (joka ei yleensä ollut älyllisesti kaikkein välkyimpiä liiallisen masturbaatioharrastuksensa ja aivovalkuaisaineen puutteen vuoksi) näytti siis ymmärtäneen, että aika ja ajallisuus kauhistuttavat empiristejä ja tuottavat ongelmia heille. Kuinka mitata mitään sellaista, mitä ei enää ole (menneisyys) tai sellaista, mitä ei ole vielä (tulevaisuus)? Nykyhetki taas on vailla ulottuvuuksia kokonaan, joten sekään ei antaudu mittarimatojen pyydystettäväksi. Sen sijaan Husserl ja hänen jalanjäljissään Heidegger ajattelivat, että nykyhetkeen sisältyvät eräänlaiset menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvät askelmat, joiden puolesta ihminen elää aina ikään kuin ”itsensä edellä”.

Tulevaisuus näyttää ahdistavan pahiten juuri tulevaisuuden tutkijoita, jotka niin ikään kiitävät itsensä edellä pysähtymättä ajattelemaan ajan olemusta. Historia näyttää turvalliselta, koska se on jo hallinnassa, vaikka jokaiseen historian hetkeen, joka on kerran ollut tulevaisuutta, on sisältänyt yhtä paljon epävarmuutta kuin jokaiseen nykyhetkestä eteen päin avautuvaan tulevaan hetkeen nyt.

Tulevaisuudesta katsoen jokainen nykyhetkeen sisältyvä epävarmuus puolestaan kumoutuu aina, kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, ja sen vuoksi menneitä aikoja pidetäänkin ”vanhoina hyvinä aikoina”, vaikka sellaisia ei ole koskaan ollut jokaiseen nykyhetkeen sisältyvän tulevaisuudenpelon ja huolen vuoksi. Tulevaisuudesta taas ajatellaan suurena mahdollisuuksien paratiisina, vaikka sen suunnittelijat itse istuvat läskiperseidensä päällä ja tulevaisuus kuluu heidän ohitseen niin kuin elämäkin heidän edes huomaamatta ja mistään mitään välittämättä. Kenties vasta kuoleman saapuessa he kokevat jonkinlaisen havahtumisen, kun he kuorsauksesta korahtamalla heräten kysyvät, minne kaikki katosivat: rahat, unelmat, toiveet, todellisuus ja jokainen kiimainen ja Jumalan lahjasta sekä ihmisten hetkellisestä yhteydestä muistuttava onnen hetki.

Mikäli jotakuta kiinnostaa suomalaisen filosofian tulevaisuutta menneisyydeksi jatkuvasti separoiva nykyisyys (mitä tosin epäilen), ilmoitan, että ”Suomalaisen nykyfilosofian historia”-nimistä totuudellisuuden armopalaa on edelleen saatavilla, ja suosittelen sitä etenkin niille, jotka eivät sitä halua!

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle

Julkisuudessa on pöllytetty laajasti Pekka Himasen nauttimaa 700 000 euron hanketta, ja myös tiedotusvälineet ovat kaulaansa myöten hallituksen keittämässä ideologisessa sopassa.

Jo Herbert Marcuse ja Antonio Gramsci katsoivat aikoinaan, että tieteen ja politiikan välisen vispilänkaupan tuloksena syntyy vain hegemonista vallankäyttöä: Lukeneistona pidetty osa kansasta sidotaan legitimoimaan hallituksen politiikkaa, Euroopan unionia ja milloin mitäkin tendenssiä, jotta kansalaiset saataisiin tottelemaan ja noudattamaan poliitikkojen päättämää arvomaailmaa.

Toisella tavalla sanoen, yhteiskunnan hyväosaiset ja rahakassojen kääntäjät pitävät hallussaan myös julkisuutta taivutellakseen kansalaiset hyväksymään taloudellisen ja poliittisen vallankäytön niin, että lopulta ihmiset eivät edes halua tietää totuutta asioiden laidasta, kuten EU:n ja euron todennäköisestä romahtamisesta.

Koko perusasetelma on vääristynyt, jos kuvitellaan, että ihmisten arvopäämääriin ja kansalaisten tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä voidaan ratkaista jossakin komiteassa, toimikunnassa tai työryhmässä.

Yhdestä olen varma: Tulevaisuus ei ratkea millään suunnitelmilla vaan kulkee omia ratojaan, joita ohjailevat Nassim Nicholas Talebilta tunnetut ”mustat joutsenet”. Tulevaisuussuunnitelmille nauretaan jo muutaman vuoden kuluttua kuin Valituille Paloille, joiden jutuissa Kuu oli tarkoitus muuttaa siirtokunnaksi ja Sahara kasvitarhaksi jonkin uuden keksinnön avulla. Ohjailemaan pyrkivät mallit unohdetaan.

Filosofit voivat tehdä enintään sen, mitä Richard Rortykin ehdotti: edustaa itseään ja näkemyksiään sekä esittää erilaisia tulkintoja. Mutta varoa pitäisi sitoutumista ideologiseen tai taloudelliseen valtaan.

Olen esittänyt valtavirrasta poikkeavan mallini teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen. Tämä kirja ei ole suunnitelma eikä ohjaamaan pyrkivä malli vaan ehdotelma, mistä narusta kannattaisi vetää. Mitään taloudellista tukea kirjaa varten ei ole saatu, ja osoitankin sen Suomen poliitikkokunnalle ja muille lukijoille täysin ilmaiseksi.

Kirjaa voi tilata tästä.


Lisäys klo 22.30: Pari kommenttia päivän keskusteluun.

1. Himanen yritti kääntää hankkeensa kohtaamaa arvostelua Jyrki Kataisen viaksi väittämällä, että kyseessä on ”poliittinen hyökkäys Kataista vastaan”. – Ehkäpä. Mutta syy voi silti olla myös Himasen ja epäoikeudenmukaisen rahanjaon.

2. Muutamat ovat keksineet, että ”poliittisesti ohjattuun tutkimukseen” syydetäänkin tulevaisuudessa aiottua vähemmän rahaa. Siis ei 200 miljoonaa vaan ainoastaan 100 miljoonaa vuodessa, ja valtioneuvoston pikaostoksiin käytetään vain 30 miljoonaa! – Toisin sanoen VN vastaa periaatteella ”hyökkäys on paras puolustus” ja moninkertaistaa Himas-hankkeiden (vain 0,7 miljoonaa) varat, vaikka ”poliittisesti ohjattu tutkimus” on jo nyt suurissa vaikeuksissa. – Ja kuka talitiaisenaivo on keksinyt käsitteen ’poliittisesti ohjattu tutkimus’? Sellaista naurettavuutta ei pitäisi olla olemassakaan! Jo G. H. von Wright totesi aikoinaan, että ajattelun vapaus on seuraus puolueettomasta totuuden pyrkimyksestä. Itse olen sitä mieltä, että poliitikkojen ei pidä päättää sen enempää tutkimusneuvostojen kokoonpanoista kuin päätösten sisällöistäkään.

3. Mikäli Himasen hanke jollakin tavalla pelastetaan, sen täytyy olla seuraus siitä, että hallitusta mielistelevä media keksii sen olevan vaihtoehto omalle ohjelmalleni. Hyvää illan jatkoa!

Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini tapaus Himasesta

Pekka Himanen lopetti mykkäkoulun ja ilmestyi suomalaisille Säätytalolla. Se, miksi hän vaikeni tähän asti, johtui yhdestä syystä. Hän tietää, että kaikki, mitä hän voisi sanoa puolustuksekseen, ainoastaan pahentaisi hänen tilannettaan. Tätä sanottakoon jatkossa Pikku-Pekan paradoksiksi.

Esittelemällä kansalaisten vihaamaa ja naurunalaiseksi joutunutta hankettaan asiantuntijoille Himasen tarkoituksena oli uskotella, että sillä on tieteen tuki.

Oikeuskansleri puolestaan on ilmoittanut, että hän antaa päätöksensä ennen kesälomia. Juuri näinhän OKA teki myös Eva Biaudet’n nimitysasiassa. Hän siis olettaa, että kesän kynnyksellä mikään asia ei enää kiinnosta ketään herättääkseen arvostelua. Tämä kertoo, että päätös on syntynyt, ja se on Himasen ja Kataisen kannalta vapauttava.

Ydinongelma kuitenkin jää: Onko pääministerillä oikeus lahjoa jotakin suosikkiaan 600 000 euron myötäjäisillä tiedeorganisaatioiden aarrearkusta? Varmaan monikin laittaisi omaa rahaa sata tonnia määrittelemällä työnsä arvoksi tuon summan, jos saisi kuusinkertaisen määrän muualta.

Ja kuka typerys luulee, että  filosofiaa voidaan tehdä komiteamietinnöillä tai toimikuntaratkaisuilla?

Nyt, kun eri puolilta hälytetyt erityistieteiden asiantuntijat taluttavat Himasta huomauttamalla, että filosofin piirustuksissa voisi olla enemmän filosofiaa, muistuu mieleen vanha sananlasku: Paras ase porvariston mitäänsanomattomuutta vastaan on ironia.

Lopputulos on tietysti kaamea, ihan samanlainen kuin se oli Kafkan Oikeusjutussa. Kaikki vain toteavat, että näinhän siinä kävi. On se niin väärin. Himanen sai rahat ja sille tielle ne jäivät. Todellista älymystöä vedettiin turpaan ja valta voitti. Tulokseksi saatiin kuolemattomat sanat, jonka mukaan kritiikki ”ei ansaitse kommentointia”.

Myös tiedotusvälineitä vedetään kuin pässiä narusta. Kukaan ei ajattele sitä Althusserin, Gramscin ja Marcusen viisautta, jonka mukaan yhteiskunnallisia valtiokoneistoja pyöritetään hegemonian voimalla: saamalla kansa uskomaan, että periaatteista eivät päätä ihmiset itse vaan että niistä päätetään Säätytalossa järjestetyssä kokouksessa, jossa filosofista on tehty poliittisen ideologian kirjuri, pelkkä soveltaja, jonka filosofisissa soperteluissa erityistieteilijätkin havaitsevat kohteliaasti ilmaistuna aukkoja.

Niistä yksi tiivistyy kysymykseen: Miksi ylipäänsä pitäisi olla huolissaan Suomen talouden kasvusta aikana, jolloin talous floppaa jo pelkkään resurssipulaan ja ylikansoitukseen globaalisti?

Minun vastaukseni: Olisi syytä siirtyä materialistisista arvoista kokonaan uudenlaiseen asenneilmapiiriin, jossa hyvinvointia voitaisiin tuottaa asettamalla tärkeimmäksi tavoitteeksi ihmisten vapaa-ajan lisääminen ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Muun filosofikunnan vaietessa laadin asiasta tieteellisen analyysin, jonka Tiedepolitiikka-lehti julkaisi tänään numerossa 1/2013 (s. 54–62). Sitä voi lukea jokainen, jonka ylenkatse ei ole vielä yltänyt, kehittynyt ja edistynyt Himaselle ominaisiin mittoihin.


Päivitys 13.4.2013:

Kammottavaa on, että poliitikot reagoivat tähän juuri pelkäämälläni ja artikkelissa ennustamallani tavalla, eli ”selkeyttämällä pelisääntöjä” ja kiristelemällä normiruuveja. Jatkossa valtioneuvosto alkaa varata itselleen peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusohjelmaa tukevaan tutkimukseen” eli tiedepoliittisiin ostoksiin! ”Käyttöön ollaan ottamassa siis politiikkaperustainen rahanjakomalli”, sanoo sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Inkeri Kerola. – Eikö tämä ole härskiä filosofian ja tieteen pilkkaa?

Hallitus on jo hajonnut muttei vielä kaatunut

Hallitus katsotaan kaatuneeksi ilmeisesti vasta sitten, kun viimeinenkin dominopalikka on mennyt nurin. Minusta näyttää siltä, että tämäkään hallitus ei kestä pitempään kuin edesmennyt Matti Vanhasen toinen hallitus. Huonoa karmaa on kertynyt liikaa.

Ideologisesti ristiriitaiset päätökset johtuvat tietenkin jo hallituksen kokoonpanosta. Kokoomus on ajanut hallituksessa pelkästään suurituloisten etua, mikä näkyy kehysriihen yritysveropäätöksessä. Rikkaita suosiva verolinja on väärin palkansaajia kohtaan, mutta nurinkurista on myös se, että piensijoittajakin joutuu maksamaan enemmän veroja kuin suuromistaja.

Toinen huono päätös nähtiin Sdp:n ja kokoomuksen kinatessa ARA-tuettujen vuokra-asuntojen käyttö- ja omistusvaatimuksista. Demarien Krista Kiuru on penännyt pääkaupunkiseudulle kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja, mutta neuvotteluissa hän antoi periksi tavalla, joka ei tavoitetta tue. Kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori ajoi jo edellisessä hallituksessa läpi niin sanotut välimallin korkotukiasunnot, joiden käyttö- ja omistusvaatimukset ovat vain 5 tai 10 vuotta. Nämä ”välistävetäjän mallin” vuokra-asunnot voidaan siis pikapuoliin myydä vuokralaisten alta.

”Välistävetäjän mallin” asunnot olivat osa elvytysbudjetteja, eikä järjestelmää tarkoitettu pysyväksi. Mutta myös tämänkeväisen erän kokoomus voitti saamalla läpi ehdotuksensa, jolla valtion korkotukemien asuntojen vuokrakäytössä pidon vaatimuksia pudotettiin 40 vuodesta 20 vuoteen. Tällä tavalla heikennettiin vuokralaisten asumisturvaa pysyvästi, ja jatkossa valtion tuella rakennetaankin vuokra-asuntojen asemasta sijoitusasuntoja, jotka myydään aikarajan umpeuduttua joko yksityisiksi kallisvuokraisiksi sijoitusasunnoiksi tai omistusasunnoiksi. Taaskin kokoomus ajoi vain sijoitusyhtiöiden asiaa välittämättä ihmisten hyvinvoinnista. Ihmisten hyvinvointi ja onnellisuus ovat kuitenkin itseisarvoja, kun taas firmojen pärjäämisellä on korkeintaan välinearvo.

Ei siis ihme, että tämäntapaiset päätökset, jotka on uitettu läpi vasemmistopuolueiden tuella, ovat suututtaneet vasemmiston perinteisen kannattajakunnan. Ja Arhinmäellä ja Urpilaisella riittää selitettävää.

Hallitus voi kaatua myös pääministerin filosofisiin harrastuksiin. Matti Vanhasen lautakasajupakka oli mielestäni vähäpätöisempi juttu kuin Jyrki Kataisen kähmintä Pekka Himasen hyväksi. Vanhasen yksityiselämässä ei ollut tunnetusti mitään rikollista, ja myös hänen lautakasansa jäi todistusaineistoa vaille. Mutta Himasen & Kataisen tapauksessa näyttöä on kertynyt. Voidaan sanoa, että Katainen käytti asemaansa häikäilemättömästi Pekka Himasen hyväksi. Puolueellisuuteen syyllistyen hän ostatti Suomen Akatemialla, Tekesillä ja Sitralla kalliit näennäistutkimukset valtioneuvoston kansliaa koristamaan. Tämä tuo mieleen Hermann Göringin tavan käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen.

Vielä yksi syy, joka saattaa repiä hallituksen hajalle, on samaa sukupuolta olevien avioliittohanke. Jos esitys tulee eduskunnan käsiteltäväksi kansalaisaloitteena, kristilliset voivat nostaa kytkintä. Minä en jää heitä kaipaamaan. Mutta hallitukselle se voi olla kuolinisku.

Minusta yksikään puolue ei ole tällä hetkellä hallituskelpoinen. Koska maassa on kuitenkin oltava hallitus, saattaa olla, että paras koalitio tulisi vasemmistopuolueista, keskustasta ja perussuomalaisista. Näillä puolueilla on vahvin eurokriittinen linja, mikä sopisi tähän aikaan loistavasti. Sen sijaan kokoomus on ajanut kansainvälisen kapitalismin asiaa, kristilliset tukehtunut konservatiivisuuteensa ja ruotsalaiset ja vihreät internationalismin ihailuun.

Paluu oravannahkaan

Myös Suomen hallitus on jatkanut ponnistuksiaan harmaan talouden torjumiseksi tukemalla Kyproksen pankkikriisin ratkaisemista. Niinpä veroparatiisivaltio palkittiin rikollisen rahan pesulana toimimisesta EU:n vakuusrahaston pikavipillä.

Nyt kun Euroopan rahakriisissä on tultu sellaiseen vaiheeseen, että ihmisten rahat alkavat palaa pankkeihin, on eurovaluutan loppusuora auennut. Ajatelkaa, jos Suomessakin lastenlapset menettäisivät 40 prosenttia mummojensa säästörahoista. Eivätkö kansalaiset olisi kaduilla ja Kultainen aamunkoitto ovella?

Olisitte, euron perustajat, miettineet mitä haluatte. Yhteistaloudessa, jossa kaikki tärkeät sopimukset Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta aina valtioiden väliset taloudelliset tukiaiset kieltävään perussopimuksen artiklaan numero 125 on jouduttu rikkomaan, ongelmat eivät voi enää ratketa nostelemalla virkamiesten ja poliitikkojen aarrearkusta yhä uusia direktiivejä, sertifikaatteja ja sopimuksia kuin jäniksiä hatusta.

Eräs viisas sanoi kerran oppilailleen, jotka paheksuivat oppineen tapaa arvostella uudistuksia, seuraavasti: ”Te haluatte rakentaa entisen vankilanne tilalle uuden ja paremman, kun taas minä haluaisin purkaa vankilat kokonaan.”


Kun pankki ryöstää

Pankkikriisillä on monta ilmentymää, jotka osoittavat koko järjestelmän olevan läpikotaisin mätä. Myös Suomessa pankit ja vakuutuslaitokset kajoavat asiakkaiden rahoihin ja sopimuksiin varsin omavaltaisesti. Toistaiseksi tämä tapahtuu palvelumaksuja nostamalla ja tiliehtoihin puuttumalla.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat lähetelleet minulle silloin tällöin yksipuolisia sopimusehtojen muutoksia ja maksujen korotuksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Pohjola toimittaa minulle joka vuosi ”uudet ehtoliitteet”, joissa vakuutusehtoja on yksipuolisesti huononnettu. Alkuperäisessä sopimuksessa tällaisesta menettelystä ei ole mainittu mitään.

Nähdäkseni sopimuksista ei voitaisi poiketa eikä ehtoja muuttaa ilman, että asiasta sovitaan molemminpuolisesti uudelleen. Minusta on röyhkeää lähettää asiakkaille aiemmista ehdoista poikkeavia muutoksia ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Voisivatko asiakkaat puolestaan lähettää vakuutusyhtiöille omat ”uudet ehtoliitteensä”? Mitähän sopimusoikeuden asiantuntijat ja Vakuutusoikeus sanoisivat tähän?

Sain hetki sitten myös Danske Bankilta ”uudet tiliehdot”, joiden mukaisesti käyttötilin ylläpitomaksua korotetaan 3,40 eurosta 6,40 euroon. Lähes sadan prosentin korotus siis! Rahat pankki rosvoaa suoraan asiakkaiden tileiltä. Kiristyksen leiman menettelylle antaa se, että jos ehtoja ei hyväksy, pankki irtisanoo asiakkuuden. Ihmistä siis lyödään kuin vierasta sikaa, vaikka pankit itsensä pitäisi laittaa käytöskouluun.

Samanaikaisesti pankit purkavat konttoriverkostonsa minimiin ja siirtävät rahanvaihtoa kauppojen kassoille, mikä merkitsee ostosjonojen pitenemistä. Lisäksi ne suunnittelevat automaattien käytön tekemistä kaikissa tapauksissa maksulliseksi. Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja Kuluttajaviraston huolestumisen sekä koko rahajärjestelmän kehnon tilan vuoksi pankit ovat joutuneet pidättäytymään rahan käsittelyn täydellisestä lopettamisesta.

Monissa Danske Bankin konttoreissa ei nytkään suostuta käsittelemään käteistä rahaa, mikä on uskomattoman pöyhkeää rahalaitokselta. Mistä helvetistä käteistä enää voi saada, kun useimmat liikkeetkään eivät vaihda edes pysäköintikolikoita?


Uusi normaali ei ole entistä parempi

Myös muut pankit ovat tuttavieni kertomusten mukaan korottaneet tilien ylläpitomaksuja. Pankkiasiakkuudesta joutuu pian maksamaan kymmeniä euroja kuukaudessa, vaikka tilien sähköisestä ylläpidosta ei ole pankeille juuri mitään kuluja.

Pankit ovat ylihinnoitelleet palvelunsa, ja kuluttajaviranomaisten pitäisi puuttua pankkien harjoittamaan ylilaskutukseen. Toimitusmaksuina ja palkkioina sekä erilaisten asiakirjojen kirjoittamiskuluina pankit perivät hintoja, jotka eivät ole missään suhteessa niille itselleen koituviin kustannuksiin.

Pankit ovat muodostaneet palvelumaksukartelleja, joiden mukaisesti yhden pankin nostaessa hintoja muut seuraavat. Yksikään pankki ei alenna palvelumaksuja, koska pankit ovat taloudellisen vallankäyttäjän roolissa eikä niiden ole pakko tehdä myönnytyksiä asiakkaille.

Palveluhintojen korotuksen vaihtoehtona olisi säästäminen pankin omista kuluista, ja parhaiten tämä hoituisi tinkimällä pankkiirien omasta mukavuudesta ja elintasosta. Nyt pankeissa työskentelee kokonaisia osastoja, joissa mietitään, kuinka asiakkaita voitaisiin vielä kiristää ja joko sietokyky on ylitetty. Vasta rajalla pysähdytään, tosin vain hetkeksi. Sitten taas jatketaan.

Nämä sadistit tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, voisivatko he tinkiä omista palkoistaan. Pankinjohtajilla on mitä korkeimmat palkat, vaikka he eivät tee sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä.

Ihmisten kannattaisi tehdä vallankumous ja lopettaa pankkien käyttäminen kokonaan. Pienikin määrä asiakkaita voisi pelkällä käyttäytymisen muutoksellaan tehdä lopun pankkien moraalittomuudesta ja koko legitimaatiokriisistä. Ongelmana on vain se, että maksuliikenne hoidetaan nykyään sähköisesti pankkitilien kautta. Riippuvuus elektronisesta rahasta pahentaa ihmisten riippuvuutta pankeista. Kansalaisten kannattaisi kostaa ja alkaa painostaa pankkeja palaamalla käteisen rahan käyttämiseen.

Vaikeus on, että pankkien asiakkuudesta on tehty sosiaalinen välttämättömyys. Valtion olisi syytä perustaa palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalietuuksien maksamista varten omakustannusperustainen pankki. Sen kautta voitaisiin hoitaa maksuliikenne riippumatta yksityisistä pankeista ja niiden ahneudesta. Ironista on, että tänään voimaan astuneen palvelumaksukorotuksen minulle lähetti juuri sellainen pankki, eli entinen Postipankki, joka aikoinaan perustettiin tuota tarkoitusta varten.

Nyky-Euroopassa pankit voitaisiin aivan hyvin sosialisoida eli saattaa valtion haltuun. Yksityisille pankeille annetun rahanluontioikeuden voisi palauttaa takaisin valtion kontrolliin. Näin ajatellessani en ole sosialisti sen kummemmin, mutta raha on valtion artefakti ja vaihdon väline, joten ihmisten parhaaksi olisi, jos pankkitoiminta ja koko rahoitusjärjestelmä olisi talousdemokraattisesti vain valtioiden kansanvaltaisessa hallinnassa.

Hautala & Himanen: oikeuskanslerilla ongelma

Heidi Hautala on ministeri, joka maksoi oviremontin tekijälle ja jälkien siivoajalle palkkaa pimeästi. Koska Heidi on toiminut eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa ja hän on kuulunut myös harmaan talouden torjuntatyöryhmään (!), veronkierto on hänen tapauksessaan aivan sama asia kuin Yleisradion pääuutistenlukija oksentaisi kesken uutislähetyksen suoraan TV-katsojien syliin, heidän olohuoneisiinsa.

Kuinka te hyvät kansalaiset voitte sallia tämän? Tilannehan on aivan samanlainen kuin doping-lääkäri kärähtäisi rattijuoppoudesta, poliisi ajaisi rallia ilman lisenssiä, pappi tekisi aviorikoksen sakastissa tai presidenttiehdokas valehtelisi professuurinsa.

Kaikkea tällaista tietenkin tapahtuu. Yhteiskunnassamme onkin alettu sangen kummallisella tavalla ajatella, että pienet ja suuret valeet, vääryydet ja jopa rikokset tulevat hyvitetyiksi, kunhan tekijöillä on joitakin muita ansioita.

Koska Heidi Hautala on ministerin asemassa, hän on näyttänyt kansalaisille erittäin huonoa esimerkkiä – niin huonoa, että jos kansalaiset ryhtyisivät yhtä välinpitämättömiksi kuin Heidi, yhteiskuntamme repeäisi siihen paikkaan.

Siksi Heidi Hautalan tulisi kantaa poliittinen vastuu ja erota ministerinvirasta. Ei riitä, että hän erosi vain harmaan talouden torjuntatyöryhmästä, sillä on mahdotonta ajatella, että hallituksessa olisi erikseen tehtäviä, joihin ministerin luottamus riittää, ja joitakin toisia, joihin se ei riitä. Luottamus joko on tai sitä ei ole.

Oikeuskanslerilla on pieni tehokas pesula Valtioneuvoston linnan ensimmäisessä kerroksessa, ja sinne ministerit vievät paitansa aika ajoin pyykättäviksi saadakseen ne takaisin valkoisina ja tärkättyinä. Oikeuskansleri hyväksyi Eva Biaudet’n nimittämisen kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan ja Mauri Pekkarisen eräälle vaalitukijalleen myöntämät noin 850 000 euron investointituet.

Tällä hetkellä pesukoneessa ovat Heidi Hautalan veronkierto ja Jyrki Kataisen suosikkifilosofilleen junailemat lahjusrahat. Oikeuskanslerinvirastossa tulisi ymmärtää, että poliittisen vallan legitimaatio ei pitkän päälle kestä poliitikkojen väärinkäytöksiä.

Talcott Parsonsin mukaan oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Nyt kadonneet ovat niin politiikan oikeutus, kyky soveltaa lakia sen hengen ja kirjaimen mukaisesti kuin rangaistusten langettaminen syyn ja seurauksen logiikkaa vastaavasti. Poliitikot ovat myös ylittäneet toimivaltansa.

Ei ole ihme, että vitsi, jonka mukaan hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta, on ajat sitten kadonnut parodiahorisontin rantaviivan taakse. Mikäli oikeuskanslerinvirasto katsoo läpi sormien tapaa, jolla Jyrki Katainen junaili kaverilleen satojen tuhansien eurojen tutkimustuet samalla, kun hallituksen työelämäasioita parhaiten tunteva ministeri syyllistyi veronkiertoon, voi vain sanoa, että pehmeäksi on mennyt kanslerin pamppu.

Poliitikkojen moraali on yhtä tuoretta ja raikasta kuin suoraan esinahan alta kaivettu kutunjuusto, ja myös oikeuslaitoksen moraali on vahvassa sinihomeessa.

En suinkaan tarkoita, että ihmisiltä pitäisi vaatia Jumalan viisautta, mutta nämä väärinkäytökset eivät ole vahinkoja, eivätkä ne ole syntyneet myöskään huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä. Sen sijaan niissä löyhkäävät oman edun tavoittelu ja välinpitämättömyys. Sitä osoittavat sekä se, että Himanen tiesi saamastaan tuesta jo ennen kuin rahoituspäätöstä oli edes tehty, ja se, että Hautalan rikkomus yritetään epätoivoisesti peittää lavastamalla hänestä ajojahdin uhri Venäjä-korttia käyttäen.

Ilkka Kanervan tekstiviestit olivat mitättömän pieni yksityiselämän episodi, jolla ei ollut mitään vaikutusta ministerin tehtäviin. Niihin ei liittynyt myöskään rikosta. Matti Vanhasen lautakasa puolestaan jäi lopullista todistelua ja todistusaineistoa vaille. Silti molemmat saivat kenkää. Sen sijaan Heidi Hautalan rikkomus on seurausvaikutuksiltaan merkittävä asia, sillä se vaikuttaa laajasti kansalaisten veronmaksuhalukkuuteen.

Jyrki Kataisen yritys ostaa filosofiaa puolestaan on samanlaista kuin Hermann Göringin halu käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen. Kaikkien pitäisi tietää, ettei mitään todellista filosofiaa ja sen mukaista yhteiskuntakritiikkiä saada aikaan ostetuilla komiteapäätöksillä.

Tiedän toki, että valtion finanssipolitiikassa on suurempiakin asioita kuin Jyrki Käteisen kilpailuttamattomat hankinnat ja Heidi Hautalan kuititon kauppa. Veroja kierretään Suomessa kansainvälisesti katsoen ainutlaatuisen porsaanreiän kautta, eli sallimalla nostaa listaamattomista osakeyhtiöistä 60 000 euroa tuloa osinkoina samalla, kun palkansaajat joutuvat maksamaan vastaavista vuosituloista 45 prosenttia veroa. Ulkomaiset omistajat taas käyttävät veronkiertoon hallintarekisteriä, mistä koituu valtiolle jopa miljardin euron verotulon menetykset vuodessa. Henkilö- ja kulutusverotusta nostetaankin Suomessa juuri siksi, että EU:ssa valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun, jonka vuoksi yritysverotus on aivan liian vähäistä. Ja sitä kokoomusjohtoinen hallitus edelleen helpottaa kansalaisten tappioksi.

Heidi Hautala oli poliittisen uransa huipulla ollessaan ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi. Koska Heidi Hautala on perehtynyt työelämäasioihin sekä eduskunnassa toimiessaan että harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsenenä, hän ei ole voinut olla tietämätön veronkierron luonteesta. Päinvastoin: hän tietää oikein hyvin, mitä se merkitsee.

Asiaa syventää se, että pimeän rahan saaja oli tšetšeenipakolainen, jota pimeä maksutapa ei auta paremmille päiville (kuten Hautala puolustautui) vaan ohjaa huonoon sopeutumiseen ja vääristyneeseen yhteiskuntakäytäntöön. Kyse oli siis eräänlaisesta halpatyövoiman käytöstä ja ihmisoikeuksien polkemisesta. Siksi Hautalan pitäisi nyt kantaa seuraukset ja lähteä ministerinvirasta.

Mitään Suomi ei Hautalassa menetä. Kehitysministerin hommia osaa hoitaa kuka vain. Hautala on samanlainen henkilö poliitikkona kuin Pekka Himanen on filosofina: poikkeuksellisen mitäänsanomaton ja näköalaton, pelkkä pragmatisti vailla aatteellista luovuutta ja politiikkaan liittyvää linjanvedon taitoa.

Filosofian ylioppilaskokeen uudistaminen

Ylioppilastutkintolautakunta aikoo jälleen uudistaa ylioppilaskoetta. Tänään ylioppilaskirjoituksissa on vuorossa reaalikoe, ja kirjoitettavien aineiden joukossa on muun muassa filosofia.

Niinpä laadin oman ehdotukseni siihen, millainen filosofian ylioppilaskoe voisi tulevaisuudessa olla. Se suosii luovaa ajattelua, ajankohtaisuutta ja soveltavaa päättelyä.

Tehtävät:

1) Muuan filosofi sai 700 000 euroa lahjaksi maan hallitukselta tulevaisuusselvityksen laatimista varten. Pohdi, millaiseen riippuvuussuhteeseen lahjus voi johtaa. Analysoi, mitä vaikutuksia sillä on tieteen etiikan, moraalin ja puolueettomuuden kannalta. Valaise esimerkein.

2) Lehdistössä on väitetty, että monet rasismin tutkijat ovat saaneet paljon uhkauksia rasisteilta, mutta rasisteja itseään ei ole tyydytty vain uhkailemaan, vaan heidät on viety suoraan oikeuden eteen tai linnaan. Analysoi, mistä kyseinen menettely voi johtua. Miksi rasistit uhkailevat rasismin tutkijoita? Eikö rasistien mielipiteitä ole otettu riittävästi huomioon tutkimuksissa? Eivätkö rasistit ole saaneet tarpeeksi oikeutta? Pohdi asiaa menetelmäopillisesti ja oikeusfilosofisesti.

3) Yliopistossa haettavaksi avautunutta virkaa hakivat N.N. ja M.M., joista N.N. oli nainen ja M.M. mies. Mieshakija oli tieteellisesti ansioituneempi, mutta virka täytettiin naishakijalla, koska se oli perusteltua yliopiston tasa-arvosuunnitelman ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Pohdi asiaa logiikan kannalta.

4) Itsemäärämisoikeutta sanotaan subjektiviteetin ehdoksi. Euroopan unionin liittovaltiopolitiikassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta on heikennetty. Kansojen vapaan siirtyilemisen maasta toiseen on sanottu estävän tehokkaasti natsismia. Pohdi, miksi kansallisvaltiot ovat olemassa ja mihin niitä tarvitaan. Vähentääkö vai lisääkö maahanmuutto natsismia? Entä jos rajat otetaan pois? Jääkö kansallisvaltioille mitään tehtäviä, jos niiltä poistetaan niiden itsemääräämisoikeus ja kyky rajoittaa kansalaisuuden myöntämistä? Mikä valtion olemus oikeastaan on? Analysoi kysymyksiä valtiofilosofisesti ja yhteiskuntafilosofisesti.

5) Eräässä yliopistossa filosofin virkaan valittiin aina vasemmistoliittolainen marxisti, sosiaalidemokraattinen systeemifilosofi tai pragmatisti, vihreä naturalisti tai feministinen queer-teoreetikko, jälkistrukturalisti tai postmodernisti. Heitä suosittiin tutkintojen myöntämisessä ja opinnäytteiden arvostelussa. Lisäksi heille myönnettin avokätisesti dosentuureja, ja toisella tavoin ajattelevat lavastettiin riidanhaastajiksi. Mieti, mitä tämä merkitsee tieteen moniarvoisuuden ja totuuden kannalta. Onko filosofia nyt monipuolista? Vai onko se jonkin tietyn väriyhdistelmän mukaista? Pohdi asiaa tieteenfilosofian, etiikan ja politiikan filosofian kannalta.

6) Eräs ministeri, joka oli entiseltä ammatiltaan työvoimaneuvoja, osti työsuorituksia pimeästi. Hän oli samalla harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsen. Hallitus katsoi, että hänen luottamuksensa ei riitä työryhmässä toimimiseen, mutta ministerinä jatkamiseen kyllä. Oikeusfilosofiassa katsotaan, että oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Pelle Miljoona puolestaan sanoo eräässä laulussaan, että ”älkää kysykö, mistä johtuu väkivalta”. Pohdi soveltavan filosofian kannalta, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

7) Lukioissa filosofiaa opettavat suurimmaksi osaksi teologit, jotka kaappasivat filosofianopetuksen sivuaineekseen uskonnonopettajan virkansa ohelle. Yhteiskunnassa taas virkoihin nimitetään sosiologeja, psykologeja, kasvatustieteilijöitä ja jopa taiteiden tutkijoita filosofien ohi, vaikka niin sosiologia, psykologia, kasvatustieteet kuin taiteetkin ovat velkaa filosofialle. Hiljattain otsikoitiin, että filosofian suosio reaalikokeen aineena on laskussa. Mistä kiinnostuksen väheneminen voi johtua? Pohdi kysymystä talousfilosofian ja kasvatuksen filosofian kannalta.

Onnea kokeeseen.

Miten saa tieteellistä pätevyyttä?

Mediassa on jälleen jankuteltu tieteellisestä pätevyydestä ja tulosten arvioinnista. Julkinen sana tuntuu asennoituvan tieteeseen odottaen siltä jonkinlaista absoluuttisuutta. Tällainen tiedekäsitys on luonnollisesti kovin auktoriteettiuskoinen ja sellaisena vaarallinen.

Muutamat ovat pitäneet tieteellisen pätevyyden tärkeimpänä arviointiperusteena kansainvälisyyttä ja sitä, että on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä lehdissä. Kerronpa nyt, millaista kansainvälisessä tiedeyhteisössä julkaiseminen todellisuudessa on.

Yhdysvaltalainen fyysikko Alan Sokal päätti huvin ja harrastuksen vuoksi kokeilla, miten tieteelliset kriteerit toimivat. Niinpä hän tarjosi erääseen tieteelliseen lehteen täysin näennäistieteelliseksi kirjoittamaansa artikkelia nimeltä ”Transgressing the boundaries –Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity”, joka käsitteli ”kvantti-gravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”.

Myös Sokal oli alun perin aikonut laatia julkaisupolitiikan puolueellisuudesta pelkän pamfletin, mutta lopulta hän oli päätynyt pitämään suorasukaista artikkelia latteana keinona tarttua asiaan. Niinpä hän päätti kirjoittaa pähkähullun esseen, johon hän omien sanojensa mukaan ”keräsi postmodernistien tavanomaisimpia kliseitä” ja lähestyi sillä tietyn lehden toimitusta. Juttu kelpuutettiin muitta mutkitta Duke University Pressin arvovaltaisena pidettyyn Social Text ‑lehteen. Se ilmestyi numerossa 46–47/1996 (s. 217–252).

Paljastaessaan samanaikaisesti Lingua Franca ‑aikakauslehdessä (May/June 1996), että hänen artikkelinsa olikin täyttä puppua, Sokal onnistui aiheuttamaan suuren kohun, sillä hän pystyi osoittamaan, että tietyn kuppikunnan ja paradigman kannattajat hyväksyvät painettavaksi kaiken, mikä myötäilee heidän mielipiteitään, kunhan vain kirjoittajan asenne on oikea. Vaikka myös Sokalin omaa tiedekäsitystä leimasi objektivistinen usko tieteen pyhyyteen, hänen metodinsa oli etevä.

Tiedätte varmaan, mitä on trollaus. Joku saattaa kirjoittaa myös internetin keskustelupalstoille täysin poskettomia mielipiteitä pelkästään härnäystarkoituksessa: kerätäkseen kommentteja ja kiusatakseen tosikkoja. Tieteellisissä lehdissä julkaiseminen ei poikkea olennaisesti tästä.

Tieteellistä pätevyyttä arvoidaan usein sitaatti-indeksien perusteella. Pätevänä pidetään tieteenharjoittajaa, johon on viitattu paljon tieteellisissä lehdissä. Mainintoja ja mainetta kerätään. Arvaatte varmaan jo loput.

Pätevyyden arvioimiseen viittausten määrä on kelvoton kriteeri. Kaikki tietävät, että kommentteja saa paljon juuri silloin, kun lausahtaa jotakin päätöntä. Sitaatti-indeksiluku nousee ja pätevyys kasvaa kuin Neuvostoliiton teräs- ja koneteollisuudessa.

Luonnontieteistä ihmis-, yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin siirretyt arviointiperusteet eivät sovellukaan sellaisinaan näihin tulkintatieteisiin, joita ovat esimerkiksi taiteiden tutkimus, historia, filosofia ja psykologia. Filosofiassa huomattavimpia henkilöitä ovat ne, jotka ovat julkaisseet omaperäisiä kirjoja kysymättä lupaa keneltäkään, kun taas artikkelijulkaisijat ovat yleensä sarjoittuneet oman aikansa standarditieteen edustajiksi. Sen enempää Heidegger, Wittgenstein kuin Sartrekaan eivät julkaisseet monen montaa kansainvälistä artikkelia. Kukaan oikea filosofi ei käsittääkseni tarvitse lapsenvahteja neuvomaan, mitä saa sanoa.

Kansainvälisyys on muutoinkin eräs tapa vetää matto alta kotimaiselta politiikka- ja kulttuurikritiikiltä. Englanniksi julkaisemisen ihanne kuolettaa kotimaista filosofiaa ja alistaa ajattelun angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Tämä ei tarkoita, että filosofian pitäisi olla mielivaltaista. Mutta tutkimusresurssit pitäisi jakaa nykyistä oikeudenmukaisemmin. Koska mitään yleispäteviä arviointiperusteita ei ole, resurssit voisi jakaa jopa tasan, jolloin erilaiset näkemykset pääsisivät paremmin esiin. Tämä tukisi aitoa dialogia ja totuuden etsintää.

Myös tiede on pitkälti näytelmä, jossa jonkin teorian tai esityksen laatija kutsuu muita tieteenharjoittajia olemaan kanssaan samaa tai eri mieltä ja tukemaan omia ideoitaan joko arvostelun tai myötäilyn kautta. Se, joka ei ymmärrä, että myös kritiikki tukee usein itse esitystä, ei ole ymmärtänyt tieteellisen vuorovaikutuksen luonnetta. Jos joku henkilö leimataan pelkän omaperäisyyden vuoksi epätieteelliseksi ja vaaditaan ehdottomia totuuksia, ilmaistaan lähinnä pahaa tahtoa. Jokaisen pitää ymmärtää, että tieteessä melkein kaikki on voimassa vain hyvän tahdon ja suopeuden turvin.

Itse en siis kuulu tuohon ”tieteellisyyden” penääjien laumaan, sillä tieteellisen totuuden määritteleminen on pitkälti mielipidevallan käyttöä. Mitään vertaisarviointiakaan ei ole olemassa, sillä arviointiprosessien osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan referéet ovat selkeässä valta-asemassa. Sen sijaan siitä lähden kyllä, että tutkimusvarat pitäisi jakaa reilusti.

Jos haluatte vielä lisää ”pätevyyttä”, sitä saa esimerkiksi hankkimalla paksummat silmälasit tai olemalla samaa mieltä edeltävän professorin ja muiden vallanpitäjien kanssa. Varsinkin viimeksi mainittu on tehokasta.

Aiheesta lisää tässä: Suomalaisen nykyfilosofian historia.

American Vagabond on totta myös Suomessa

Elokuvaohjaaja Susanna Helke on saanut julkisuutta dokumentillaan American Vagabond, joka kertoo nuorten homoseksuaalien asunnottomuudesta Yhdysvalloissa. Elokuva valaisee, millä tavoin nuoret homot karkotetaan tai pakenevat kotoaan Yhdysvaltain ahdasmielisestä osavaltiosta. Sitten he etsivät onneaan suurkaupungista.

Täytyikö tämä elokuva Amerikassa tehdä? Pitikö elokuvatekijöiden siirtää kaikkialla – myös Suomessa – havaittava ilmiö toiselle puolelle maapalloa? Tässä suhteessa elokuva on vaarassa jäädä naiiviksi.

Minä tiedän kymmeniä nuoria homomiehiä, jotka kärsivät asunnottomuudesta Suomessa. Kukaan asuntoja omistava hetero ei myönnä heille vuokra-asuntoja, koska kiinteistöjen omistajat ja muut asuntokeinottelijat ovat yleensä ahdasmielisiä kristillisiä kapitalisteja. Sitten nämä maalta muuttaneet homot asuvat toisten nurkissa eli käytännössä taivasalla.

Maaseudulla pysyminen taas on homoille mahdotonta, koska siellä ovat vastassa yksinäisyys, sorto ja henkinen kuolema. Siksi moni homo muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle. Se on Suomessa ainoa legitiimi alue, jolla homo voi elää. Tiedän kokemuksesta, että 16-vuotiaasta asti maaseudulla asuvien homonuorten mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, ”miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois”.

Elokuva on kyllä oikeassa osoittaessaan, kuinka vaikeudet kasautuvat. Ensin seuraa pakkomuutto, sitten asuntokurjuus, ja lopulta opintohin ja leivän syrjään kiinni pääseminen pitkittyvät. Monet homot jäävät puotipuksuiksi ja köksäapulaisiksi koko iäkseen vain siksi, että valtakulttuuri sortaa homoja omalla arvomaailmallaan, jossa korostuvat heteroiden tärkeinä pitämät arvot.

Jos ei ole kiinnostunut jalkapallosta ja jääkiekosta tai antaudu heteroseksistisen eloonjäämiskamppailun, perheideologian ja lajinsäilytysstrategian mukaiseen riitelyyn kaikesta, seurauksena on ulkopuolisuus niin työelämässä kuin koulutuksessakin. Kunnallisissa asuntojonoissa etusijalle asetetaan epätasa-arvoisesti lapsiperheet, ikään kuin lapset olisivat homojen syytä.

Minä en ole juurikaan huolissani siitä, että homoilla ei ole heteroiden meille tyrkyttämää adoptio-oikeutta, jota suurin osa homomiehistä ei edes halua. Minua kiinnostaa vain perusasia: miten homopojat pääsevät mahdollisimman nopeasti pois henkilökohtaisesta helvetistään, maaseudulta.

Asunnottomuuden ohella kyse on paljon enemmästä: henkisestä kodittomuudesta. Yhteiskunnallinen vallanperimys siirtää sekä varallisuuden että virat ja tehtävät heteroarvoja ja -normeja toteuttavien hyväksi.

Juuri näistä syistä ovat syntyneet San Franciscon ja monien muiden kaupunkien homoghetot, jotka tarjoavat jossain määrin turvallisen mutta kalliin oman kulttuurin. Itse olen pitänyt hyvänä ratkaisuna kansainvälistä homovaltiota, joka koostuisi vain homoista ja rakentuisi meidän omalle arvomaailmallemme – hieman juutalaisvaltio Israelin tapaan. Esittelin sen teoksessani Enkelirakkaus.

Omalle saarelleen hakeutumista voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisyydestä, joten kovin onnekasta tällainen puolustuksellinen eristäytyminenkään ei ole.

Seksuaalivähemmistöjen maansisäinen pakolaisuus on Suomessa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomeen ulkomailta suuntautuva pakolaisuus. Ei ole kenenkään edun mukaista, että homot ajetaan pikkukaupungeista asenteellisella ahdistelulla, kamppailemaan elinoloista pääkaupunkiseudun tukaluudessa.

Myös Venäjältä voi pikapuoliin pyrkiä ulos seksipakolaisia johtuen heteropropagandalaeista, joilla homoseksuaalinen esiintyminen kiellettiin ja joilla seksuaalivähemmistöjä vainotaan juutalaisvainojen tapaan.

Susanna Helke olisi voinut avata silmänsä tälle lähialueilla olevalle todellisuudelle eikä projisoida aihetta Amerikkaan asti. Dokumentin myönteinen puoli on, että se ohjaa ajattelemaan asioita myös täällä Suomessa.

Filosofi pääministerin pesukoneessa

Nyt kun Pekka Himasen puliveivaus on lähdössä joko eduskunnan oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin tutkintaan, kyse on harkitusta maineenpesusta. Kaikki nimittäin tietävät, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin ja eduskunta eduskunnan oikeusasiamiehen toimien lainmukaisuutta.

Ylimpien lainvalvontaelinten toiminnasta onkin tullut hallitukselle pesukone, jolla epäoikeudenmukaisia päätöksiä legitimoidaan jälkikäteen, mikäli niitä ei ole ehditty sumplia viranomaisten etukäteisselvityksillä etukäteen.

Tämän muistamme esimerkiksi siitä, miten oikeuskansleri katsoi läpi sormien, kun Eva Biaudet nimitettiin kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan kolmenkymmenen pätevän ohi. Valtioneuvoston ohjesäännön mahdollistamalla erivapaudella ei olisi pitänyt polkea perustuslain yhdenvertaisuussäädöstä. Oikeuskansleri antoi huonoa näyttöä myös vapauttamalla Mauri Pekkarisen kaikista epäilyistä vaalirahaskandaalissa. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Pekka Himanen on nyt pesukoneessa. Tutkinnan kautta epäilyt on tarkoitus kääntää pois hänestä itsestään hallituksen suuntaan. Toisin sanoen hallitus on ottamassa poliittista vastuuta tutkimuksen ostamisesta ja ”pahaa aavistamattoman” tutkijaparan johdattamisesta harhaan. Lainvalvontaelimen toiminnalla Himasesta on tarkoitus leipoa syytön samalla, kun valtioneuvoston kanslia, Jyrki Katainen ja koko hallitus vapautetaan epäilyistä.

Valtion hankintalakiin (348/2007) sisältyy kieltämättä porsaanreikä, joka mahdollistaa kilpailuttamisen kierron. Kilpailutus voidaan laiminlyödä, jos hanke on onnistuttu määrittelemään yleishyödylliseksi, se on jaettu osiin eri rahoittajien kesken tai budjetti alittaa tietyt kynnysarvot. Toisaalta sama laki kieltää keinotekoiset menetelmät säädösten sivuuttamiseksi.

Hallitus tekee asiasta mielellään laillisuuskysymyksen levittääkseen sen jälkeen kätensä ja todetakseen, ”ettei tässä ole mitään laitonta”. Juuri nuo sanat lausutaan aina kun on tapahtunut jotain moraalitonta. Kaikkien pitäisi oivaltaa, ettei pääongelma koske laillisuutta eikä laittomuutta.

Kyse on paljon enemmästä. Rahojen jakamisessa on rikottu tieteellisiä sääntöjä. On loukattu muuta tutkijakuntaa ja kävelty periaatteiden yli. Nyt on vaara, että muotoseikkoihin kiinnittymällä katseet käännetään pois itse hankkeen heikkouksista.

Tietenkin myös menettely oli korruptionomainen. Herrat pesevät käsiään ja kiemurtelevat toistensa taakse. Mitäpä niinkin vaivaiset virkamiehet kuin Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja ja Tekesin pääjohtaja voisivat sellaisten valtiomahtien kuin pääministerin ja valtioneuvoston kanslian edessä?

Kiistelkää te nyt pykälistä vain. Minä tunnen sääliä ja eräänlaista myötähäpeää sekä heidän että Pekka Himasen puolesta. Pitikö hänen vetää halveksunnan kohteeksi koko filosofikunta? Juuri noin tiedeyleisö asioita mielessään yhdistelee. Lopulta poliitikot ja erityistieteilijät käyttävät tilannetta hyväkseen ja kiistävät kaikilta filosofeilta heidän rahoituksensa Himasen saadessa pitää hänelle myönnetyt.

Olen seurannut nuoremman tutkijan Pekka Himasen filosofista kehitystä alusta asti. Hänelle on myönnetty paljon pienestä pitäen. Hänen suurin ongelmansa on se, että hän väitteli tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Hänen opintonsa jäivät tavallaan kesken.

Miten voidaan nyt odottaa filosofiaa Himasen toiminnan sisällöltä, kun jo hankkeen muoto ja perustaminen ovat olleet täysin epäfilosofisilla linjoilla?

Minulle ei muuten ole koskaan myönnetty rahoittajilta mitään. Ei mitään. En ole myöskään pyytänyt paljon. Olenkin joka päivä ylpeämpi siitä, että olen tehnyt kaiken omin toimin ja omalla kustannuksellani.

Olen myös pahoillani langenneiden vuoksi.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet

Lehdet näykkivät jälleen Pekka Himasen tulevaisuusselvitystä toteamalla, että ”Himaselta puuttuvat tieteelliset ansiot” ja että 700 000 euron hanke tilattiin ”ilman hankintapäätöstä”. Siis virallista päätöstäkään ei tehty sen lisäksi, ettei hanketta kilpailutettu. Rahat vain junailtiin Himaselle ”hyvä veli”-metodilla. Toisella tavalla sanoen rahat kahmaistiin, rohmuttiin tai jopa - minä vain kuvailen tapahtunutta - ryöstettiin.

Himasen hankkeen velmuin puoli ei ole kuitenkaan se, että hänen muodolliset ansionsa eivät riittäisi projektin toteuttamiseen. Himasen esittämien tulosten tuottamiseen riittävät kenen tahansa ansiot. Ongelma ei ole myöskään vain kilpailutuksen puuttuminen vaan salailu ja avoimen hakumenettelyn laiminlyönti sekä puolueellisuus yleensä.


Tuikitieteellisyyden vaatimus johtaa ojasta allikkoon

Lehtien tähän asti julkaiseman kritiikin varjopuolena on, että sitä kautta myös filosofialta aletaan penätä ylitiöpäistä ”tieteellisyyttä” ja ”tutkimuksellisuutta” ja tutkimuksen tekijöiltä sitä, että he ovat kirjastojen kellareissa pullonpohjat silmillään viihtyviä lukutoukkia. Himas-debatin vaarana on, että myös kritiikki kääntyy tarkoituksiaan vastaan. Se johtaa kontrollin kiristelyyn ja orjakahleiden ripusteluun. Pimeä hanke vahingoittaa siis filosofiaa myös saamansa arvostelun kautta.

Normiruuveja kiristelevä tieteenihanne ei käsittääkseni lainkaan sopisi edifioivan, luovan, tulevaisuutta, päämääriä ja arvoja pohtivan filosofian tekemiseen. Esimerkiksi vertaisarvioitujen kansainvälisten artikkelien pitäminen kompetenssin takeena on kerrassaan väärä vaatimus.

Kaikki tietävät, että vertaisarviointi on pelkkää vallan käyttöä. Tieteellisiin lehtiin tarkoitetut kirjoitukset lähetetään toimituksista parin anonyymin referéen märehdittäviksi. Mikäli he ovat tiedepoliittisesti eri linjoilla, he voivat estää artikkelin julkaisemisen ihan vain kiusasta, ja joka päivä niin myös tapahtuu.

Mitään vertaisarviointijärjestelmää ei ole edes olemassa, koska osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan salusiinien takana toimivat asiantuntijat ovat valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää niin kovaa kuin haluavat. Siksi vertaisarvioitujen artikkelien pitäminen pätevyyden takeena on typerää ja harhaanjohtavaa. Se on yhtä typerää kuin olisi vaatia, että perussuomalaisten täytyy hyväksyttää puolueohjelmansa vihreillä ja kääntäen. Näin ei voisi päästä läpi mitään, millä on merkitystä, eivätkä ihmiset voisi edustaa näkemyksiään. Se taas johtaisi persoonan riistoon ja todellisten ajatusten tukahduttamiseen, mikä on vastoin tieteen vapautta ja filosofista totuuden tavoittelua.

En väitä, ettei vertaisarviointi olisi tärkeää esimerkiksi lääketieteessä tai luonnontieteissä, joissa täytyy olettaa joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta mielipiteidenvaraisiin tulkintatieteisiin ja filosofiaan se sopii huonosti. Kaiken taustalla on tosiasia, että tiedekin on puolueellista aivan kuten politiikkakin, mutta politiikassa puolueellisuus myönnetään suoraan, kun taas tieteessä se valheellisesti kiistetään, ja tämä tekee tieteestä epäreilumpaa.

Tuikitieteellisyyden penääminen johtaa vain ojasta allikkoon. Siinä, missä Himanen sorvaa nyt puolueohjelmaa kokoomukselle, siinä filosofian yliopistovirkoihin on nimitetty lähinnä vihervasemmistolaisia ja feministisiä ”tieteellisyyden” vaatijoita, joiden oma tieteellisyys on luonnollisesti maailmankuulua ja kyseenalaistamatonta. Räikeän näytön tästä tiedepolitiikasta antaa vaikkapa feministi Sara Heinämaan, demari Thomas Wallgrenin ja vasemmistoliittolaisen Panu Raatikaisen istuttaminen filosofian yliopistonlehtorin virkoihin. Professorinvirat taas ovat systeemisyheröisten rakettitieteilijöiden hallussa.


Internatsit iskevät taas

Kansainvälinen vertaisarviointijärjestelmä on myös internatsismin eräs toteutumisyhteys. Jokainen referéen asemassa oleva henkilö on automaattisesti internatsi, sillä kyseiseen asemaan päätyäkseen on kannatettava näkemystä, jonka mukaisesti filosofia pitää alistaa pelkästään kansainvälisille julkaisuihanteille ja angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Niiden vallitessa viedään mahdollisuus kotimaiselta ja suomenkieliseltä kulttuuri- ja politiikkakritiikiltä. Filosofien olisi kuitenkin erittäin tärkeää toimia poliittisen vallan paimenena, ja siksi yhteiskunnallisista asioista kirjoittaminen kuuluu filosofian ytimeen toisin kuin ahdasotsaisimmat väittävät.

Ulkomaisissa lehdissä ei julkaista juuri mitään, mikä on tärkeää meillä täällä Suomessa. Kansainvälinen tiedeyhteisö ylenkatsoo meitä ja kieltää kansalliseen strategiaan perustuvan filosofian, onpa se kuinka luovaa ja innovatiivista tahansa.

Himasen hanke ei puolusta kansallista etua, vaikka Suomen tulevaisuuden kehittäminen mainitaankin tilaajien tendenssimäiseksi päämääräksi. Hanke on täysin internationalismin läpäisemä. Siksi se olisi voinut soveltuakin vertaisarvioitavaksi.

Itse en tarvitse kansainvälistä vertaisarviointia mihinkään, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö on juuri sellainen niittosilppuri, jonka tuottama rehu soveltuu vain mokuttajien nautittavaksi tai suoraan kompostoitavaksi. Arviointiprosessi myös kestää niin kauan, että siinä ajassa ehtii kirjoittaa artikkelin kirjaksi, kuten olen usein tehnytkin.


Pääministerin salonkifilosofiaa

Himasenkaan ongelma ei ole tieteellisten artikkeleiden puuttuminen julkaisuluettelosta. Mikä se sitten on?

Onko ongelmana se, että hänelle luovutettuja runsaita rahoja yhdistää Jyrki Kataisen nimi? - On kyllä.

En missään tapauksessa vastusta sitä, että filosofeille myönnetään toimintaresursseja, sillä filosofit eivät ole saaneet sen enempää yliopistoista tai Suomen Akatemiasta kuin muualtakaan juuri mitään. Mutta täytyikö kaikki antaa vain Himaselle?

Filosofeilla virkoja on vähän ja rahoitus on olematonta verrattuna esimerkiksi teknisiin tieteisiin. Tekes, jossa Himasen on sanottu aiemmin toimineen, rahoittaa 500 miljoonalla yliopistojen ja yksityisten firmojen tutkimusta vuosittain. Suuri osa siitä on teknistä perustutkimusta. Tässä ei ole järkeä.

Perustutkimusta tehdään jo nyt maailmalla huikean paljon. Jos tavoitteena on tukea teollisuutta ja taloutta, tuottoisinta ei ole perustutkimus vaan jo olemassa olevien keksintöjen tehokas soveltaminen. Hyviä keksintöjä siis on, mutta ongelma on niiden saaminen tuotantoon ja markkinoille.

Niinpä myös meillä toisin ajattelevilla filosofeilla voisi olla sanansa sanottavana siitä, miten tutkimusta kannattaisi tehdä ja mihin panostaa. Himanen on antanut huonoa näyttöä tästäkin. Mitään innovatiivisia ratkaisuja ei ole ollut esittää.

Hänen käynnissä olevan hankkeensa pitäisi koskea yhteiskuntaa, mutta itse hän vaikenee kuin muuri. Enintään hän käy keskustelua itse valitsemiensa tyyppien kanssa huippukalliissa seminaareissa. Muiden filosofien kanssa hän ei kommunikoi lainkaan.

Himasen työskentelyn pääongelmia eivät olekaan lehtien mainitsemat muotoseikat, vaikka nekin ovat kyllä paljastavia. Hänen ongelmansa on hanke sinänsä. Suunnitelmaan perehtyneenä voin sanoa, että siitä löytyy kovin vähän villoja. Palaan asiaan tarkemmin tieteellisessä julkaisuyhteydessä.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

Kruunuvuorensilta rakennettava

Helsingin rakennuspolitiikassa tehdään silloin tällöin järkeviäkin ehdotuksia. Katajanokan hotelli ja Guggenheim-museo eivät olleet sellaisia, mutta Laajasalon ja Kalasataman yhdistävä Kruunuvuorensilta on.

Olen asunto- ja rakentamispoliittisessa ohjelmassani ottanut kannan, että Helsinkiin on tuotettava runsaasti lisää asuntoja kroonisen asuntopulan lievittämiseksi. Infrastruktuurin rakentamisen ei tule olla itsetarkoitus, vaan sen täytyy palvella asuntojen ja kotien luomista ihmisille.

Kruunuvuorensillan rakentaminen tukee tätä tarkoitusta. Laajasalo ja Kruunuvuorenranta ovat nykyisin huonojen liikenneyhteyksien päässä, ja alueen palvelutaso on kurja. Tilanteen parantamiseksi uusi liikenneyhteys keskustaan ja keskustan kautta myös muualle Helsinkiin tarvitaan.

Vaikeassakin taloudellisessa tilanteessa se on mahdollista, sillä uuden sillan myötä kaupungin maa-alueiden arvo nousee, ja kaupunki pystyy rahoittamaan siltahanketta myymällä tontteja rakennuttajille.

Kättä on väännetty pitkään siitä, tulisiko rakentaa tunneli-, lautta- vai siltayhteys. Tunnelin hintaa nostaa maaperän huono rakennettavuus. Metrotunneli pitäisi koota betonielementeistä, mikä lisäisi kustannuksia. Pitkä tunneli soveltuu vain metroliikenteeseen, ja silloinkin hätäpoistumisteistä syntyy ongelma.

Lautta taas on hidas ja kapasiteetti täysin riittämätön. Jo Suomenlinnan lautta on tukkoinen, vaikka saarella asuu vain 800 ihmistä. Se on vähän verrattuna Kruunuvuoren ja Laajasalon alueeseen, jonne voidaan rakentaa jopa 40 000 asukkaan kaupunginosa (olettaen, että jonakin päivänä myös Santahamina rakennetaan). Ehdotetun köysiradan taas voi suoraan nauraa pois keskustelusta.

Jotta tämä merellinen alue voidaan rakentaa tehokkaaseen asumiskäyttöön, se on yhdistettävä keskustaan uudella sillalla. Se on ainoa järkevä vaihtoehto. Kaupungin järjestämä suunnittelukilpailu antaa päätöksenteolle hyvät lähtökohdat.


Tilausta täsmennettävä

Kunnallispolitiikassa on yleistynyt käytäntö, että ensin järjestetään kilpailu, jonka tuloksia esitellään ikään kuin päätös rakentamisesta olisi tehty. Näin on tarkoitus edistää myönteisen päätöksen syntymistä. En näe tässä käänteisessäkään menettelyssä vikaa, sillä täytyyhän kuntalaisten tietää, mistä ollaan päättämässä.

Mutta mielestäni asiassa voitaisiin edetä myös oikeassa järjestyksessä ja lyödä nuija pöytään rakentamisesta heti ja palata sitten takaisin suunnittelupöydän äärelle. Internetissä ja Kampin Laiturissa nyt nähtävillä olevat ehdotukset eivät mielestäni ole sellaisinaan toteuttamiskelpoisia. Ulkoisesti hienoimmista ja identiteetiltään omaleimaisimmista (Unda Arctica ja Vendus) puuttuu käytännöllisyyttä ja käyttökelpoisimmat (kuten Debet Semper ja Occursus) ovat karkeita.

Sitä saa, mitä tilaa, ja vikaa onkin tilauksessa. Kyse on siitä, mitä sillalla pitäisi saada kulkemaan ja kuinka. Nyt on syytä välttää se suuri virhe, että sillalta suljettaisiin pois autoliikenne.

Helsingin kaupunki on päätynyt tilaamaan suunnittelutoimistoilta sillan vain raitioliikennettä, jalankulkua ja pyöräilyä varten. Siinä ei ole mitään järkeä. Henkilökuljetusten lisäksi pitäisi huomioida myös alueelle tulevien kauppojen ja ostoskeskusten tavaraliikenne, jota ei saada siirtymään sen enempää raitiovaunuilla kuin metrollakaan vaan ainoastaan autoilla.

Sillalle pitäisi saada sopimaan sekä autot, raitiovaunut, pyöräilijät että jalankulkijat. Jos jotakin jätetään pois, jätettäköön pois jalankulkijat tai pyöräilijät. Tämä saattaa kuulostaa jyrkältä, mutta sanon sen aktiivisena pyöräilyn harrastajana ja autottomana ihmisenä.

Korkeat ja pitkät siltarakennelmat ovat tuulisia eivätkä sovi kovin hyvin pyöräilyyn. Jalankulkijat taas harvoin lähtevät ylittämään yli kilometrin siltaa ainakaan omasta tahdostaan, jos julkinen liikenne on tarjolla. Siksi moniin esittelyvideoihin sisällytetty mielikuva sillalla halailevista pareista ja töihinsä kiirehtivistä pikkutakki- & jakkupukukaupunkilaisista on idealisoitu.

Jo nykyinen Kulosaaren silta antaa tästä näyttöä. Tällä sillalla voikin kohdata harvinaisen luonnonilmiön: pyöräileepä ja käveleepä siltaa kumpaan suuntaan tahansa, aina käy vastatuuli.

Uuden sillan kattaminen puolestaan rumentaisi siltaa huomattavasti. Kesällä se kuumenisi kasvihuoneen tavoin, talvella ikkunat likaantuisivat vaakasuorassa pyryssä, ja voisipa paikasta tulla myös rähjäinen oleskelupaikka kulkureille.

Koska suurin osa kevyestä liikenteestä käyttää siltaa vain hyvällä säällä, silta voidaan ja mielestäni pitääkin rakentaa avonaiseksi. Ympäristökokemus on tällöin parempi kuin jonkin lasi- tai muoviputken sisällä. Autoliikenne, raitioliikenne ja mahdollinen kevyt liikenne pitää joka tapauksessa erottaa selvästi toisistaan, onpa silta sitten yksi- tai kaksikerroksinen.


Kevyelle liikenteelle olisi myös vaihtoehtoinen reitti

Uskottavia ympäristöpoliittisia esteitä sillalle ei ole olemassa. Hyvin toteutettuna se on sekä hyödyllinen että kaunis ratkaisu, joka mahdollistaa asuntojen rakentamisen ja parantaa kaupunkikuvaa.

Siltojen linjauksia on vielä syytä pohtia. Mikäli tämän hankkeen kustannukset osoittautuvat liian korkeiksi, hyvä vaihtoehto on olemassa. Toista kilometriä pitkän sillan sijasta pelkkä raitiotieyhteys keskustaan voitaisiin vetää yhdistämällä Kruunuvuorenranta Kulosaareen Bomansonintien kohdalle noin 350 metrin pituisella sillalla, sieltä edelleen Kulosaaren kautta Mustikkamaalle ja Mustikkamaalta Sompasaareen.

Tämä ratkaisu olisi paljon halvempi ja mahdollistaisi raitiotieliikenteen ja sen rinnalla kulkevan kevyen liikenteen väylän. Myös maisemallisesti reitti olisi hyvä, ja sitä vastustetaankin lähinnä Kulosaaren patriisitaloissa, joiden asukkaat eivät halua huviloidensa eteen meluisaksi koettua joukkoliikennettä. Nähdäkseni tämä vaihtoehto kannattaisi kuitenkin selvittää, jos nyt pöydällä oleva hanke torpataan rahapulan vuoksi.

Erityisesti kannattaa pohtia keskustan päässä olevaa linjausta (joka tästä suunnittelukilpailusta onkin jätetty ovelasti pois). Kuten kartasta näkyy, Sompasaaren ja Kruununhaan välinen silta katkaisisi laivaliikenteen Hanasaaren hiilivoimalalta. Itse pidän hiilivoimaa edelleenkin Helsingin tulevaisuuden energianlähteenä, sillä Helsingissä ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niinpä linjaus Mustikkamaalta meren yli voitaisiin parhaiten johtaa Sörnäisen satamaan ja sieltä edelleen Suvilahteen ja Sörnäisen rantatielle.

Joka tapauksessa silta on ympäristön kannalta paljon ongelmattomampi kuin esimerkiksi se hyrysysy, joka nousee nyt presidentinlinnan edustalle. Kuinka arvasinkin, että jotain tällaista on tulossa?

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

Holmlund hautoo homoliittoja kuin hanhiemo

Sukupuolineutraali avioliittolaki pudotettiin istuvan hallituksen ohjelmasta osana perussuomalaisen puolueen vastaista sotaa, toisin sanoen siksi, että kristillisdemokraatit saatiin tilkkeeksi muutoin niukaksi jäävään enemmistöhallitukseen. Homot siis myytin hallituksen liima-aineeksi kuin Jeesus Nasaretilainen aikoinaan muutamalla killingillä.

Koska asiasta oli juuri muodollisesti sovittu, sukupuolineutraalin avioliiton kansanedustaja-aloitetta ei hallitusneuvottelujen jälkimainingeissa allekirjoittanut kuin 76 edustajaa, joten asia torpattiin myös sitä kautta. Tämä ei merkitse, että hankkeen takana olisi tosiasiassa vain noin vähän edustajia, vaan tulokseen saattoi kyseisessä tilanteessa vaikuttaa taktinen kuvio: paine saada hallitus kokoon hinnalla millä hyvänsä.

Puoltajia on aina enemmän kuin allekirjoittajia, joten avioliittolakialoite voidaan edelleenkin ottaa käsittelyyn, mutta se edellyttäisi aktiivisuutta lakivaliokunnan puheenjohtajalta. Toinen mahdollisuus olisi tehdä kansalaisaloite, jonka taakse vaadittaisiin vähintään 50 000 nimeä.

En pidä kirkollisia vihkimisiä enkä adoptio-oikeutta henkilökohtaisesti erityisen tärkeinä tai tarpeellisina, mutta niiden hyväksyminen poistaisi sen ikävän epätasa-arvosta kertovan piikin, joka kirvelee monien ihmisten lihassa. En siis ole suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti, mutta olen nähnyt lainsäädännön kaksoisstandardissa hallinnollisen ja symbolisen ongelman, joka voi merkitä joillekin ihmisille paljon: konkreettisten etujen, tasa-arvon, oikeuksien ja onnellisuuden kieltämistä. Siksi asiaa olisi hyvä edistää Britannian ja Ranskan viimeksi antaman mallin mukaisesti.


Vastustaa homoja, pakenee kiireisiin

Vihreiden Ville Niinistö ja demarien Mikael Jungner päättivätkin kohottaa profiiliaan ja patistelivat eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana toimivaa Anne Holmlundia tuomaan sukupuolineutraalin avioliittolain äänestykseen.

Holmlund ei ole vitkastellut vain niistä syistä, jotka hän mainitsee lehtijutussa, eli ”valiokunnan työskentelykiireiden” ja ”tärkeämpinä pitämiensä asioiden” vuoksi. Hän on sanonut haisevan vastalauseensa homoille varsin suoraan ja kovasanaisesti niissä viesteissä ja kannanotoissa, joita hän on asiasta antanut.

Kokoomuslaisten homojen järjestö Kasary ry sai jo Holmlundilta kurat silmilleen, mikä johti yhdistystä pitämään Holmlundia ”ylimielisenä” ja ”välinpitämättömänä”. Mitä muuta voi odottaakaan sellaisen puolueen edustajalta, joka on monessa muussakin asiassa kaksinaamaisuuden perikuva? Toisesta suupielestä annetaan lupauksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista samalla, kun ne toisesta jo kiistetään.

Päädyin sattumalta myös itse Holmlundin ja muutamien kansalaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon silminnäkijäksi. Holmlundin suora homovastaisuus on siitä päätellen harvinaisen selvää.

Otankin oikeudekseni siteerata tätä kirjeenvaihtoa siksi, että asialla on laajaa poliittista merkitystä ja se on esitetty julkisella foorumilla. Kyse ei siis ole yksityisasiasta vaan laajakantoisesta poliittisesta kysymyksestä, johon Holmlund on ottanut kantaa poliitikkona. Siksi myös yksityishenkilöille annettujen kannanottojen asiasisältö kuuluu kaikille. Se on kansanvallan idea, ja jos niin ei olisi, ei myöskään demokratiasta olisi jäljellä mitään.


Kollaasi Holmlundin homokiistasta

Tekniikan tohtori Jaakko Virtanen uskaltautui kirjoittamaan Anne Holmlundille ja ehdotti Helsingin Sanomien uutiseen viitaten lakialoitteen edistämistä. Hän toteaa, että ”sukupuolineutraali avioliitto on aikamme suuri tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, joka ei ratkea sillä, että asian hautaa ’kiireellisempien asioiden’ alle.” Lisäksi hän kysyi Holmlundilta: ”Haluatteko satojentuhansien suomalaisten muistavan teidät ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan edistäjänä, vai jääräpäisenä jahkailijana jonka puolesta kansan piti tarttua toimeen?”

Holmlund vastasi Virtaselle osoittamallaan pitkällä sähköpostiviestillä (löytyy Virtasen kirjoituksen kommenteista) naulitsevasti näin: ”avioliittolailla ei ole mitään [sic!] tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.”

Sitten seurasi kymmeniä rivejä kirjoitusta eduskunnan työjärjestyksestä, kunnes tultiin jälleen asiaan. Asenteensa Holmlund ilmaisee selkästi: ”Koska en kannata adoptio-oikeuden muuttamista, en kannata myöskään lakialoitetta. Oma kantani on täysin yksiselitteinen. Aikuisten edun ei tule lainsäädännössä eikä sen soveltamisessa ohittaa lapsen etua.”

Ja vielä loppupuolella femme fatale -tyylinen ilmaus, jossa kansanedustaja tarjoutuu uhraamaan jopa itsensä ja maineensa, kunhan vain lakialoite ei etene: ”Minulle on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää, mistä minut muistetaan tai ollaan muistamatta; aselaista, koulusurmista, hätäkeskuksista, Supon Stasi-aineistoista tai avioliittolakialoitteesta.”

Luulen, että Holmlund saa maininnan historiankirjaan noihin kaikkin liittyvistä mokauksista, jarruttelusta ja viivyttelystä.

Puheeseen puuttui myös Uuden Suomen kolumnistina esiintynyt Topias Salonen, joka puolestaan antautui argumentoimaan Holmlundin hätäilyn johdosta seuraavasti. Koska argumentaatio on pätevää, otan jälleen oikeudekseni siteerata sitä kokonaisuudessaan, kas näin:

”Ihmisoikeudet ovat viime kädessä moraalisia, eivät juridisia kysymyksiä. Siksi perimmäiseen kysymykseen ihmisoikeuksista ja oikeasta ja väärästä ei vastaa juridiikka, vaan juridisten ratkaisujen takana olevat moraaliset näkökannat. Emme esimerkiksi ajattele, että varastaminen ja pahoinpitely on väärin koska laki sanoo niin, vaan koska ne ovat moraalisesti väärin, ja olemme muuttaneet lakimme vastaamaan moraalia. Siksi vetoaminen Euroopan ihmisoikeustuomiostuimeen ei voi olla lopullinen vastaus ihmisten oikeuksiin. 100 vuotta sitten Euroopan ihmisoikeustuomionistuinta ei ollut edes olemassa, muttei se tarkoita, ettei ihmisille kuulunut silloin oikeuksia. Tiedätte varmaan myös, että vielä 90-luvulla avioliiton sisäistä raiskausta ei oltu kriminalisoitu, mutta on päivänselvää, että se silti oli moraalitonta. Laki ei sanele moraalia, vaan meidän on jatkuvasti kehitettävä lakia moraalin pohjalta ja haastettava omat moraalikäsityksemme kehittääksemme niitä. Jos emme koskaan haasta omia moraalikäsityksiämme emmekä muuta mielipiteitämme, emme koskaan opi uutta.

Toisekseen sanotte, että lapsen etu on tärkeintä, ja siksi homopareille ei tulisi myöntää adoptio-oikeutta. Tässä suoraan väitätte, että homoparit ovat huonompia vanhempia vain heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Se, että pelkästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella katsotte ihmisen olevan alemman luokan vanhempi, on syrjintää. Tämä ei mitenkään eroa siitä, että esimerkiksi mustaihoisten tai kommunistien katsottaisiin olevan B-luokan vanhempia, joille ei kuulu adoptio-oikeutta: yhtä lailla kuka tahansa voi perustella omien ennakkoluulojensa perusteella vanhempien ihonvärin tai poliittisen ideologian olevan haitaksi lapselle. Mutta perustuslakimme kieltää tällä perusteella eriarvoiseen asemaan laittamisen.

Lisäksi tasa-arvoisessa avioliittolaissa on erittäin paljon kyse yhteiskunnan antamasta tunnustuksesta parisuhteelle. Se, että joidenkin rakkaus ’vihitään’ ja toisten rakkaus ’rekisteröidään’ ikään kuin koirat tai autot, asettaa parisuhteet arvoltaan eriarvoisiksi. Asia on verrattavissa siihen, että meillä olisi useammat juridisesti identtiset parisuhdelait: ’avioliitto’ valkoisille terveille heteropareille, ’virallistettu parisuhde’ valkoisen ja värillisen muodostamille pareille, ’vahvistettu pariliitto’ invalidipariskunnille ja ’rekisteröity parisuhde’ homopareille. On päivänselvää, että tuollaisessa menettelyssä kohdellaan etnisiä vähemmistöjä ja invalideja eriarvoisesti, ja että ihmisoikeudet eivät toteudu, vaikka juridisesti oikeudet olisivatkin samat.”

Hienoa, Topias! Kiitokset siis edellä olevasta Facebook-seinällä julkaistusta argumentaatiosta Topias Saloselle. Kirjoitukseen voisi ehkä lisätä, pitäisikö naisiltakin ottaa äänioikeus pois sillä perusteella, että he eivät taida olla ihan yhtä hyviä äänestäjiä kuin loogisemmin ajattelevat miehet.

Joka tapauksessa Holmlund sovittaa kovaa vauhtia päälleen Päivi Räsäsen viittaa, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se pukee häntä. Samaa roolia tavoittelee myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka ilmoitti jo MTV3:n vaalikoneessa vuonna 2011 vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”.

On vaikea sanoa, minkä verran Henrikssonin kanta on vaikuttanut Holmlundin asenteeseen, mutta homoavioliittoasia näyttää olevan Holmlundillekin ”tärkeä”, sillä hän vaivautui vastaamaan Topiakselle. Tämän vastauksensa hän päätti toteamukseen, että ”käsitykseni [sic!] adoptiosta ei perustu mutuun, sillä tunnen nämä asiat erittäin hyvin.”

Varsin paljon mutua taisi kuitenkin olla mukana, sillä Holmlund on asiasta kovin eri mieltä kuin olemassa oleva tutkimus, ja tuskin hän voi tuntea kysymystä paljoa paremmin kuin homot ja lesbot itse. Sen sijaan hän tulee käsitelleeksi koko kysymystä varsin etäältä ja ulkokohtaisesti, aivan niin kuin Päivi Räsänenkin, jolle asioista olivat kertoneet hänen runsaat homo- ja lesboystävänsä...

Niinpä myös Topias vaivautui valistamaan Holmlundia lainvalmistelun takana olevalla tutkimus- ja selvitystyöllä:

”Se, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta lapseen kielteisesti. Asia tutkittiin jo vuonna 2008, kun säädettiin laki rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta (391/2009 ), jolla mahdollistettiin perheen sisäinen adoptio myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Lain esitöissä (HE 198/2008 vp ) todettiin mm. seuraavaa: ’Tieteellisistä tutkimuksista saadun tiedon perusteella lapsen kasvaminen perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta haitallisesti lapsen seksuaaliseen tai sosiaaliseen kehitykseen taikka tunne-elämään ja käyttäytymiseen.’ Sama lopputulos esitetään myös sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä (STM julkaisuja 2003:10).”

Holmlund puolestaan on asettunut kaiken aihetta koskevan selvitys- ja tutkimustyön yläpuolelle, mikä johtaa ristiriitaan hänen asemansa kanssa. Heikoille jäille tämä täti on joka tapauksessa lähtenyt tepastelemaan, jopa niin, että saattaa humahtaa läpi kehnoista kevätjäistä.

Tämä käy ilmi myös hänen Tere Sammallahdelle kirjoittamastaan vastauksesta, jossa hän anelee ”voisitko olla esittämättä besserwisseriä asiassa, jonka itse tiedän sinua paremmin. Olen tehnyt tätä duunia yksitoista vuotta ja tunnen tasan tarkkaan päätöksenteon ja valmisteluperiaatteet.”

Uuteen Suomeen kirjoittavan Teren analyysi tässä.

Holmlund siis luikertelee jälleen muotoseikkojen taakse esittäen asiantuntijatiedon kyseenalaisena ”paremmintietämisenä” samalla, kun hänen oma asiantuntemuksensa näyttää rajoittuvan vain hänen omiin mielipiteisiinsä. Olisiko noissa Holmlundin mainitsemissa 11 eduskuntavuodessa muutama vuosi liikaa?


Kaikki on selvää

Holmlundin kielteisen kannanmuodostuksen takana ei ole nähdäkseni mikään muu kuin hänen asenteellisuutensa ja jarrutuksenhalunsa, mahdollisesti tietämättömyys ja siitä johtuva pahalta vaikuttava tahto. Lakivaliokunnan puheenjohtajana hänellä on kuitenkin omista mielipiteistään ja asenteistaan riippumattomia velvollisuuksia, joiden vuoksi hänen tulisi edistää asiaa. Se olisi sekä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden että EU-lainsäädännön mukaista.

Sen sijaan Holmlund on antanut näyttöä syrjintähierarkioiden rakentelusta. Hän on esimerkiksi ollut huolissaan nuorten maahanmuutajien asemasta, mutta kantaväestöön kuuluvat homot ja lesbot ovat hänelle pelkkää ilmaa. Vaikuttaisiko Holmlundin haluun priorisoida maahanmuuttoa se, että hänen veljensä Ilkka Holmlund rikastuu muuttamalla kiinteistöjä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiksi?

Holmlund istui jo sisäministerinä ollessaan aselakiuudistuksen päällä niin kauan, että ensimmäisen kouluampumisen tragedia ehti toistua, eikä aselakia ole saatu vieläkään sellaiseen kuntoon, että tuliaseet olisi voitu takavarikoida kaikilta kaheleilta.

On syytä muistuttaa, että tieteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa asiantuntemusta ei ole syytä kyseenalaistaa lähtökohdista, jotka eivät täytä alkeellisimpiakaan akateemisia pätevyysvaatimuksia. Mitä muuta tosin voidaan odottaa poliitikolta, joka ei ole suorittanut edes yliopistollista perustutkintoa ja jonka asiantuntemus, yleissivistys ja toimintakyky ovat yo-merkonomeilta (eli sihteeritasolta) peräisin olevaa luokkaa? Kyky moraaliseen reflektioon puuttuu, ja johtaminen on mielletty toisten ihmisten komenteluksi ja oikeuksien pidättämiseksi.

Eri asia on sitten se, olisiko lakialoitteella menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä eduskunnassa, vai pitäisikö sitä varten äänestää parempi eduskunta. Myös kokoomuksen puoluekokous on joka tapauksessa hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittohankkeen, aivan kuten vihreiden, demarien ja Vasemmistoliitonkin, joten näiden puolueiden tulisi äänestää puoluekurin vallitessa lain puolesta.

Kyse on siis puhtaasti tahdon asiasta. Ilmeisesti nämä puolueet eivät halua taktisista syistä neuvotella kysymyksestä kristillisten kanssa, koska pelkäävät, että poliittisessa kaupankäynnissä ne eivät saisi taakseen kristillisten tukea jossakin miljardeja maksavassa hankkeessa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien avioliitot eivät maksaisi valtiolle mitään, eivätkä olisi myöskään kenenkään oikeuksista tai eduista pois.