Venäjän demokratian alennustila jatkuu

Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä -puolue nosti kannatustaan Venäjän parlamentin alahuoneen eli duuman vaaleissa, jotka käytiin laimeissa ja lamaantuneissa tunnelmissa viime sunnuntaina. Noin sata lisäpaikkaa takaa Yhtenäiselle Venäjälle lähes despoottimaisen vallan, eikä se tarvitse tuekseen enää muita puolueita. Oikeudenmukainen Venäjä menetti lähes puolet kannatuksestaan, kun taas kommunistit ja Vladimir Žirinovskin johtama liberaalidemokraatit säilyttivät aiemman osuuden äänistä.

Tulosta osattiin odottaa, mutta sitä ei toivottu Länsi-Euroopassa. Krimin valtauksen jälkeen asetetut talouspakotteet ovat kääntäneet kansan Putinin puolelle eivätkä vastaan. Ruplan devalvoitumisesta, yleisestä kurjistumisesta ja valtaa pitävien korruptoituneisuudesta huolimatta kansa näyttää huutavan omaa päätään vadille.

Tämä on kehittymättömille demokratiaoloille tyypillistä: uskotaan suureen johtajaan, mistä kertoo muun muassa se, että Putin itse on tätä nykyä vielä suositumpi kuin häntä tukeva puolue. Tulos heijastelee sitä, että lännessä Putin on leimattu syylliseksi Venäjän ongelmiin, joita on mediassa ruodittu lähinnä hänen persoonaansa keskittyen. Venäjän hallituksen harjoittama propaganda on puolestaan onnistunut määrittelemään ongelmien syyksi EU:n asettamat pakotteet eikä Venäjän sisäpoliittista kansanvallan alennustilaa ja aggressiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa.

Vaalit sinänsä olivat naurettavaa demokratian pilkkaa ja kansanvallan farssia. Vai mitä sanotte yhden ehdokkaan vaalipiireistä, joita oli vaalipiireistä puolet? Toinen puoli ehdokkaista, eli 225, valittiin puoluelistavaalin mukaan. Kun laajamittaiset protestit eliminoitiin vaalirauhaan vedoten ja luvattomista mielenilmauksista jaeltiin uhkasakkoja, koko vaaliasetelma oli laadittu Yhtenäisen Venäjän voittoa ajatellen.

Hallitus on edistänyt Putinin valtakaudella ”demokratiaa” helpottamalla uusien puolueiden rekisteröitymistä. Kun vaaleissa oli ehdolla lopulta 14 eri puoluetta, tämä takasi sen, että oppositio sirpaloitui ja yhden ehdokkaan vaalipiireissä valituksi tuli valtapuolueen ehdokas. Tässä järjestelmässä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyn lanseeraamalla sloganilla ”äänestä mitä tahansa muuta puoluetta kuin Yhtenäistä Venäjää”, ei voinut olla paljoa mahdollisuuksia. Lamaannus näkyy siinä, että alle puolet äänioikeutetuista lopulta äänesti, mikä kyseenalaistaa koko vaalituloksen pätevyyden.

Politiikantutkimuksen kannalta Venäjän demokratiaolojen kurjistuminen ohjaa luonnollisesti pohtimaan myös Länsi-Euroopassa esiintyvän totalitarismin omia muotoja. Vallitseehan myös EU:n sisällä melko vahva konformismin pyrkimys, joka sisältää liittovaltiotendenssin, yleistä federalismia ja halun harjoittaa yhtenäistä ulko- ja finanssipolitiikkaa. ”Hajota ja hallitse”-periaate toimii myös EU:n sisällä, kun valtavirrasta poikkeavat näkemykset pirstaloituvat pienpuolueisiin, eikä niistä muodostu tarvittavaa vastarintaa kansasta etääntyneelle EU-eliitille, joka hallitsee vanhojen puolueiden turvin. Totalitarismi Euroopassa valitettavasti etenee lukkiutuneiden asenteiden vuoksi.

Blogini kymmenen vuotta

Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Aloitin näiden verkkokolumnien kirjoittamisen ja julkaisemisen vuonna 2006, Yhdysvaltain terrori-iskun vuosipäivänä, korostaakseni aihepiiriä, jossa liikun.

Lähestymistapani on edelleen sama, ja sen voitte lukea tuosta vierestä. Uuden vuosikymmenen avautuessa 2010 aloin julkaista kirjoituksiani myös Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa juttujani on voinut kommentoida. Tämän pääblogini kommentointimahdollisuutta en ole pitänyt avoinna, sillä havaitsin pian, että joutuisin epäasiallisen räksytyksen kohteeksi kanssani eri mieltä olevien taholta. En ole velvollinen tarjoamaan heille esiintymislavaa tässä yhteydessä, sillä he saavat riittävästi julkisuutta Helsingin Sanomissa ja muissa merkitystään menettäneissä laareissa.

Kymmenvuotisen kirjoittamisperiodin aikana julkaisemisen ehdot ja mielipideympäristö ovat muuttuneet rajusti. Sananvapaus on vedetty pahasti huurteeseen. Liikkumatila myös Uuden Suomen puheenvuoropalsatalla kävi ahtaaksi, kun mediat alkoivat yhteispäätöksellään sensuroida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja Euroopan unionia koskevia kriittisiä mielipiteitä.

Päätoimittajat puolustautuivat sanomalla, että ”jotakin oli tehtävä” ja että on vastuutonta, jos media ei ”puutu” asioihin. He eivät näköjään ymmärtäneet, että median tehtävä ei ole puuttua todellisuuteen eikä ihmisten mielipiteisiin vaan kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti ja esittää niistä analyysinsa reflektiivisesti. Jos tiedotusvälineinä esiintyvät mediat pyrkivät puuttumaan asioihin, kyse ei ole tiedonvälityksestä vaan propagandasta.

Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus ovat johtaneet lukijoiden halveksumiseen, sillä toimittajat ovat olettaneet, että yleisöt eivät osaa tai saa päättää näkemyksistään itse. Puuttuminen on onneksi ollut vaikutuksetonta. Totuus on tullut internetin läpi niin sanotun vaihtoehtoisen median, blogien, YouTuben ja monen muun kanavan kautta, joista yksi on tämä blogini.

Julkaisin kirjoitukseni viideltä ensimmäiseltä vuodelta kolmena kirjana: Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Ensimmäisen teoksen suosio yllätti, sillä se kohosi Suomalaisen kirjakaupan tietokirjallisuuden nettimyyntilistalla ykköseksi, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun samaan aikaan julkaiseman teoksen, jota rummutettiin mediassa. Sensuurin Suomea ostettiin myös enemmän kuin oikeustieteellisen pääsykoekirjaa, joka oli listalla viidentenä. Monikulttuurista ideologiaa edistämään sitoutuneiden julkisten kirjastojen hankintaosastot ovat kirjojani karttaneet ja siten edistäneet niiden menekkiä.

Kirjoituksistani rakentuu tarina suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: sananvapauden kuristumisesta, maahanmuuton ongelmista, monikulttuurisuuden ristiriidoista, liberaalien eurooppalaisten ihanteiden kuoleentumisesta ja Euroopan unionin mätänemisestä käsiin. Myös vaihtoehtoja olen etsinyt ja esittänyt teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen.

Politiikan ja viestinnän ongelmista oirehtii tätä nykyä kielen militarisoituminen, esimerkiksi ”informaatiosodan” ja ”kyberhyökkäysten” kohoaminen puheenaiheiksi. Kokonaisanalyysini tilanteesta voi lukea painettujen kolumnikokoelmieni johdanto- ja loppuluvuista, joita ei ole julkaistu verkossa.

Kiitän satoja ja tuhansia lukijoitani perehtymisestä näkemyksiini (vaikka ette olisi samaa mieltäkään) ja palautteesta, jota on silloin tällöin kilissyt sähköpostiini. Muutamat ovat kehuneet minua erääksi maamme ”fiksuimmista filosofeista”, mikä on imarrellut minua vaarallisesti. Siinä nimittäin piilee omahyväisyyden ansa.

Filosofina muistutan itseäni ja kaikkia muitakin ihmisyksilön ja hänen ominaisuuksiensa erosta. Ei kukaan filosofi ole fiksu (eli ”hieno” ruotsin kielen sanasta fin), vaan enintään hänen menetelmänsä on. Filosofian menetelmä on johdonmukainen ja epäilevä ajattelu, joka perustuu kriittisyyteen ja joka edistää totuutta. Kiitän siis filosofiaa itseään, ja olkoon blogini temppeli totuuden etsimiselle!

Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat

On aikoja, jolloin ihmiskunta innosta kiljuen huutaa omaa päätään pölkylle. Vasemmistopuolueet ja talousliberaalit ovat yhdessä pyrkineet romuttamaan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan vauhdittaessaan maahanmuuttoa ja pitäessään ovea auki kehitysmaista virtaaville siirtolaisille, joita ei kiinnosta mikään muu kuin itsensä elättäminen länsimaalaisten verovaroilla.

Samalla kun vasemmisto on julistautunut valistusfilosofisen liberalismin kannattajaksi, se on mädättänyt länsimaisen vapauden perusrakenteita luodessaan jalansijaa Lähi-idästä ja Afrikasta nousevalle islamilaiselle teokratialle. Samoin ovat menetelleet vihreät, jotka muistuttavat vesimelonia siinä, että hekin ovat päältä vihreitä mutta sisältä punaisia.

Vihervasemmisto ja löperöliberaali porvarillinen oikeisto ovat tässä suhteessa älyllisiä prostituoituja. Ne sanovat kannattavansa muun muassa seksuaalista vapautta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta, mutta toisesta suupielestään ne julistavat haluavansa maahan lisää muslimeja ja islamilaisen sharia-lain drakonisine tuomioineen. Tällaista kaksoisstandardia noudattava vasemmistolaisuus ei ole muuta kuin autismia, jolle antautuneiden viimeiseksi tehtäväksi jää vain levolle laskeutuminen ja raiskatuksi tuleminen omalla tomuttuneella, tunkkaisella ja luteiden kansoittamalla kotisohvallaan.

Suomessa luultiin, että ainoa keino suitsia maahanmuuttoa ja katkaista tämä hulluuden spiraali olisi Perussuomalaisten äänestäminen, sillä kaikki muut puolueet olivat asettuneet kannattamaan hallituksen (käytännössä Rkp:n) maahanmuuttolinjaa. Juuri siinä piilee näiden muiden puolueiden ylenpalttinen typeryys. Jos poliittinen vasemmisto olisi käyttänyt asemaansa niin kuin sen olisi pitänyt, eli puolustanut suomalaisen työvoiman etua, maahanmuuttotsunami ei olisi ulottunut Suomeen. Samoin oikeistopuolueiden olisi pitänyt vahvistaa suomalaista yhteiskuntaa omista lähtökohdistaan. Kepu kuitenkin pettää aina – niin nytkin, ja Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus.

Mikä sitten Perussuomalaisten nousussa hallitusvastuuseen on ollut niin petollista? Puolue ei ole saanut aikaan korjauksia niihin ongelmiin, joista kenkä on puristanut. Perussuomalaiset eivät näytä voivan mitään maahanmuutolle EU-sitoumusten vuoksi. Muutokseen olisi tarvittu myös muiden hallituspuolueiden tuki, mutta tilanne hallituksessa on ollut koko ajan kaksi vastaan yksi – Perussuomalaisten tappioksi. Puolueesta tuli pelkkä liima-aine hallituksen kokoon saamiseksi, ja täytemassana se on hallituksessa jatkanut, eivätkä maahanmuuttokritiikki ja tavallisen kansan olot ole ministeri-Audien takapenkiltä katsellen paljoa enää kiinnostaneetkaan.

Puolueen paavi ja hänen antipaavinsa ovat olleet liikkeellä liian kapeilla ohjelmilla. Asiantuntemusta puuttuu. Perussuomalaiset eivät voi pysäyttää valtion velkaantumista, sillä puolueella ei ole talouspoliittista ohjelmaa. Perussuomalaiset eivät pysty ottamaan vastuuta edes käytännön välttämättömyyksistä, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta. Sen sijaan he roikkuvat potkurien lavoissa jarruttaen tuulivoimaa.

Puolueella on asennetta mutta ei ajatuksia. Jos esittää kritiikkiä, pitäisi olla vaihtoehto. Sitä ei kuitenkaan kyetä esittämään, ja siksi puolue puhuu aidanseipäistä mutta ei itse aidasta. Katseet kohdistetaan arkaistisiin aiheisiin, kuten sotaveteraanien kuntoutukseen, pilkkilupakysymykseen ja muihin kansalliseen kalmistoon kuuluviin pikkupulmiin samalla, kun kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja Suomen Eurooppa-politiikkaan liittyvät ongelmat jätetään auki. Tämä on taaksepäin katselevaa, kämäistä ja ideologisesti raihnaista politiikkaa, jossa keskitytään hoitamaan hautoja.

Perussuomalaiset ovat kylläkin onnistuneet heikentämään länsimaisen yhteiskuntamme perusarvoa, vapaamielisyyttä, vaatiessaan vartijoita, poliiseita, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle. Ihmisparat luulevat edistävänsä esimerkiksi sananvapautta kannattamalla puoluetta, joka kiristää yhteiskunnan normiruuveja poliisikansanedustajiensa virkavelvoittamina. Syynä ilmapiirin kiristymiseen on ollut maahanmuutto, mutta sitä ongelmaa olisi pitänyt rajoittaa etukäteen eikä suitsia jälkikäteen.

Perussuomalaiset on ollut vapaamielinen lähinnä yhdessä asiassa: aselakikysymyksessä. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä vaikuttavan oikeiston tavoin se vastustaa käsiaseiden rajoittamista, vaikka puolue ei pystykään vastaamaan siihen, mihin sen jäsenet noita pyssyjään tarvitsevat. Asehulluuden takana tuskin voi olla muu kuin ajatus väkivallan ottamisesta omiin käsiin.

Kurjinta jälkeä puolue on saanut aikaan seksuaalipolitiikassa omalla ahdasmielisyydellään. Kun Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat. Puolueen seksuaalipoliittiset linjanvedot vetävät huurteeseen myös härmäläiset jäkälät ja männynkävyt.

Näyttöä perussuomalaisten seksuaalipoliittisesta ahdasmielisyydestä antoi viime kesänä poliisikansanedustaja Mika Raatikainen, joka kirjoitti Facebook-sivulleen ahdistuvansa ”homokyyläyksestä”. Hän sanoi näin: ”kun kaikki homostelijat ym. porukat haluavat (kuten aina) samoihin vessoihin, pesutiloihin ym. kuin heterot, niin herää kysymys heteroiden oikeuksista mm. uimahalleissa, pukuhuoneissa, armeijassa jne. Olisiko kenties reilua, että se porukka, joka ei halua olla seksistisen homokyyläyksen uhri omassa pesutilassaan voisi mahdollisesti jatkossakin pestä itsensä kyyläysvapaasti?”

Raatikainen jättää vastaamatta siihen, miksi juuri heidän kaltaistensa ammattikyttien pitäisi päättää, mitä julkisissa tiloissa saa tai voi tehdä ja kuka julkisia tiloja saa tai voi käyttää. Miksi julkiset tilat ja niissä oleskelu pitäisi järjestellä ahdasotsaisimpien ehdoilla? Ja mikä olisi Raatikaisen oma vaihtoehto? Pitäisikö homoja kieltää käyttämästä uimahalleja, saunoja ja kylpylöitä, joissa jokainen voi päätyä silmät auki kulkevien ihmisten nähtäväksi? Minun vaatimattomien havaintojen mukaan henkinen pienimunaisuus ja peppukipuilu ovat hälyttävästi lisääntyneet yhteiskunnassa.

Vaikuttaa kuin Raatikainen salaa toivoisi jonkun kyyläävän häntäkin, jotta olisi jotain, mistä olla ylpeä. Hänen huomionkipeytensä saattaa heijastella myös muslimien homokielteisyyttä, sillä Raatikainen on naimisissa libanonilaisen naisen kanssa. Halla-ahon varamiehenä eduskuntaan noussut Raatikainen on itse puoliksi suomenruotsalainen ja eri linjoilla maahanmuuttokysymyksissä kuin edeltäjänsä, joten luut kolisevat kansanedustajan kaapissa.

Yhtä kompleksista on ollut myös Timo Soinin homovastaisuus ja hänen moralisminsa. Todellisuudessa äänestäjät eivät lämpene abortin vastustamiselle, katolilaisperäiselle ehkäisyn vastaisuudelle, homoavioliittojen peruutusyritykselle eivätkä muille seksuaalista rajoittuneisuutta ilmentäville tarkoitusperille. Konservatiivisella kansallismielisyydellä ei ole tulevaisuutta.

Kautta aikojen kansallismielisyys on saanut elinvoimansa nimenomaan seksuaalisuudesta ja sen vulgaarista ja ryöpsähtelevästä olemuksesta, jota ei rajoiteta poliittisella korrektiudella eikä tekaistuilla häveliäisyyssäännöillä. Tämä johtuu seksuaalisuuden olemuksesta: seksuaalisuus on ihmisessä asuva voima, jonka vuoksi ihmiset ylittävät yhteiskunnallisia standardeja. Seksuaalisuus edistää totuuden esiin nousua.

Jotta kansallismielinen ajattelu voisi voittaa ja saavuttaa tuloksia, sen pitäisi edistää länsimaisten ihmisten vapaata seksuaalista kohtaamista, elämää ja rakkautta. Islam on ollut juuri siksi niin voitokas, että se ei kahlitse seksuaalisia pyrkimyksiä vaan nojaa miesvaltaiseen macho-kulttuuriin. Tämän ajattelutavan varjopuolena ja sietämättömänä hintana siitä on tietysti naisten alistaminen.

Siksi on suuri vahinko, että länsimaissa, joissa 1960-luvulla vapauduttiin toteuttamaan seksuaalisia viettejä ja vaistoja vapaasti, ajauduttiin liberalismin sivuseurauksena myös puritaaniseen feminismiin, joka pyrkii kieltämään sen, mitä se juuri äsken oli vaatinut: vapaan seksin. Perussuomalaiset konservatiivit eivät ole olleet tässä suhteessa yhtään nenärengasfeministejä parempia. Molemmat vaativat ihmisiä kahlitsemaan kalunsa ja halunsa.

Vihervasemmisto, oikeistolaiset näennäisliberaalit, konservatiiviset pataporvarit, perussuomalaiset jääräpäät ja oikeauskoiset muslimit ovat kaikki yhdessä vaatineet seksuaalisuuden laittamista kuriin ja ankarampia vaatimuksia ”seksuaalirikollisille”, ikään kun ihmisen luonnollisia intohimoja ilmentävä seksi voisi olla mikään rikos – ainakaan silloin kun se on kahden kauppaa.

On suuri erehdys saarnata nuorille vanhoja raamatullisia ja viktoriaanisia normeja. Mikään ei yhdistä ja motivoi nuoria niin vetoavasti kuin seksi. Myös 1960-luvun nuorisovallankumous juonsi juurensa kollektiivisesta seksuaalisuudesta. Sen sijaan kansallismielinen liike antaa jatkuvasti ymmärtää juuttuneensa 1800-luvun Englantiin, jossa pöytien jalat verhoiltiin liinoilla, jotta ne eivät näyttäisi ”liian eroottisilta”.

Jos kansallismielinen politiikka aikoo voittaa, sen pitää rakentua tulevaisuuden toivolle ja seksuaaliselle vapaamielisyydelle, sillä vain ne takaavat kannatuksen ja länsimaiden oman väestönkasvun. Nuoret haluavat edistää yhteiskunnallista kehitystä vain, mikäli he saavat omat seksuaaliset tavoitteensa toteutetuiksi. Muussa tapauksessa seuraa masennusta, taantumusta ja väestöpoliittinen perikato.

Olen ehdottoman vakuuttunut, että Euroopan kansakuntien etu voi toteutua ja kansallinen politiikka voittaa vain, jos länsimainen seksuaalinen vapaus kumoaa islamilaisen seksuaalisen totalitarismin, vihervasemmiston ruokkiman tuhoisan feminismin ja konservatiivien raakkuman seksinvastaisuuden, jonka tuloksena kansallismielisyys kaivaa itselleen hautaa.

Kansallismielisyyden lavastaminen vanhanaikaiseksi museorihkamaksi on vihervasemmiston luoma illuusio. Todellisuudessa kansallismielisyys rakentuu fertiiliyden ja vitaaliuden periaatteille, joita myöskään seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei haittaa. Kansallismielisten konservatiivien usein haukkumat seksuaalivähemmistöt eivät ole aiheuttaneet kansalliselle edulle minkäänlaisia takaiskuja. Sen sijaan tappiota ovat tuottaneet konservatiivit itse, sillä heidän vuokseen liikettä pidetään tunkkaisena aseksuaalisena liikkeenä.

Kuivilla hiekka-aavikoilla luotujen kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden ei pidä antaa turmella nuorisossamme virtaavia elinvoimaisuuden ilmaisuja omilla seksuaalisilla pakkomielteillään ja omituisilla, jopa perversseillä, käytännöillään, joista näyttöä antavat ympärileikkaukset, naisten hunnuttaminen, kunniamurhat ja pakkoavioliitot. Tämä Koraanista ja Mooseksen kirjoista peräisin oleva epä-älyllinen roska on vihamielistä ja vahingollista nuorten ihmisten tunteille, varsinkin jos sille annetaan ehdottoman auktoriteetin asema, kuten sekularisoitumattomassa islamissa.

Kansallismielisen ajattelun on saatava ihmiset uskomaan, että sillä on tulevaisuutta. Tämä tie ei kulje perussuomalaisten ministeripoliitikkojen noudatteleman konservatiivisuuden, opportunismin eikä laissez-fairen kautta. Kansallismielisyyden nousulla on oma yhteiskunnallinen tilanteensa ja hetkensä, ja koko ajan sen asema vahvistuu, sillä motiivit käyvät päivä päivältä selvemmiksi. Pahin, mitä aatteelle voi tapahtua, on sen läsähtäminen poliitikkojen oman edun tavoitteluun, kuten on vaarana Perussuomalaisissa.

Kansallismielisyys sinänsä perustuu tulevaisuuden toivoon, ja vihervasemmistolaiseen tappiomielialan lietsomiseen verrattuna se on tulevaisuuden toivo. Niinpä jokaisen kansallismielisen ihmisen olisi saatava tuntemaan itsensä seksuaalisesti hyväksytyksi, sosiaalisesti viehättäväksi ja fyysisesti vahvaksi riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jokaisen suomalaisen olisi voitava tuntea itsensä tarpeelliseksi, halutuksi, kauniiksi ja vahvaksi kansallismielisessä liikkeessä. Sillä vain täten liike voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle ja ihmisen panos liikkeelle.

Jokainen suomalainen olisi saatava tuntemaan, että häntä kunnioitetaan ja että hänellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näitä asioita laiminlyömällä Perussuomalaiset ovat varmistaneet vain vihervasemmiston heitä kohtaan suuntaaman kritiikin mutta eivät käännyttämään heitä kannattajikseen. Puolue on keskittynyt vastustamiseen, mutta hallituksessa olon aikana tuo vastustaja on kadonnut näkyvistä ja imaissut osan kannattajista takaisin entisiin riveihin suomalaisen yhteiskunnan tappioksi.

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.

Mene naimisiin, armeijaan ja kuole

Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, homoavioliittojen vastustaminen on aivan yhtä naurettavaa kuin niiden puolustaminenkin. Mutta miksi homoavioliittolain vastustaminen on urheaa?

Samasta syystä kuin kameli kävelee takapuoli pystyssä mutta ylpeästi ja hännällään kärpäsiä huiskien: siis ihan vain yleiseen vapautuneisuuteen liittyvistä syistä.

Seksuaalivähemmistöliikkeessä on levinnyt sellainen lesbolainen katsantokanta, että yhteiskunta on tehtävä munattomaksi sopeuttamalla. Kun homotkin pääsevät (eli joutuvat) avioliittoon, meidät on mukautettu ja alistettu samaan yhteiskunnalliseen humpuukiin, jonka uhreja heterot jo ovat.

Avioliitto on valheen ja orjuutuksen pesä. Se on keino alistaa ihmiset kirkon sosiaaliselle kontrollille. Kun aiemmin niin uskontokriittisinä esiintyneet homot on tehty tarkkailun ja valvonnan alaisiksi ja upotettu Kenen Tahansa ihanteeseen, on ihmisille onnistuttu opettamaan, että vapaa seksi on väärin ja rakastamisen sijasta pitää omistaa.

Avioliitto ei tuo mitään arvonlisää ihmissuhteisiin. Mutta se katkaisee homoilta meidän yhteiskuntakriittisen terämme. Kun homotkin on saatu anomaan yhteiskunnalta hyväksyntää, kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että sanoisimme jotakin, mikä on totta. Sitä kautta homoliike on antautunut yhteiskunnan sovinnaisarvoille, valtiolle, puolueille, piispoille, viranomaisille, yliopistoille, professoreille, kansanedustajille ja muille vallankäyttäjille.

Tämän taantumuksen merkiksi meidät on opetettu uskomaan, että emme saa emmekä voi olla omaehtoisesti omia itsejämme, vaan meidänkin pitää ansaita asemamme ja kansalaisluottamuksemme yhteiskunnan luovuttamien tai pidättämien näennäisoikeuksien kautta, jotka tosiasiassa sitovat meidät norminvalvojiin ja toinen toisiimme universaalin seksinpuutteen kasvaessa räjähdysmäisiin mittasuhteisiin.

Ennen tuo unelma paisui vain heteroseksuaalisten perheenisien päiväunissa, mutta nyt se kasvaa myös avioliittovankilalaitoksen levitessä homojen keskuudessa. Ellei sitten käy niin, että naimisiin menemällä homot toteuttavat parhaimmillaan juuri tuon porvarillisen ja typerän avioliittoinstituution raiskauksen ja kusevat yhteiskunnallisten vallankäyttäjien kengille.

Avioliitto tarjoaa toki hyvän mahdollisuuden pelastaa itsensä liiallisen vapauden tuottamalta ahdistukselta. Vasta kun olet sosiaalisesti hyväksytty, voit olla aidosti Kuka Tahansa. Sillä yksityiselämässä aitous on ehto elämästä nauttimiselle, kun taas sosiaalisessa maailmassa vain teeskenteleminen, näytteleminen ja valheellisuus ovat ehtoja sille, että voi tehdä jotakin.

Ovatko homoavioliitot kristinuskon mukaisia?

Eduskunta on ottanut käsittelyyn ”Aito avioliitto” -kansanliikkeen tekemän aloitteen sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi. Hankkeella ei liene menestymisen mahdollisuuksia vasta-aloitteiden ennakkotapauksena, sillä lakien vuorottainen säätäminen ja kumoaminen johtaisivat vellomiseen, jonka tuloksena lainsäädännön uskottavuudelta menisi pohja.

Mutta eduskunnan jankuttelua tuosta sinänsä melko merkityksettömästä asiasta on hauska seurata. Se paljastaa paljon siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat avioliitoistaan.

On luonnollisesti totta, että homoavioliitot eivät ole kristinuskon mukaisia. Onneksi, sillä kristinusko saanut aikaan paljon pahaa seksuaalimoraalin alueella. Suomen uudessa avioliittolaissa legitimoitiinkin siviiliavioliitot, ja päätöksen homojen vihkimisestä tekee edelleen kirkko omassa piirissään. Voidaan sanoa, että lailla vahvistettiin rakkausavioliittoja ja museoitiin uskonnolliset avioliitot kirkkojen omissa holveissa säilytettäviksi.

Avioliitto: taantumuksen takapajula

Avioliittoinstituutio on saanut paljon karvasta kritiikkiä seksuaalivähemmistöiltä ja feministeiltä. Feministi Mary Wollstonecraft, joka oli anarkistifilosofi William Godwinin vaimo ja Frankensteinin hirviötä kuvailleen romaanikirjailijan äiti, kirjoitti vuonna 1792 pamfletissaan A Windication of the Rights of Women, että avioliitto on laillistettua prostituutiota, ja siksi se pitää lopettaa.

Seksuaalinen vapautusliike katsoi 1960-luvulla, että avioliitto perustuu orjanomistusoloihin ja joutaa roskiin. Nykyisin seksuaalivähemmistöliike heittäytyy kontalleen piispojen edessä ja anoo avio-oikeutta tullakseen hyväksytyksi tasa-arvoisena. Joko avioliittoinstituutio on perin pohjin muuttunut tai seksuaalivähemmistöliikkeestä on tullut valtavirtoihin sopeutuva kerjäläisjärjestö, joka pitää samanlaisuutta tasa-arvon tunnusmerkkinä.

Ulkopuolisen katsojan silmiin osuva ristiriitaisuus herättää tietenkin kysymysmerkkejä. Onko muinaismuistoisen instituution tavoittelu ihmisille hyväksi? Olisiko parempi, että kaikki ihmiset vapautettaisiin avioliiton ikeestä? Omasta mielestäni avioliitto on pelkkä taloudellinen tai hallinnollinen muodostelma, eikä se tuo mitään lisäarvoa ihmisten seksuaalisiin tai rakkaussuhteisiin, mutta se kyllä alistaa ne kirkon ja julkisen vallan tarkkailulle.

Luultavasti piispat ja papit osaavat nyt nauraa. Heistä ovelimmat ovat edistäneet myös homojen kirkollisia vihkimisiä, sillä he oivaltavat, että avioliittoinstituution laajentaminen vahvistaa kirkon vaikutusvaltaa. Myös jäsenkunta uudistuu, jos nuoret kirkollisveron maksajat astuvat sisään ja vanhat muutenkin jo maailmasta poistumassa olevat lähtevät protestiksi pois. Eivät he kuitenkaan kauas ehdi, ja kirkon tontille he kuitenkin jäävät.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että avioliiton pitäisi olla vain Matin ja Mervin. Avioliitto on absoluuttista lööppikamaa, ja sen pyhyys punnitaan ”Poliisien kotihälytys” -televisiosarjassa. Ehkä heteroiden huolestuminen homoavioliitoista kertoo jonkin olevan vinksallaan heidän omissa avioliitoissaan.

Homoaura loistaa kristinuskon kulisseista

Siitä olen varma, että homoavioliitot eivät ole – kuten jo mainitsin – kristinuskon mukaisia. Ne eivät vastaa sitä, miten Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät antiikin Israelissa. Tärkeintä asiassa onkin tämä teologinen ja kirkkohistoriallinen puoli.

Vanhan testamentin kirjoissa kuvailtu miehen ja naisen välinen avioliitto koskee vain juutalaisuutta. Sen sijaan Jeesuksen elämään perustuva kristinusko poikkeaa tästä huomattavasti. Mietitäänpä siis kuka Jeesus oli. Miten hän ja hänen oppilaansa elivät?

Kertomus Jeesuksesta on legenda, jota on kaunisteltu pyhimyskuvien tapaan. Uuden testamentin evankeliumit ovat yhtä kiiltokuvamaisia ja enemmistöjä miellyttämään kirjoitettuja kuin Dan Brownin typerä ja heteroita kosiskeleva Da Vinci koodi, jossa väitetään, että Jeesuksella oli mukamas ihan oikea lapsikin – ei siis vain näitä ”opetuslapsiksi” tituleerattuja kavereita, jotka olivat aikuisia komeita miehiä.

Lamppu, joka jokaisen nykyihmisen päässä pitäisi syttyä Jeesuksen tarinaan perehtyessä, vilkkuu iloisesti sen havainnon puolesta, että Jeesus oli gay. Kristinuskon varjelema salaisuus onkin juuri tämä – ei mikään heteroseksualisoitu epätotuus, jonka mukaan Jeesuksella olisi ollut muija ja lapsi. Myös Sokrateesta yritettiin Platonin kirjoituksissa piirtää heteroseksualisoitua kuvaa, jonka mukaan hänellä oli pahansisuinen akka nimeltä Ksantippa. Miehensä avoimesti harjoittamaan filosofiaan ja fyysiseen homoiluun kyllästyttyään hän tyhjensi yöastian filosofin päähän.

Filosofia ja homoseksuaalisuus tarkoittivat noihin aikoihin samaa. Filosofia rakentui samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman varaan ja sitä kautta syntyvään merkitysten yhtäpitävyyteen. Yhteisymmärrys voidaankin parhaiten saavuttaa, kun ihmisten kokemusmaailma ja sitä kautta myös merkitykset ovat samanlaisia. Myös nykyaikana kaikki todellinen filosofia perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten homoseksuaaliseen, homososiaaliseen ja homoeroottiseen kanssakäymiseen, joka vahvistaa yhteistä merkitysten konstituutiota.

Totuus fresko-Jeesuksen takana

Luuletteko, että Jeesus olisi vain pelkästä filosofoimisen halusta istunut päivätolkulla freskomaalausten esittämissä asennoissa seetri- ja öljypuiden varjossa keskustelemassa ympärilleen keräämiensä komeiden jätkien kanssa? – Kaikkea kanssa! Päivän mentyä mailleen hän harjoitti heidän kanssaan kiimaista homoseksiä, kimppakivaa tai yksityisempää aktia takapihoilla, puutarhoissa ja missä sattuivat kuljeskelemaankin.

Juuri tämän piirteen tultua julki hän sai potkut ennen pitkää kaikkialta. Jeesuksen elämästä ennen kolmeakymmentä ikävuotta ”ei tiedetä juuri mitään”, mikä on leimallista ja paljastavaa. Tämä johtuu siitä, että hän toimi nuoruutensa ajan ylipappien poikahuorana temppeleissä, kunnes pojankauneus oli kadonnut, eikä flaksi enää käynyt ja hänen päähänsä alkoi kasvaa järkeä. Tuolloin hän aloitti filosofin uran ja kierteli aidon gay vagabondin tavoin kulkurina pitkin Israelia erilaisia sirkustemppuja tehden. Näin hän ja hänen kundikaverinsa ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä.

On tyypillistä, että monilla omankin aikamme homomiehillä on joitain naisystäviä, jotka ovat yleensä omissa miessuhteissaan epäonnistuneita heteronaisia. Heitä sanotaan fag hageiksi eli homokärpäsiksi. Magdalan Maria oli entinen prostituoitu ja juuri sellainen homokärpänen, joka liimautuu homomiehiin löytääkseen heistä tasavertaisen kumppanin tarvitsematta pelätä libidon vaikutusta. Hän ei ollut siis Jeesuksen tyttöystävä, niin kuin asioista mitään ymmärtämätön Dan Brown väittää, vaan esiliina, jollaista myös muutamat ujot teinipojat raahaavat mukanaan nykyajan homobaareissa näyttääkseen vähemmän helpoilta saaliilta.

Jeesuksen tarina täyttää kaikki tyypillisen homomiehen elämänkerran piirteet, ja moni häntä koskeva ”arvoitus” ratkeaa, kun tulkintahypoteesiksi omaksutaan se, että Jeesus oli homo.

Hänet naulittiin lopuksi ristille, vaikka Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä ”mitään vikaa”. Ei tietenkään löytänyt, koska hän oli homo ja toimi niin kuin homo. Jeesus oli vain mennyt Jerusalemin temppeliin tapaamaan entisiä asiakkaitaan ja kaatanut katkerana rahanvaihtajien pöydät. Jotta katolisen kirkon ja nykyisten lestadiolaisyhteisöjen pedofiiliskandaaleja muistuttava salaisuus uskonnollisten yhteisöjen läpikotaisesta homoseksuaalisuudesta ei paljastuisi, Jeesus haluttiin vaientaa lopullisesti – täsmälleen Sokrateen tavoin. Tämä johtui siitä ikävästä tosiasiasta, että heteroseksuaalinen valtakulttuuri, joka perustuu lajinsäilytysstrategisesti tärkeänä pidettyyn lisääntymisideologiaan, ei salli totuuksien paljastumista omassa kaksinaismoralismissaan.

Homotradition turmeleminen

Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittamista evankeliumeista Jeesuksen homoseksuaalisuus ja hänen homoseksuaalinen rakkautensa kahtatoista miesoppilastaan kohtaan on jynssätty huolellisesti pois. Tuomaan evankeliumi on jätetty kokonaan Raamatun ulkopuolelle, samoin Marian gnostilainen evankeliumi.

Paavali, joka oli vallanhimoisin kaikista, yritti kitkeä homoseksuaalisuutta sekä itsestään että muista ihmisistä lähettelemällä propagandakirjeitä ympäri Välimeren maita. Hänen homokielteiset kannanottonsa ovat ymmärrettävissä yrityksiksi peittää Jeesuksen ja hänen oppilaidensa välisten suhteiden homoseksuaalisuus ja saavuttaa sitä kautta hyväksyntää vallanpitäjien piireissä.

Juudas puolestaan oli Jeesuksen läheisimpiä ystäviä, aivan niin kuin Brutus oli eräälle toiselle historian homoseksuaalille, Julius Caesarille. Niinpä Juudas ei ilmiantanut Jeesusta rahasta (joka oli vain evankeliumien kirjoittajien keksimä huonoa mielikuvitusta osoittava veruke). Todellinen motiivi oli Juudaksen mustasukkaisuus erästä toista Jeesuksen rakastamaa opetuslasta kohtaan.

Jeesuksen tarina on maailmanhistorian suurimpia homokertomuksia. Nykyisen kristillisen kirkon homovastaisuus johtuu kirkon yrityksestä peittää oma syntyhistoriansa. Joskus joutuukin kysymään, kuinka hupsu koko uskonnon täytyy olla kätkeäkseen piiristään sen, että Jeesus oli gay!

Jeesuksen elämää leimasi hänen ja hänen kaveriensa harjoittama homoseksuaalinen, homososiaalinen ja homoeroottinen käyttäytyminen, seksuaalinen vapaus ja nautiskelu, johon myös filosofinen spiritualiteetti yhdistyi saumattomasti. Näin voidaan sanoa, että nykyinen avioliittoinstituutio, jossa nainen ja mies istuvat toistensa päälle, ei ole kristinuskon alkuperäisen olemuksen mukainen.

Lisätietoa löytyy kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena.

Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa

Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”

Uhreista syyllisiä työpolitiikassa

Hallitus alkaa jälleen ahdistella työttömiä. Valtioneuvoston pullauttamassa paperissa todetaan, että ”[v]elvoittavan työllistymissuunnitelman toteuttamista seurataan tehostetusti ja rikkomuksista säädetyt sanktiot toimeenpannaan täysimääräisesti”. Tämä kuulostaa sotatuomioistuimen kieleltä, jonka mukaan sotaväen rikoslaki ”pannaan toimeen kaikessa ankaruudessaan”.

Työttömyysturvaa aletaan leikata asteittain, jos ihminen ei työllisty. Tämä voisi olla oikein, jos olisi ihmisen omassa vallassa päättää, saako hän työtä vai ei. Koska työllistyminen ei ole kuitenkaan kiinni työttömän omasta valinnasta, ei työllistymättömyydestä pidä rangaista. Muutoin tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä.

Hallituksessa pitäisi ymmärtää, että työpaikkojen katoaminen on länsimaita koetteleva rakenteellinen ongelma, eikä sen vuoksi pidä ryhtyä painostamaan työttömiä. Ahdistelu ei luo Suomeen yhtään uutta työpaikkaa. Ja niistähän tässä on pula.

Asia voidaan nähdä niinkin päin, että työttömän työttömyys mahdollistaa sen, että jollain työpaikka vielä on. Työelämän ulkopuolella tuotetaan myös paljon arvoja. Kaikkea arvotuotantoa ei voida järjestellä työksi, ei sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Tällaista arvotuotantoa on paljon esimerkiksi taiteiden ja tieteiden piirissä.

Paljon parempi olisikin saattaa voimaan työttömyysetuudet ja niihin liittyvät sosiaalietuudet korvaava perustulojärjestelmä. Kun perustuloa myönnettäisiin tasasuuruisena niin työttömälle, opiskelijalle kuin eläkeläisellekin, tämä poistaisi työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien eritasoisuudesta johtuvat kannusteloukut. Perustulo mahdollistaisi ja vähän velvoittaisikin arvotuotantoon osallistumiseen niin työttömän, opiskelijan kuin haluttaessa myös eläkeläisen asemassa.

Kirjoitin asiasta jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015).

Elektronisten lehtien tulevaisuus

Helsingin Sanomat (josta käytän teoksessani Sensuurin Suomi myös nimitystä ”Tämän maailman kaikki asiat”), pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttui tabloid-kokoiseksi. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että viikossa voi ilmaiseksi lukea enintään viisi juttua.

”Uudistus” tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta. Mutta kyseessä voi olla myös parannus. Moni kysyy, täytyykö Hesaria jatkossa enää lainkaan lukea, kun lehti muistuttaa Voima-lehden maksullista versiota.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneiden kuin puhelimienkin maailmassa.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin.

Toisaalta myöskään maksuttomat eivät menesty, sillä mainostulot eivät riitä pitämään niitä yllä. Tilausmaksua perivien tiedotus- ja toitotusvälineiden sijasta tulevaisuudessa menestyvät omakustantaminen, vastikkeeton tiedon jakelu sekä omatoiminen hakeutuminen lähteille. Näyttöä myös ilmaislehtien kurjasta tilasta antaa Uuden Suomen heikko happi.

Niklas Herlin osti muutama vuosi sitten Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen sekä jatkoi lehden tekoa verkossa. Myös Niklas Herlinin ja Ilkka Hiidenheimon rahoilla perustetun Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on ollut olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

Kun lehti tekee Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, se on omistajilleen ongelma. Niinpä oli odotetavissa, loppu näkyy, tai lasku langetetaan lukijoille. Tänään Uusi Suomi kertoi, että Herlin myy lehden takaisin Alma Medialle. Vuosina 2008–2015 Uusi Suomi teki yhteensä noin 2,9 miljoonan tappiot, ja omistaja joutui tukemaan yhtiötä yli kahden miljoonan euron arvoisilla pääomalainoilla. Myös itse valitsisin mieluummin Maseratin ja ajaisin sillä.

Kauppa oli ennustettavissa, sillä lehteä laitettiin myyntikuntoon pieksemällä terävimmät sanankäyttäjät pois puheenvuoropalstalta. Myös minua lehti löi korvalle omalla sensuurillaan tänä kesänä. Voidaan tietysti epäillä, olenko lehdelle käenpoikanen, joka nokkii ruokkivaa tahoa. Voin omasta puolestani vastata, että olen kirjoittanut lehteen ilmaiseksi, pyyteettömästi, pyytämättä ja omaa etuani tavoittelematta, ja mikäli näkemykseni eivät ole sopineet lehden linjaan, lehti on itse tehnyt asiasta itselleen ongelman.

Katson edelleenkin, että valtamedian ongelmat eivät johdu ensisijaisesti mainostulojen vähenemisestä, vaan pulma on toimituspoliittinen. Myös Alma Media kuuluu siihen vanhan median kaaderiin, joka alkoi rajoittaa maahanmuuttoa ja islamia arvostelevien mielipiteiden esittämistä kommenttipalstoillaan. Konsernin ideologisuudesta kertoo, että se on omaksunut ”vastuullisen vaikuttamisen” politiikan. Tämän juristeilta, byrokraateilta ja liike-elämän konsulteilta lähtöisin olevan ajatusmallin ei pitäisi lainkaan kuulua kriittisen journalismin toimintatapoihin. Median tehtävä ei ole vaikuttaa, puuttua, suodattaa eikä muokata vaan välittää tietoa ja todellisuutta.

Uusi Suomi liimataan Talentumin mukana jo aiemmin Alma-konserniin siirtyneiden Talouselämän ja Tekniikka & Talous -lehden sekä Kauppalehden kylkeen. Taloudellisesti tulevaisuus ei näytä kuitenkaan entistä paremmalta, paitsi entiselle omistajalleen, jonka omistus Alma Media -konsernista kaupan myötä kasvaa.

Salsingin Henomien lautsenjoulu

Kustantamojen ja mediatalojen omistusjärjestelyissä vallitseva turbulenssi on johtanut hätäiseen keskittymiseen, turvapaikan hakuun toinen toistensa kainalosta tai jämähtäneiksi koettujen konsernien purkamiseen. Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin ”vapautunut” tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu osiin uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY-kirjankustantamo Bonnierille, Suomalaisen kirjakaupan omistusosuus Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Konserni myi liiketoimintatappioiden kuittaamiseksi myös Sanomatalon ja Vantaan painolaitokset vuonna 2014.

Helsingin Sanomat toimii nykyään vuokratiloissa. Lehti, joka ei omista edes painokoneitaan on vähän niin kuin armeija ilman aseita. Bulevardilla sijaitseva perinteikäs WSOY:n talo, joka tuli monille kirjailijoille tutuksi, myytiin 2013. Sanoma-konserni tuli Erkkojen aikakaudella tunnetuksi huomattavasta kiinteistövarallisuudestaan, mutta nyt varallisuutta muunnetaan kassavirraksi, mikä johtaa köyhtymiseen ja narun pään löytymiseen omasta kädestä.

Sanomaa on joskus arvosteltu monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta, levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueille. Purkaessaan media-imperiumia nykyjohto tekee täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti. Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista pöperöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi alkaen kaapeliverkoista ja jatkuen kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnan päämedioiksi tarkoitettuja lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin protestilehti Voimaa, Ylioppilaslehteä, Tiedonantajaa tai Vihreää Lankaa. Toimitukset niissä ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asenteiden muokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unioniin sekä euroon liittymisen puolesta. Se on työskennellyt monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan tarpeekseen tavasta, jolla lehden toimitus läimäytteli maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.

Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se elektronisiin lukulaitteisiin, joissa sitä voisi lukea maksusta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi tätä blogiani. Kiireisillä ihmisillä ei ole yleensäkään aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta. Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa kuitenkin olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi 1,95 kuukaudessa.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Ihmiset eivät enää lue tämän maailman kaikki asiat kertovia sanomalehtiä tai yleisaikakauslehtiä vaan erikoislehtiä. Suuret yleislehdet syntyivät vain jakeluteknisistä syistä, kun samaan postitse jaeltavaan pakettiin oli kannattavaa ympätä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia tyydyttävää sisältöä. Verkko ei rajoita klikkausten määrää, joten laajat lehdet hajoavat ja sisältö syvenee eri suuntiin. Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Suurten yleissanomalehtien aika on ohi jo siksikin, että elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi. Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleen tuotettu Internetiin, esimerkkinä vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisesti jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä varmistaa elektronisten julkaisujen pysyvyys ja säilyminen aikojen yli.

Himanen ja 700 k€:n juusto

Eilispäivän sanomalehteä vanhempaa asiaa ei ole, paitsi äskettäin julkaistu tulevaisuusselvitys. Koska tietokoneen näyttö ei kellastu samalla tavalla kuin sellupaperi, luon nyt ajan patinaa keinotekoisesti ja palaan vielä hetkeksi Pekka Himasen kestävän kasvun hankkeeseen, joka oli kuin 700 000 euron juustohampurilainen. Pihvi vain puuttui.

Tämän päivän Iltalehti kertoo, että Pekka Himasen bisnekset ovat olleet umpijäässä tulevaisuusselvityksen julkaisemisen jälkeen. Hänen firmansa liikevaihto on laskenut lähelle nollaa; tosin filosofi vaikuttaa olevan edelleen rahoissaan.

En väitä, ettei Himasen tulevaisuushankkeessa jotain myönteistäkin olisi ollut, mutta huomiota se sai osakseen vain siksi, että siihen syydettiin häikäilemätön kasa rahaa, ja täysin ilman vastaavia ansioita, kuten kansa ja tiedeyhteisö myöhemmin tuomitsivat. Jos Himanen olisi laitettu keinulaudalle ja Kataisen rahat olisi pudotettu kolikkosäkissä sen toiseen päähän, vipuvoima olisi riittänyt sinkoamaan Pekka-pojan Kuun kamaralle, eikä raportin kainalossa olo olisi vauhtia haitannut.

Ilman suurta taloudellista puhallusta koko hanke ja sen lopputulos olisi luultavasti työnnetty komiteamietintöjen mappiin Ö. Kiintoisaa moraalin kannalta onkin tapa, jolla myös poliitikot jäävät entistä useammin kiinni käsi piparipurkissa. Ahneus ja röyhkeys ovat lisääntyneet julkeasti, ja tapausten toistuminen totuttaa kansalaiset hyväksymään ne. Samalla kun suomalaislapset putoavat kansainvälisessä PISA-indeksissä, kannattaisikin perustaa erityinen poliitikkojen PISA-indeksi: Poliitikkojen Indeksi Suurelle Ahneudelle.

En tarkoita, ettei tulevaisuuden ennustaminen olisi tärkeää, sillä tulevaisuutta on toki parempi – joskaan ei helpompi – ennustaa etukäteen kuin jälkikäteen. Mutta kehnoa on, ettei Himanen onnistunut tyydyttämään kumpiakaan, ei kansaa eikä kirjanoppineita, ja myös poliitikot joutuivat kaivelemaan hankkeesta soveltamiskelpoisia aineksia tikulla. Teoreettisia ongelmia olivat ”arvokkuuden” ja ”hyvyyden” ideologisuus sekä ”hyvyyden kehän” moottorittomuus, jonka vuoksi se on kuin oravanpyörä vailla hyrräoravaa.

Pahin puute koski kuitenkin tekijöiden kyvyttömyyttä eläytyä ihmisten kokemaan maailmaan. Hanke jäi vertauskuvallisesti sanottuna sieluttomaksi. Siitä puuttui tunnerekisteri ja havainnollinen aines kokonaan, ja siksi se jäi ohueksi.

Taikasanat ”3D”ja ”nanotekniikka”

Dignity-ihmeet ja Suomen osuus digitaaliteollisessa globalisaatiossa eivät kirkastuneet millään tavalla, paitsi niille omaishoitajille, joiden potilailla ovat vetelät housuissa EU-rahahornan turbiini-imaistessa kuntataloudesta säästettäväksi aiotun miljardisiivun. Digitaalitehtaissa toimivien tietyömiesten ja muiden nykyajan sentraali-Santrojen kannattaisikin hahmotella reittejä pois kaikkien taloudellisten painajaisten pääaiheuttajasta, eli euroalueesta. Jo siinä olisi visioimista kylliksi.

Himanen on kyllä pätevä analyyttisen systeemifilosofian kasvatti. Hänen viroissa toimivat kollegansa osaavat kääntää akateemisen raharuletin kassat vielä Himastakin taitavammin. Himanen on kollegojensa ka(l)tainen myös siksi, ettei hän ole kovin etevä psykologi, mentalisti eikä ajatustenlukija, toisin sanoen häneltä puuttuu kyky tulkita kansakunnan henkistä tilaa ja päätellä, missä asennossa ihmisjoukkojen kollektiivinen tajunta milloinkin on.

Valitettavasti Himasen, Manuel Castellsin ja kumppaneiden tapa tehdä tutkimusta kertoo systeemifilosofisen elämännäkemyksen vieraantuneisuudesta myös laajemmin. Systeemiteoreetikot eivät liiku ihmisten kokemusmaailman tasolla, kuten kirjailijat ovat aina tehneet. Merkittävät filosofit ovat usein aloittaneet hyvin arkipäiväisistä ja konkreettisista asioista ja edenneet niistä filosofisiin johtopäätöksiin. Ihmisten tunnerekisteri on otettu huomioon, ja siksi näistä filosofeista on tullut klassikoita. Heitä yhdistää kyky myötäelämiseen, sääliin ja yhteiseen iloon.

Sen sijaan Himanen ja Castells hukkasivat tilaisuuden tehdä filosofiaa ajassa ja hetkessä. He saivat ihmisiltä negatiivisten tunteiden ryöpyn, mutta siihenkään he eivät osanneet reagoida muulla tavalla kuin viilipyttymäisesti.

Kun pelikaani meni turbiiniin

Se, mikä syntyy spontaanisti ja elää hetken, elää aina. Sen sijaan Himanen and Castells katsoivat ylen ihmisten todellisuutta ja vetäytyivät omiin teoreettisiin bunkkereihinsa tai aurinkorannoille kilistelemään samppanjalaseja. Varsinkin varttuneemmalta yhteiskuntatutkija Castellsilta tämä oli odottamatonta, sillä espanjalaisten sielunmaisemaan on aina kuulunut tietty eläytymiskyky, mutta hispaanojen ajatteluperinteeseen niin ikään liittyvä aristokraattisuus vei nyt voiton.

Himasen kautta tulee näkyviin systeemifilosofian pinnallisuus, joka koettelee kaikkea akateemista filosofiaa. Samaa tautia podetaan myös yliopistofilosofian piirissä, joten syyttömiä sanattomuuteen, saamattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen eivät ole myöskään Himasta ankarasti ruoskineet tieteen palkkapiiat. Heitä puolestaan varjostaa pelko: pelko menettää virat, varat ja oppituolit, jos ei ole rahoittajille ja tiedehallinnolle tottelevainen.

Tiedän toki, että tämän sanominen on ”väärin”. Koetan kuitenkin keksiä tulevaisuutta varten jotain muuta. Toivon voivani lähestyä aihetta niin, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella tulevaisuuden koostuvan vain ohuesta teoria- ja paperikielestä tai jonkun filosofin tulevaisuutta varten piirtämistä kaavioista, joita toisten ihmisten täytyy totella.

Niille, joiden valikoiva muisti on jo vapauttanut heidät Himas-skandaalin painolastista laitan tähän linkin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2013 julkaistuun artikkeliini, jossa kerron, mitä vikaa hankkeen toteutuksessa oli.

Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä

Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon, ja on mahdollista, että maaperään imeytyneet kemikaalit vaatisivat koko maa-aineksen vaihtamista.

Malmin kenttäalue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Malmin kenttä on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään. 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta kuvastaa Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan argumenteista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella.

Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Malmin lentoaseman säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja puolet kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe suojelemista kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.

Punakaartilaiset pahoinpitelivät dosentin

”Suomi Ensin” -kansanliike on EU-kriittinen ja maahanmuuttopolitiikkaa arvosteleva järjestö, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa ja pyrkii palauttamaan Suomen itsemääräämisoikeutta Euroopan unionista takaisin suomalaisille itselleen. Järjestön lailliset ja viranomaisille etukäteen ilmoittamat sekä kaikin puolin asialliset kansalaistilaisuudet ovat joutuneet useita kertoja poliittisen vasemmiston laittomien ja viranomaisille ilmoittamatta jättämien häirintäkampanjoiden kohteeksi, viimeksi Itäkeskuksessa 6.7.2016 ja toistamiseen 5.8.2016.

Poliittisen vihervasemmiston tapa rähinöidä, huutaa, mekastaa ja käyttää väkivaltaa ”Suomi Ensin” -tilaisuuden järjestäjiä ja poliisiviranomaisia vastaan antaa pöyristyttävän näytön vihervasemmiston menettelytavoista. Varoittavana esimerkkinä on nyt tapa, jolla eräs rabulisti kolhi paikalla ollutta dosentti Arto Luukkasta ja lavasti hänet päällekarkaajaksi siirtäen syyn omasta halveksuttavasta aggression ilmaisustaan tapahtumaa kuvanneelle Luukkaselle.

Julkisella paikalla on laillista kuvata. Tietosuojavaltuutetun päätöksen mukaan jokaisella on oikeus tallentaa keskustelut, joissa itse on mukana, joten en näe Luukkasen toiminnassa mitään väärää. Oman ilmoituksensa mukaan hän yritti keskustella ”vastamielenosoittajiksi” itseään kutsuvien rähinöitsijöiden kanssa, mutta siitä ei tullut mitään toisen osapuolen raivokkuuden vuoksi. On väärin, että viranomaisvalta sallii punikkifasistien saapumisen tapahtumien läheisyyteen tietäen, että anarkistien tarkoituksena on sabotoida sinänsä laillinen kansalaistapahtuma ja siellä esitettävät puheet täysin asiattomilla natseiksi huuteluilla.

Oheisilta videoilta voitte itse todeta, millaisen vihan kohteeksi Suomen kansallista etua tavoittelevat ihmiset on ajettu loukkaamalla suomalaismielisten ihmisten oikeutta ja mahdollisuutta perustuslaillisen sanan- ja kokoontumisvapautensa toteuttamiseen. Osa rähinöitsijöistä potee suorastaan psykoottista raivoa keskisormea heristellessään ja kiljuessaan herjauksia tilaisuuden puhujille ja osallistujille.

Mainittakoon, että en ollut Itäkeskuksessa paikalla, mutta Internetin ansiosta meidän ei tarvitse luottaa myöskään vanhan median kaunistelevaan ja vääristelevään tiedonvälitykseen, jossa vähätellään vihervasemmiston edesottamuksia ja lavastetaan kansallismielisten poliittinen toiminta provokatiiviseksi tai mielenosoitukselliseksi.

Ensin Arto Luukkasen video:



Ja sitten eräs toinen video samasta tapahtumasta:



Tästä puolestaan voi katsoa, miten vasemmistoanarkistit terrorisoivat ”Rajat Kiinni!” -tapahtumaa 4.10.2015, josta kirjoitin erikseen tässä.




Traagista suomalaisen vihervasemmiston asenteessa on, että hyökätessään maahanmuuttokriitikoita vastaan anarkistit tulevat vastustaneiksi juuri niitä ihmisiä, jotka haluaisivat, että sosiaaliturvaa, työpaikkoja ja asuntoja riittäisi myös vihervasemmistolaisille itselleen eikä heille kuuluvia asioita jaeltaisi muualta tuleville ilmaiseksi.

Kuka Helsingin rannoille saa rakentaa – ja millä keinoin?

Mattolaiturin julkisivu.

Vihreän liiton kansanedustaja Antero Vartia on siitä erikoinen henkilö, että hän saa rakennuslupia Helsingin keskustan tonteille kuin automaatista. Kaikki tietävät, että Helsingin rannoista vallitsee huomattava kysyntä. Pienimpienkin maapalojen rakentamisesta käydään vuosien vääntö, joka koskee niin arkkitehtuuria kuin taloudellisia ja sosiaalisiakin näkökohtia. Postimerkkikaavoitusta ei pidetä riittävänä, vaan vaaditaan alueiden suunnittelua kokonaisuuksina.

Mattolaiturin terassi.

Tässä valossa on kummallista, että kokoomuksen puisto-osaston mannekiinina toimiva yrittäjä-poliitikko saa Helsingin rakennushallinnossa läpi kaikki omat hankkeensa ilman viivytystä, julkista keskustelua ja vaatimusta alueen yhtenäisestä suunnittelusta. Aiheeseen liittyi alkuviikosta myös lupakohu, joka koski ”Löylyksi” nimetyn saunarakennuksen terassilupaa, mutta tässä ei ole kuitenkaan kummastusten ydin.

Antero Vartia sai rakentaa jo 2007 Kaivopuiston mattolaiturin kupeeseen hienostokahvilan. Viimeisimpänä näyttönä on Hernesaareen rakennettu saunakompleksi, jonka Vartia rakennutti yhdessä näyttelijä Jasper Pääkkösen kanssa.

Ei ole epäilystäkään, ettei Helsingin rannoille löytyisi halukkaita rakennuttajia, mutta miksi kaupunki antaa luvat nimenomaan Antero Vartialle? Siksikö, että poliittisen vihreytensä vuoksi hän saa aloitteensa hyväksytyksi kokoomuksen, vihreiden ja demarien välisessä hyväveliverkostossa ja julkiseen rakentamiseen liittyvän sosiaalisen korruption kautta?

Kompassin kioski.

Kompassin laiturilla toimiva kioski saa olla paikoillaan vain, koska se luovuttaa liikevoittonsa hyväntekeväisyyteen. Puhtaasti yksityistä liiketuottoa tavoittelevin motiivein tällä paikalla
ei saisi eikä voisi olla. Tässä valossa on sangen hämmentävää, että Antero Vartia saa rakentaa paikalle, jolla jo rakennusten arvokin nousee rakentamiskustannuksista huikeasti hyvän sijainnin vuoksi. Haluaako kaupunki lahjoittaa omaisuuden arvonnousua juuri hänelle?

Kaupunki on ilmoittanut rakentamistiedotteessaan, että ”Hernesaaren yleinen sauna sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin kaupungin osallistuttua Itämeren risteilymatkailua kehittävään selvityshankkeeseen”. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi sille, miksi luvat myönnetään nimenomaan Vartialle ja hänen firmoilleen.

Löylyn julkisivu.

Vastaukseksi ei myöskään riitä viranomaisten ihastelu, jonka mukaan ”[o]n todella hienoa, että meille syntyy Hernesaaren saunan kaltaisia hankkeita, jotka avaavat rannan kaupunkilaisten käyttöön, ilahduttavat matkailijoita ja ovat vieläpä arkkitehtuuriltaan korkeatasoisia.” Kyllä me tiedämme, että se on hienoa.

Kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Mikko Aho pohjustaa, että ”sauna- ja ravintolahanke on Hernesaaren rakentamisen pioneeriprojekti ja alueen sydän”, vaikka muun Hernesaaren rakentaminen pääsee käynnistymään vasta vuosikymmenen vaihteessa tonttien vapautuessa. Miksi juuri Vartian hankkeille myönnetään ohituskaista?

Löylyn kattoterassi.

Ehkä siksi, että vihreiden poliitikkojen määrittelemällä ekologispainotteisella arkkitehtuurilla pyritään määräämän alueen muun rakentamisen suunta. Vartian hankkeen kautta Helsingin vihreät pyrkivät kytkemään Hernesaaren rakentamisen omien ekologisten ihanteidensa, kuten autottomuuden, tehottomuuden, keskineliömetrimäärien sekä ihmisten kaihtamien yhteistilojen ympärille, aivan kuten Kalasatamassa on osittain tehty, tosin pahasti epäonnistuen.

Näkymä Eiran rantaan.

Vartia puolestaan korostaa kuuden miljoonan saunahankkeensa ”taloudellista tuskallisuutta” peittääkseen investointiin liittyvän arvonnousun, jonka se saa hyvän sijainnin vuoksi ja alueen kokonaisrakentamisen myötä. Näyttelijäkaveri tukenaan hän vetää siis roolinsa hyvin. Mikään pankki ei varmasti rahoittaisi hanketta, ellei voitaisi olla varmoja sen tuottavuudesta.

Kuusi miljoonaa on pikkuraha verrattuna esimerkiksi Kimi Räikkösen (paljon pienemmän) omakotitalon hintalappuun, johon kirjoitettiin Helsingin Kaskisaaressa muutama vuosi sitten 14 miljoonaa, tai verrattuna Eiranrannan kattohuoneistoon, josta pyydettiin pari vuotta sitten noin kymmenen miljoonaa euroa. Odotan mielenkiinnolla uutista, jossa kerrotaan, että ”kauppatieteen maisteri Antero Vartia on myynyt ainutlaatuisen saunakiinteistönsä kansainväliselle sijoitusyhtiölle 30 miljoonan hintaan...”

Kuva kultahammasrannikolta.

En tarkoita kritisoida rakennusten arkkitehtuuria. On selvää, ettei myöskään investoinnin päätuotto tule tilojen tuottavuudesta vaan arkkitehtuurin arvosta sijoituskohteena. Mutta olisi kiintoisaa tietää, miksi kaupungilta sataa sympatiaa nimenomaan Antero Vartian rakennusprojekteille, kun esimerkiksi Eteläsataman rakennushankkeet on jumiutettu paikoilleen ennalta määräämättömäksi ajaksi. Voisinko minä saada alueelta tontin ja rakennusluvan?

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimituksissa asia nähdään valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä, mutta samalla peitetään asiaan liittyvä vallankäytöllinen puoli.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen ”Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä”. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä ”liiketoimista” tai rikoksista.

Käteisvaroja tarkkailemalla halutaan kenties torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, tietosuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta. Hyödyt, jotka rikosten torjunnasta saataisiin, ovat vähäisiä verrattuina haittoihin.

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen rahan tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen. Euroopan unionin tuomioistuimesta tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta apua tuskin saisi, sillä tarkkailun vaatimukset ovat EU:sta lähtöisin ja korppi ei noki korpin silmää.

Kansalaisten poliittista toimintaa ei saa sanktioida eikä vaikeuttaa yksityistalouksien tarkkailulla, sillä se heikentäisi ihmisten halua osallistua poliittisesti, ja poliittisen aktiivisuuden ahdisteleminen olisi totalitarismin merkki. Vapaus käyttää käteistä ilman kyselyjä on myös ihmisoikeus, ja tässä kirjoituksessani pyrinkin osoittamaan, miksi käteisen rahan puolustaminen sinänsä on tärkeää poliittista toimintaa.

Kahdesta väärästä – joko verojenkierrosta tai yksityisyyden- ja omaisuudensuojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia verottajallekin vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään pankeille, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on vapaa päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteissäästäminen on myös hyvä keino ”palovakuuttaa” rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, viranomaiset ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittelevät käsiään todeten, että mitään ei ole antaa. Argentiinassa pankit suljettiin vuonna 2001, ja niiden avauduttua dollarit oli muutettu pesoiksi, jolloin talletusten arvosta hävisi kaksi kolmasosaa. Kyproksella taas talletuksista takavarikoitiin 50 prosenttia pankkien rahoittamiseksi.

Myös sähkökatkot, verkkorikollisuus ja sodan ajan kyberhyökkäykset voivat tuhota elektronisen rahan ja raunioittaa maksujärjestelmän niin, että yhteiskunnan toiminta halvaantuu. Käteinen on kätevämpää jopa ulkomailla, vaikka muuta väitetään. Korttien kanssa on nimittäin aina ongelmia, ne eivät kelpaa kaikkialla, ja käytöstä voidaan periä lisämaksuja.

Käteisen poistamisella tähdätään pankkitotalitarismiin ja sosialismiin

Jos pankit yhdessä julkisen vallan kanssa hävittävät käteisen rahan, pankeilla ja valtiolla on yliote varallisuuteemme ja kulutustottumuksiimme. Ne hyökkäävät käteistä vastaan juuri tästä syystä: pystyäkseen hallitsemaan sinua täydellisesti. Mikäli rahat on pakko pitää pankissa, joka puolestaan on keskuspankin kontrollissa, valtio voi säädellä kulutus- ja investointitoimintaa määräämällä nostoille tai talletuksille sakon tai muuttelemalla korkotasoa. Ne voivat väittää, että sinulla on rahaa pankissa, mutta tosiasiassa sinulla on enää vain luottoa pankista.

Kirjanpidollisesti pankkitalletukset eivät ole nytkään tallettajien omaisuutta vaan pankkien velkaa asiakkaille. Jos rahan nostaminen käyttöön ei olisi mahdollista käteisenä, myös asiakkaan käyttämät omat varat käännettäisiin tavallaan asiakkaan velaksi pankille. Niitähän voisi käyttää vain pankin omissa tili- ja maksujärjestelmissä pankin sanelemilla hinnoilla sekä välineillä ja pankin määräämin ehdoin.

Käteisen olemassaolo ei ole ongelma vaan suuri poliittinen oikeus. Ei siis ihme, että käteisen poistamista ajaa vasemmisto, jossa on aina ajateltu, että yksityisestä varallisuudesta pitää valtion päättää, kun taas oikeistossa on katsottu, että yksilöt itse tietävät, mikä on heille hyväksi. Käteinen raha on turvallista, sillä sen takavarikoiminen, jäädyttäminen ja periminen yksityishenkilöiltä on vaikeampaa kuin imuroiminen pankkitileiltä.

Käteisen rahan poistamisella ajetaan perimmältään sosialismin asiaa, eikä kyseessä ole mikään deluusio. Vasemmistolainen taloustieteilijä Thomas Piketty esitti teoksessaan Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (2016), että pankkitalletuksille pitäisi säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille ja 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia, joten mitään luulojen varaista ei käteisestä luopumisen vastustaminen ole.

Pankit itse kyllä suojaavat omat etunsa vaivautumatta pitämään kassoissaan enää juuri mitään, minkä voisi käydä hakemassa pois. Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Tarveharkintainen ja seurausvaikutuksiltaan sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta päivittäiseen elämiseen tarvittavat sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta. Suomen eduskunta mursi toimeentulotuen saajien pankkisalaisuuden perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti avaamalla sosiaaliviranomaisille pääsyn toimeentulotuen hakijoiden tileihin ja pankkitietoihin.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja tietosuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle.

Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. Pankkien tilannetta ei paranna, vaikka ne kriteereitä keksisivätkin, sillä pankeilla ei ole oikeutta talletusten käytön, kuten nostojen ja talletusten, syiden kontrolloimiseen. Lisäksi on muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit toimivat viranomaisten huomassa, mutta ne ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaidensa taloudellisesta käyttäytymisestä, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla ”itse oma pankkinsa” ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Syynä pankkien vallantavoittelu ja ahneus

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Jos käteistä ei olisi, sinulla olisi rahaa vain sikäli, kuin onnistuisit saamaan yksityisen pankin kanssa aikaan tili- ja asiakkuussopimuksen. Älä luule, että sopimus olisi sinulle edullinen, sillä ehdot sanelee aina vahvempi osapuoli, eli pankki. Käteisen rahan olemassaolo on tärkeää siksi, että vaihtoehtona pankkiasiakkuudelle se estää pankkeja kytkemästä sinua täysin omaan talutusnuoraansa, kun taas käteisen rahan poistaminen romuttaisi rahan aseman ja olemuksen kokonaan sekä johtaisi ennennäkemättömään mullistukseen omaisuudensuojassa, investointitoiminnassa ja kulutustottumuksissa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

Käteisen ”käsittelykustannuksiin” viittaaminen on pankkien tekosyy käteisestä eroon pyrkimiselle. Todellinen syy on pankkien halu pidättää rahan käyttömahdollisuudet itselleen ja sitoa kaikki maksaminen omiin palvelumaksullisiin tileihinsä. Tosiasiassa rahan hallussapidon ja käyttämisen ei pitäisi edellyttää kansalaiselta pankkiasiakkuutta lainkaan.

Eräät ovat puolustaneet käteisen käytöstä kieltäytymistä vedoten ”sopimusvapauteen” ja siihen, että kaupan tai vaihdon osapuolet voivat sopia maksutavoista. On väitetty, että sopimusvapaus menee laillisen maksuvälineen edelle eikä velvoita käteisen vastaanottoon. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa, sillä sopimuksilla ei saa polkea ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Jos rahan käyttäminen vaatisi solmimaan pankin kanssa tili- ja asiakkuussopimuksen sekä käyttämään korttia, kyse ei olisi enää sopimusvapaudesta vaan pakottamisesta tiettyyn maksutapaan. On muistettava, että Euroopan unionin perussopimuksessa eurosetelit ja -kolikot on määritelty laillisiksi maksuvälineiksi, eikä yhdelläkään yksityisellä yrityksellä ole oikeutta päättää siitä, mikä kelpaa laillisena maksuvälineenä euroalueella.

Pankkien ahneus koettelee parodiahorisonttia, kun rahalaitoksena esiintyvien konttorien ovella on lappu, jonka mukaan ”me emme käsittele käteistä rahaa” tai että ”kassa on auki vain kolme tuntia päivässä”. Pankeissa pitäisi ymmärtää, että käteisen käsittelykulut ovat pankkien normaaleja liiketoimintakuluja, jotka yritystoiminnan harjoittajan tulisi itse kantaa eikä siirtää niitä asiakkaiden maksettaviksi erilaisina nosto- tai talletusmaksuina.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Jos näin ei olisi, raha menettäisi arvonsa. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa. Tästä syystä on myös kiellettyä vaikeuttaa käteisellä maksamista, ja EU:n komission mukaan käteismaksuihin ei saa lisätä mitään palvelumaksuja.

Sitomalla rahan käytön kortteihinsa ja elektronisiin maksujärjestelmiinsä pankit pyrkivät tekemään rahasta yksityistä pankkien rahaa. Tällöin raha lakkaisi olemasta yleispätevä vaihdon väline ja arvon säilyttäjä, ja se menettäisi asemansa valtion poliittisessa järjestelmässä.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

”Rikosten ehkäisytoimilla” ei saisi vetää mattoa oikeuksiaan puolustavien kansalaisten alta. Rikollisuushan lisääntyy kriminalisoimalla, ja nyt jo pelkkä käteisen rahan hallussapito ja käyttäminen ollaan saattamassa rikolliseksi, vaikka siten heikennetään kansalaisten omaisuudensuojaa ja oikeusvaltioperiaatetta.

Myös näyttö siitä, että käteisen kieltäminen vähentäisi olennaisesti rikollisuutta, puuttuu. Todellinen rikollisuus etsiytyy aina muihin vaihtoehtoihin, ja ”rikollisuuden torjunta” onkin vain pankkien tekosyy, jolla ne yrittävät tehdä omistusoikeudesta ja taloudellisesta vapaudesta rikollista. Eräs mahdollisuus kiertää valtioiden ja pankkien rahajärjestelmät on Internetissä protokollana toimiva bittiraha (esimerkiksi Bitcoin), jonka piiriin ongelmallisiksi koetut käteisen käyttäjät siirtyisivät, jos käteiset valuutat lopetettaisiin. Valtiot ja pankit eivät siis voittaisi käteisrahan poistamisella mitään, mutta tuhoa tuotettaisiin monille kansalaisille, rahajärjestelmille ja ihmisten oikeuksille.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.