Suvaitsemattomuus takaa laadun

Suvaitseminen on suhdekäsite. Se on voimassa suvaitsijan ja suvaitun asian välillä. Suvaitseminen on suhteellista siksikin, ettei suvaitsemisessa ole useinkaan osoitettavissa mitään ehdottomia moraalisen hyvän arviointiperusteita saati sellaista eettistä hyvää, jonka vuoksi suvaitsemisen tulisi olla ehdotonta. Mikäli niitä löytyisi, puhuttaisiin suvaitsemisen sijaan eettisestä oikeutuksesta.

Suvaitsemiseen liittyykin tiettyä valheellisuutta. Se merkitsee, että suvaitsija hyväksyy jotakin vastoin todellisia asenteitaan tai parempaa tietoaan. Suvaitseminen on siis sietämistä. Se merkitsee, että suvaitsija hyväksyy asian tai ilmiön, vaikka hän tietääkin, että kyseinen asia ei ole oikein tai perusteltua eikä hän kannata sitä. Niinpä suvaitsija tulee pettäneeksi sekä muita ihmisiä että itseään valehtelemalla kannattavansa tai edustavansa suvaitsemaansa asiaa.

Tämäntapaisia valkoisia valheita on usein perusteltu poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. On ajateltu, että suvaitseminen tuottaa muita yhteiskunnallisia arvoja, vaikka se merkitseekin tinkimistä totuudesta. Esimerkiksi aviopuolisot voivat suvaita toistensa piereskelyä, vaikka se onkin epämukavaa, sillä he tietävät, kuinka inhimillistä ja välttämätöntä ilmavaivojen luonnollinen hoito on. Samaan tapaan kaikkia ihmisiä voidaan suorastaan velvoittaa suvaitsemaan toistensa varjopuolia ja ongelmia yhteiskunnassa.

Mutta filosofisesti ajatellen suvaitseminen ei ole perusteltua eikä varsinkaan itseisarvo, vaikka poliittisessa retoriikassa sitä usein erehdytään pitämään jopa jonkinlaisena hyveenä. Filosofiassa ja tieteessä pitää edustaa totuutta, oikeudenmukaisuutta ja yleistä hyvää. Niinpä niiden piirissä ei voida ainakaan tarkoituksellisesti tinkiä päämääristä ja alkaa suvaita asioita ja ilmiöitä vailla perusteita.

Suvaitsemisen suhdeominaisuudet tulevat näkyville myös siinä, että suvaitseminen operoi aste-eroilla. Se ei perustu periaatteellisen oikeutuksen ideaan eikä hyödynnä sitä, vaan pragmatistiselle näennäisfilosofialle tyypilliseen tapaan se pyrkii nojautumaan siihen, mikä on kohtuullista tai soveliasta. Näin ollen suvaitseminen pohjustaa erittäin ideologisia ja sovinnaisia ajattelumalleja, joiden piirissä tingitään tiedon ja totuuden ihanteista.

Ajatelkaa, kuinka puolivillaista olisi, jos esimerkiksi koulujen opettajat toteaisivat matematiikan kokeita palauttaessaan: ”Okei, laskit väärin, mutta suvaitsen virheitä, joten saat ihan saman arvosanan kuin laskiessasi oikeinkin.” Tai lääkäri toteaisi potilaalle: ”Et ole taaskaan ottanut verenpainelääkkeitäsi ja olet lihonut kuusi kiloa, mutta suvaitsen välinpitämättömyyttäsi, vaikka samalla meneekin terveydenhuollon resursseja hukkaan ja itse lähestyt patologin murheellista peltipöytää.”

Suvaitseminen ei ole yleensä perusteltua asiantuntemuksen, tiedon ja tieteen yhteydessä. Niiden piirissä korkeimpana ihanteena on pyrkiä ehdottomuuteen. Vaikka varmaa tietoa tai totuutta ei voitaisi koskaan saavuttaa, nämä ovat kuitenkin tärkeitä päämääriä, sillä on parempi pyrkiä tietoa ja totuutta kohti kuin pois päin niistä. Esimerkiksi filosofian piirissä on suositeltavaa tavoitella suoranaista suvaitsemattomuutta, eli pyrkiä tieteen klassisten ihanteiden mukaisesti varmaan, selkeään ja kirkkaaseen tietoon virheet ja erehdykset kriittisesti pois sulkien. Näin ajatellen suvaitsemattomuus takaa laadun ja on hyveellinen asenne.

Sen sijaan politiikassa tätä ei ymmärretä. Politiikan piirissä vaaditaan usein suvaitsemista ja suhtaudutaan kielteisesti suvaitsemattomuuteen, vaikka juuri suvaitsemattomuus merkitsisi laatukriteerien korottamista ja sitä kautta pääsyä korkeatasoisempaan yhteiskuntaelämään. Vääriksi ja huonoiksi havaittuja asioita ei siis pitäisi suvaita.


Suvaitsemattomuuden oikeutus ja suvaitsevaisuuden osittainen välttämättömyys

On tietenkin kyseenalaista, millä tavoin varmuus asioiden ja ilmiöiden luonteesta itsestään voidaan saavuttaa. Esimerkiksi koulumatematiikka on pohjimmiltaan sopimuksiin perustuva normatiivinen merkkijärjestelmä, jonka noudattaminen perustuu konventioon. Terveydenhuolto puolestaan nojautuu sekin ihmisten autoritaariseen ohjailuun. Mutta mikäli tiedettä ylipäänsä on, tämä on hyväksyttävä, ja on omaksuttava tietty suvaitsematon asenne suhteessa epätietoon ja virheisiin. Voidaan siis sanoa, että tieteessä olisi suvaittava nimenomaan suvaitsemattomuutta ja tehtävä siitä korkein hyve.

Politiikan piirissä puolestaan yritetään oikeuttaa suvaitsemista. Tämä on ymmärrettävää, sillä politiikassa ei yleensä tavoitella tietoa eikä totuutta eikä kovin paljon perusteta niille vaan edustetaan etuja ja intressejä sekä kamppaillaan vallasta. Niinpä politiikka on jo lähtökohtaisesti valheellinen toimintayhteys. Politiikassa ei tavoitella yleistä hyvää, kuten etiikan ja moraalin alueella, vaan se on pelkkää sovittelun kenttää, jonka piirissä saavutettavat lopputulokset riippuvat mielipiteiden voimasuhteista, eivät tiedosta tai totuudesta. Mikäli politiikassa tähdättäisiin yleiseen hyvään tai edes yhteiseen etuun, sen piirissä olisi syytä suhtautua suvaitsemattomasti suvaitsemiseen.

Keskeistä on, mitä asioita on tarkoitus suvaita tai olla suvaitsematta. Yhteiskuntaelämän piirissä suvaitsemista voidaan oikeuttaa sillä perusteella, että suvaitseminen on välttämätöntä, jotta ei ajauduttaisi yhteiskuntaan, joka on muutamille täysin ongelmaton ja hyvä mutta toisille äärimmäisen ongelmallinen ja huono. Koska yhteiskunta perustuu kanssakäymiseen ja koska kaikki yhteisöllisyys sisältää perimmältään konfliktin, ilman suvaitsemista olisi mahdotonta pyrkiä oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan.

Tästä syystä on perusteltua suvaita asioita ja ilmiöitä, joista ei ole sivullisille tai muillekaan tahoille suurta haittaa mutta joista voi olla joillekin ihmisille jotakin hyötyä. Lisäksi olisi suvaittava eli siedettävä asioita, jotka ovat jokseenkin välttämättömiä. Esimerkiksi useimmat seksuaalielämän ilmiöt ja ominaisuudet ovat olennaisesti yksityisiä mutta ihmissuhteisiin perustuvina myös julkisia asioita, joita ihmisten tulisi suvaita toisissaan. Lisäksi ne kuuluvat luontoon esiintyessään ihmisluonnossa. Mutta on olemassa myös asioita, jotka eivät kuulu ihmisluontoon, ja sellainen on esimerkiksi tupakointi, joka tuottaa haittaa sekä sivullisille että tupakoijille itselleen. Niinpä on oikein suhtautua suvaitsevasti esimerkiksi homoseksuaalisuuteen mutta suvaitsemattomasti tupakointiin.


Suvaitsemisen selektiivisyys

Tavanomaisin virhe, joka suvaitsemisen kysymyksissä tehdään, on se, että asiat laitetaan keskenään samalle viivalle. Esimerkiksi eräs vihreä naiskansanedustaja hätäili taannoin puhujapöntössä, että ”suvaitseminen ei voi olla valikoivaa”. Tosiasiassa kaikki suvaitseminen on nimenomaan valikoivaa. Tämä johtuu jo suvaitsemisen asenteen intentionaalisesta olemuksesta. Suvaitsemisen käsitehän merkitsee, että suvaitsija valitsee jotakin: hän valitsee suvaitsevan näkökannan. Suvaitseminen on jo itsessään arvovalinta.

Entä pitääkö kaiken suvaitsemisen olla samanlaista ja pitääkö suvaitsevaisen suhtautua samalla tavoin kaikkiin ilmiöihin? Tietenkin hän voi tehdä niin, mutta se ei ole perusteltua sen enempää moraalifilosofian kuin politiikankaan kannalta. Jo edellä mainitsin, että suvaitseminen sinänsä sisältää valheellisuutta. Sitä ei siis tule pitää ihanteena, vaan suvaitsemisen tulisi olla mahdollisimman niukkaa ja rajoittua siihen, mitä ei voida tai ole syytä välttää. Sinänsä myönteisiksi osoitettuja asioita tulee luonnollisesti suvaita, ja keskeistä onkin, mitä perusteluja asioille ja ilmiöille voidaan esittää. Jo perusteltavuuden vaatimus kumoaa ne väitteet, joiden mukaan suvaitsemisen ei tulisi olla valikoivaa. Ja toisella tavoin sanottuna: järkiperäisten perustelujen ehto saa aikaan sen, että suvaitsemisen pitää olla valikoivaa. Itse asiassa kykymme ja velvollisuutemme tehdä valintoja hyvän ja huonon välillä on kaiken etiikan ydin.

Toinen näkökohta, joka kumoaa kaiken suvaitsemisen vaatimukset, on suvaitsemisesta seuraava ristiriitainen ajattelu. Ihminen, joka vaatii kaiken suvaitsemista, menettelee ristiriitaisesti ja tuottaa ristiriitoja myös yhteiskuntaan. Muutamat ovat vaatineet liberalismin ja yleisen suvaitsevuuden valossa esimerkiksi islamin parempaa suvaitsemista, vaikka islam sinänsä on suhtautunut varsin suvaitsemattomasti sekä uskonnottomiin että muiden uskontokuntien edustajiin, jotka onkin islamin piirissä leimattu vääräuskoisiksi.

Suvaitseminen ei voi olla kaiken suvaitsemista johtamatta ristiriitoihin. Jotta suvaitsemista voisi ylipäänsä olla, sen tulee olla rajoitettua ja nojata järkiperäisiin perusteluihin. Niiden osoittamisessa taas tiede on oivallinen apuneuvo omassa järkiperäisessä suvaitsemattomuudessaan.


Kompensoivan suvaitsemisen ristiriitaisuus

Valikoimattoman suvaitsemisen vaatimukset ovat johtaneet myös hullunkurisiin väärinkäsityksiin. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä on usein edellytetty vaikkapa islamin tai maahanmuuton täysin kritiikitöntä hyväksymistä sen pantiksi, että seksuaalivähemmistöjä itseään on suostuttu suvaitsemaan tietyissä puolueissa. Varsinkin Vihreä liitto on puolue, jossa vihreät heterot ovat kyllä suvainneet muun muassa homoja, mutta samalla homoilta on vaadittu sitoutumista siihen ristiriitaiseen ideologiaan, joka edellyttää kaikkien etnisten vähemmistöjen suvaitsemista. Kutsun tätä kompensoivan suvaitsevuuden ongelmaksi. Sen myötä kansalliset vähemmistöt on laitettu samaan junaan muualta tulleiden kanssa, vaikka perustuslaillisten oikeuksien valossa niin ei pitäisi olla.

Kompensoiva suvaitseminen on epäjohdonmukaista, koska sitä kautta suvaitsevuudella käydään kauppaa pohtimatta asioiden ja vaihdon välineenä toimivan valuutan arvoa. Ilmiöt ja ominaisuudet asetetaan samaan asemaan pohtimatta niiden olemusta. Tosiasiassa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yleisellä suvaitsemisella ja hyväksymisellä ei pitäisi olla mitään yhteistä maahanmuuton tai tiettyjen uskontojen suvaitsemisen ja hyväksymisen kanssa. On nähtävissä, että myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat itse menetelleet täysin epäjohdonmukaisesti omaksuessaan kompensoivan suvaitsevuuden ideologian. He ovat hyväksyneet vaihtokaupan ja alkaneet kannattaa omaksi tappiokseen esimerkiksi maahanmuuttoa ja islamin leviämistä, kunhan he ovat sitä kautta voineet kerjätä ja saavuttaa hyväksyntää tiettyjen poliittisten puolueiden, lähinnä vihervasemmiston piirissä. Tätä kautta heitä on vedetty kuin pässiä narusta.

Kuitenkaan itse ilmiöt eivät ole vertailukelpoisia. Esimerkiksi maahanmuutto ja islam eivät perustu ihmisluontoon eivätkä ole sellaisia historiallisia tai luonnonlakeja, jotka sisältäisivät suvaitsemiseen ohjaavia determinantteja. Sen sijaan näiden asioiden sietämistä ja hyväksymistä pitää arvioida yksinomaan tieteellisin perustein. Kiintoisaa onkin, että kun asioita on arvioitu rationaalisesti, maahanmuutolle ja islamille ei ole voitu osoittaa mitään kiistattomia perusteita eikä oikeutusta toisin kuin esimerkiksi homoseksuaalisuudelle, jonka toteuttamista ja hyväksymistä puoltaa lähes kaikki tieteellinen tieto.

Sen sijaan maahanmuuttoa koskevat päätelmät ovat olleet vähintäänkin kiistanalaisia, eikä islamille ole löydetty tieteellisiä perusteita. Koska islamia ja maahanmuuttoa ei ole voitu osoittaa itseisarvoiksi, niitä on jouduttu arvioimaan lähinnä siltä käytännölliseltä kannalta, mitä moraalifilosofista hyötyä tai haittaa niiden hyväksymisestä olisi. Ja tätä kautta on tultu siihen länsimaissa kirkastuneeseen havaintoon, että haitat ovat varmasti yhtä suuret tai suuremmat kuin hyötynäkökohdat. Tämä näkyy jo siinä, että islam pyrkii kumoamaan suvaitsevuuden olemuksen itsensä, aivan kuten lähes kaikki muukin dogmaattinen uskonnollisuus.

Unohdettu on sekin, että suomalaiset homot ja lesbot ovat syntyperäisiä Suomen kansalaisia, eikä meitä pitäisi eikä tarvitse pyrkiä oikeuttamaan siirtolaisväestöjen siivellä tai sortamaan heidän kustannuksellaan. Valtiollisissa syrjintähierarkioissa meidät on kuitenkin asetettu ulkomaalaisvähemmistöjen alapuolelle, kun vähemmistövaltuutetun toimistokin tunnustaa pelkästään etnisten vähemmistöjen asiat.


Monikulttuurisuus edistää monokulttuuria, konflikteja ja totalitarismeja

Kompensoivan suvaitsemisen ideologian kautta on koetettu edistää myös monikulttuurista yhteiskuntaa. ’Monikulttuurinen’ merkitsee yleensä samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’, sillä kukaan ei voi vilpittömästi kannattaa keskenään ristiriidassa olevia ajattelujärjestelmiä. Niinpä monikulttuuriseen yhteiskuntaan on uskottu päästävän nimenomaan suvaitsemisen kautta.

Mutta suvaitseminen puolestaan lisää konflikteja, kitkoja ja ristiriitoja. Sitä kautta monikulttuurinen yhteiskunta vaatii lisää valvontaa, tarkkailua ja standardisoimista. Monikulttuurisuuden ideologia on omiaan johtamaan yksiarvoiseen yhteiskuntaan: monokulttuuriin. Kympin kysymys onkin, miksi pyrkiä tekemään jokaisesta kansallisvaltiosta monikulttuurisia, kun maailma sinänsä on jo monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista. Kansallisvaltiot pitävät parhaiten yllä omakulttuurisuutta ja sitä kautta kulttuurien moneutta, kun taas monikulttuurisuutta edistämällä ajaudutaan Neuvostoliittoon, jossa kaikki kulttuurit lainehtivat yhtenä viljavana elovainiona.

On siis parempi, että myös konflikteja hallitaan kohtaamalla ne valtakuntien rajoilla eikä siirretä niitä kaduille ja kujille, keskelle kansalaisyhteiskuntia. Monikulttuurisuuden tavoittelussa on kyse merkittävistä kansallisista eduista ja niiden menettämisen uhista. Niinpä suvaitseminen ei olekaan tällaisissa asioissa pelkkää hyväksymistä tai sietämistä, vaan se on pohjimmiltaan välinpitämättömyyttä. Koska politiikassa on kyse vallasta, ulkopoliittisissa linjanvedoissa ei olisi syytä olla välinpitämätön. Kaiken suvaitseminen on johtamassa myös politiikan laadun huonontumiseen ja sitä kautta yhteiskunnallisen hyvinvoinnin heikentymiseen.


Kohteliaisuus loukkaa

Lopuksi voidaan pohtia, mitä suvaitseminen merkitsee poliittisena signaalina: ihmisten asenteiden osoittajana ja symbolisesti. Usein väitetään, että suvaitseminen tuottaa myönteisiä arvoja rohkaistessaan ihmisiä. Toisaalta tätäkin vastaan voidaan väittää ja todeta, että rohkaisun perusteltavuus riippuu tietenkin siitä, mihin on tarkoitus rohkaista: kaavun ja hunnun pitämiseen, sosiaalipalvelujen liikakäyttöönkö vai esimerkiksi väestöjen vaihtoon länsimaissa?

Suvaittujen itsensä kannalta suvaitsemista voidaan pitää nöyryyttävänä asenteena. Jos jotain ihmistä suvaitaan eli siedetään vastoin todellisia asenteita, se merkitsee, että suvaitsijat eivät esiinny totuudellisesti. Ihmissuhteissa onnistumisen ehto on kuitenkin rehellisyys. Jos ei pidä jostakin, se olisi syytä sanoa, sillä muu johtaa valheellisuuteen ja sitä kautta vaarallisille vesille. On siis parempi ilmaista myös kielteisyyttä avoimesti, sillä silloin ihmiset tietävät toistensa asenteet ja voivat kunnioittaa toisiaan. Ainakin he voivat viestiä totuudellisesti. Myönteisten asenteiden ja tunteiden lisäksi myös kielteiset käsitykset ja tunteet olisi syytä näyttää, vaikka poliittisen korrektiuden kahleista kärsivä valheellinen yhteiskunta pyrkiikin kieltämään kaikki negatiivisiksi arvottamansa ajatukset omassa epäfilosofisuudessaan.

Esimerkiksi minä arvostan paljon enemmän sellaisia vihollisia, jotka vihaavat minua avoimesti, kuin sellaisia, jotka salaavat todelliset ajatuksensa ja suvaitsevat eli sietävät minua by smiling faces. Tuskin onkaan kurjempaa ja halveksuttavampaa asiaintilaa kuin olla suvaittu. Uskon, ettei varmaan kukaan ihminen halua olla suvaitsemisen kohde, mikäli vähänkin pysähtyy ajattelemaan suvaitsemisen ilmiötä: se on kerjäläiseksi asettumista ja sellaisena kohtelemista. Jos siis haluat loukata jotain ihmistä, suvaitse ihmeessä häntä. Suvaitseminen tekee ihmisistä Minni Hiiriä. Jos sen sijaan haluat arvostaa jotakuta ihmistä, rakasta, kähmi ja tarvittaessa nussi häntä ilman mitään varauksia tai ennakkoehtoja, sillä yksinomaan paneminen osoittaa vilpitöntä kiintymystä!