Persut, siniset ja sinivuokot

Näyttöjä hallitukseen jääneiden uuvattiministerien ja hallitusyhteistyöstä pois potkittujen perussuomalaisten eroista alkaa kertyä. Uusi Suomi kirjoitti viime viikolla, että perussuomalaisten kansanedustaja Ville Tavio vaatii irakilaisille ehdotonta maahantulokieltoa ja vastustaa 2500 euron paluurahan myöntämistä Irakiin kotoutettaville. Samaan aikaan lehti otsikoi, että Timo Soinin mukaan ”Suomi ei ole maksanut lunnaita eikä maksa”.

Mitä nyt? Liittyvätkö nämä toisiinsa? Ovatko Tavio ja Soini löytäneet yhteisen sävelen?

Klikkijuttujen tarkempi tarkastelu paljasti, että Soini puhui lunnaiden maksamisesta Afganistanissa kaapatun suomalaisnaisen takaisin saamiseksi. Ero oli järkyttävä: ulkoministeri Soini ei halunnut Suomen maksavan lunnaita kidnapatun Suomen kansalaisen ostamiseksi kotiin (lopulta hänet vapautettiin), mutta yhdessä muiden ministerien kanssa Soini tukee paluurahan maksamista irakilaisille!

Perusteluksi lunnaiden maksamatta jättämiseksi suomalaisesta ei kelpaa Soinin taholta se, että kaappaajien vaatimuksiin taipuminen ”kannustaisi uusiin rikoksiin”. Miten hän voi samanaikaisesti tukea turvapaikkaturistien elintason parannusyrityksiä meidän kustannuksellamme, kun pikkusormen antaminen Pirulle voi ohjata tässäkin tapauksessa uusiin yrityksiin ja rikoksiin?

Poliisien some-kohusta

Sinisten lisäksi myös sinivuokoilla on oma lehmänsä ojassa. Rivit ovat rakoilleet poliisikunnan keskuudessa tavalla, joka tuo vastinetta verovaroille – tällä kertaa tahattoman komiikan muodossa.

Sosiaalisen median laareissa kohistiin viime viikolla Poliisiammattikorkeakoulun ylikomisario Jari Taposen ja Helsingin poliisin johtokeskuksen johtaja Jussi Huhtelan kannanotoista, joilla he puolustivat turvattomuutta aiheuttaneiden turvapaikanhakijoiden oikeutta muun muassa koulunkäyntiin.

Kohu käynnistyi, kun kävi ilmi, että Turun marokkolainen terroristi oli viettänyt vuoden eräässä Turun kaupungin yläasteen koulussa. Perussuomalaisten Suomen Uutiset julkaisi aiheesta käydyn tviittiketjun, ja asia sai myös kansainvälistä huomiota hollantilaisen Metro-lehden kommentoidessa sosiaalisessa mediassa loikkimaan lähteneitä sammakoita.

Eniten kansalaisia kuohutti Taposen Twitter-viesti, jonka mukaan ”hyvää se koulunkäynti tekee terroristillekin”, minkä johdosta kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.) hermostui ja lupasi viedä asian poliisijohdolle tutkittavaksi.

Demarivetoinen poliisijohto puolestaan kävi alaistensa kanssa ”rakentavan keskustelun”, mikä yleensä tarkoittaa joko ripitystä tai päänsilitystä – tässä tapauksessa hyväksyntää hallituspolitiikan mukaiselle maahanmuuttolinjalle. Tämä ei siis merkitse, että ”uudella some-linjauksella” poliiseja neuvottaisiin pidättäytymään poliittisista kannanotoista vaan sitä, että ne hyväksytään, kunhan ne ovat myötämielisiä hallituksen ajamalle haittamaahanmuuton haalinnalle.

Hyväntahtoisesti ajatellen Jari Taposen kannanotot voidaan ymmärtää yritykseksi harjoittaa älyllistä jongleerausta ja olla intellektuaalinen. Hänen kriitikoidensa näkemyksiä taas voidaan helposti pitää vain tyypillisenä some-pöyristymisenä.

Taponen voi oppia tapauksesta sen, kuinka pieni tuo sanailun liikkumavara on vakavissa asioissa. Hänen arvostelijoitaan puolestaan voidaan ymmärtää sikäli, että ylikomisario Taposen näkemykset eivät olleet irrallisia vaan jatkoa hänen yleisasenteelleen: hänellähän oli keskeinen rooli myös purettaessa Rautatientorin ”Suomi Ensin” -leiriä, minkä yhteydessä muutamia suomalaisia kohdeltiin kaltoin.

Ilmeisesti poliisit tykkäävät haittamaahanmuutosta ja turvapaikkaturismista, sillä ne työllistävät heitä, aivan kuten on nähty torjuttaessa laittomia rajanylityksiä ja hajotettaessa käännytettyjen palautuksia vastustamaan kokoontuneiden punakaartilaisten mielenosoituksia.

Oikeammilla linjoilla oli poliisin neuvottelukunnan puheenjohtaja, entinen armeijan kapteeni, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja itsekin kaapattuna ollut Atte Kaleva (kok.), joka piti poliisien kannanottoja asiattomina.

Olennaista tapauksessa ei ole kuitenkaan some-kohun silmässä olleiden poliisihenkilöiden toiminta vaan se, millä tavoin poliisi instituutiona kiristää henkistä kuristussilmukkaa suomalaisten ihmisten ympärillä ja asettuu puolustelemaan todellisia uhkatekijöitä. Näyttöä tästä antaa ”Polpoksi” sanotun poliittisen poliisin syntyminen nettiin ja kansalaisten puheisiin kohdistuva kyttäys, joka tuo mieleen totalitarististen kommunistidiktatuurien mielipidekontrollin.

Ongelmana ei ole vain viranomaisten harjoittama kiusaaminen vaan se, miten erottaa parodiatarkoituksessa someen luotu ”vihapuhepoliisi” aidosta. Myöskään kyseinen nälviminen ei ole enää vain lämminhenkistä naljailua vaan ilkeämielistä satiiria, joka on tyypillistä tossun alla oleville yhteiskunnille. Parodioinnista poliisit pitävät itse huolen, mutta itseironiaksi sitä ei voi sanoa, sillä se ei näytä olevan tietoista.

Pohjat argumentaatiossa veti Uuden Suomen toimittaja Minna Karkkola, jonka mielestä poliisit vain provosoituivat ja menivät maahanmuuttokriitikon ansaan Turun terroritapauksen herättämässä kuohunnassa. Mallin asiaan puuttumiseen hän lienee saanut Helsingin Sanomilta, joka vasemmistolaisen politiikantutkijan, Erkka Railon, tuella syytti Jussi Halla-ahoa ”maalittamisesta” Halla-ahon puututtua Jussi Huhtelan tviittailuun.

Sellainen vainoharhainen tulkitseminen, jossa myös poliisien terrorismia suosivat virhekommentit luetaan maahanmuuttokriitikoiden syyksi, on seinähullua panettelua.

Elämmekö poliksessa?

Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat laajalti mukana myös muussa totuudenvastaisessa kampanjoinnissa. Yle kertoi viikonloppuna kaikkien poliisien ylipaimenena toimineen ex-sisäministeri Petteri Orpon (kok.) Facebook-viestistä, jonka mukaan hänen vaimoaan Niina Kanniainen-Orpoa on ”häiriköity” pitkään internetissä. Kirjoituksessa ei kuitenkaan sanottu, mistä kansalaiskritiikki johtuu.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Petteri Orpon juristipuoliso on työskennellyt Maahanmuuttovirastossa, ja lisäksi hän on osakkaana ja toimitusjohtajana lakiasiaintoimisto Lakiverstas Oy:ssä, joka kotisivujensa mukaan keskittyy erityisesti viranomaisvalituksiin. Sivuilla sanotaan muun muassa seuraavasti:

”Lakimiehen apu voi olla tarpeen myös viranomaisasioissa, jolloin omaa oikeutta haetaan esimerkiksi oikaisupyynnöllä tai valituksella. [...] Esimerkiksi hyvän hallinnon perusteet ja hallinnon oikeusperiaatteet ohjaavat viranomaisia päätöksenteossa ja turvaavat yksittäisen kansalaisen asemaa kaikissa viranomaisasioissa. Koska elämme globaalissa maailmassa, Suomen oikeusjärjestyksen tunteminen ei välttämättä enää riitä oikeuksien turvaamiseksi. Tukea oikeuksilleen voi kansallisen sääntelyn lisäksi hakea myös Suomea sitovasta Euroopan ihmisoikeussopimuksesta.”

Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin rivien välissä sanottaisiin, että kyseinen 2015 perustettu toimisto olisi perustettu käsittelemään pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden muutoksenhakuasioita sekä antamaan maksullista oikeusapua.

Vaikka Petteri Orpo onkin kieltänyt tiedon perättömänä ja väittänyt, että hänen vaimonsa tai toimistonsa ei ole ajanut ”yhdenkään kansainvälistä suojelua hakeneen ihmisen asiaa”, tämä ei merkitse, ettei liiketoimintaa olisi alun perin aiottu tai suunniteltu tätä tarkoitusta varten, vaikka se ei olekaan jostakin syystä käynnistynyt. Toimiston liikevaihto oli julkisten tilinpäätöstietojen mukaan vuonna 2015 vain 3000 euroa ja vuonna 2016 vaivaiset 1000 euroa, joten toimisto ei ole ajellut juuri muitakaan asioita.

Tapaus muistuttaa hieman entisen sisäministeri Anne Holmlundin veljen yritystoimintaa, jolla hän osallistui pakolaisbisnekseen saneeraamalla Satalinnan kiinteistöä vastaanottokeskukseksi ja josta MTV3:n 45 minuuttia teki jutun ”Holmlundit ja bisnestä pakolaisuudella” vuonna 2009 (linkki tässä).

Ohjelman mukaan ”porilainen kiinteistösijoittaja ja isännöitsijä Ilkka Holmlund on napannut kiinni ministeriön visiosta”, sillä ”valtio korvaa tulijoiden vastaanotosta koituvat kustannukset täysimääräisesti aina asuintilojen saneerauksesta ja vuokrista tulijoiden taskurahoihin saakka”. Ei siis ihme, että myös Anne Holmlund puolusti voimakkaasti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa ja oli ”huolissaan nuorista maahanmuuttajista” suomalaisten jäädessä heitteille (kirjoitin aiheesta muun muassa jutuissani ”Päivän Holmlund” ja ”Maahanmuutossa kobravaikutus”).

On joka tapauksessa selvää, että kansalaisilla on syytä huolestua ja epäillä myös Orpojen toiminnan puhtoisuutta. Ihmisille syntyy hyvin helposti vaikutelma, että asiat ovat kiertyneet kehälle jääviydenomaisesti. Näin voi käydä, jos ykkössyöttäjä toimii pelipaikalla: ministerin puuhatessa toimistolle lisää asiakkaita omalla maahanmuuttomyönteisyydellään ja heidän valituksiaan käsittelevän toimiston osakkaan työskennellessä saman ongelmakokonaisuuden kanssa Maahanmuuttovirastossa tai oikeuslaitoksessa. Myös ylitarkastajan viralla palkitseminen vaikuttaa nepotismilta.

Selvää on myös se, että virkamiehen asemassa olevan Kanniainen-Orpon sen enempää kuin ministeripuolisonsakaan ei tulisi reagoida heränneeseen arvosteluun juridisilla keinoilla, niin kuin Kannainen-Orpo on toiminut tekemällä rikosilmoituksen erästä asiasta uutisoinutta tahoa vastaan. Länsimaiseen yhteiskuntanäkemykseen sisältyy, että viranomaisten tai poliitikkojen ei tulisi käyttää ensisijaisesti pakottavia tai rangaistuksen uhan sisältäviä keinoja poliittiseen kritiikkiin vastaamiseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ottanut selvän kannan, jonka mukaan julkisella vallalla on velvollisuus pidättäytyä rikosoikeudellisiin keinoihin turvautumisesta varsinkin silloin, kun käytettävissä on muita keinoja vastata perusteettomaankin arvosteluun. Se, joka kiistää kaiken, myöntää kaiken.

Petteri Orpon, jonka mukaan ”pakolaisten motiivien epäileminen on rasismia”, kannattaisi oppia jotain itseltään ja myöskin siitä, että epäileminen yleensä tuottaa tietoa ja tervehdyttää tilannetta. Epäileminen on kansanvaltaisen yhteiskunnan elintärkeä edellytys, jota ilman oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei ole.

Kansakunnan peilin syyttäminen on häikäilemätöntä myös aiheeseen tarttuneilta muilta poliitikoilta. Esimerkiksi Ville Niinistön (vihr.) tapa hehkuttaa ”vihapuheen” käsitteellä edustaa likaista valtapolitikointia. Ylen jutun mukaan hän kiitteli Petteri Orpoa siitä, että ”häiriköinti nousi taas julkiseen keskusteluun” ja sössötti näin:

”On tärkeää, että ei anneta tuumaakaan periksi. Vihapuheella ja rasistisella tai ihmisvihamielisellä kirjoittelulla ei pysty vaientamaan ihmisiä. Se on kaikkein tärkein asia, että jatkamme elämää juuri niin kuin sitä elämme ja puolustamme ihmisoikeuksia.”

Ville Niinistö itse pyrkii vaientamaan ihmisiä kannanotollaan, joka ilmentää syvää halveksuntaa, vihapuhetta ja ylenkatsetta suomalaisuutta, kansanvaltaa ja sananvapautta kohtaan. Hänen tieteellisesti todentamaton väitteensä, että ”vihapuhe kohdistuu paljon kovemmin naisiin kuin miehiin”, edustaa säälittävää yritystä laittautua ritarilliseksi uusherrasmieheksi ja hyödyntää viidakkokuumeisten naisten uhriutumispääomaa.

Yhtä inhottava oli myös Tampereen kommunistiyliopistossa työskentelevän tutkijan Pentti Raittilan samassa Ylen jutussa esittämä marmatus, että kriittisten kansalaisten suita olisi pitänyt tukkia jo aiemmin ja että poliittisen järjestelmän olisi pitänyt harjoittaa tiukempaa sensuuria: ”vaikutusta olisi ollut sillä, jos perussuomalaiset olisivat puuttuneet kannattajakunnassaan rehottavaan puhetyyliin ja hallituskumppanit eivät olisivat katsoneet kielenkäyttöä läpi sormien”. Ylen jutun mukaan ”Raittila uskoo, että vihapuhetta olisi voitu myös suitsia nettivalvonnan ja lainsäädännön keinoin”.

Sellainen yhteiskunnallinen valtarakenne, jossa poliitikot, viranomaiset, media ja tieteen kaavussa esiintyvät vasemmiston agitaattorit sekä muut tyhjää käyvät suut pyrkivät yksissä tuumin suitsimaan kansalaisten taholta pursuilevaa kritiikkiä sensuurin ja kurinpitotoimien avulla, on läpikotaisin sairas. Se takaa vain, että nyky-Suomessa ei eletä ainakaan Platonin filosofisesti perustetussa valtiossa, vaan joudumme elämään Demla-kraattisessa poliisivaltiossa, jota hallitsee valtion poliisi ja jossa Platonin poliksesta muistuttaa poliisiajoneuvon toiseen kylkeen kirjoitettu teksti.

National Action vs. Hope not Hate

Samoista ikävistä asioista kertoo myös Britanniassa käytävä ajojahti, jossa erästä Suomen kansalaisuuden omaavaa miestä koetetaan lavastaa terroristiksi. Ylen uutisen mukaan brittiarmeijan sotilaana toimiva Britannian ja Suomen kaksoiskansalainen on kahden muun henkilön ohella syytteessä sisäministeriön määräyksellä kiellettyyn National Action -järjestöön kuulumisesta.

Näin on lopultakin löydetty suomalainen nationalisti-fasisti-rasisti punavihreän suvaitsevaiston mudanheiton kohteeksi: korottamaan omahyväisyydessä rypevien moraaliposeeraajien jalustaa, jolta he lukevat tuulesta turvoksissa olevia moraalituomioitaan kunnon ihmisten pään menoksi.

Guilt by association -syyllistäminen on mielikuvaterroria, jolla ensin leimataan jokin kansallismielisenä esiintyvä ja tarralappujen liimailulla kauhistuttava brittiläinen kuppikunta ”vaaralliseksi terroristijärjestöksi” ja sitten syytetään suomalaista ihmistä sen jäsenyydestä.

Tällaista assosiaatioharhaa hyödynnetään tietenkin vain syyllistettäessä Euroopan kantaväestöjä, aivan kuten Yleisradion uutinen osoittaa. Sen mukaan myös pelkkä sosiaalisessa mediassa jakaminen ja tykkääminen voi olla rikos.

Maassa, jossa poliittisia järjestöjä kielletään sisäministeriön määräyksillä ja ihmisille luetaan kymmenen vuoden vankeudella uhkaavia syytteitä pippurisumutteiden hallussapidosta, ovat kansalaisten perusoikeudet suuressa vaarassa. Mikäli some-meemien jakaminen tai johonkin järjestöön kuuluminen aletaan nähdä rikoksena ja syyllistämistä perustellaan ”länsimaisten arvojen” turvaamisella, on länsimaisen oikeuskäsityksen periaatteet on heitetty nurkkaan.

Britannian terrorismilakeja sovelletaan etupäässä valkoisiin britteihin, totuuspuhujiin ja maansa miehitystä vastustaviin, kun taas Euroopan mädättäjät, valheelliset panettelijat ja todelliset terroristit päästetään kuin koirat veräjästä. Tästä kertoo Suomen Uutisten juttu ”Vihapuhepoliisi ei osaa arabiaa tai somalia – saavatko radikaalitahot vapaasti mellastaa Suomessa?” – Ilmeisesti saavat, sillä MTV3 kirjoitti Turun terrori-iskun aikoihin, että Supon vastatiedustelupäällikön Seppo Ruotsalaisen mielestä ”terrorijärjestön ihannoiminen ei ole rikos”. Näin sanotaan, jos on kyse jihadistisesta militanttijärjestöstä.

Samoin asia näyttää olevan Britanniassa. Ylen toimittaja Teemu Juhola kirjoittaa, mistä National Action -järjestön kieltäminen puolestaan sai alkunsa: ”Äärijärjestöjä vastustavan Hope not Hate -järjestön mukaan National Action olisi värvännyt toimintaansa lisää jäseniä ja kouluttanut heitä.” Ja: ”Hope not Haten mukaan toiminta on jatkunut aktiivisena National Actionin toiminnan kieltämisen jälkeenkin.” Toimittaja ei yhtään peittele eikä salaa, kumpaa järjestöä hän ihannoi.

Mikä sitten on tuo asiasta kannellut Hope not Hate? – Hope not Hate on Suomen Vares-järjestön kaltainen maahanmuuttoa suosiva äärijärjestö, joka tukee terrorismin yleistymistä Britanniassa, maassa, jossa asiasta saatiin jälleen viime perjantaina näyttöä pommi-iskun muodossa. Hope not Hate on myös rähjäistä anarkismia edustava vasemmistorabulistien mellakointiporukka, jonka tavoitteena on kriminalisoida eurooppalaisten kansallismielisyys ja jota internationalistisen globaalikapitalistin, George Sorosin, ylikansallinen Open Society Foundation tukee rahalahjoituksilla.

On selvää, että rikollisuus lisääntyy rikollistamalla, mutta minulle on filosofina mahdollista hyväksyä vain sellainen, missä on järkeä. Moraalin ja etiikan kannalta mikään sellainen ei voi olla tuomittavaa, mistä ei ole mitään haittaa tai mikä ei ole sinänsä pahaa. Ja vaikka jotakin haittaa tai pahuutta ilmenisi, sekään ei tee teoista tuomittavia, sillä maailmassa ei ole juurikaan asioita, joista hyötyjen lisäksi ei olisi myös jotakin haittaa tai jotka eivät olisi joltakin kannalta arvioitavissa pahoiksi.

Informaation jakaminen maahanmuuton ongelmista ja sen torjuntavaihtoehdoista on kansalaisten perusoikeus, kun taas viranomaisten suhtautumistapa antaa näyttöä mielikuvaterrorin varassa tapahtuvasta kansalaisvapauksien torpedoimisesta, jolla tuetaan länsimaiden haudankaivajien toimintaa.

Kiimaiset poliisit

Kaiken tämän tapahtuessa on vakavasti kiinnitettävä huomiota poliisiviranomaisten, syyttäjälaitoksen ja tuomioistuinten kaksinaismoralismiin ja omaan korruptoituneisuuteen. Rikostoimittaja Rami Mäkinen kirjoitti viime perjantain Ilta-Sanomiin mehevän jutun, jossa tilitettiin entisen huumekomisarion, sittemmin myös huumepomona tunnetun Jari Aarnion oikeudenkäynnin aloituksesta Helsingin hovioikeudessa (verkkoversioita tässä, tässä ja tässä).

Lehden mukaan Aarnio yrittää saada kumotuksi 10 vuoden tuomionsa, joka langetettiin huumerikoksista ja muun muassa prostituoidun kanssa tehdyistä virkarikoksista. Lehti kertoi, että ”syytteiden mukaan Aarnio harrasti Saaran kanssa seksiä virka-aikoina ja edesauttoi tämän prostituutiota asiakasvalintoihin puuttumalla”. Työnsä yhteydessä prostituoituun tutustunut Aarnio myös antoi prostituoidulle vinkkejä siitä, paljonko palveluista kannattaisi pyytää ja miten hoitaa maksuliikennettä.

Voimme jättää Aarnio-vyyhdin hovioikeuden huoleksi, sillä istuntopäiviä on varattu suomalaisen vapautuneisuuden juhlapäivään, ensi juhannukseen, asti.

Huolestuttavaa viranomaisten toiminnassa on heidän pyrkimyksensä ulottaa valtaansa perinteisen toimeenpanovaltansa ulkopuolelle. Sellainen vallanahne byrokratian paisuttaminen on merkki omavaltaisuudesta, itseriittoisuudesta ja sosiaalisesta korruptoituneisuudesta.

Yle kertoi viime kuun lopulla, että Aarnio-vyyhdin yhteydessä alkaneen esitutkinnan perusteella ”[...] useampaa entistä ja nykyistä korkea-arvoista poliisia epäillään virkavelvollisuuden rikkomisesta. Heidän joukossaan ovat Poliisihallituksen entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero, Helsingin poliisilaitoksen entinen komentaja Jukka Riikonen sekä entinen apulaispoliisipäällikkö, nykyinen komentaja Lasse Aapio. [...] Esitutkinnan perusteella on mm. syytä epäillä, että Helsingin poliisilaitoksessa on vuosien 2008–2013 aikana laiminlyöty tietolähteinä toimineiden henkilöiden asianmukainen rekisteröinti poliisin ylläpitämään henkilörekisteriin.”

He siis yrittivät pimittää Aarnion paljastaneet vasikat. Mainitsin jo eräässä puolen vuoden takaisessa tekstissäni valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen joutumisesta rikostutkimuksen kohteeksi ostettuaan syyttäjille koulutusta sukulaisensa firmalta. Kun Nissinenkin on nyt parin viikon takaisen uutisen mukaan pidätetty virasta, voidaan taivastella, kuten Ylen oikeustoimittaja Päivi Happonen, ”kuka luottaa enää poliisiin ja syyttäjään”.

Kysymykseen voi vastata, ”ei kukaan”, ja kurjaa virasta pidättämisessä on vain se, että Nissisen sijaiseksi nousee apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka tällä tavalla palkitaan siitä, että hän on nostellut syytteitä isänmaataan puolustavia Suomen kansalaisia vastaan vielä Nissistäkin innokkaammin. Myös Nissinen oli valmis vainoamaan omia kansalaisiaan ja vaati vankeutta erimielisille samalla, kun hän junaili rahakkaan tilauksen veljensä yritykselle. Kirjoitin syyttäjien toiminnasta aiemmin tässä, tässä, tässä ja tässä.

Kaikille kansalaisille on alkanut vähitellen valjeta, mistä normienvalvontaa varten perustettujen organisaatioiden – poliisin ja syyttäjälaitoksen – ongelmat oirehtivat. Ne kertovat kansallisten toimeenpanoviranomaistemme olevan meille suomalaisille vieraiden tarkoitusperien ja Euroopan unionista satelevan poliittisen ripityksen kuristusotteessa. Yhtäältä se ilmenee virkamieskunnan vallan- ja rahanahneutena ja toisaalta kansalaisiin kohdistuvana kyttäysmielialana ja hyökkäyksinä totuuspuhujia vastaan.

Kyse ei ole siis vain siitä inhimillisestä kaksinaismoralismista, joka identifioituu osaksi normienvalvojien persoonaa heidän kurjan työnsä vuoksi ja jota edesmennyt teatteriohjaaja Jouko Turkka kuvasi nerokkaassa suomalaista metafysiikkaa läpivalaisevassa TV-draamassaan ”Kiimaiset poliisit”.

Omalle ajallemme tyypilliset kaksinaismoralismin ongelmat eivät poistu, ennen kuin nykyisen valheellisuuden pääsyyllinen, Euroopan unioni, ja sen pakottavat valtarakenteet paiskataan historian romukoppaan.

Kiitos muuten Yleisradiolle ”Kiimaisten poliisien” tuomisesta Ylen Areenaan. Tietyistä syistä tuo vuonna 1993 valmistunut ohjaustyö on entistäkin realistisempi ja puoltaa esittämistä 24 vuoden tauon jälkeen, jonka ajan kyseinen produktio oli lukkojen takana tekijänoikeudellisista syistä.