9/11 toteutuu Euroopassa koko ajan

Televisiossa mässäillään jälleen syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskulla ja tehdään se tavalla, josta joku newyorkilainen kosher-McDonald’sissa murkinoiva yliopistointellektuelli voisi sanoa, että tapahtuma on ritualisoitunut ja karnevalisoitunut: sen toistaminen auttaa hallitsemaan jälkitraumaattista stressioireyhtymää. Tässä näsäviisaassa huomiossa ei ole kuitenkaan asian ydin.

Asian ydin on siinä, että TV-performanssien fokus on koko ajan uhrien kurjassa kohtalossa. Näkökulmaa voidaan ehkä puolustaa säälin ja empatian jakamisella, koska se on kaunista ja halpaa. Mutta tällöin tehdään kaksi suurta virhettä. Ensimmäinen on terrori-iskun todellisten syyllisten peittäminen. Ja toinen on huomion siirtäminen pois poliittisen makrotason ongelmista henkilökohtaiselle mikrotasolle, joka helposti vie ihmisten mielenkiinnon.

Pyörittämällä inhimillisesti liikuttavia 9/11-dokumentteja televisiossa yritetään lakaista näkyvistä se ikävä tosiasia, että lähes 3000 välitöntä kuolonuhria ja yli 6000 haavoittunutta vaatineen terrori-iskun syypäitä olivat aivan tavallisista muslimeista radikalisoituneet ääri-islamistit. Heitä tunnetusti johti käärmeensilmäinen arkkitehti Mohammed Atta, jonka kuolinilmoitus julkaistiin suomalaisiin ihmisiin vihamielisesti suhtautuvassa vihervasemmiston äänitorvessa nimeltä Helsingin Sanomat.

Olennaista on, että terrorismin kouriin joutuneiden länsimaiden tilanne ei tule paremmaksi osallistumalla rauhankulkueisiin tai harjoittamalla fiilistelyä sytkäri kädessä loimuten. Tilanne ei korjaannu, vaikka haavoitetut länsimaiset ihmiset kyynelehtisivät muslimien tekemien veriteurastusten vuoksi saavillisen saunavettä terrori-iskuille pystytetyillä itkumuureilla. Kaikki viittaa vain yhteen ongelmaan, jonka Yleisradion, Foxin, National Geographicin ja monien muiden TV-kanavien lähettämät dokumentit koettavat peittää kierittämällä katsojia säälissä ja itsesäälissä. Ja se on islam.

Mikäli islamia on antauduttu käsittelemään terrorismidokumenttien yhteydessä, on argumentaatio ollut poikkeuksetta länsimaita ja länsimaalaisia syyllistävää, eikä ongelmien syyksi ole myönnetty islamin ideologista julistusta. Tosiasiassa islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia, niin kuin länsimaissa ei olisi muslimien harjoittamaa terrorismia lainkaan ilman muslimien läsnäoloa ja muuttamista tänne.

Sen sijaan television propagandaohjelmat opettavat meille, että syy terroriin on väistämättä meissä länsimaisissa ihmisissä, jotka emme ole oppineet palvelemaan muualta tulleita tarpeeksi hyvin. Ja sen vuoksi meidän pitää muka piehtaroida maan tomussa katumuksen kalkkia niellen. Tosiasiassa islam on keskeinen ideologinen tekijä, joka estää muslimien mukautumisen länsimaiseen elämäntapaan, sulkee heidät no-go-vyöhykkeille ja toimii laukaisevana tekijänä, joka katalysoi alistamiensa ihmisten katkeruuden vihateoiksi toisia ihmisiä vastaan.

Totuusministeriön rakkauspuhe

Islam on jättiläismäinen ongelma, joka jätetään suhteettoman vähälle käsittelylle terrorismia koskevissa TV-vuodatuksissa, ja sama näkyy myös poliittisessa todellisuudessa. Viime viikolla kohistiin pääministeri Juha Sipilän koolle kutsumasta lähes neljätuntisesta kokouksesta, jossa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia vaadittiin allekirjoittamaan yhteinen vetoomus niin sanotun ”vihapuheen” kitkemiseksi.

Ylen uutisen mukaan ”[p]ääministeri Juha Sipilä (kesk.) ja muut eduskuntapuolueet ovat julkaisseet yhteisen vetoomuksen, jolla pyritään hillitsemään kiihtynyttä keskustelua Suomen sisäisestä turvallisuudesta ja muun muassa turvapaikanhakijoiden palautuksista.”

Kesärannan oven avauduttua ja käen tultua ulos kellosta sanottiin paperille päätyneessä julkilausumassa muun muassa seuraavaa:

”Esitämme vetoomuksen rauhallisen, tosiasioihin perustuvan ja kunnioittavan keskustelun puolesta. Syyttömiä ei saa syyllistää. [...] Tuomitsemme jyrkästi terrorismin kaikissa muodoissaan sekä kaikenlaisen väkivallan ja vihapuheen.”

Alalaidassa komeilivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajien tai heidän vikarianttiensa harakanvarpaat.

Paha sanoa, mutta minä en olisi laittanut tähän paperiin nimeäni. En olisi, koska (1) siinä ei ole mitenkään määritelty puheena olevia ”tosiasioita” eikä sitä, miten niihin päädytään, koska (2) väite ”syyttömien syyllistämisestä” on jo sinänsä paradoksi ja koska (3) kaikki-kvanttorilla varustettu lause voidaan nähdä blanco-valtuutuksena minkä tahansa teon määrittelemiseksi ”väkivallaksi” tai ”vihapuheeksi”.

Ei ole ihme, että Sipilä kitisi perussuomalaisten Laura Huhtasaarta vastaan eduskunnassa varapuheenjohtajan ilmoitettua pian, että ”Perussuomalaiset tuomitsevat terroristien vihapuheen suomalaisia kohtaan ja länsimaisia arvoja kohtaan”!

Kaiken kaikkiaan Huhtasaari sanoi:

”Radikaalin islamistisen terrorismin uhka Suomessa on kohonnut ja samalla sisäinen turvallisuus on heikentynyt. Käynnissä oleva islamisaatioilmiö etenee koko ajan. Koska islamin normit poikkeavat länsimaisen yhteiskunnan normeista, laajamittainen muslimien maahanmuutto johtaa muslimien eriytymiseen isäntäyhteiskunnasta ja muslimiväestön kasautumiseen omille alueilleen, jossa vallitsevat islamilaiset arvot. Eurooppalaiset johtajat ja poliitikot vain katselevat, kun Euroopan kaupunkien kokonaisia alueita muutetaan ulkomaisiksi vyöhykkeiksi.”

Valtaapitävien pyrkimys sitouttaa oppositiota omiin näkemyksiinsä ei ole tietenkään tuntematonta, ja eduskunnassa on aiemminkin vaadittu puoluejohtajia sitoutumaan eri näköisiin ”rasismin vastaisiin julkilausumiin”. Käytännössä ne ovat olleet oikeutetun maahanmuuttokritiikin vaientamisyrityksiä ja islamisaation vastustamisen tukahduttamispyrkimyksiä, jotka ovat onneksi kaikuneet kuuroille korville.

Järjen vastaista näissä poliitikkojen itselleen, toisilleen tai kansalaisille laatimissa vetoomuksissa, mietinnöissä ja muissa ripityksissä on yritys tuomita yhtä aikaa sekä terrorismi että sen vastustaminen. Se on yhtä epäloogista ja turhaa kuin tuomita syyttömien syyllistäminen, jota ei käsittääkseni tarvitse tuomita, jos johdonmukaisesti ajatellaan.

Toistaessaan mantraansa, jonka mukaan ”me tuomitsemme kaikenlaisen vihapuheen” pääministeri Juha Sipilä näyttää ajattelevan, että viattomien ihmisten murhaaminen olisi yhteismitallinen, vertailukelpoinen ja vakavuudeltaan samanlainen asia kuin sen arvostelu. Tällä tavoin pääministeri on tullut päästäneeksi valtioneuvoston kansliassa raikuvan pierun, jonka luulisi kuuluvan viereisiinkin pytinkeihin.

Kieroa pääministerin paperissa oli pyrkimys ohjata keskustelua väärälle raiteelle. Siinä puututtiin taaskin vain suomalaisten reaktioihin mutta ei terrorismin ja vihan juurisyyhyn, joka on kehitysmaista tulviva haittamaahanmuutto, terrorismi ja islamisaatio – siis juuri ne ongelmat, joiden syntymistä pääministeri ja hänen esikuntansa on kaikin voimin edistänyt.

Tapaus antaa näytön siitä, miten poliittinen valta puuttuu halukkaasti suomalaisten ihmisten sanankäyttöön ja käyttäytymiseen ja määrittelee ne ”vihan” leimaamiksi, vaikka tosiasiassa suomalaisten pyrkimys vastustaa hallituksen lepsua maahanmuuttopolitiikkaa on ollut maltillista, pidättyvää, perusteltua ja oikeutettua.

”Vihapuheeksi” sanottua oman kulttuurin ja turvallisuuden suojelua ei olisi lainkaan olemassa ilman ulkoa tänne pursuilevaa todellista vihaa ja muslimiterrorismia, joten syytä suomalaisten ihmisten nyrkki taskussa latelemiin jupinoihin sopii etsiä tästä ilmiön alkusyystä eikä ihmisten reaktioista. Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi tai vihastuisi kohdatessaan islamilaisen terrorismin muodossa esiintyvää vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta, olisi oman käsitykseni mukaan kylmä, tunteeton ja henkisesti tasapainoton. – Sellainenko pääministeri meillä on?

Hävinneet liittyvät vihollisiin

Yritys tuomita samassa lauseessa viattomien siviilien murhaaminen ja toisaalta kansalaisten sitä vastaan nostama pulina on niin älytöntä, että ajatuskulku helpostikin tyrmää ihmiset omalla kognitiivisella vaateliaisuudellaan. Poliitikkojen menettely joka tapauksessa indikoi kahta asiaa.

Ensinnäkin (1) vallassa olevat poliitikot ovat oman syyllisyytensä tiedostaen menettäneet kykynsä kontrolloida kiistojen osapuolia ja sen vuoksi turvautuvat hätäkeinona keskustelun liennyttelyyn ja laannutteluun. Toiseksi (2) poliittisen eliitin yritys hillitä kansalaisten mielenilmaisuja osoittaa, että he eivät välitä oman kansamme asioista yhtään mitään vaan menevät kriisitilanteessa luopiomaisesti ja maanpetturimaisesti vihollisen puolelle.

Tämä näkyy siinä, että länsimaalaisten ihmisten jouduttua hyökkäysten kohteiksi nämä nilkkipoliitikot eivät suinkaan asetu selvästi puolustamaan omia kansalaisiaan. Sen sijaan he kohdistavat syyttävän sormensa niitä ihmisiä vastaan, joita heidät on valittu puolustamaan mutta jotka joutuvat nyt puolustamaan itse itseään ja tekevät sen paremmin.

Sama linja koskee tietenkin myös useaa muuta kysymystä, jossa oma maamme on ollut taloudellisen terrorin kohteena. Kun Euroopan valtioiden varallisuus ja kansallinen omaisuus on valtioita velkaannuttamalla riistetty pois ja EU-federalistit pyrkivät rimpuilemaan kiristyvästä hirttosilmukasta irti ”yhteisvastuuta” lisäämällä, he toimivat näiden ongelmien edessä saman logiikan mukaisesti.

Olisi virhe kuvitella, että poliitikot, jotka länsimaisiin ihmisiin kohdistuvan kansanmurhan keskellä asettuvat vierasperäisten puolelle, olisivat valmiit puolustamaan omia kansalaisiaan myöskään taloudellisissa taisteluissa.

Päinvastoin: nämä Brysselin enkelit tulevat romuttamaan kansallisvaltioiden toimintakyvyn omalla EU-federalismillaan, maahanmuutolla, kulttuurien ja väestöjen sulauttamisella toisiinsa ja velkojen sekä varojen kuittaamisella yhteisiksi.

Monikulttuurisuuden tuhoisuudesta

Vallassa olevat ministerit eivät ole tietenkään niin älykkäitä, että he olisivat itse keksineet kaiken tämän. Myös he ovat harhaan johdettuja uhreja, mikä muodostanee heille aikaa myöten turvallisen selkänojan, johon vetoamalla he pyrkivät vapautumaan heitä kohtaavista maanpetossyytteistä.

On hyvä muistaa, että Saksan liittokansleri Angela Merkeliä vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta hänen kätilöityään maahan noin miljoona turvapaikkaturistia vuodesta 2015 alkaen – seikka, josta valtamedia ei ole pitänyt suurta meteliä, ilmeisestikin toivoen jatkoa Merkel-mummun etnomasokistiselle kansojenvaihto-ohjelmalle.

Pääsyynä poliitikkojen välinpitämättömyyteen eivät ole kuitenkaan heidän taustansa, jotka ovat kristillisdemokraattisessa, sosiaalidemokraattisessa tai jossakin muussa porvarillisessa tai liberaalissa liikkeessä.

Pääsyy on, että heidät on indoktrinoitu uskomaan marxilaisperäiseen monikulttuurisuuden ideologiaan, joka on sukua eskatologisille paratiisivisioille, progressiivisille lopun ajan narraatioille ja päämäärien valtakunnan odotukselle.

Suuressa Unelmassa ja kristillisessä messianismissa kylpevät länsimaiden poliitikot eivät loppujen lopuksi poikkea pyhää sotaansa käyvistä ääri-islamistisista uskonsotureista. Kristityt vain käyvät tätä sotaa hävitäkseen tahallisesti ja kärsiäkseen oman tympeän sosialistisen solidaarisuutensa merkiksi, kun taas muslimit taistelevat voittaakseen.

Tämän kaiken yläpuolella leijailee kommunismin aave, jonka monet luulivat jo kömpineen takaisin historian tunkkaiseen komeroon, mutta josta se on jälleen levittäytynyt yli Euroopan ”edistyksellisinä” pidettyjen 1960-lukulaisten rappiopoliitikkojen mukana.

Heidän ja EU:n yhteisvaikutuksella on länsimaiden lainsäädäntöön kärsivällisesti ja vähin äänin ujutettu universaalikommunistisia pykäliä ja periaatteita, jotka toimivat kantaväestöjen etuja ja ansaittuja oikeuksia vastaan ja joilla vieraiden kansojen rajanylitykset on tehty mahdollisiksi oman kansan tahdon vastaisesti. Kommunistisilla tasa-arvon ja samanlaisuuden julistuksilla on kriminalisoitu väestöjen vaihdon sanallinenkin vastustaminen, ja resistenssi on määritelty ”rasismiksi”, josta langetetaan vuosi vuodelta ankarampia rangaistuksia.

Mikäli joku 1960-luvulla vaikuttanut Marx-peikon perillinen herätettäisiin syväjäädytyksestä keskelle nykyistä arkitodellisuutta, hänkin varmaan hieraisisi silmiään, kuinka hulluksi meno on yltynyt. Edes Neuvostoliiton harjoittaman painostuksen vuosina rajojen yli harppomiseen ei suhtauduttu kiitollisen vastaanottavaisesti, puolueet eivät vaatineet kansalaisia pidättäytymään kannanotoistaan kirjallisilla vetoomuksilla, eikä poliittisten mielipiteiden sanomisesta kirjoiteltu rapsuja, ainakaan lännessä. Arvostelukyvyn säilyminen johtui siitä, että oli selvä viholliskuva, jota vastustaa, mutta nyt viholliskuvan määritteleminen on kielletty.

Välinpitämättömyyden leviämisestä voi perimmältään syyttää sosialismin, marxismin ja feminismin myötä lisääntynyttä älyllistä veltostumista ja EU-indoktrinaation opettamaa henkistä laiskuutta, joiden vuoksi myös liberalismin hedelmät ovat tulleet syödyiksi pois omahyväisen, vastuuntunnottoman ja syy- ja seuraussuhteita ymmärtämättömän pullamössöpoliitikkosukupolven hopeavadilta.

Länsimaisten poliitikkojen raukkamaisuus ja heidän taipumisensa puolustamaan omia vihollisiaan tässä kansakuntien välisessä sodassa ei ole tietenkään pelkkä tyyliseikka. Se on merkki samasta laissez-fairesta, jonka mukaisesti kaikkialla yhteiskunnassa soi taustamusiikkina flow ja jossa pienimunaiset johtamiseen kykenemättömät nössöpoliitikot suhtautuvat käsistä karkaaviin ongelmiin löysin rantein: rauhoitellen, tyynnytellen, hilliten ja keskittyen opportunistiseen oman selustansa varjeluun EU-kollegojensa silmissä.

Hillitöntä peppukipuilua potien ja alistuvasti hymyillen nämä punapersepaviaanit perääntyvät lopulta omiin piiloihinsa, sillä sosiobiologisten havaintojen mukaan hymyilyyn tarvittavan zygomatigus major -lihaksen kiristyminen kertoo kädellisillä nimenomaan alistumisesta. Alfaurokset puolestaan hyppivät apinanleipäpuissa kuukusiaan kaivellen ja rintoihinsa lyöden.

Sakkoa yhteiskunnallisen hyvän puolustamisesta

Kuten jo aiemmissa kirjoituksissani totesin, vaarallisinta tässä länsimaista yhteiskuntaa murentavassa kurjistamiskehityksessä on yhteiskunnan vetäytyminen huurteeseen, minkä uhrina puolestaan on järki.

On syytä palauttaa mieleen, että hallitusohjelmassa muhii jo vuonna 2015 tehty ehdotus, jonka mukaan tuomioistuinten työtaakkaa kevennettäisiin pudottamalla alioikeuksista rangaistusmääräysmenettelyn piiriin sellaiset rikosasiat, joista voi saada sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Tämä tarkoittaa, että hallitus aikoo alentaa rankaisemisen kynnystä antamalla poliisille oikeuden sakottaa kansalaisia sellaisissa asioissa, jotka vielä nykyään käsitellään tuomioistuimissa puolustuksen paikalla ollessa.

Jatkossa poliisi voisi kirjoittaa sakon esimerkiksi ”sopimattomina” pitämistään sanoista. Korkeiden kustannusten vuoksi monikaan ei vaivautuisi kävelemään sakkolappu kädessään oikeuteen apua hakemaan, joten on todennäköistä, että suuri osa rangaistuksista jäisi voimaan. Koska rangaistusmenettelyä ei voi vastustaa eikä omaa kantaansa puolustaa sakkoa langetettaessa, tämä puolestaan avaisi tien viranomaisten mielivallalle. Juuri sitä pohjustaakseen valtiovalta perusti 200 uutta ajatusrikospoliisin virkaa kansalaisten nettikäyttäytymistä kyttäämään.

Sakkomenettelyn laajentamisen perusteeksi ei kuitenkaan kelpaa se, että alioikeudet ovat ruuhkautuneet. Nehän ovat ruuhkautuneet juuri siksi, että myös niihin on kaiken järjen vastaisesti viety mielipiteidenvaraisia juttuja, ja on käyty poliittisia näytösoikeudenkäyntejä sekä vietetty kunnianloukkausten kansanhuveja, joista on tullut yksi uhripääomaa ja itsen marttyyrisointia hyödyntävä vihervasemmistolaisen ilkeilyn ja kiusanteon muoto.

Myös tämän peittelemättömän narsismin ja nymfopossumaisuuden kautta on syntynyt huonoa näyttöä tavasta, jolla länsimaista oikeusvaltiota nakerretaan vähä vähältä palasiksi, ja syyn tähän mädätykseen on luonut maahanmuuton ja monikulttuurisuuden mukana lentoon lähtenyt konfliktien kasvu sekä siitä johtuva kansakuntien jakautuminen. Olisi kuitenkin suuri virhe kuvitella, että rankaisemalla mielipiteiden ilmaisuista voitaisiin estää niitä syntymästä tai ylipäänsä vaikuttaa kansalaisten tahdonmuodostukseen.

Jo filosofi Adam Smith julisti aikoinaan, että suhteessa ajatuksiinsa ja sanomisiinsa jokainen ihminen on oman itsensä täydellinen valtias, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole oikeutta siihen puuttua. Tämä on nimittäin kaiken sanomisen oma idea, ja myös kantilaisen etiikan mukaan ihmisten tahdonmuodostus on itseisarvoinen ja henkilökohtainen asia, jonka tulee olla hallitusvallan ja tuomiovallan ulottumattomissa. Ihmisten tahtohan on poliittisen vallan suvereeni subjekti eikä sen objekti, niin kuin kommunismissa ajatellaan, eikö vain?

Myös minulla on mielipiteitä monista asioista, mutta en tohtisi väittää, että juuri minun mielipiteideni tai vaatimusteni vuoksi pitäisi rangaista muiden mielipiteistä. Vastaavalla tavoin muutamat juristienplantut ja puoliksi oppineet tieteen politrukit vaikuttavat kuitenkin ajattelevan omassa roolissaan.

Täällä Pariisi

Samanaikaisesti kun viranomaisvalta vie suurta osaa kansasta kuin sikaa korvasta, Pariisin yliopiston professori Guy Millière paheksuu, miksi ”Länsi-Euroopan maiden johtajat vaativat islamilaiseen terrorismiin tottumista”. Gateston-instituutille laatimassaan artikkelissa (julkaistu 5.9.2017) hän tilittää laajasti, miten länsimaiden poliitikot ja mediat ovat menneet muslimien puolelle terrori-iskuja käsitellessään ja hylänneet länsimaiden kantaväestön näkökulman kokonaan (referaatin kirjoituksesta voi lukea tästä).

Professori Millière painottaa, että kaikkialla Euroopassa suuttumuksen ilmaisut on tunnollisesti syrjäytetty. Kehotukset liikekannallepanoon ja ylipäätään mihinkään vakavaan muutokseen maahanmuuttopolitiikassa tulevat vain niiltä poliitikoilta, joita ylimielisesti ja pilkallisesti luonnehditaan ”populisteiksi”. Jopa vähäisinkin islamin arvostelu herättää välittömästi lähes yksimielisen suuttumuksen ja närkästymisen valtapoliitikkojen ja median riveissä, jatkaa hän.

Erityisen raivokasta on länsimaalaisten itsepuolustusta vastaan hyökkääminen ollut muslimien keskuudessa. He ovat järjestäneet mielenosoituksia islamin puolustamiseksi ja vaativat Barcelonan terrori-iskun jälkeen tiukempia toimia kasvavaa islamin vastustusta kohtaan.

Näissä tilaisuuksissa he ovat väittäneet olevansa terrori-iskujen ”pääuhreja” mutta eivät ole selvästi julistaneet tuomioita militanttimuslimeille tai sanoutuneet irti terroristisesta ääri-islamismista. Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja muuta islamia, vaan on yksi islam.

Nähdäkseni länsimaiden hyväuskoiset hölmöt tekevät itselleen karhunpalveluksen kiljumalla ”me emme pelkää” tilanteessa, jossa muslimien pitäisi huutaa suureen ääneen ”me emme radikalisoidu”! Muslimit ovat tämän ongelman länsimaihin tuoneet, joten heidän pitäisi se omasta piiristään korventaa pois.

Lohduton on professori Milliéren analyysin tulos. Hänen mukaansa Euroopan johtajat ovat luopuneet oman kulttuurinsa puolustamisesta. Euroopan nykyisten johtajien mukaan kaikkia kulttuureja on pidettävä samanarvoisina tilanteessa, jossa ääri-islamistiset muslimisaarnaajat ovat saapuneet Eurooppaan vahvistamaan muslimien vihaa.

Millièren mielestä Euroopan johtajat kyllä näkevät ja ymmärtävät, että väestörakenteellinen katastrofi on tapahtumassa, ja he tietävät, että kahdessa tai kolmessa vuosikymmenessä islam hallitsee Eurooppaa. Muslimeille he esittävät toiveita kaikesta muusta islamista poikkeavan ”eurooppalaisen islamin” synnyttämiseksi tietämättä, että oikeauskoisuudesta ei ole poikkeuksia. Kantaväestöille he sanovat, että eurooppalaisten pitää oppia elämään terrorismin kanssa.

Islamin ja terrorismin yhteyksistä

Guy Millièren on nähdäkseni toivotonta ja turhaa taivastella, miksi terrori-iskuja ei pystytä estämään. Myös Millière toki tietää, miksi länsimaiden johtajat eivät syytä islamia terrorismin leviämisestä: hänen mukaansa poliitikkojen itse säätämät lait ovat tehneet terrorismin leviämisen mahdolliseksi!

Milliéren tekemät havainnot ovat varmasti oikeita, mutta niitä leimaa samanlainen sivustakatsojan rooli kuin terrorismia kuvailevia TV-dokumenttejakin. Osoittelemalla yksipuolisesti taaskin vain länsimaisia poliitikkoja ajaudutaan helposti ajattelemaan, että vikaa on vain länsimaalaisissa poliitikoissa ja turvallisuusviranomaisissa. Oikea kysymys olisi: miksi muslimit käyttäytyvät kuin vesikauhuiset eläimet?

Palaan jälleen lähtökohtaan: islamilaista terrorismia ei olisi ilman islamia. Juuri islam on se tekijä, joka yhdistää noin 98 prosenttia maailman terroriteoista (Wikipedian ajantasainen luettelo tässä). Terrorismin syy on länsimaissa leviävä syöpäkasvain, islam, joka myrkyttää nuorison mielen. Se kääntää myös länsimaiden kantaväestön vihaamaan toinen toistaan tavalla, jolla väkivaltaan perustuva terrori muuttuu poliittiseksi terrorismiksi.

Tavallaan olen samaa mieltä siitä, että ”ei pitäisi antaa pelolle valtaa”. Ei todellakaan pitäisi. Ei pitäisi antautua ajattelemaan, että islamin tuottama hirmuinen ongelma ja länsimaisiin ihmisiin kohdistuva kansanmurha olisi estettävissä tai hillittävissä nostamalla kädet ylös ja varomalla artikuloimasta ongelmien alkujuurta rehellisesti. Sen sijasta olisi taisteltava yhteiskunnallisen totuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Ranskassa tehtiin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen tutkimus, jossa todettiin, että nuori muslimi omaksuu radikaaleja uskomuksia neljä kertaa todennäköisemmin kuin kristitty nuori. Lukiolaisista muslimeista 33 prosenttia piti ”hyväksyttävänä” ”osallistua väkivaltaisiin toimiin ajatustensa edistämiseksi”, toisin sanoen kolmannes heistä piti terrori-iskuja hyväksyttävinä iskujen tapahduttua.

Lukiolaisista muslimeista 20 prosenttia oli samaa mieltä väitteestä, että on ”hyväksyttävää kannattaa omaa uskontoaan myös asein”. Kyselyyn osallistuneista 6824 lukio-opiskelijasta 24 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi Charlie Hebdon iskussa tehtyjä murhia. Kyselyyn osallistuneista 21 prosenttia kieltäytyi tuomitsemasta jyrkästi myös Bataclanin teatterissa 13.11.2015 tapahtunutta verilöylyä, jossa teurastettiin 89 ihmistä osana 130 ihmishenkeä vaatineita Pariisin terrori-iskuja.

Koska viimeksi mainitut prosenttiosuudet ovat lasketut kaikista kyselyyn vastanneista, on syytä olettaa, että muslimien keskuudessa terrorismin kannatus on vielä paljon korkeampaa. Periaatteessa se voi lähestyä jopa sataa prosenttia, sillä muslimeja kaikista vastaajista oli 25 prosenttia. (Oikean Median raportti aiheesta tässä.)

Tutkimuksen tulos on yhdensuuntainen vuonna 2006 tehdyn Pew Global Attitudes -tutkimuksen kanssa, jonka mukaan 42 prosenttia Ranskassa asuvista 18–29-vuotiaista muslimeista piti itsemurhaiskuja toisinaan oikeutettuina. Britanniassa lukema oli 35 %, Saksassa 22 %, Espanjassa 29 % ja Yhdysvalloissa 26 %.

Tämä kaikki viittaa siihen, että islamisaation ja terrorismin lisääntymisen välillä on selvä yhteys ja että maltillisten muslimien yhteisö tarjoaa joka tapauksessa terroristiselle islamille jalansijan länsimaissa. Esimerkiksi Gateston-instituutin tutkija Soeren Kern raportoi 3.9.2017, että Euroopan muslimien joukossa lymyilee tätä nykyä peräti 50 000 jihadistia.

Niinpä ei tarvitse ihmetellä Royal Institute of International Affairs -tutkimuslaitoksen saamaa tulosta, jonka mukaan eurooppalaisten ihmisten enemmistö haluaisi kokonaan lopettaa maahanmuuton islamilaisista maista. Miten siis olisi nollatoleranssi islamille ja muslimien maahanmuutolle, jota muiden muassa Angela Merkel jatkaa ”perheenyhdistämisten” suojissa: yön pimeydessä lentokentillemme laskeutuvilla ihmissalakuljetuksilla?

On vaikea sanoa, kuinka oikeaksi osoittautuu Laura Huhtasaaren blogikirjoituksessaan mainitsema teesi ”Otetaan Suomi takaisin” maailmassa, jossa mitään ei yleensä takaisin saa. Voisi olla viisaampaa pitää jotakin alun perin itse.

9/11, nyt!

Väitteeni on, että syyskuun yhdennentoista päivän terrori-isku on käynnissä Euroopassa koko ajan. Hallitukset puolestaan reagoivat patriot acteilla, jotka kiristävät kontrollia ja johtavat kansalaisvapauksien nipistelyyn ja näpistelyyn islamin aiheuttaman uhan vuoksi tai sen tuella.

Poliitikkojen pyrkimyksillä tukkia islamisaatiota, terrorismia ja haittamaahanmuuttoa vastustavien suita ei ole kerta kaikkiaan mitään perustetta. Ei ole myöskään oikeutusta yrityksillä lavastaa valtakunnassa leviävää totuuspuhetta ”vihapuheeksi”.

Yhtä perättömiä ja perusteettomia ovat olleet syyttäjäviranomaisten yritykset pelotella kansalaisia rikoslain ideologisilla lainkohdilla, poliittisilla oikeudenkäynneillä ja käsissään heiluttelemillaan syytekirjelmillä. Niiden takana asuu eräs valtava ajatusvirhe, jota ei ole sen koon vuoksi huomattu.

On erehdytty ajattelemaan, että yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja ihmisten poliittisista kannanotoista pitää tuomioistuinten päättää. Ei ole ymmärretty, ettei asiassa vallitse mitään sellaista yhtä totuutta, johon ihmiset pitäisi tai voitaisiin pakottaa sen enempää juristien nuijilla kuin poliitikkojen vetoomuksillakaan.

Näyttää siltä, että tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, joista toisen muodostaa kantaväestön kokema todellisuus, ja toisen maahanmuuttajamuslimien sekä punavihreässä kuplassaan elävien poliitikkojen todellisuus.

Näiden kahden yhteiskunnallisen todellisuuden tulkintalinjan tai rinnakkaisen näkökannan oikeutuksesta eivät voi viimeksikään päättää sellaiset viranomaiset, jotka ovat aina kuin automaattisesti valtiovallan puolella ja käyttävät ”totuuden” esiin saamiseen rangaistuksen uhkaa.

Pyrkimys oikeuden tuomioiden vaatimaan mielipidekonformismiin viittaa haluun omistaa totuus. Siten se kertoo juuri sellaisesta totalitarismista, jota myös islamin totuus edustaa, toisin sanoen kurinpidollista ja normatiivista pakottamista vallankäytöllisen ideologian alaisuuteen.

Poliitikkojen ja intellektuelleina itseään pitävien täytyisi ymmärtää, että jokainen uskontokunta saa sellaista palautetta, jota sen edustama brändi yhteiskunnassa ansaitsee. Mikäli ei sitä kestä, pitää parantaa omaa käytöstään eikä olla raakkumassa mielipidepoliiseja apuun.

Sillä tavalla toimiessaan länsimaiden idealistiset poliitikot ja heidän suojelemansa kiilusilmäiset terroristit tulevat ilmentäneiksi pelkkää fanaattisuutta. Ja fanaatikko on Winston Churchillin mukaan ”ihminen, joka ei pysty muuttamaan mieltään ja kieltäytyy vaihtamasta aihetta”.