Monikulttuurinen Suomi: kaikki kaikkia vastaan

Yhteiskunnassa käy aika ajoin niin, että jokin proggis menettää merkityksensä. En tarkoita, että Suomen itsenäisyys olisi menettänyt arvonsa. Mutta tarkoitan, että sen merkitys on pyritty mitätöimään globalisaation ja EU-federalismin pyörteissä. Tämän seurauksena myös itsenäisyyspäivän juhlistamisesta on tullut entistäkin enemmän pelkkä kuori ja kulissi.

Eipä itsenäisyyspäivän vietto ole koskaan mikään kansanjuhla ollut, ainakaan silloin kun se on nähty niin sanotun Linnan juhlien valossa. Se on ollut hyvinvointiporvariston ja samppanjasosialistien sekä kaviaarikommunistien yhteinen konsensustapahtuma.

Nykyisin itsenäisyyspäivän vietto on näiden tahojen eliittitapahtuma siksi, että he kaikki ovat asettuneet puolustamaan monikulttuurisuuden ideologiaa sekä harjoittamaan kansallisvaltioiden mitätöintiä. Asenne on sama kuin aikana, jolloin monikulttuurisuudella oli vielä vanha nimi: kommunismi.

Asia on entistä, mutta valhe on uudessa paketissa. Ennen sen nimi oli liennytys tai idänpolitiikka. Väestöpolitiikkaa tekevästä EU:sta on tullut pahempi kuin YYA, sillä yhteistyö ja avunanto eivät tuoneet sentään ketään pakolla rajan yli.

Väitteeni on, että suomalaisilla oli autonomian aikana enemmän itsenäisyyttä kuin EU-ajalla. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa, toisin kuin EU-maiden kansalaisilla nyt miltei on. Suomea hallitsi senaatti, ja keisari-suuriruhtinas teki päätöksensä duuman ohi senaatin esitysten mukaan. Toisin on EU:ssa, johon kuuluessamme kolme neljäsosaa lainsäädännöstä on direktiivien määräämää. Ennen meillä oli oma raha, keskuspankki, maatalous ja tullilaitos, toisin kuin nyt EU:ssa, jossa tullimaksutkin humahtavat valtioliiton kassaan.

Kansalaisten eripura on arkipäivää kaduilla ja kujilla, sillä eriarvoisuus on kasvanut taloudellisen polarisoitumisen myötä. EU:n tuputtamaa maahanmuuttoa koskevan erimielisyyden vuoksi nykyisin ei mahduta juhlimaan yhdessä edes itsenäisyyttä samoilla pihoilla, ja vasemmisto tulittaa itseään nilkkaan huutaessaan maahan lisää pakolaisia. Vasemmisto haluaa ymmärrettävästi ”jakaa” oman köyhyytensä, mutta vertauskuvasta ei ole mitään vieraille jaettavaksi.

Tampereen yliopistossa toimivan professori Juho Saaren on turha nössöttää, että ”osa suomalaisista eivät enää koe olevansa samassa veneessä”. Mikäpä ihme tuo, kun Saari itse vuonna 2015 valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajalle Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään? Ja tämä laittoi sen lehteen.

Valhe jatkui Yleisradion jutussa ”Suomi selviäisi 100 000 turvapaikanjakijasta, miljoona olisi jo liikaa” jossa sata tuhatta tulijaa saatiin näyttämään maailman mittakaavassa vähäpätöiseltä. Sisäministeriön Inforglobelta tilaama selvitys oli toteutettu verkkokyselynä, johon vastasi ministeriön hallinnonalan virkamiehiä ja asiantuntijoita, suurin osa heistä vihervasemmiston jäsenkirjalla nimitettyjä mokutuksen ammattilaisia.

Sen asemasta, että tutkimuksissa kysyttäisiin, kuinka Suomen kansa voitaisiin pelastaa hukkumasta muukalaisten invaasioon, näissä tendenssimäisissä selvityksissä lähtökohtaisesti hyväksytään maahantunkeutujien miehityshanke, ja kysymyksenasettelu keskitetään siihen, kuinka ongelmasta selvitään. Ratkaisuksi tarjotaan ”yhteiskunnallista vuoropuhelua”. Sen sijaan siihen ei vastata, miksi koko kansamme pitäisi pilata maahanmuutolla, joka edustaa promillea maailman väestöstä mutta riittää tuhoamaan oman väestömme ja taloutemme kokonaan.

Totuus on, että jo 30 000 tulijaa aiheuttivat 1,5 miljardin loven budjettiin, synnyttivät suuren velanottotarpeen, johtivat leikkausesityksiin suomalaisten asumistuesta, opintotuesta, monista muista sosiaalieduista ja tietenkin myös yliopistojen toimintamenoista, sekä laittoivat kuntien asuntotoimen kaaokseen. Maahanmuutto-ongelmaa ei ole vieläkään ratkaistu, vaan se on hukutettu eri hallinnonalojen budjetteihin pysyvinä kuluina.

Monikulttuurinen Suomi on sellainen, jossa kaikki ovat kaikkia vastaan. Siksi ei pidä tehdä politiikkaa, jolla kylvetään ristiriitoja ja hajotetaan kansallista konsensusta. Poliittisiksi johtajiksi pitäisi nimittää kunnialliset poliitikot aivan niin kuin professoreiksi pitäisi laittaa totuudelliset ihmiset eikä kaikenlaisia opportunisteja ja muita patustelijoita, joista kabinetit nykyisin koostuvat.