12. huhtikuuta 2018

Valtamedia vaikenee terrori-iskun suomalaisuhreista


Kun Turun terrori-iskusta syytetty Aberrahman Bouanane astui äskettäin oikeuden eteen, hän kertoi halunneensa leikata irti ihmisten päitä. Kun Helsingin yliopiston dosentti ja Eurooppa-tutkimusverkostoon palkattu asiantuntija Leena Malkki arvioi tapahtumia viime syksynä, hänellä oli suuria vaikeuksia myöntää, että kyse olisi ollut terrorismista.

Sen sijaan hän ohjasi kansalaisia olemaan ”pelkäämättä” ja kieltäytymään seuraamasta maailman tapahtumia: ”Jos terrorismi alkaa liiaksi ahdistaa, kannattaa sulkea tietokone ja televisio sekä suunnata huomio välillä muihin asioihin. Useat tutkimukset viittaavat siihen, että terrorismi pelottaa enemmän niitä, jotka seuraavat tiiviisti iskuja koskevaa uutisointia.” Oikeassa hän tuli olleeksi lähinnä siinä tunnustuksessaan, että ”me emme vielä tiedä mitään”.

Kirjoitin jo tuolloin median tavasta nyplätä sankaritarinaa iskusta epäiltyjen kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluville ja jättää suomalaisuhrien ja heidän avukseen rientäneiden suomalaisten sivullisten osuus huomiotta. Sama järjestelmällinen mielipiteiden muokkaus näyttää jatkuvan yhä.

Sekä Iltalehti että Ilta-Sanomat kirjoittivat eilisissä paperinumeroissaan vain iskussa haavoittuneen Britannian kansalaisen ja Ruotsissa asuvan Hassan Zubierin kärsimyksistä. Syytetty, joka on oikeudenkäynnissä paljastanut haluavansa tehdä Suomesta islamilaisen valtion, sanoi nähneensä Zubierin ”toisen uskontokunnan edustajana”. Tämä ikään kuin selittää kaiken.

Vaikka muiden uhrien poissaoloa oikeudenkäynnistä perusteltiinkin sillä, että he eivät halunneet tulla paikalle, on median vaikeneminen heidän roolistaan omituista. Erikoista yleensäkin on, minne terrorismin länsimaalaiset uhrit ja heidän omaisensa ja läheisensä katoavat mediasta.

Kun pelkästään Ranskassa on surmattu tai haavoitettu viime vuosina useita satoja länsimaalaisia ihmisiä, on hämmentävää, että mikään valtavirran tiedotus- tai toitotusväline ei seuraa heidän verivanojaan ja tee heistä todellisuutta läpivalaisevia juttuja. Luulisi, että vähintään Alibin ja Seiskan tapaiset julkaisut olisivat kiinnostuneita asioista ja tekisivät suomalaisten uhrien elämästä raportteja tyyliin ”mitä heille kuuluu tänään”. Heitä eivät kuitenkaan seuraa paparazzit heidän käydessään noutamassa laatikolta postia. Median vaikeneminen on systemaattista ja arvatenkin tarkoituksellista.

Asiasta jää peittelyn, salailun ja sensuurin vaikutelma. Tulkintoja on kaksi. Valtamedia nostaa terroristien kanssa samaan etniseen viiteryhmään kuuluvat uhrit esille, koska se auttaa mediaa pehmentämään ja peittelemään sitä muutoin jyrkkää ja todellisuudessa itsessään vallitsevaa seikkaa, että muslimiterroristit suuntaavat iskunsa länsimaita ja niiden ei-islamilaista kantaväestöä vastaan. Toiseksi on mahdollista, että tekijöiden kanssa samantaustaisia uhreja korostetaan siksi, että se auttaa mediaa sen omassa terrorisminvastaisessa informaatiosodassa, kun iskujen suunnittelijoille voidaan tätä kautta viestittää, että uhriksi voi osua myös joku hurskas hengenveli.

Olipa viestinnän tarkoitusperän kanssa niin tai näin, uutisointia leimaa joka tapauksessa ”yhteiskuntavastuullisen”, ”sananvastuullisen” ja ”vastuuvalheellisen” journalismin sävy.


Aiheesta aiemmin:

Terrori-iskun jälki-impact
Mitä iloa iskuista? Terrorismi ja ”positive thinking”
Valhemedian likaiset legendat
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Me emme tarvitse sharia-murhaajia