Islamkirja loppui kaupasta kuin hehkulamput sosialismista

Evp-kapteenin ja Helsingin nykyisen kaupunginvaltuutetun Atte Kalevan kovin tapaus lienee se, kun hän joutui vaimonsa kanssa al-Qaidan panttivangiksi Jemenissä tultuaan siepatuksi Sanassa. Hänen pelottomasta vaaran vyöhykkeelle hakeutumisestaan voisi kuka tahansa pinssieversti lausahtaa, että ”Te olette rohkea mies”.

Jostakin syystä Kalevan sotilasura ei jatkunut. Hän pääsi kuitenkin kokeilemaan, miltä sharia-lain alaiseen muslimivaltaan sopeutuminen vaikuttaa länsimaalaisen koe-eläimen näkökulmasta.

Kulkiessani Kampin Suomalaisen Kirjakaupan ohitse huomasin, että Otava on julkaissut Atte Kalevan teoksen Jihad ja terrori, ja kirja oli kohonnut myytyjen teosten listalla toiseksi. Kun olin seuraavana päivänä menossa raha kädessä kirjaa ostamaan, se oli viimeistä nidettä myöten kadonnut hyllyistä ja ilmeisesti myyty loppuun.

Niinpä en voi nyt arvioida teosta. Joudun tyytymään vain aiemmin lukaisemaani takakannen tekstiin, joka löytyy myös kustantajan esittelystä täältä. Sen mukaan ”Jihad ja terrori tarjoaa maltillisen, kiihkottoman ja asiantuntevan yleiskatsauksen jihadismin historiaan ja terrorististen organisaatioiden kehitykseen”.

Minun silmääni pisti turvasana ”maltillinen”. Se toi mieleen sosialismin ajan sanankäytössä suositun käsitteen ”uudistusmielinen” tai ”reformistinen”. Niihinkin liittyi, että kannanottaja ei sanonut oikeaa mielipidettään sosialismista eikä varsinkaan tunnustanut haluavansa kumota järjestelmää kokonaan vaan vain hillitysti uudistaa sitä. Hän oli siis maltillinen, mutta uskollinen järjestelmälle kuitenkin.

Kun kustantajan täytyy korostaa teoksen olevan ”maltillinen”, se kertoo, että kirjoittaja joutuu rajoittamaan itseään tai että häntä pidätellään. Minulle sanan ”maltillinen” käyttö vihjaa, että kaikki sanottu ei taida edustaa kirjoittajan näkemyksiä ihan sellaisina kuin ne ovat.

Nykyisin ei riitä, että muslimin toivotaan olevan maltillinen, vaan myös islamkriitikon toivotaan olevan maltillinen välttääkseen kiusalliset kinkerit, joissa ihmiseltä tivataan, ”oletko islamin asiantuntija” (todellinen asiantuntija katselee asioita aina kriittisesti ulkoapäin eikä siten voi koskaan olla himokkaimpien islamofiilien tarkoittamalla tavalla asiantuntija).

Huomiot ohjaavat myös laajempiin ajatuskulkuihin. On tietysti hyvä, että kustantajat julkaisevat islamin väkivaltaisuutta käsitteleviä kirjoja. ”Maltillisuuden” korostaminen antaa kuitenkin näyttöä kaksinaamaisesta suhteesta monikulttuurisuuden ideologiaan ja islamiin. Olisiko mikään kustantaja julkaissut täsmälleen samaa tekstiä, jos sen kirjoittaja olisi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Laura Huhtasaari tai vaikkapa minä? Ei varmasti (korjatkaa, jos olen väärässä).

Myös julkaisupolitiikassa on kyse ihmisten karsinoimisesta ”maltillisiin” ja muka-radikaaleihin, joista lavastetaan olkiukkoja kaiken pahan töhrimiseksi heihin.

Kokoomus on Suomessakin nykyisin ”maltillinen”, ei kansallinen, kuten ennen. Henkisiksi ruotsalaisiksi taannuttuaan on kokoomuslaisten enemmistö mennyt pysyvään vikasietotilaan ja pyrkii näyttäytymään näennäisen kansallismielisenä, vaikka puolueessa ei ole pitkään aikaan ollut merkkiäkään isänmaallisuudesta tai siitä, että puolue ajaisi Suomen etuja, jotka on uhrattu globalisaatiolle, monikulttuurisuudelle, EU-federalismille ja maahanmuutolle, eikä puolueen linjaa voi erottaa vasemmistosta.

Jotta liberaalina esiintyvä oikeisto olisi voinut säilyttää toimintakelpoisuutensa vasemmiston sanelemien ehtojen pelissä, sen on täytynyt irtisanoutua kaikesta kansallismielisyydestä ja julistaa olevansa vasemmiston ihanteiden kannalla. Juuri siitä sikiää ”maltillisuuden” korostaminen.

Leimautumista pelkäävät porvaripuolueet tuomitsevat ankarasti aidon kansallismielisen oikeiston vain yhdestä syystä: vasemmiston harjoittama pitkäjänteinen propagandatyö on saanut näyttämään kaiken isänmaallisuuden ja maahanmuuttovastaisuuden äärioikeistolaisuudelta tai jopa fasismilta, joka on torjuttava maltillisuuden magialla.

Juuri tästä syystä trumpilainen oppositio, la nouvelle droite ja alt right ‑ajatuspajat alkoivat kutsua oikeistoliberaaleja poliitikkoja vasemmistoa nuoleskeleviksi kukservatiiveiksi (engl. cucservatives) eli näennäiskonservatiiveiksi. Sana on johdeltu englannin kielen sanasta ”cuckold” (aisankannattaja), ja Suomessa sillä voidaan viitata Keskustaan ja Kokoomukseen, joiden puheenjohtajat ovat rähisseet voimakkaasti kaiken kansallismielisyyden pois kitkemiseksi ja kukkuneet, kuten Petteri Orpo, ettei kansallismielisyydestä ”voi seurata mitään hyvää”.

Se oli strutsinmunan kokoinen vale Kokoomuksen puheenjohtajan suusta ottaen huomioon, että koko hyvinvointiyhteiskuntamme on luotu kansallisen edun ja konsensuksen takaavan kansallisvaltioaatteen kautta.

Vihervasemmiston sertifioimiin oikeistopuolueisiin on sitten jäänyt vain muutama Atte Kalevan ja Wille Rydmanin tapainen erimielinen, jotka ovat pyrkineet kosiskelemaan maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja EU-politiikasta toisin ajattelevien ääniä. Politiikkaan heillä ei ole kuitenkaan ollut mitään vaikutusta, ellei nyt ajatella suurmoskeijan torppaamista Helsingin valtuustossa. Ja sekin tehtiin vain Jan Vapaavuoren imagon irrottamiseksi vihreiden tavoitteista ja pahimman vaihtoehdon eli Anni Sinnemäen kiilaamiseksi sivuun pormestaripoloneesissa.

Valtakunnanpolitiikassa Kokoomuksen kellokkaat ovat joka tapauksessa painaneet kuuliaisesti nappia puoluejohdon ja ryhmäkurin mukaan, mikä on tehnyt vanhojen oikeistopuolueiden esiintymisestä kansallismielisinä puhdasta populismia. Vasemmiston taakse Kokoomus ja Kepu hiipivät aina, kun on tarkoitus sulkea Perussuomalaiset kaiken poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle filosofisesti dynamiittityhmällä cordon sainitairella ja eristämispolitiikalla.

Koska media ja kustantajat vaikenevat kaikesta oikeasti kriittisestä ja analyyttisestä tutkimuksesta, jota on luonnollisesti vaikea saada myös kirjakaupoista, suositan tässä yhteydessä luettavaksi YTM ja HuK Tapio Holopaisen kirjaa Islam ja Suomi – Huomioita 2000-luvun maahanmuutosta ja sen seurauksista. Vallitsevan sensuurin merkiksi kirjoittaja on joutunut julkaisemaan sen omakustanteena, mikä nykyisin toimii asian kuin asian totuusvakuutuksena. Kun jakelee teoksensa netissä, ne eivät pääse myöskään heti loppumaan, ja muutamia voi ladata täältä.

---

Päivitys 18.4.2018: Saatuani Kalevan kirjan käsiini totesin sen olevan historiavoittoinen. Kaleva kiinnittää huomiota lähinnä väkivaltaiseen jihadismiin mutta sivuuttaa islamin ja länsimaisten yhteiskuntien yhteensopivuusongelmat ja väittää, ettei islam sinänsä ole uhka. Jos islamin uhka määritellään vain radikaalin vähemmistön kautta, sivuutetaan kokonaan se, että muslimien massamaahanmuutto muodostaa jo sinänsä uhan länsimaisten kansakuntien olemassaololle. Sulkiessaan silmät islamin etnonationalistiselta valloitustyöltä Kaleva osoittaa, ettei hänellä ole tutkimustoiminnalleen yhteiskuntateoreettista perustaa.

Paremmin aihetta käsittelevät Hege Storhaug teoksessaan Islam – Yhdestoista vitsaus ja Ilmari Hiidenlehto kirjassaan Profeetta Muhammedin haamu, jossa kerrotaan, miksi islam ei ole koskaan sallinut kriittistä itseensä kohdistuvaa tutkimusta. Muhamettilaisuus on pysäyttänyt kokonaisen kulttuurin keskiaikaiselle tasolle, eikä uskonnon ornamenteissa ole kehumista.

Viimeksi mainitun teoksen kirjoittaja on suomalainen professori, mutta hän on julkaissut kirjansa salanimellä pyrkien suojelemaan asemaansa yliopistoyhteisössä ja vältellen vihervasemmistolaisten kollegojensa kaunaa, sabotaasia ja vihaa. On hirveä tappio tieteelle itselleen, että edes virkoihinsa vakituisesti köytetyt professorit eivät uskalla sanoa näkemyksiään omalla nimellään, vaan heidän täytyy paeta nimimerkkien taakse median, muslimien ja tieteenharjoittajina esiintyvien katalien punakaartilaisten kostoa peläten.