31. lokakuuta 2018

Miten muslimien lapsiavioliittoja piilopuolustellaan?


Hallitus on oikeusministeriön mukaan esittänyt alaikäisten avioliittojen poikkeuslupamenettelyä kumottavaksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että jatkossa alle 18-vuotiaat eivät voisi solmia avioliittoja Suomessa.

Valtamedia reagoi tietenkin heti, ja niinpä muiden muassa maanantain Ilta-Sanomat laati sivuilleen aukeaman kokoisen jutun ”Ripille toukokuussa, häät heinäkuussa”, jossa muuan naistoimittaja esitteli kolmen alaikäisenä avioliiton solmineen parin tai henkilön elämäntarinoita letkeän nostalgisessa ja sympatisoivassa hengessä.

Ilta-Sanomat piilopuolustelee islamin lapsiavioliittoja.

Kirjoituksen pääosassa olivat naisten kertomukset, sillä naimisiin meneminenhän on naisten juttu, naiminen miesten. Näinä feminismin kulta-aikoina voidaan ennen muuta kysyä, miksi lehteen ilmestyy yllättäen kirjoitus, jossa alaikäisenä avioitumisesta pyritään antamaan yksipuolisen ruusuinen kuva.

Kun valtamedian äänitorvet ovat täynnä valitusta, joka koskee ”tyttöjen huonoa asemaa”, ”liian varhaista lastenhankintaa” ja ”koulutien katkeamista”, on erikoista, että yhtäkkiä lehdessä onkin pinkillä värillä elävöitetty kollaasi, jossa vuosikymmeniä sitten lapsena avioituneet ihmiset muistelevat nuoruuttaan kaihoten ja pittoreskeissa tuokiokuvissa tunnelmoiden.

Sitä paitsi kaikki jutussa haastatellut olivat suomalaisia. Yhtään maahanmuuttajaa ei kumma kyllä tähän kirjoitukseen mahtunut, vaikka heidän esittelemisensä pitäisi olla tasa-arvon mukaista.

Helposti herää epäilys, että tällä viattomalla viestinnällä oli tarkoitus luoda kuvaa, jossa lapsena avioituminen nähdään huolettomana kellistymisenä heinäkasaan.

Myös minä hellyin hieman ja aloin toivoa, että kunpa nykyiset teinitytöt olisivatkin nykyajan poikajanttereille hieman vähemmän kovasydämisiä ja soisivat heille tuota naimisiin menon suloisuutta, jottei poikuleiden tarvitsisi viettää aikaansa pipo silmillä baarin nurkissa torjutuksi tulemista peläten taikka tietokonepelien parissa yksinään masentuen.

Mutta ei. Kunnes nyt, kun Ilta-Sanomat esittää lapsiavioliitot poikkeuksellisen positiivisessa valossa. Tähän täytyy olla hyvä syy. Ja se syy on: lehdessä tiedetään, että lait ovat universaaleja ja koskevat kaikkia.

Koska lapsena avioitumisen pääasiallisia subjekteja, joita asia ensisijaisesti koskee, eivät ole nykyisenä feminismin aseksualisoimana aikana enää Suomen kantaväestöön kuuluvat parit, vaan islamilaiseen käytäntöön liittyvät lapsiavioliitot, Ilta-Sanomien maahanmuuttomyönteinen toimitus julkaisee muslimipatriarkaattia puolustelevan jutun, jolla vahvistetaan myös suomalaisten tyttöjen oikeutta päästä alaikäisenä naimisiin ja islamin määräämän hunnun alle.

Lehden tarkoitus on vastustaa oikeusministeriön hanketta, jolla alaikäisten avioliitot kiellettäisiin Ruotsin, Tanskan ja Norjan tapaan. Muiden pohjoismaiden edistyksellisyys ei nyt kelpaakaan Ilta-Sanomille, vaan lehti tulee ”kuin sattumalta” puolustaneeksi juuri sitä ryhmää, jonka intressi päätyä lapsiavioliittoon on nykyisin kaikkien suurin: muslimien yhteisöä.

Helsingin Uutiset tietää kertoa muutaman vuoden takaisessa jutussaan, että poikkeusluvan saamiseksi ovat ”yleisimpiä erityisiä syitä” olleet ”muun muassa raskaus, uskonnollinen vakaumus ja kulttuurilliset syyt”. Tämä ehkä vihjaa, mistä on kyse.

Erikoista on, että Ilta-Sanomille saattoi tapahtua tällainen feminismin emansipatorisesta identiteettipolitiikasta poikkeava hairahdus, etenkin kun jutun rivien väleistä kuultaa, että myöskään kirjoituksessa mainitun ”Minnan” (nimi toimittajan muuntama) 1980-luvulla vain 14-vuotiaana solmima avioliitto ei tainnut toteutua kovin onnellisissa olosuhteissa. Molemmat hänen nuorena saamansa lapset kuolivat surullisesti ennen aikojaan.

Charles ei tuntenut vihkikaavaa.
Vakavalla asialla politikoivaan iltapäiväjournalismiin luo hullunkurista sävyä edempänä lehdestä löytyvä juttu, jossa Britannian prinssi Charles katuu omaa avioliittoaan ja sanoo: ”halusin perua häät”. Tapahtumaa ei olisi välttämättä tarvinnut perua, kunhan olisi muistanut vihkikaavaan sisältyvän mahdollisuuden sanoa ratkaisevalla hetkellä: ”en”.