Vahvoja suosituksia

Aluksi pari sanaa vaalituloksesta. Kannattajani ovat valitelleet ja akateemiset vastustajani iloinneet vaatimattoman äänisaaliini vuoksi. Lähes 700 ääntä oli kuitenkin omasta mielestäni huippusaavutus äänestäjiltä, jotka ylipäänsä ovat pystyneet kestämään minua ja juttujani!

Äänikuninkaan puhdistettua pöydältä yli 30 000 ääntä, saadaan muiden miesehdokkaiden vertailukelpoinen henkilökohtainen äänimäärä kertomalla toisten äänet 2,5:llä.

Esimerkiksi Tom Packalénin äänet romahtivat vuoden 2015 vaalien yli 5000 äänestä noin 2000 ääneen, joilla pääsi nyt viimeisenä läpi Helsingissä. Varasijalle päätyneen Mika Raatikaisenkin äänet leikkautuivat lähes puoleen entisestä.

Sen sijaan kaikki omat ääneni ovat uusia, joten tulos on tässä tilanteessa erinomainen. Olin yksi piirimme harvoista nousijoista. Normaalissa tilanteessa tällä kannatuksella voisi päätyä kaupunginvaltuustoon. Koska naisehdokkaita oli listallamme miehiä vähemmän, he äänten keskittymisen vuoksi nousivat kärkisijoille johtuen vaalissa puhaltaneesta turbulenssista.

Myös muuta kommentoitavaa löytyy. Sellainen poliitikko, jolla ei ole laajaa kannatusta, ei ole tietenkään poliitikko vaan yksityisajattelija, eli filosofi. Ja sehän minä joka tapauksessa olen.

Myönnän toki, etten ole ollut niin sanottu optimaalinen ehdokas. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka vastaa täydellisesti puolueesta vallitsevaa mielikuvaa ja joka on puolueensa eräänlainen peilikuva. Heitä ovat ääniharavat. Koulutukseni oli kai kunnossa, samoin Internet-näkyvyys. Oli radio-ohjelmia, kampanjasivut ja vaalikirja. Mutta puuttuvia elementtejä jäi liikaa.

Niitä olivat viisinumeroinen vaalikassa, valtamedian suosio ja ilmaismainos TV-julkisuudessa, organisoitu tukiryhmä ja aiempi vaikuttaminen kuntapolitiikassa. Lisäksi persoonassani on liiaksi salamanterin väriä voidakseni saavuttaa miljoonia ääniä. Myöskään niin sanotuilla dosenttiäänillä ei massakannatusta voi hankkia, vaan se voi tulla vain demaritelevisiota kotisohvillaan katsovilta laajoilta kansanjoukoilta.

Eräs selitys on, että ehdokasprofiilini meni liiaksi päällekkäin Mestarin kanssa. Kansalaiset valitsevat kahdesta samanlaisesta pastillirasiasta tuotteen, joka tarjoaa kylkiäisenä jotakin ekstraa, kuten sen, että hän on kaikkien pastillirasioiden puheenjohtaja.

Äänet on joka tapauksessa syytä antaa aina joillekin poliittiselle asiasisällöille eikä vain henkilöille, kuten vaaleissa usein käy. Muutoin politiikka personifioituu ja mielikuvallistuu.

Poliittiset valinnat ovat voimakkaasti klusteroituneita, eli vaikuttaminen tapahtuu henkilöityneiden teesien kautta, eikä siinä ole sijaa millekään filosofeinneille. Näin kansa saa aina itsensä näköisen eduskunnan, ja sehän se on eduskunnan olemus ja rooli.

Lisäksi Helsingin vaalipiiri on meille poikkeuksellisen haasteellinen (Vihreät 23,5 %, Perussuomalaiset 12,3 %), mutta en mene nyt syvemmälti siihen. Kansa on antanut asiantuntijalausuntonsa. Poliittisten vastustajiemme kannalta voi olla armeliastakin, etten ole heidän kiusanaan eduskunnassa. Muut hoitakoot järkipuheet ja lehdistö heidän skandalisointinsa.

Omalta kannaltani tulos tuntuu vapauttavalta. Kun ikää on 52 vuotta, täytyy miettiä tarkoin, miten jäljellä olevan elämänsä käyttää. Tiedän toki poliitikkoja, jotka ovat ikuisia pyrkijöitä, mutta heidän osansa ei ole houkutteleva.

Olen siis tuloksen johdosta kiitollinen. Vapauksia on nyt enemmän kuin kansanedustajan tehtävässä. Se onkin nykypäivänä vaikea, kun mitään myönteistä jaettavaa ei ole.

Tällaisessa tilanteessa jokaisen vastuullisen poliitikon on vaikea yhtä aikaa pitää sekä kannatuksensa että lupauksensa. Niin avautuu tie siihen todelliseen populismiin. Esimerkiksi kelvatkoon vihreiden kansanedustajaksi valittu Pirkka-Pekka Petelius, joka koomikkona on nyt politiikanteon symbolinen kuva.

Ja sitten aivan toiseen asiaan. Mielipideilmaston muutos takaisin rationalistisille raiteille jää Perussuomalaisten tehtäväksi. Siksi esitän vahvan suosituksen.

Ainoa meille aatteellisesti mahdollinen hallituspohja voitaisiin koota meitä pienempien puolueiden, Kokoomuksen ja Kepun, kanssa. Kuitenkin myös tämän koalition edellytykset ovat jo koetellut. Vasemmiston tai vihreiden kanssa yhteistyöstä ei tule mitään, ja krisuista ei ole hyötyä edes tilkkeinä.

Monia saattaa houkuttaa uhrautuminen Suomen talouden puolesta ja ryhtyminen tukipilariksi oikeistohallitukseen. Siinä meille tulisi kuitenkin pelkkä vähemmistöosakkaan tai äänettömän yhtiömiehen rooli.

Niinpä Perussuomalaisten kannattaa itse hakeutua oppositioon, kun neuvotteluista myöskään Antti Rinteen kanssa ei tule todennäköisesti mitään. Rinne ei lähde hallitukseen ilman Vasemmistoliittoa, sillä Sdp:ssä pelätään kannatusvuotoa vasemmalle. Vasemmistoliitto taas ei sovi meidän kanssamme mihinkään, kuten eivät Vihreät ja Rkp:kään.

Vasemmiston ja Kokoomuksen hallitus on Suomen tuho, mutta meidän perussuomalaisten ei tule mennä sellaiseen hallitukseen, jossa tuloksena olisi meidän oma tuhomme ja sen lisäksi myös Suomen tuho.

Ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka uhraavat periaatteensa uransa vuoksi, ja meitä, jotka uhraamme uramme periaatteidemme vuoksi.

Antaa muiden puolueiden kantaa nyt vastuu kaikista ongelmista, joita ne ovat maallemme vuosien saatossa aiheuttaneet. Vain pari lyhyttä esimerkkiä. Sote-kortti on Musta Pekka, joka putoaa uuden hallituksen käsiin. Sosiaali- ja terveydenhuolto-organisaatioita on purettu jo niin paljon, että perääntymistä ei ole. Kun kaikki muut puolueet haluavat yhteiskuntakritiikkiä edustavan ”vihapuheen” sisällyttämistä rikoslakiin, meillä perussuomalaisilla ei voi olla mitään yhteistä niiden kanssa.

Siksi näen ainoana järkevänä vaihtoehtona vetäytymisen vapaaehtoisesti oppositioon, jolloin meitä ei voida ajaa sinne. Hallitusneuvotteluja kannattaa käydä vain sen verran, että kansalaisille ja muille puolueille käy selväksi, mitä edustamme ja kuinka vaikeaa muiden puolueiden on päästä mihinkään sopimukseen ilman meitä, jotka hierrämme kivenä muiden puolueiden kengissä.

Minulle on sitä paitsi käynyt selväksi, että hallituspohjasta on juoniteltu ja sovittu muiden puolueiden kesken jo viime syksynä siltä varalta, että Perussuomalaiset nousevat kärkisijoille. Reilua?

Menneen maailman poliitikot taistelevat silloin, kun he ovat voitolla, ja neuvottelevat vain pakon edessä. Me taas taistelemme silloin, kun olemme tappiolla, ja neuvottelemme reilusti ollessamme voitolla.

Lopuksi vielä vaalitulosta koskeva filosofointi. Sokrates halveksui demokratiaa, jonka uhriksi hän joutui (ja osin itse asettui) osoittaakseen, että kansanvalta voi toimia vastoin omia periaatteitaan. Lisäksi hän piti erään oppilaansa suurimpana riskinä sitä, että hänestä tulee ”kansan rakastaja”, eli kerjäläinen muiden oville. Sitä en halua itse olla.

Demokratia, varsinkin sosiaalidemokratia, on hyvä hallintomalli vain, jos kansalaiset tietävät, mikä on heidän oman etunsa mukaista ja mikä on heille parhaaksi. Mutta kun eivät tiedä, ja sen voi lukea myös vaalituloksesta.

Omasta asemastani sen verran, että en piittaa, vaikka akateemiset tai jotkut muut viiteryhmäni viskaisivat minut susille, sillä olen mieluummin yksin oikeassa kuin muiden kanssa väärässä.

Kaikki sitä paitsi tietävät, että myös demokratia on pelkkä surkea feikki. Vaihtoehtona kohtalokkaalle suoralle demokratialle ei edustuksellinen demokratia tarjoa edes valistunutta harvainvaltaa vaan despoottien oligarkiaa.

Demokratia ei vallitse siksi, että se olisi hyvä hallintomalli, vaan koska se on vähiten huono. Totean nyt saman kuin toisessa väitöskirjassani (s. 171), jossa ratkaisin hyvän yhteiskunnan ongelman. Hyvä yhteiskunta on epätodennäköinen, sillä mikään yhteinen ei ole perimmältään kovin hyvää.

Aurinkoista kevättä ja hyvää pääsiäisen aikaa,

Jukka