Vihervasemmistolais-feministinen Yliopisto-lehti iloitsi jokin aika sitten Michiganin yliopistosta Suomeen palanneen Maria Lasonen-Aarnion nimityksestä Helsingin yliopistoon teoreettisen filosofian professoriksi.
Helsingin Sanomat ehtikin jo pari vuotta sitten mainostaa Lasonen-Aarnion saavutuksia jutussa, jossa äskettäin lapsen pullauttanutta naisfilosofia luonnehdittiin ”aktiiviseksi feministiksi”.
Näin media luo akateemisella uralla elintärkeäksi muodostunutta julkisuutta omille suosikeilleen, jotka puolestaan antavat medialle vastalahjaksi toimittajien toivomia ”totuuksia” ja ”tiedettä”. – Jälleen näyttö tieteen medioitumisesta, eli median ja tieteilijöiden välisestä vispilänkaupasta, jota arvostelin kirjassani Totuus kiihottaa.
Minkälaista kyytiä on siis odotettavissa opiskelijoille ja muille filosofiasta nautiskeleville?
Yliopisto-lehdessä Lasonen-Aarnio sanoo tutkineensa ”salaliittoteorioita”. Sitä voidaan pitää merkkinä halusta lavastaa Yhdysvalloissa esitetty maahanmuuttokritiikki ja ilmastopoliittisten velvoitteiden epätasapuolisuutta koskeva arvostelu harhaluuloiksi. Kyseessä lienee Donald Trumpia vastaan edelleenkin kytevä vihamielisyys.
”Uskomuksiin” ja ”todistettavuuteen” keskittyminen on tyypillistä anglo-amerikkalaiselle systeemifilosofialle, jossa ongelmia lähestytään naiiveilla kokeilla, vähän niin kuin television Myytinmurtajissa. Kilpaillaan, kinastellaan ja haetaan evidenssiä, mutta uskomusjärjestelmien metafyysisyyttä sinänsä ei huomata: ei pelastuksen periaatetta, riittävän syyn ja perusteen prinsiippiä eikä niihin liittyviä uskomuksia, jotka leimaavat tieteellistä selittämistä sinänsä.
Martin Heideggerin syvällinen metafysiikkakritiikki jättäisi Lasonen-Aarnion lähestymistavat kauaksi taakseen. (Aiheesta ks. esim. analyysia teokseni Totuus kiihottaa luvussa 12.4. ”Ilmasto-Angstin identiteettipoliittinen metafyysisyys”, s. 276.)
Pahin ja haitallisimmalla tavalla yliopistoyhteisöön pesiytynyt salaliittoteoria on feministien itsensä kehittämä intersektionaalinen ideologia, jonka mädännäisyyden osoitin täällä.
Virkaansa Lasonen-Aarnio harppaa reippaasti, valittaen Yliopisto-lehdessä, että ”filosofiaan on kuulunut aggressiivinen keskustelukulttuuri, jota kaikki eivät koe omakseen ja johon etenkään tyttöjä ei koulita.”
Miten niin ”tyttöjä ei koulita” ja pitäisikö, jos niin ei luonnollisesti käy? Lasonen-Aarnio näyttää kaipaavan koulutusta ”aggressiiviseen keskustelukulttuuriin”, jota hän toisaalta arvostelee ja epäsuorasti moittii miesten ominaisuudeksi.
Ja kuinka niin tytöt eivät kokisi aggressiivista keskustelukulttuuria omakseen? Feministithän näyttävät kokevan sen suorastaan aseekseen syyllistäessään miehiä ja hyökätessään miehiä vastaan kaikkialla.
Yliopistojen opiskelijoista on kohtuuttoman suuri osuus nykyisin naisia. Naisten yliedustus ei kerro mistään naisten etevyydestä vaan naisellisten työskentelytapojen ja yliopistollisten ihanteiden kohtaamisesta naisia suosivalla tavalla. Naisille tyypitellyt ominaisuudet tottelevaisuus ja ahkeruus täyttävät kouluissa ja yliopistoyhteisöissä menestystä tuottavat ihanteet, kuten nöyryyden ja kuuliaisuuden, optimaalisesti.
On väärin, että kiltteys on arvotettu intellektuaalisuudeksi. Miehet osoittavat älykkyytensä nimenomaan rikkomalla normeja eivätkä noudattamalla niitä. Miehet eivät halua vain oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa tai tuputtaa. Siksi he kyseenalaistavat ja kapinoivat, mikä feministien ahtaassa ajatussilmukassa arvotetaan ”häirinnäksi” tai vääristellään ”vihapuheeksi”.
Silloin ei vaivauduta ymmärtämään, millaista vihan ilmausta tuo naisellinen asioiden typistäminen sinänsä edustaa omassa tyrmistyttävyydessään.
Feministit ovat luoneet yliopistoihin ja yhteiskuntaan pelon
kulttuurin, jossa kukaan ei saisi sanoa sellaisia asioita, joita
joku toinen ei ymmärrä tai joista joku toinen ei pidä. Tila, jossa ei voi vapaasti argumentoida, ei ole turvallinen, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.
Feministit pyrkivät leimaamaan kriittisen ajattelun aggressiivisuudeksi, vaikka se on julkista järjen käyttöä. Mikäli kovasanaisuutta esiintyy, se on seuraus feministien omasta pyrkimyksestä tukahduttaa vapaa keskustelu esimerkiksi sukupuolisuutta koskevassa filosofiassa.
”Aggressiivinen keskustelukulttuuri” ja kovasanaisuuden leviäminen, erilaiset identiteettipoliittiset painostuskeinot ja sensuroimisen tavat ovat nimenomaan feministisen etu- ja viiteryhmäpolitiikan hedelmiä yliopistoissa. Arvostelin sen mukaista tieteen politisoimista kirjani Totuus kiihottaa luvussa ”Kun identiteettipolitiikasta tehtiin tieteen metodi”.
Kirjoitin aiheesta aiemmin myös verkkokirjoissani Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? ja Contra Academia (luku 3: ”Feminismi tiedepolitiikan ideologiana”).
Tosiasiassa feminismi ei ole yhtään parempaa kuin sovinismi, ja ilmeisesti juuri siksi feminismistä onkin tehty seinähullun tiedepolitiikan johtava ideologia. Feminismiin toki sisältyy myös sovinismista syyttelyä, mutta feminismiä itseään ei sallittaisi arvosteltavan vastaavasti, vaan feminismiin sitoutumista pidetään tieteellisenä ansiona.
Lasonen-Aarnio verhoaa feministiset painostuskeinonsa psykologisen kaksoissidoksen (’älkää olko niin tottelevaisia’) taakse tietämättä ilmeisesti, mitä tekee. Yhtäältä hän julistaa, että ”kovakin kritiikki kuuluu asiaan” ja ilmoittaa olevansa valmis ottamaan sitä vastaan. Mutta toisaalta hän paheksuu, kun ”Yhdysvalloissa yksi opiskelija valitti, että olen liian pelottava enkä
riittävän huolehtiva.” Ja perään Lasonen-Aarnio lataa feministisen syytöksen: ”Kukaan mieskollegoistani ei saanut sellaista
palautetta.” – Eipä tietenkään, jos ei ollut syytäkään.
Hyvin siis alkaa virkakausi: pelkillä sukupuolipoliittisilla korvapuusteilla ilman mitään syvällistä sanomaa! Kuorrutuksena Yliopisto-lehden toimittajan oma läksytys:
”Filosofian loivat antiikin vapaat miehet – muut hoitivat käytännön työt. Tämän päivän filosofit, kuten kahden lapsen äiti Lasonen-Aarnio, kehittävät teorioita arjen paineissa.”
Siis ”arjen paineissa”, eli missä? Perhepolitiikassa? Vähän on kuin Citymarketin massamarkkinat.
”Arjen paineiden” sekoittuminen teorianmuodostukseen takaa toiminnan ideologisuuden, ja analyyttiselle filosofialle tyypillinen jako ”arkiseen” ja johonkin toiseen (ilmeisesti pyhään) filosofiaan on perin oireellinen. Se kertoo ”tieteellistä” filosofiaa leimaavasta skitsofreniasta, jonka syntyä ja seksuaalipoliittista alkuperää selitin teoksessani Enkelirakkaus.
Juuri sellaista on heterotiede, johon heteroperheiden ja sukupuolten väliset ristiriidat välittyvät sellaisinaan ja joka on kyllästetty sukupuolten perinpohjaisella yhteensopimattomuudella ja kehollisten merkityskonstituutioiden aiheuttamilla ymmärtämisvaikeuksilla. Siitä sikiää sitten valtiollista tiedepolitiikkaa, jossa feministit länkyttävät ”tasa-arvoisuudesta” ja ”yhdenvertaisuudesta”, ikään kuin ne olisivat tieteen metodeja ja filosofian itsestäänselviä ihanteita.
Feministit pitävät tieteen ulkoisia sosiaalisia seikkoja tärkeämpinä kuin tieteellisiä kvalifioitumisperusteita, vaikka todellista tasa-arvoa olisi se, että sukupuoli ei vaikuta ja tieteellinen tai filosofinen kyvykkyys ratkaisee. Näin ei ole feministien omalla kohdalla.
Siinä he ovat kyllä oikeassa, että sukupuolten eroja ja kanssakäymistä leimaa ikuinen kuilu, joka ilmenee sukupuolten erilaisissa tavoissa ilmaista itseään ja muodostaa poliittisia näkemyksiä. Mutta sitä he eivät hyväksy, että nuo erot saattavat perustua aivojen sukupuolisidonnaisiin kokoeroihin ja hormonien toimintaan.
Arkipäiväisyyden
kaipuu ei sinänsä hämmästytä, sillä systeemifilosofia on omine
syheröineen jokseenkin elämälle vierasta. Silloin kun analyyttiset
filosofit antautuvat pohtimaan käytännöllisiä kysymyksiä, tuloksena on
yleensä matalamielistä pragmatismia, joka muistuttaa ideologiaa, esimerkiksi juuri perheen ideologiaa. Onko esimerkiksi minun syytäni, että Lasonen-Aarniolla on perhettä? Täytyykö median jatkaa oman feminisminsä hieromista muiden ihmisten naamaan?
Filosofisen viisauden perinteessä on painotettu perinteisesti filosofian ja elämän sopusointua. Filosofisessa elämäntavassa teoreettisen intressin tulisi hallita sitä, miten kukin käytännöllisen elämänsä suuntaa. Tämä ei näytä toteutuvan feministien perhehelveteissä ja muussa tavallisessa elämässä.
Feminismi on samanlainen asia kuin prostituoitujen verotus. Kummastakaan ei saisi huomautella, vaan vääryyksiä on katseltava suopeasti läpi sormien, ja naisten palvonta on hyväksyttävä mukisematta niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Myös kaikkien puolueiden pitää alistua feminismin korkokengän alle, tai muuten seuraa ankaria rangaistuksia. Se on näyttö heteroseksuaalisen valtakulttuurin vaikutusvallasta.
On syytä kysyä, voisivatko yliopistojen naiset vaimentaa oman lamentaatiomaisen
valituksensa omasta muka-huonosta asemastaan ja lopettaa miehiin kohdistamansa
aiheettoman parjaamisen. Se ei todellakaan edistä heidän asemaansa eikä
uskottavuuttaan, ellei oteta huomioon vaateliaisuudesta seurannutta
tiedepoliittista valtaotetta, jota opetus- ja kulttuuriministeriö
tukee.
Olisipa nyt tälläkin uraohjuksella ollut filosofiasta jotakin muuta sanottavaa kuin oma naiseutensa, äitiytensä tai puuhastelu hedelmäpelejä muistuttavien anglo-amerikkalaisten systeemiteorioiden parissa.
Totuus on, että Maria Lasonen-Aarnio ei ole julkaissut yhtään suomenkielistä ja yleisesti ymmärrettävää kirjaa, jolla olisi edes jonkinlaista filosofian lukijoille avautuvaa merkitystä hänen omalta tutkimusalueeltaan, tieto-opin, todisteltavuuden ja uskomuksia koskevien teorioiden alalta. Silti hän patsastelee filosofian professorina.
Filosofialla, jolla ei ole kirjallista arvoa, ei ole käsitykseni mukaan mitään muutakaan arvoa. Ranskalainen runoilija Stéphane Mallarmé painotti itsenäisten teosten kautta tapahtuvaa maailman jäsentämistä lausahtamalla, että ”maailma on olemassa päätyäkseen kirjaan”.
Nuolenpääkirjoitus ja rahisevan kuivat kansainvälisissä aikakauskirjoissa julkaistut artikkelit ovat masturbatiivis-onanistista toimintaa, jonka tavoite on pidentää tekijöidensä ansioluetteloa. Kyseiset kertakäyttöjulkaisut viedään lopulta riiheen näyttöinä siitä, millaista aikakaudelle tyypillinen standardimainen filosofointi on tieteellisiä normeja tavoitellessaan ollut.
Lasonen-Aarniosta ei koskaan tule ainakaan Nietzschen tapaista kaikkien arvojen uudelleen arvioijaa.
Nyt, kun teoreettisen filosofian oppituolit on täytetty feministeillä tai ulkomaalaisperäisillä tutkijoilla (Sara Negri, Gabriel Sandu jne), on yliopistofilosofian dekadenssi edennyt tilaan, jossa se tukee muualla kuin yliopistoissa harjoitettavan filosofian asemaa.
Pitkään jatkunut filosofian arkipäiväistäminen, depersonalisoiminen,
sovinnaiset tehtävänimitykset, pragmatistinen normalisoiminen ja
sosiaalidemokraattinen banalisoiminen takaavat filosofian laitosten
toiminnan pelkkinä palkan maksun virastoina, joita ei kannata eikä voi lähestyä, jos vähänkin arvostaa filosofisen ajattelun tärkeintä resurssia: vapautta.
Mitä huonompia professoreja yliopistoissa istuu, sitä parempi se on tietysti minulle, sillä kontrasti niin sanotun yliopistofilosofian ja oman filosofiani välillä kasvaa edukseni.
Tiedepolitiikasta aiemmin
Suomen Akatemian rahahorna: puhaltaa kuumaa ilmaa
Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä?
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia
