Madonna-mummun pympsähtelypäivät

Siinä missä hiljattain edesmennyttä Michael Jacksonia sanottiin ”popin kuninkaaksi”, Madonnaa puolestaan kutsutaan ”popmusiikin kuningattareksi”. – Aika äitelää. Madonna konsertoi tänään Jätkäsaaren tyhjäksi jääneellä satama-alueella, ja tapahtuma on kuulemma Pohjoismaiden suurin ”maksullinen tilaisuus”.

Hyi, mitä naisten kaupallistamista tapahtuma edustaakaan! Feministienkin sietäisi olla huolissaan, kun naista alistetaan taas objektivoivan katseen kohteeksi.

Jätkäsaareen Madonna kieltämättä sopii, mutta minä olen sen verran eettinen mies, että minua massakulttuurin massatapahtumat eivät liikuta lainkaan. Ihmettelenkin ihmiskunnan alttiutta joukkokäyttäytymiseen. Sopulimainen vaeltelu kymmenien tuhansien ihmisten kokoontumiseen sisältynee ihmisen lajityypillisiin piirteisiin. Sen viehätys lienee siinä, että voi tuntea olevansa jossakin ”tosi tärkeässä” mukana – tai että olisi jotain yhteistä puhuttavaa.

Väliä ei näytä olevan sillä, vaikka tapahtuman sisältö olisi täyttä tuubaa. Mitä vähemmän sisältöä, sitä helpompi se on ottaa vastaan, ja sitä helpommin tilaisuuden sosiaalinen funktio eli laumakokemus toteutuu. Hitlerin joukkokokouksia haukutaan usein, mutta ainakin hänellä oli haasteellisempaa sanottavaa. Muutoin kyse oli samasta asiasta: fasismin massapsykologiasta (Wilhelm Reich) ja ihmisten halusta kerääntyä fantastisten kokemusten äärelle.

Kunpa kaupunginvaltuustojen kokouksiinkin olisi samanlainen tungos kuin Madonnan keikalle, sillä niissä päätetään ihmisiä koskevista tärkeistä asioista. Sen asemasta he vaeltavat konsertteihin pelkän fiiliksen vuoksi. Sää taitaa suosia Madonnaa, sillä illaksi on luvattu poutaa. Myös Hitlerillä oli säätilan jumala puolellaan – jopa niin, että aina kun Hitler puhui, vallitsi auringonpaiste tai tähtikirkas yö. Se teki suuret ulkoilmatapahtumat mahdollisiksi. Säätilan suosiollisuus sai myös nimen: Führer-Wetter.

Arkielämän julmuus näkyy nyt siinä, että ihmisillä on laittaa sata euroa Madonnan keräykseen mutta ei ajatustakaan siitä, mitä tapahtuu samaan aikaan Pakistanin köyhien joukossa! Ja ajatelkaa, kenen pussista kustannetaan poikkeukselliset liikennejärjestelyt tai kuinka monta tärkeämpää uutista peittyy mammona-Madonnan kinkun alle.

Ihmiset ovat kyllä sikäli hassuja, että he lähtevät mukaan ihan mihin tahansa, minne on pystytetty esiintymislava ja kaljateltta. Aika naurettavaa korsetteihin pukeutuneen viisikymppisen köllähtely on joka tapauksessa ollut jo musiikkivideoillakin.

Madonna on semioottisesti sekava. Hänellä on katolisuuteen ja kristillisen jumalhahmon äitiin viittaava nimi. Toisaalta hän kuuluu kabbala-lahkoon ja pitää Jesus-nimistä ”poikaystävää” (motherfucker?). Monien taiteilijoiden tavoin hän kerjäsi lisäksi mainetta niinkin kliseemäisellä tavalla kuin vastustamalla George H. Bushia. Hän adoptoi myös näytösmäisesti malawilaisen lapsen, vaikka hänellä oli nykyisestä avioliitostaan jo yksi oma ja toinen edellinen jostakin aiemmasta panosta.

Mukavaa Madonnassa on, että hän on tehnyt pro’ta myös seksuaalivähemmistöille. Mutta aika paljon tarkoitushakuista julkisuuden kosiskelua hänen uraansa liittyy.

Minulle on loppujen lopuksi samantekevää, minkälaisia vaikutelmia Madonna tuottaa, sillä juuri ekspressioihin ja impressioihin hän on keskittynyt, ja ne puolestaan perustuvat manipulaatioon. Sen lisäksi massatapahtumiin liittyy supertähteyden kultti, joka alistaa ja latistaa ajattelua. Alistavaa asiassa on se, että ihmisten pitää antautua suosimaan sinänsä banaaleista aineksista kokoonpantua esitystä, jonka teho on vain mittakaavan suurentelussa, eikä kukaan suostu nousemaan ilmiön päälle halveksumaan sitä avoimesti.

 Minua säälittävät ne suomalaiset kansanedustajat, jotka seisoskelevat piukoissa pikkukengissään konserttipaikan asfaltilla odottaen pääsevänsä lausahtamaan jotakin iltapäivälehdille. Madonnan huutama ”Hello, Finland!” puolestaan menee läpi mediassa, koska se tukee vastaanottajien narsismia, aivan kuten kansansuosio tukee esiintyjän omaa narsismia.

Pahinta on, jos kansansuosio politisoituu, sillä silloin tuloksena on ”hyväntekeväisyyttä”. Koska viihdetaiteilijan tehtävä on viihdyttää, hän ei voi käsitellä niin sanottuja ikäviä asioita, ja asioiden älyllinen käsittely on usein nimenomaan ikävää. Niinpä viihteentekijä joutuu valikoimaan kannanottonsa sovinnaisesti, ja poliittisen korrektiuden hallitsemassa massakulttuurissa asioihin vaikuttaminen halutaan nähdä hyväntekeväisyyden valossa. Viihteellistyessään myös politiikka banalisoituu. Tätä seikkaa kritisoidessani en tosin arvostele erityisesti Madonnaa vaan jokaista sellaista pintajulkkista, joka on Marilyn Monroen henkinen perillinen.

Suositun naisartistin heikko kohta on hänen rupsahtamisensa. Pelko hallitsee myös Madonnaa. Silmänkääntäjän toinen heikko kohta on se, että lumeen mentyä ohi hän ei voi jättää jälkeensä mitään vaan katoaa tiettyä yksinäisyyden ja riippuvuuden yhtälöään häveten kuin tuhka tuuleen.

Minulla ei muuten ole yhtään, paitsi Michael Jacksonin levyä, myöskään Madonnan levyä. Monta syntiä on ehtinyt tekemään tämäkin tyttö. Kunpa ei joutuisi helvettiin paistumaan. Ennen kuin itse päädyn ala- tai yläkertaan, haluaisin joka tapauksessa tietää, minkälainen musiikki niissä soi.

Mikä muuten tekee Melissa Tottenista tähden mutta Madonnasta supertähden?