Setämies Platon oli sitä mieltä, että alle viisikymppisiä ei pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi, eli hallitusvaltaan. Tuohon aikaan filosofit johtivat valtiota.
Modernin ajan kielelle käännettynä Platonin viisaus viittaa vaaraan, että nuorilla ihmisillä heidän hormonitoimintansa voittaa harkintakyvyn.
Nuorilta puuttuu usein myös tietoa ja elämänkokemusta, jota tarvitaan muidenkin kuin omien asioidensa hoitamiseen.
Noin 35-vuotiaita ministereitä on pidettävä politiikassa edelleen harjoittelijoina, sillä heidän elämänvaiheeseensa liittyy oman paikan etsintää, ja sosiaalinen velvoite näyttöjen esittämiseen on suuri.
Tämä johtaa usein kunnianhimoisiin ja samalla epätodellisuudentajuisiin yritelmiin, joita sanotaan hybrikseksi (ylimielisyydeksi).
Syvälliseen ajatteluun tukeutumisen sijasta he täyttävät puhetyhjiötään vetoamalla sääntöihin, normeihin, hallintomääritelmiin ja direktiiveihin, esimerkiksi tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden julistuksiin, vaikka niiden takana kumisevat tyhjät tynnyrit, ja filosofisesti ne ovat pelkkiä kelluvia merkitsijöitä, jotka voidaan määritellä miten tahansa.
Kaikki nuoret eivät tietenkään ole tässä suhteessa samanlaisia, mutta useat niin sanotut vihervasemmistolaiset näyttävät olevan. Vihreiden ja vasemmiston koko puolueideologia kun toistaa tuota samaa elämänasennetta, jota media kehuu sitten ”ennakkoluulottomuudeksi”, ”luovuudeksi” ja ”uudistusmielisyydeksi”.
Suomen nykyisen pääministerittaren Sanna Marinin juopottelu ja ravintolaluutana keekoilu eivät tosin selity pelkällä nuoruudella ja kokemattomuudella.
Tosiasiassahan jokaisen täysi-ikäisen pitäisi ymmärtää, mitä velvoitteita Suomen vaikutusvaltaisimman poliitikon rooli asettaa julkisille esiintymisille.
Viime syksynä Sanna Marin kyyditsi neljä tilataksillista somejulkkiksia ja muita kavereitaan pääministerin virka-asunnolle Kesärantaan. Kosteat ryyppypirskeet Helsingin ravintoloissa villeine tanssiesityksineen ja tarjoilijoille lähetettyine sormien napsautuksineen saivat muut asiakkaat huolestumaan (kirjoitin aiheesta täällä).
”Bile-Sannan” liikanimen saanut demariliideri esiintyi selvästi päihtyneenä myös pari viikkoa sitten kuvatuilla videoilla (täällä ja täällä), jotka joku hänen niin sanotuista kavereistaan julkaisi YouTubessa. (Kuka tarvitseekaan vihollisia, kun on tuollaisia ystäviä?)
Vuodetuista videoista tuli maailmanmenestys, joka vahvistaa Suomen uskottavuutta valtiona, josta tulee juoppoja urheilijoita ja poliitikkoja.
Paha kyllä, videoklipit ovat aitoja, eikä niitä voida selittää pois väärennöksinä, vihapuhujien solvauksina eikä trollien tekosina. Marin tekee tämän ihan itse, ja saa toki palautteena kaiken minkä ansaitsee.
Videoilla Marin hilluu kotibileissä noin tusinan muun pissiksen kanssa, joista eräs huutaa videon katsojille ulkomaalaisittain murtaen ”haistakaa kaikki paska”. Tupa on täpösen täynnä niin sanottua naisenergiaa, itsehillinnän menetystä, hysteriaa ja lopulta myös polvillaan lattialla haarojaan levittelevän Sanna Marinin nerokkuutta!
Sanna Marinin ajatusmaailma
Poliittisilla johtajilla on etenkin Yhdysvalloissa tapana kerätä ympärilleen älymystöä neuvonantajikseen.
Sen sijaan Sanna Marin on haalinut tuekseen nuoria pultsareita ja muuta roskaväkeä, ja hän viihtyy arvottomissa tapahtumissa, kuten epämelodisen rymymusiikin Flow-festivaaleissa, joissa median huomiota keräsi Sannan kierrätyskaupasta ylleen vetämä kimalteinen bilemekko.
Se on vasemmistopopulismia jos mikä – sekä poliitikoilta että medialta.
Olen usein sanonut ja sanoin viimeksi kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (luvussa 10.2), että sosiaalisesta mediasta tunnetut tubettajat ja Instagram-feimit ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Mitään muuta annettavaa heillä ei ole.
He ovat hakeutuneet Sannan seuraan, tai Sanna on hakeutunut heidän seuraansa. Seura tekee kaltaisekseen. Lopulta pitää paikkaansa latinalainen lause ”tunnetaan seuransa perusteella hänet, jota ei tunneta hänestä itsestään”.
Kavereistaan myös Sanna Marin ja hänen ajatusmaailmansa tunnetaan.
Hänen kiinnostuksenkohteensa ovat julkisuudessa nähdyt. Sannalla ei ole älyllisiä motiiveja eikä harrastuksia. Hänellä ei ole kirjallista tuotantoa eikä edes sen alkua. Hän on byrokratiatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta, niin kuin demarin kuuluukin. Siellähän koulutetaan demariksi, jos ei muutoin jo ole.
Emme vieläkään tiedä, mitä Marin ajattelee politiikan sisällöistä, koska hänellä ei ole mitään ohjelmaa. On vain reagointia ja hakeutumista Vogue-lehden kanteen.
Viime syksynä Marin nimitteli itseään vanhempia ja viisaampia nenäkkäästi ”boomereiksi”. Vastaavanlaisista keskisormen näytöistä on tullut elokapinallisten, woke-vouhottajien, cancel-terroristien, varisverkostolaisten ja muiden vihervasemmistolaisten aggressorien tapa toimia. Sen takana piilee vihapuhetta ja vihatekoja kaikkea vastuullista asioiden hoitoa kohtaan.
Media ja yliopistotoverit selittävät Marinin sekoiluja pois
Valtavirtamedia on selitellyt Marinin sekoiluja hyväntahoisesti ja suopeasti pois.
Nytkin valtavirran uutismediat turvautuivat (tieteen medioitumisilmiön mukaisesti) muutamiin yliopistotovereihin, joiden mukaan kyse on vain siitä, kuinka lähelle poliittista valtaa sosiaalisen median julkkikset voivat päästä.
Hyvä huono esimerkki löytyy Ilta-Sanomien jutusta ”Professori selittää, miksi Sanna Marinin bilevideosta nousi kohu”.
Ilmiötason analysoiminen voitti viestinnän professorin Pekka Isotaluksen selittelyissä johtopäätösten teon. Kyseessä oli muka vain ”kohu” eikä korjausta vaativa ongelma.
Johtopäätöksenhän tulisi olla se, että rymyjengi on päässyt aivan liian lähelle poliittista valtaa, jopa sen sisälle. Sannan sisäpiiri koostuu älymystön sijaan pilvenpolton punasilmäistämistä kaupunkilaispultsareista ja slummien voodoo-miehistä, ja valtiota johdetaan stripparien logiikalla.
Tämä näkyy sitten siinä, että marihuana palaa – ja samalla veronmaksajien rahat.
Sossumediassa toimivien influensserien (vaikuttajien) tunkeutuminen valtionpolitiikkaan on merkinnyt sosiaalista korruptiota, kun valtion asioita johdetaan vasemmistopopulismilla. Eikä kyseessä ole vain populisti Paavo Arhinmäen (vas.) tapa käyttää räppäreitä ”pelottomuudella” uhkaamiseen. Ideologia on syvemmällä ihon alla, ja se on jäykistynyt osaksi vasemmistolaisten persoonallisuutta.
Ongelmana on, että sossumedian vaikuttajia kukaan ei ole vaaleilla valinnut vaikuttamaan politiikkaan. Heillä ei ole myöskään asiantuntija-asemaa, joka oikeuttaisi käyttämään heitä ”komiteana”. Ulkoparlamentaariset influenssan levittäjät ovat tunkeutuneet valtionpolitiikan sisäkehälle, mutta media ei huolestu siitä, koska kyseessä ovat äärivasemmistolaiset eivätkä ”äärioikeistolaiset”.
Huomion arvoista on, että vasemmistopoliitikot ovat ”taiteiden ja tieteiden tukijoiksi” julistauduttuaan avanneet lisäbudjetteja omille vasemmistosisseilleen, kuten somevaikuttajille, räppäreille ja muille melusaasteen päästäjille. Mutta he eivät ole pitäneet partyä eivätkä myöntäneet avustuksia oikeille kirjailijoille, filosofeille, tieteilijöille, kapellimestareille tai kuvataiteilijoille.
Tapaus osoittaa omalta osaltaan oikeaksi kaiken, mitä sanoin kirjassani Totuus kiihottaa narsismin, politiikan, tekotaiteen ja somejulkisuuden yhteenkietoutuneisuudesta (luvussa 10).
Asian toinen puoli on fanikultti. Monet naiset ovat samastuneet Sanna Mariniin niin vahvasti, että he näyttävät kadulla kulkiessaan Marineilta, ja heillä on pääministerin ilmenaamio kasvoillaan.
Heidän suosikkinsa Sanna ei koskaan voi olla väärässä, sillä Sanna on heidän idolinsa, jota he jumaloivat idolatrian (epäjumalanpalveluksen) tavoin. Fanikultti estää sitten kaiken kriittisyyden, ja Marinin arvostelijat saavat hänen suosijoiltaan vesikauhuiset vaahdot kasvoilleen.
Tosin juuri nyt hänen puolustelemisensa on erityisen vaikeaa, ja puhutaan vain ”ajojahdista”. Vaaditaan kovaäänisesti: ”Jättäkää Sanna rauhaan!” Syyntakeellisuus koetetaan kääntää kuin räiskäle pannussa kansalaisten viaksi, ja vastuu siirretään yleisölle.
Tosiasiassa Marinin tueksi asettuneet sokaisevat itsensä väittämällä, että Sannan turmio on setämiesten lavastamaa. Tässä todellisuuden kieltämisessä nähdään, millainen kahle identiteettipoliittinen klusteroituminen vihervasemmistoon on.
Feministit ovat pitäneet Marinin arvostelemista majesteettirikoksena ja pyhäinkuvan häpäisynä, vaikka etikettirikkomus vallitsee aivan toisin päin.
Pahimmillaan media ja feministit ovat pyrkineet kääntämään Marinin ansaitseman kritiikin Venäjän agenttien aikaansaannokseksi ja turhaksi mustamaalaukseksi.
Tosiasiassa Marinin mainos Suomelle on ylittänyt uutiskynnyksen täysin spontaanisti muun muassa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa (joissa ihmiset heräävät täältä katsoen aikaisin) sekä Isossa-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Kommentit ”parhaiden bileiden järjestäjästä” eivät ole olleet suinkaan myönteisiä, kuten Yleisradio haluaa väittää, vaan sarkastisen ilkikurisia.
Selvähän se, että kansainvälinen lehdistö ja EU-poliitikot kehuvat Marinin ”tyyliä” ja pitävät häntä ”ykkösvalintana juhlaseuraksi”, jotta saavat jatkossakin nauraa. Tätä on style over substance.
”Maineen hallinnan” (eli valehtelun) ammattilaiset ja SDP voivat kenties täydellä tuellaan kutistaa Marinin toilailut yksittäisiksi episodeiksi, joista tosin muodostuu jatkumon kaltainen mutkitteleva polku.
Mutta tapaukset osoittavat hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka honteloissa käsissä Suomen valtion asiat ovat.
Mielipiteiden jakautuminen suhteessa Mariniin osoittaa saman, minkä totesin kirjassani Totuus kiihottaa (2020). Kansakuntamme on jakautunut kahtia: yhtäältä niihin, jotka näkevät
kaiken mädän hyveellisenä, kun vain puolue on vasen, ja toisaalta
niihin, jotka yrittävät pelastaa taloudestamme ja hyvinvoinnistamme sen,
mikä pelastettavissa on.
Heppatyttöhallitus ei ansaitse kerrassaan minkäänlaista kunnioitusta. Olen sanonut jo monta kertaa, etten tunnusta kyseistä hallitusta Suomen hallitukseksi lainkaan, joten minulle olisi samantekevää, kuinka se toimii, ellei se olisi ajamassa valtiontaloutta ja samalla kansalaisten yksityisiä talouksia perikatoon.
Feminismin hienous
Päivää ennen Sannan tämänkertaisten bilefaktojen paljastumista Helsingin Sanomat julkaisi Marinin tyyliä ja politiikkaa kehuvan kirjoituksen ”Viestintäkouluttajan mielestä toimittajat ovat tykästyneet niin paljon Sanna Mariniin, feminismiin ja uushenkisyyteen, että faktatkin ovat jääneet tarkistamatta”.
Näennäisen kriittisessä ja punastelevassa jutussa Sanna Marinin puolustelemista yritettiin oikeuttaa väitteillä median tilapäisestä sokaistumisesta pääministerin kertakaikkisen ihanuuden edessä
Lehden kannalta noloa on, että alle vuorokauden kuluttua Sanna Marinin feminismin hienoudet osoittava ja tosiasioihin perustuva skandaali oli jo tulilla.
Faktoja vihervasemmistosta ovatkin tuoneet esille nimenomaan kansalaisjournalistit – eivät valtavirran ammattitoimittajat.
Myös ongelman tunnustava Helsingin Sanomien juttu oli vääristelevä, sillä siinä peruslähtökohdaksi oli hyväksytty oletus, että ihmiset joka tapauksessa pitävät Sanna Marinista ja feminismistä.
Toimittajien ja muun fanilauman epätodellisuudentajuisuutta ja kriittisyyden puutetta selitetään sitten anteeksiantavasti ja ymmärtäväisesti pelkällä hurahtamisella fiilistelyyn.
Tosiasiassa toimittajille pitäisi maksaa valtakunnan vahtikoirina toimimisesta eikä hallitusvallan kehumisesta kuten Apu-lehdessä, jossa demarin annetaan kehua demaria estottomasti, tietenkin kirjoittajan omaa demaritaustaa kertomatta.
Kukaan ei varmasti usko, että toimittajat nuoleskelevat Marinia erehdyksen tai tunnelmoinnin vuoksi, vaan kyllä he tekevät sen tietoisesti ja tahallaan.
Kyse on toimittajien tavasta liudentaa journalisminsa epäkriittisyys väitteeseen, että medialla on oikeus tehdä Marinista mukavia ja suosivia juttuja, koska hän on feministi ja koska feminismi on muka itseisarvo ja sellaisena hyvää.
Tämä terveisenä Hesarissa ”viestintäkouluttajana” esiintyvälle Katleena Kortesuolle, jonka kannattaisi itse mennä takaisin koulunpenkille. Sitten hänen kannattaisi kouluttaa Sanna Marinia eikä valistaa lukijoita Helsingin Sanomien tuella.
Feministinen toimitustyö on ollut vahvasti mukana hallitusvallan suojelussa koko ajan. Tehdäänpä pieni vertailu, sillä vertailujen kautta paljastuu, miten asiat ovat.
Kun kokoomuslainen Ilkka Kanerva lähestyi yksityisillä tekstiviesteillä erästä povipommina tunnettua julkisuuden henkilöä, asiasta nousi suuri kohu flirttien tultua julki. Kanerva pakotettiin eroamaan ulkoministerinvirasta, ja puolustin Kanervaa Yleisradion TV-ohjelmassa aikana, jolloin minun annettiin vielä puhua televisiolähetyksissä.
Kun vasemmistolainen feministi Sanna Marin riehuu toistuvasti ravintoloissa ja sekoilee seurueessa, joka kutsuu itseään nimellä ”jauhojengi”, häntä ei ole vaadittu eroamaan pääministerinvirasta. Feministit antoivat lähtöpassit kyllä Antti Rinteelle ilman mitään hyväksyttävää syytä vain, koska hallituksen ämmät pitivät häntä tarkemmin eksplikoimatta setämiehenä. Mutta Marinin annetaan jatkaa.
Sen sijaan Matti Vanhanen (kesk.) pakotettiin väistymään. Jyrki Katainen (kok.) savustettiin sivuun vähin äänin. Alexander Stubbia (kok.) moitittiin eduskunnalle valehtelusta, vaikka kyseessä oli enemmänkin poliittisen salaisuuden säilyttäminen. Kansallismieliseksi tiedettyä Wille Rydmania (kok.) vastaan Helsingin Sanomat käynnisti lokakampanjan, ja hänet mestattiin eduskuntaryhmästä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään laitonta eikä käsittääkseni edes moraalitonta.
Älköön siis kukaan feministi tulko sanomaan minulle, että naisilta vaaditaan paljon enemmän kuin miehiltä, että miesten edesottamuksia katsotaan muka läpi sormien ja että naisia syrjitään. Asiat ovat todellisuudessa täysin toisin päin.
Jos kuka tahansa miespääministeri esiintyisi kaatokännissä työssään tai vapaa-aikanaan, hänet olisi jo omakin puolue heittänyt bussin alle. Kun kyseessä on ”nuori nainen” (mikä on vastustamaton argumentti myös tieteissä), häntä suojelevat viranomaiset, puolue ja media.
Sama epätasapaino vallitsee suhtautumisessa oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin. Vasemmistolaisen toilailua siedetään enemmän kuin Alexander Stubbin (kok.) shortseja, sillä kauhalla ei voida vaatia, kun on lusikalla annettu.
Kieroimmankin spinnaajan pitäisi SDP:n damage control -osastolla ymmärtää, että Marinin hankkimaa kielteistä karmaa ei voida enää kääntää setien harjoittamaksi ”naisvihaksi”.
Feministit kuitenkin jatkavat poliittisen julkisuuden pyörittämistä kuin roomalaisissa orgioissa.
Hallitus huumehuoneeseen?
Erään kysymyksen julkisuudessa on muodostanut, mihin tarkalleen ottaen viittaa Marinin seurueessa kuultu sana ”jauhojengi”.
Oireellista on, että media haali muutamia vasemmiston etäispäätteitä selittämään Marinin niin sanotun jengin alatyylisiä ilmaisuja, ikään kuin keskisormikryptografian avaaminen olisi yliopistollinen tieteenala.
Kaikki tietävät, että ”jauholla” viitataan pulverimuotoisiin huumeisiin. Irvokasta on, että taustalla soi Petri Nygårdin laulu ”Selvä päivä”.
Niin sanotulla eliitillä on ollut tapana harjoittaa itsetehostusta ja kirkastaa visioitaan vetämällä kokkelia nokkaan. Demarien suihkuseurapiireissä niin kävi vuonna 2003, kun Jussi Ahteen kokaiinin käyttöä koskeva video tuli julki.
Onko Sanna Marinin biletys nyt mainosta niin sanottujen huumehuoneiden puolesta? Näinkö hallitus haluaa asettua nuorison syrjäytymistä edistävän laittoman toiminnan puolelle?
Jos olisin poliisisetä Keijo Kaarisade, kommentoisin varmasti, että ”huolet pois, sillä nuorisoidoli Sanna Marin näyttää nuorisolle, kuinka ongelmat ratkeavat ottamalla viinaa. Hyvää se päihdetuntemus tekee pääministerillekin.”
Media-alan professoriksi nimitetty Pekka Isotalus jättää Kaarisateen parodiat kauaksi taakseen, sillä Ilta-Sanomien jutussa hän väittää, että kaikki onkin vain Marinin puolueelle eduksi: ”Sdp:n ehkä suurin haaste on juuri saada nuoria äänestäjiä ja kannattajia. Näkisin, että tällä voi olla myönteisiä vaikutuksia. Se voi nuorentaa Sdp:n imagoa.”
Näin viestinnän professori pesee pois demaripoliitikon paskaista mainetta.
Sivumennen sanoen sama media haukkui kirjani Totuus kiihottaa lyttyyn, vaikka se oli kirjoitettu vastaansanomattomin tieteellisin periaattein, ja teoksesta löytyvät kaikki selitykset mediassa, politiikassa ja yliopistomaailmassa meneillään olevaan hulluuteen.
Ehkä ensimmäinen huumehuone pitäisi perustaa valtioneuvoston linnaan, ihan siihen käytävän varrelle matkalle pääministerin virkahuoneesta valtioneuvoston kokoushuoneeseen, jossa tasavallan presidentti vahvistaa lait.
Sillä tavoin päihteiden käyttöä ei tarvitse enää salailla, ja nuoriso saa hyvää esimerkkiä luontevasta suhtautumisesta myös huumeisiin. Vasemmistoliittolainen nuoriso-ongelmain märehtijä Anna Kontula on keksinyt, että on ihan OK, kun pääministeri ”pämppää” (sananvalinta Kontulan).
Hänen mukaansa Marinin juopottelua ei tarvitse puolustella, koska ”kyseessä on pääministerin oma asia”. Harvoin on kommunisti ollut noin voimakkaasti individualismin ja yksilönvapauden puolella.
Vanha vitsi vihreistä kertoo, kuinka vihreät vaihtavat kattolampun: yksi vihreä seisoo pöydällä pitäen lampusta kiinni ja muut polttavat ympärillä pilveä niin kauan, että huone pyörii. Tämä koskee nyt koko hallitusta ja myös SDP:tä.
Erona on, että vihreät valitsivat kannabiksen, Sanna marin.
Ja jos kansalta kysytään, saako pääministeri menetellä noin, vastaus on: ”Saa marin”...
Vasemmisto näytti sivistyksensä
Tavallaan Sanna Marinin toiminta ei olisi kommentoimisen arvoista, sillä samanlaistahan hallituksen kaikki muukin toiminta on ollut.
Psykologisesti arvioiden Sanna Marinin kevytkenkäisyys kertoo hänen todellisuuspaostaan ja pyrkimyksestään hallita vasemmistolaisesta idealismista johtuvia elämänvalheitaan hukuttamalla ne päihteisiin ja rillumareihin (vihervasemmiston pakko-oireista lisää täällä).
Henkilökohtaista huolta Marinilla ei kuitenkaan ole, koska kansainvälinen EU-virka ja edustustehtävä odottavat ihan kulman takana siltä varalta, että kävisi kuten Anneli Jäätteenmäelle, Jyrki Kataiselle ja muille pudokaspoliitikoille.
Seiska-lehden päätoimittaja vaivautui kuitenkin kysymään, miksi perheenäiti kännää ja rymyää ravintoloissa kyläpyöränä sekä kainalodaamina ilman puolisoaan. Minä vastaan ilman puoluesitoumuksia ja kannatuksen kaipuuta: koska iltamiin osallistuminen työväentalolla on sosiaalidemokraattien ikiaikainen tapa.
Korostan, että jokaisella on tietysti oikeus juhlistaa elämää omissa oloissaan ja omalla tavallaan.
Mutta pääministeri edustaa koko ajan Suomea, ja me suomalaiset olemme hänen työnantajiaan.
Eiköhän siis tarjota Marinille vielä yksi kierros hallitusvallassa ja sitten lasku!
On se hienoa, että meillä on tuollainen pääministeri siltä varalta, että jotain ikävää sattuisi.
---
Päivitys kello 18:00: [Siirretty omaksi kirjoituksekseen tänne].
Aiheesta aiemmin:
Vihervasemmiston pakko-oireista
Demarinoviisit ikärasisteina – Politiikan infantilisoituminen uhkaa rationaalisia arvosisältöjä
Porvareillakin on intohimoja – Femakko-Hesari vei jälleen naisäänestäjiä kuin Piru Einaria
