Miksi Pimppimiekkarin hulluus ei ole vaarallista?

Venäläisen punk rock -bändi Pussy Riotin tytöt kaivelivat kananluulla pilluaan ortodoksisessa Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa viime helmikuussa ja herjasivat rääväsuumaisesti Putinia, minkä vuoksi moskovalaisoikeus tuomitsi heidät kahdeksi vuodeksi linnaan gospodin Vladimirin johtamassa tasavallassa.

Vankeustuomio on lievä verrattuna siihen, mikä heitä odottaa. Heidät ilmeisesti todetaan hulluiksi ja vapautetaan ennen pitkää syyntakeettomina, mikä vie pohjan heidän uskottavuudeltaan. Tämä on ainoa tie, jolla Venäjä voi välttää kansainvälisen painostuksen ja diplomaattisen konfliktin.

Hulluksi tuomitseminen on kuitenkin pahempi kuin vankeus, sillä se ei lopu koskaan. Se on elinkautinen.

Pillumekkalan tytöt pilkkasivat poliittista pyhäinkuvaa. Euroopan unioni vastasi Saksan suulla, sillä berliiniläinen tuomioistuin totesi juuri, että Saksan äärioikeisto (jota yleensä on pidetty kaiken pahuuden alkuna ja juurena) saakin yllättäen esittää Muhammed-pilakuvia islamilaisen moskeijan edustalla ilman, että se loukkaa ketään!

Tällainen kilpajuoksu sanan- ja mielipiteenvapauden puolesta tuskin olisi mahdollinen ilman Pimppimiekkarin maaliskuista pidätystä ja toimintaa länsimaisen sananvapauden hyväksi.

Tosiasiassa anarkistiryhmän olisi nyt parempi istua vankilassa, sillä se osoittaisi, että heillä on poliittista valtaa.

Heitä pelättäisiin, kuten Nelson Mandelaa, Aung San Suu Kyita tai Anders Breivikiä, jonka hulluksitoteamisen prosessi on kesken. Myös siinä päätetään, annetaanko syytetylle poliittista valtaa vai ei.

Mikäli Pussy Riotin bimbotytöt havaitaan venäläisissä tutkimuksissa täyttä ymmärrystä vailla oleviksi ja siten vapautetaan, he voivat itkeä saavillisen saunavettä, sillä sen jälkeen kukaan ei ota heitä todesta.

Entä millainen Pussy Riotin asema olisi ”vapaissa läntisissä demokratioissa”?

Lännessä heitä ei voitaisi tuomita mistään, sillä feministithän ovat per definitionem ja sui generis aina oikeassa.

Toisaalta myös vapaassa lännessä vastaavat performanssit tuomitaan piilevästi merkityksettömiksi. Logiikka toimii päinvastoin: ne tehdään yleisön silmissä legitiimeiksi.

Ajatellaanpa virallistettua feminismiä.

Feministiksi julistetaan ja naistutkimusyksiköihin suljetaan tietyt henkilöt juuri siksi, että siten heidät leimataan syyntakeettomiksi ja laillisella tavalla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti hulluiksi. Sitten kaikki ajattelevat: ”Ahaa, hehän ovat noita femakkoyhdistyksen hörhöjä, joten soromnoo.”

Sama pätee myös homoseksuaalisuuteen. Mietitäänpä, miksi homoseksuaalisuuden pitäminen terveenä ja normaalina saattaa olla jopa vahingollisempaa kuin homoseksuaalisuuden pitäminen sairautena ja epänormaalina.

Kun homoseksuaalisuus on tervettä, kaikki ajattelevat, että ”ahaa, Jukka Hankamäen yhteiskuntakriittisyys selittyy siten, että kyseinen henkilöhän on homo. Ja juuri siksi että hän on homo, mitään, mitä hän sanoo, ei tarvitse ottaa todesta, ei millään alueella.”

Jos taas olisi pienikin mahdollisuus, että homoseksuaalisuudesta voisi ihmeparantua heteroksi, olisi myös mahdollisuus, että ”siinä onkin Suomen tuleva presidentti, pääministeri, valtionsyyttäjä, Perusuomalaisen puolueen puheenjohtaja tai jokin muu jehu, joten tämä tyyppi pitää laittaa mieleen ja esitellä hänet Suomen Kuvalehdessä, Helsingin Sanomissa ja Yleisradion prime time -lähetyksessä.”

Mutta kun homoseksuaalisuus on naturalisoitu, tai miksikä sitä nyt sanotaankin – neutralisoitu? – ihminen on julistettu kaiken todesta otettavuuden tuolle puolen: määritelty turvallisella ja terveyspoliittisesti korrektilla tavalla hulluksi, aivan niin kuin feministikin, henkilö, jota ei tarvitse ottaa vakavasti.

Tällä tavoin myös normaaliksi julistaminen voi olla yhtä haitallista kuin hulluksi tuomitseminenkin.

Vain jos lähtökohtaisesti ”rationaaliseksi” määritelty ihminen sanoo jotakin sopimatonta, hänet otetaan todesta ja tuomiot jäävät voimaan. Sen taas voi tehdä vain keskivertoheteromies, siis ihminen, joka muutenkin otetaan vakavasti tässä keskiluokkaiseen heteroseksuaaliseen arvo- ja symboliuniversumiin perustuvassa kulttuurissa.

Sananvapaudella on nykyisin ahdasta. Puuttuu elintilaa kuin Tomin miehen kalsareista.

Koska Wikileaksin perustaja Julian Assange on tietääkseni edellä tarkoittamani keskivertoheteromies, kunniallinen kansalainen, joka tekee hyvää repiessään auki valtiosalaisuuksien salusiineja ja jota vanha äitinsäkin puolustaa, juuri siksi hän on kaulaansa myöten pulassa. Häntä on vaikea vapauttaa tuomitsemalla hänet hulluksi. Hänet ja Wikileaksin paljastukset on pakko ottaa vakavasti.

Erkko Lyytinen taas löytänee mustalle Mannerheim-produktiolleen ymmärrystä ja todennäköisesti myös palkintoja juuri siksi, että se voidaan lokeroida taiteeksi, ilmiöksi, joka on hallinnassa ja jolla ei tarvitse olla poliittista merkitystä eikä tekemistä historiallisen totuuden kanssa. Näin on lopultakin saatu Suomeen oikea Manne Rheim.

Aikaa myöten Marskille saataneen myös oikea patsas nykyisen kaakkipatsaan tilalle, jonka veisti Aimo Tukiainen (asia, josta jokainen poliitikko olisi luullakseni onnellinen).

Vasta sitten, kun jalustalle korotettu kenukka on turmeltu Paasikiven, Waltarin ja Kekkosen jo osakseen saamalla postmodernilla installaatiolla, on kokonaiskuva täydellinen.