Stadioneilla on tänä viikonloppuna tapahtunut: keihäänheiton pronssimitali, Madonnan Helsingin-konsertti ja Lontoon olympialaisten päättäjäiset.
Minulla on tapana käydä kerran kesässä jossakin stadionkonsertissa lähinnä niiden hienon tunnelman vuoksi.
Pelkäsin hetken, ettei Madonna pääse lainkaan Suomeen vaan hänet on pidätetty Pietarissa ”homopropagandan” esittämisestä.Popikoni on nimittäin ottanut voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen puolesta, eikä edellisestä konserttipaikasta saapuva yksityiskone laskeutunut kunnes vasta sunnuntaina noin kello 15. Kentältä tähti kuljetettiin lehtitietojen mukaan suoraan stadionille.
Epäilykseni vahvistuivat taas, kun konsertti ei päässyt alkamaan ohjelman mukaisena ajankohtana 20:30.
Siinä, missä Bruce Springsteen heitti koko uransa pisimmän keikan pari viikkoa sitten Helsingissä, siinä Madonna antoi odottaa konserttinsa alkua ennätyksiä hipovan pitkään. Esitys käynnistyi vasta muutamia minuutteja kello 22:n jälkeen!
Odotuttaminen on keino nostaa tunnelmaa, mutta nyt monien kuuntelijoiden fiilis varmasti suli parin tunnin seisoskeluun kentällä. En olisi itsekään jaksanut alusta loppuun ilman maantiepyöräilystä saatuja vahvoja keskivartalon lihaksia.
Lämppäriksi hankitulla teknomusiikin nousevalla tähdellä, Martin Solveigilla, oli onneksi poikkeuksellisen hyvä kontakti yleisöön; tosin hänen osuutensa päättyi jo paljon ennen yhdeksää.
Järjestäjät ilmeisesti odottivat illan pimenemistä, sillä Madonnan konsertin näyttämö oli rakennettu jättiläismäisellä näytöllä pyörivän videoesityksen ja valoshow’n varaan.
Tehosteet olivatkin jälleen häikäisevät; eivät tosin verrattavissa Jätkäsaaressa vuonna 2009 järjestettyyn konserttiin, jossa lavasteita oli enemmän kuin Yleisradion koko vuoden tuotannossa.
Joskus on pakko kysyä, mitä nämä suuret tähdet olisivat ilman valtavia kehyksiä. Jos oma lavasäteily ei riitä, korostetut raamit vain pienentävät ihmistä ja lisäävät pelkkää volyymia.Olen itse aina vältellyt massakulttuuria ja massatilaisuuksia, mutta kiinnostavaa niissä on, miten esiintyjät ottavat yleisönsä.
Madonnan konserttia luonnehti konemaisuus. Oikeastaan koko konsertti on pelkkä valtava tehdas, joka siirretään paikasta toiseen.
Madonnalla on kieltämättä hyvä henkilökohtainen tarina, aivan kuten häntä aiemmin samalla paikalla konsertoineella rockin pomomiehelläkin.
Madonnan yleisökontaktin tukena on jo vuosien ajan ollut hänen toimintansa eräänlaisena hyväntahdon lähettiläänä. Hän on Lady Gagan tavoin tehnyt enemmän LGBT-työtä kuin koko Euroopan unioni yhteensä. Laulunsa Express Yourself lomaan Madonna sijoittikin palan Lady Gagan Born this waysta, ja Pietarissa hän oli kirjoituttanut selkäänsä sanat ”Älä pelkää”.
Eniten yleisö tuntui innostuvan juuri klassikoista, kuten Like A Virgin. Sen sijaan uudella MDNA-albumilla julkaistu Gang Bang vaikutti hämmentävän monia – ei niinkään pelkän kaksimielisytensä – kuin näyttämöllepanoon liittyvän väkivaltaisuutensa, verenroiskeisten tehosteiden ja ampumisten vuoksi.
Tietty tummasävyisyys on leimannut Madonnan yhdeksännen maailmankiertueen esityksiä myös kokonaisuutena, enkä tarkoita nyt hänen vilauttamaansa takapuolta tai mustia taustatanssijoita sekä heidän vertaansa vailla olevia koreografioitaan.
Pessimismi ja melankolia näkyivät muun muassa kuolemaa ja luopumista käsittelevissä kappalevalinnoissa, jotka stressasivat yleisöä. Voimakkaat ja ristiriitaiset ärsykkeet ovat olleet Marilyn Monroen henkisen perillisen ja hänen tuottajakaaderinsa totuttuja keinoja luoda esityksiin tarttumapintaa – aina alkaen Madonnan persoonasta ja nimestä, jossa yhdistyvät materialismi ja transsendentalismi.
Madonnan väitetään tuovan musiikkiin jotakin uutta jokaisella albumillaan. Tosiasiassa hän ollut jo pitkään muiden seurailija, ainakin musiikillisesti.
Vuonna 2003 julkaistun Nobody Knows Me -laulun MDNA-kiertuelle sovitettu versio sisälsi vahvimman poliittisen kannanoton. Lauluun tehty video on tribuutti itsemurhan tehneiden homonuorten puolesta. Poliittinen viesti on tärkeä, vaikka joidenkin mielestä siinä käytetään seksuaalivähemmistöjä viihteen raaka-aineena. Ranskassa Madonnalle buuattiin, kun Marine Le Pen esitettiin taustavideossa hakaristi otsassaan.
Olen joskus viitannut Madonnaan myös omassa tuotannossani. Teoksessani Filosofia räjähti – tulevaisuus palaa (Like 2005) kirjoitin puoli-ironisesti, että ”merkittävimpinä ajattelun suunnannäyttäjinä tästä ajasta jäävät historiaan Arnold Schwarzenegger ja Madonna”. He ovat nimittäin saaneet asiansa koko maapallon väestön tietoisuuteen.
Koska molemmat näyttävät osaavan hommansa myös ilman koulukirjoja, kirjoitin teoksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että ”jos Arnold Schwarzenegger ja Madonna menisivät työvoimatoimistoon, viranomainen kysyisi heiltä ensimmäiseksi heidän osaamisensa ja suoritetut tutkintonsa.” Ja: ”Mikäli minä olisin Arnold Schwarzenegger tai Madonna, vastaisin että osaan muun muassa tyhjentää roskatynnyreitä ja siivota käymälöitä. Työviranomainen ottaisi asian todesta ja kirjoittaisi sen lomakkeeseen...” Ja niin edelleen.
Ihmiset vanhenevat yhdessä.
Monet menevät konsertteihin uusintamaan tunteen omasta nuoruudestaan. Sen vuoksi myös Martin Solveigin aluksi soittama ja TV-sarjasta Glee tuttu Tonight we are young tuli oikeaan paikkaan.
Puhuttaessa Madonnasta puhutaan alitajuisesti naiseudesta ja siitä, millainen naisen pitää olla: minkä näköinen, kuinka vanha ja millä tavoin pukeutunut, kuinka ristiriitainen ja kuinka ”häilyvä” (aivan kuin Verdin Rigolettossa).
Madonna – ei hullumpi donna.
