Mitä on populismi?

Nyt kun tiedotus- ja toitotusvälineet ovat ”yllättyneitä”, ”pettyneitä”, ”järkyttyneitä” ja ”shokissa” Donald Trumpin valinnan vuoksi, toimittajat tivaavat politiikan tutkijoilta, ”miksi populismi lisääntyy maailmalla?”. Tutkija, jolle annetaan televisiossa puheenvuoro (ja jonka nimi on Suomessa yleensä Mika Aaltola, Charly Salonius-Pasternak tai Hanna Smith), antaa sitten kysymykseen jonkin Platonin luolasta tulevan vastauksen. Tarkkuudessaan se on konkurssin partaalla olevien gallup-firmojen luokkaa.

Sitä, mitä populismi oikeastaan on, ei vaivauduta pohtimaan. Käsitettä ei määritellä, jotta sana ”populismi” ei menettäisi merkitystään halventavassa käytössä. Sanasta ”populisti” on tullut yleinen haukkumasana, jolla viitataan lähinnä oikeistolaisina pidettyihin kansallisen edun puolustajiin. Populismin käsitettä käyttämällä vihjataan, että populistit ovat vähän tyhmiä, kun vaivautuvat puolustamaan itseään ja muita oman maansa kansalaisia ylikansalliselta vallankäytöltä. Joukossa on kuitenkin myös paljon vasemmistolaisia, joiden vasemmistolaisuus ei ole tosin näkyvää, sillä he ovat entisiä vasemmistolaisia.

Mutta asiaan. Mitä on populismi? Populismilla tarkoitetaan poliittisessa retoriikassa ensinnäkin (1) argumentaatiota, jonka mukaan mikä tahansa argumentti kelpaa, kunhan se tuo kannatusta. Ilmiö on tällöin määritelty funktionalistisesti: tehtävän kautta.

Toinen (2) populismin kriteeri on, että poliittiset ehdokkaat ovat poppareita. Heillä joko on populaarijulkisuuteen liittyvä tausta tai heidän hankkimansa julkisuus on epäpoliittista, pelkästään pinnallista kuvalehtijulkisuutta vailla ohjelmallista sisältöä ja asiantuntemusta.

Miten tämä sopii esimerkiksi Perussuomalaisiin, joita usein on väitetty populisteiksi? Kannattavatko Perussuomalaiset mitä tahansa, kunhan se tuo kannatusta? – Eivät varmasti. Puolueella on itse asiassa hyvinkin vankkoja perusnäkemyksiä tai arvoja, joista puolue pitää kiinni melko periksi antamattomasti. ”Populismia” puolueesta on pilkahtanut enintään hallituskaudella, jonka kuluessa se on joutunut joustamaan äänestäjille antamistaan lupauksista ja tavoitteista.

Entä onko Perussuomalainen puolue populistinen siksi, että se asettaisi ehdokkaikseen etupäässä popartisteja, lavalaulajia, urheilijoita ja missejä? Tässä suhteessa puolue ei ole ainakaan sen populistisempi kuin muutkaan. Puolueen ehdokkaana on ollut kaksissa viime eduskuntavaaleissa melko vähän poppareita, eikä heitä ole juuri eduskuntaryhmässäkään. Perussuomalaiset on nostanut sinne vahva agenda.

Sen sijaan Keskustan ryhmä on ollut täynnä poppareita, joista esimerkkeinä mainittakoon trubaduuri Mikko Alatalo, hiihtäjä Juha Mieto sekä missi Tanja Karpela. Matti Vanhanen lähetti curling-mitalisti Markku Uusipaavalniemelle kutsun ehdokkaaksi heti olympialaisten jälkeen ja poseerasi (niin ikään ehdokkaaksi haalimansa) rap-muusikko Pikku G:n (oikealta nimeltään Henri Vähäkainu) kanssa näyttääkseen trendikkäältä.

Kokoomuksesta puolestaan muistetaan legendaarinen juoksija Lasse Virén, hiihtäjä Marjo Matikainen-Kallström ja luistelija Sinuhe Wallinheimo – Sdp:stä aituri Arto Bryggare, painija Marko Asell sekä seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. He kaikki urheilivat itsensä eduskuntaan, ja kas: he kaikki ovat niin sanottujen vanhojen valtapuolueiden edustajia.

Suomalainen kansanedustaja ei voi tunnetusti urheilla liikaa, mutta urheilijoiden julkisuus ja kannatus ovat puhtaasti populistista alkuperää. Urheilijaa voidaan pitää ulospäin suuntautuvana, reippaana ja mukavana kansalaisena, joka vaikuttaa rehdiltä, mutta ongelma on, mitä tämä merkitsee poliittisen vallankäytön kannalta.

Heidät nostetaan ehdokkaiksi vain, koska heidän tiedetään toimivan äänimagneetteina ja koska he ovat puolueiden johdolle helppoja tapauksia. He tuovat kannatusta, mutta heillä ei useinkaan ole puolueen toimintaa vaikeuttavaa poliittista asiantuntemusta eikä sen mukaista omaa asialistaa. Siksi heistä tulee kuuliaisia napinpainajia. Tämä puolestaan keskittää valtaa puoluejohdolle, mikä on populismin mukaista.

Näin tekevät vanhat valtapuolueet Keskusta, Kokoomus ja Sdp. Niitä ei kuitenkaan moitita mediassa populistisiksi. Tämä johtuu siitä, että populismista ei arvostella näiden (populismiin selvästi liittyvien) toimintamuotojen perusteella, vaan ”populismina” pidetään vain kansallista etua puolustavaa asiasisältöä, mikä on selvästi väärin myös politiikan tutkijoilta.

Populismista moititaan kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia poliitikkoja ja ryhmiä, joita syytetään myös fasismista, natsismista, rasismista, vihapuheesta, sovinismista (ranskan kielen sanasta chauvinisme = kiihkoisänmaallisuus) ja ihan kaikesta riippuen, kuka vain törkeimmän herjauksen keksii. Ja media ottaa sen kiitollisena käyttöön.

Olen kuitenkin pannut merkille, että populismista (väärin perustein) syytettyjen puolueiden kautta artikuloituu kansan hiljaisen enemmistön tahto. Ne ovat siis perimmältään demokratian airueita ja lipunkantajia sekä merkki kansanvallan toiminnasta. Niiden tukahduttamisyritykset puolestaan ovat merkkejä totalitarismista ja sananvapauden kahlitsemisesta.

Tässä mielessä populismista syytetyt poliitikot ja ryhmät eivät täytä myöskään populismin kolmatta (3) tunnusmerkkiä, jonka mukaan populismille on tyypillistä auktoriteettikeskeinen johtajuus. Populismista syytetyt tahot ovat itse asiassa toimineet megafoneina, jotka ovat vahvistaneet kansalaisten äänen kuuluviin. Populistisina pidetyt kansanjohtajat eivät ole käyttäneet pakkovaltaa ylhäältä alaspäin vaan päinvastoin: kuunnelleet kansalaisia ja johtaneet alhaalta ylöspäin. Näin ovat tehneet yhtä hyvin Donald Trump, Marine Le Pen, Theresa May, Jörg Haider, Viktor Orbán kuin Pim Fortuyn ja Geert Wilderskin.

Minä sanon tätä demokratiaksi. ”Populismin” oikea nimi onkin demokratia eli kansanvalta. Esimerkiksi Wikipediaan kirjattu populismin määritelmä on yksipuolinen, puolueellinen ja ylenkatseellinen, koska se pitää populismina kansankiihotuksellisin keinoin poliittista valtaa hankkivaa toimintaa, joka pilkkaa vastustajiaan ja vetoaa yksinkertaisiin tunnuksiin.

Tämä määritelmä peittää poliittisen vallan alkuperän. Kansalaisten suosiota on nimittäin mahdotonta saavuttaa ilman, että äänestäjillä on vahva motiivi, johon poliitikoksi pyrkivän ankkuri voi tarttua. Syy populismiksi sanotun ilmiön nousuun ei siis ole kansankiihotus vaan ihmisten oma ja alkuperäinen halu muuttaa poliittista todellisuutta.

Sitä paitsi mikä tahansa poliittisen kannatuksen hankintayritys voidaan lavastaa vastapuolelta ”kansankiihotukseksi”. Olemme nähneet, kuinka hurjaan estämis-, rajoittamis-, torjumis- ja sananvapauden kuohitsemiskampanjaan vanhat valtapuolueet ovat ryhtyneet nujertaakseen eurokriittiset kansanliikkeet. Niiden tueksi on asettunut myös valtamedia oman symbioottisen suhteensa vuoksi. – Eikö tämä ole kansankiihotusta?

Median ja valtavirtapuolueiden symbioosia voidaan puolestaan nimittää elitismiksi. Populismin neljäs (4) tunnuspiirre onkin elitismin vastaisuus. Se kyllä toteutuu populistisiksi sanottujen tahojen toiminnassa, mutta silloinkin on kyse demokratian jalosta ihanteesta. Eliittiä nimittäin vastustetaan yleensä kahdesta syystä: (a) hierarkkinen yhteiskunta ja poliittinen järjestelmä koetaan epäoikeudenmukaisena ja (b) eliitin katsotaan viljelevän ja varjelevan valheita hienostuneen retoriikkansa takana. Elitismin vastaisuuteen liittyy sitten populismin piirre viisi (5): suorapuheisuus.

Nämä kaikki kuitenkin tukevat demokratian ideaa. On ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että kansalaiset haluavat tietää, mitä esimerkiksi EU:n katakombeissa tapahtuu, ja vaikuttaa siihen. Kansalaiset haluavat jakaa myös oman, suoraan yhteiskunnasta tulevan, tietonsa byrokraateille, jotka ovat kenties päässeet etääntymään todellisuudesta. Tieto ei synny teorioissa vaan todellisuudessa.

Elitismi ja vieraantuneisuus näkyvät nykyisin myös akateemisen maailman sisällä, jossa esimerkiksi taloustiede on pitkälle formalisoitunut ja matematisoitunut, ja totuutta pidetään teorioiden sisäisenä. Tutkijat kiistelevät malliensa nyansseista kansainvälisissä kokouksissa mutta eivät pohdi taloudellisten tendenssien tai talousjärjestelmien takana olevia tarkoitusperiä eivätkä filosofioita. Varsinkaan ei osata, haluta eikä piitata yhdistää talouden kysymyksiä poliittisen järjestelmän oikeusperustusta koskeviin kysymyksiin. Tällöin ajauduttaisiin periaatteellisiin ideologisiin kiistoihin, joiden paljastuminen olisi omasta mielestäni vain hyväksi. Kiistoja ja ajattelun vaivaa välttääkseen taloustieteen mittarimadot tyytyvät pelkkään hifistelyyn.

Vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen on oikeassa nähdessään populistisiksi sanottujen ilmiöiden takana suoranaisia vallankumouksellisia haaveita. Tätäkin voidaan pitää kansanvaltaisena piirteenä. Neuvoohan myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus kansalaisia syrjäyttämään sellaisen hallitusvallan, joka on muuttunut despoottimaiseksi ja kohtelee kansalaisiaan tyrannien lailla. Ongelmana on, että vallankumouksista ei useinkaan selvitä ilman suuria menetyksiä.

Keskeinen populismiin liittyvä kysymys koskee vihdoin yhteiskunnallista totuutta ja poliittisten tavoitteiden totuudenmukaisuutta. Arvostuksenvaraisissa asioissa totuutta ei yleensä voida löytää, ja ”totuuteen” vetoamisen ovat monet filosofit tuominneet populismiksi sinänsä. Jotenkin asiat kuitenkin aina ovat, eli asioiden tilaa kuvaava tosiasia löytyy sokerina pohjalta. Myös kansanryhmien intressit ovat todellisia, vaikka niiden oikeutuksesta ei voida saavuttaa yksimielisyyttä eikä siten todenperäistä väitetietoa eli totuutta.

Omasta mielestäni niin sanottu populistinen liikehdintä on pystynyt ainakin paljastamaan valheita samalla, kun totuus eurojärjestelmän epäonnistumisesta, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta ja maahanmuuton ongelmallisuudesta on valjennut kaikille.