Todenperäisistä syistä

Jos valtionsyyttäjä Mika Illman olisi lääkäri, hänen lääkärinoikeutensa olisivat vaarassa. Koska hän on oikeustieteilijä, hänellä on ilmeisesti lupa olla johdonmukaisesti epäjohdonmukainen. Muussa tapauksessa hänet voitaisiin todeta ammattitaidottomaksi ja sellaisena vaaralliseksi potilaille.

Illmanin retorisista taidoista kertoo Yleisradion juttu, joka on julkaistu muun muassa tässä. Jutun mukaan Suomen viranomaiset pitävät internetissä toimivia ääriryhmiä jo uhkana ”arjen turvallisuudelle”. On kummallista, että tavanomaisista kansalaismielipiteistä yritetään lavastaa ”ääriryhmien mielipiteitä”.

Outoa on sekin, että kyseiset viranomaiset eivät pidä maahanmuuttajien harjoittamaa rikollisuutta uhkana arjen turvallisuudelle, vaikka se on kantaväestöön suhteutettuna moninkertaista. Sen sijaan ulkoministeriön ulkoasiainneuvos, turvallisuusasiantuntijaksi sanottu Kirsi Westphalen kiinnittää huomionsa vain siihen, että ”rasististen rikosten määrä on Suomessa merkittävässä nousussa”.


Mielipiteet vastaan tutkimustieto

Huomattava on, että kummankaan haastatellun virkamiehen kannanotto ei perustu tutkimustietoon, eikä väitteiden tueksi esitetä mitään tilastoja. Kyseessä ovat siis virkamiesten arviot, joista monille jää mieleen vain sisältö, vaikka perustelut puuttuvat. Lisäksi on huomattava, että jutussa ei määritelty mitenkään sitä, mikä on ”rasistinen rikos”.

Uhkaavana nähdään vain kantaväestöön kuuluvien ihmisten yleinen ulkomaalaisvastaisuus, mutta kumpikaan virkamies ei ole huolissaan siitä, että muslimijärjestöjen kansainväliset sivustot ovat täynnä suoranaista vihanlietsontaa esimerkiksi homoja, juutalaisia, amerikkalaisia ja monia muita ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi rasismi sinänsä ei ole rikos, pitipä siitä tai ei, ja näin ollen voidaan sanoa, että Ylen uutinen antaa asioista harhaanjohtavan kuvan.

Kansalaiset eivät useinkaan tottele virkamiesten henkilökohtaisia toiveita, mikä on antanut EU:n voitelemalle virkavallalle perusteen lavastaa kansan enemmistön mielipiteet milloin ”muukalaisvastaisuudeksi” tai ”ulkomaalaisvihaksi”, milloin taas ”rasismiksi”. Tosiasiassa kyseessä ovat tavanomaiset ja oikeutetut näkemykset, jotka perustuvat kansallisen edun tunnustamiseen.

European Social Surveyn tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 % suomalaista ilmoittaa vastustavansa maahanmuuttoa (s. 22), ja saman voi tarkistaa Euroopan unionin julkaisemasta tilastosta, jonka mukaan vastustamisen tarkka lukuarvo on 59,24 prosenttia (s. 33).

Kreikassa siirtolaisvastaisuus (resitance to immigrants) on 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Luxemburgissa 52,74 %, Iso Britanniassa 51,74 %, Tanskassa 50,45 % ja Espanjassa 50,24 %. Yhdeksässä muussa Euroopan maassa suora siirtolaisvastaisuus vaihtelee 35,27 prosentin ja 49,76 prosentin välillä. Poikkeuksen tekee vain Ruotsi, jossa siirtolaisia vastustaa 14,64 %, mikä on selitettävissä sillä, että maa on jo pitkälle ulkomaalaistettu, kun maahanmuuttajataustaisen väestön osuus koko väestöstä on peräti neljännes. Koska ruotsalaiset eivät koe voivansa tehdä asialle mitään, he ovat alkaneet pitää myös vastustamista tuloksettomana ja turhana.

Kun maahanmuuttajavastaisuus on näin selvää varsinkin maahanmuutosta eniten kärsineissä Balkanin lähialueiden maissa sekä vapaamielistä maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneissa Britanniassa, Tanskassa ja Luxemburgissa, on kummallista, että poliitikot Suomessa pyrkivät aktiivisesti lisäämään maahanmuuttoa. Poliittisen hallinnon tulisi noudattaa kansalaisten kantaa, mutta asia vaietaan puolueissa, ja viranomaiset leimaavat kaikki kriittiset kansalaispuheenvuorot nykyään ”rikoksiksi”.

Aivan samaan tapaan viranomaisvalta pyrkii määrittelemään jatkuvan maahanmuuton ”lailliseksi” vain säätämällä sen lailliseksi. Kun ihmisten asenteet pysyvät kuitenkin vakioina, on selvää, että maahanmuuton suosiminen johtaa kriittisyyden kasvuun, aivan niin kuin sananvapauden kriminalisoiminen johtaa ”rikollisuuteen”. Muussa tapauksessa kansalaisten pitäisi ottaa vastaan heille pakkosyötettävä asennemuokkaus ja manipulaatio, jolla suomalaisia taivutellaan luopumaan omista eduistaan ja oikeuksistaan maahanmuuttajien hyväksi.


Miksi ministereitä hävettää?

Se, miksi maahanmuuttokysymyksestä ei puhuta Suomen puolueissa ja poliittisessa elämässä, johtuu tosiasiasta, että Suomen poliittinen johto on Brysselissä indoktrinoitu noudattamaan ja toteuttamaan Euroopan unionin strategista tavoitetta: työvoiman liikkuvuutta ja EU:n ulkopuolisen työvoiman tuloa Euroopan unionin hyödynnettäväksi. Tästä ei kuitenkaan ollut puhetta Euroopan unioniin liittymisestä äänestettäessä, eikä sen pitäisi sisältyä EU:n jäsenyyteen.

Koska Suomen johtavat poliitikot ja suurten hallituspuolueiden ministerit ovat sitoutuneet ministerineuvoston kokouksissa tähän politiikkaan, heitä hävettäisi sanoa Euroopan unionissa toimiville kollegoilleen, että Suomen kansa ajattelee maahanmuutosta toisin. Toisaalta he häpeävät sanoa suomalaisille, että heidän täytyy ministereinä ajaa tätä jatkuvaa maahanmuuttoa sitouduttuaan siihen EU:n yhteisissä ohjelmanjulistuksissa. Sen vuoksi he eivät voi lakata kumartelemasta EU:n muille ministereille, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiinpäin Brysselistä.

Maahanmuuttopolitiikassa erottuu neljä eri tasoa, joista alimman muodostaa itse ilmiö: maahanmuutto. Tämä on täysin immanentti taso (1), ja siitä puhuminen koostuu esimerkiksi maahanmuuttajamääristä ja asiaa koskevasta tilastotiedosta.

Ilmiötason yläpuolella on ideologinen taso (2), jolla laaditaan poliittiset normit maahanmuuton toteuttamiseksi. Tämä kerros koostuu niin sanotusta monikulttuurisuuden ideologiasta. Se muodostaa normatiivisen perustan käytännön maahanmuuton edistämiselle.

Kolmas taso (3) on Euroopan unionin strateginen taso, jolla päämääräksi on asetettu edellä kuvailtu kansalaisten ja työvoiman liikkuminen. Siihen liittyvät myös kansallisvaltioiden vastaisuus ja kansallisen itsemääräämisoikeuden heikentämispyrkimykset.

Neljännen tason (4) muodostaa suuri kysymys, johon kukaan ei ole kyennyt vastaamaan, mutta joka vallitsee kaiken yläpuolella. Se on seuraava: Miksi maahanmuuttoa ja kansallisvaltioiden heikentämistä pitäisi edistää, vaikka historia sen enempää kuin sosiobiologiakaan eivät anna näyttöä monikulttuurisuuden onnistumisesta missään maailman kolkassa? Ja miksi ihmiset ylipäänsä ajautuvat riitoihin kaikkialla, missä kohtaavat erilaiset kansakunnat, kulttuuriperinteet, arvomaailmat ja rodut?

Koska nämä kysymykset ovat vastauksia vailla ja vastausten oikeaksi tai vääräksi todistumattomuuden vuoksi myös jäävät sellaisiksi, voidaan toiminnan pohjaksi valita vain hyväksi havaittu ja turvallinen tie. Se perustuu kokemuksista oppimiseen. Koska ihmisluonnon muuttaminen on näissä asioissa vaikeampaa kuin jokien virtaussuunnan kääntäminen, kannattaisi kansakuntien sekoittamista välttää ja omaksua kansainvälisissä suhteissa pidättyvämpi linja.

Sen sijaan Suomen poliitikot häpeävät enemmän tinkiä omista EU-kollegoilleen antamistaan sitomuksista kuin siitä, että heidän pitää toteuttaa kansan enemmistön vastaista politiikkaa. Niinpä he ratkaisevat asian hallinnollisesti ja laittavat poliittiset virkamiehet pamputtamaan kansalaisia.


Ilman vapautta

Se, että maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä esiintyy nimenomaan internetissä, johtuu ikävästä tosiasiasta, että valtamedia vaikenee kansan enemmistön mielipiteistä aktiivisesti ja viranomaisten toivomaa poliittista korrektiutta toteuttaen. Kun kritiikkiä ei saa esittää sensuuria harjoittavissa päivälehdissä eikä tv-kanavilla, arvostelu hakeutuu ainoaan vielä avoinna olevaan mediaan eli nettiin, jossa mielipiteet usein kärjistyvät ja esiinnytään nimimerkillä viranomaisten itsensä kylvämän pelon vuoksi.

Kärjistyminen ja peittely ovat siis seurauksia siitä, että viranomaiset eivät salli asioista keskusteltavan vapaasti. Esimerkiksi Illman on käyttänyt muotoilua, että vastustaessaan maahanmuuttoa ”vain harva verkkorasisti jää kiinni”. Kyse on nähdäkseni samasta asiasta kuin että joku ihminen jäisi kiinni järjen käytöstä. Voidaanko sellaista tapahtumaa sanoa kiinnijäämiseksi, jossa on kyse myönteisestä ja eettisestä toiminnasta? Sitä paitsi on loukkaavaa nimittää omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä rasisteiksi.

Valtionsyyttäjä Illman haaveilee Ruotsin oloista ja toteaa Ylen jutussa, että ”esimerkiksi Ruotsissa on laki, joka edellyttää sivuston ylläpitäjää valvomaan siinä esiintyvää aineistoa. Itse pitäisin tarpeellisena harkita tämän tyyppisen lainsäädännön säätämistä myös Suomeen.”

Käytännössä tällainen verkon valvonta johtaisi samaan kuin puhelimien kuuntelu, joten on pääteltävä, että Illman haluaa murtaa viestintäsalaisuuden ja kannattaa täyttä totalitarismia vastustaen kansalaisten nykyisiä vapausoikeuksia.

Syyttäjä, jonka mukaan kritiikkiäkin saa esittää, ”kunhan sitä ei ääneen lausuta”, on näissä puheissaan perustuslainvastaisen ennakkosensuurin ja näköjään yleisenkin sensuurin kannalla. Hän varmaan saa runsaat aplodit suomalaisilta. Yleensä ihmisten perusoikeuksiin saa puuttua vain poikkeusoloissa. Keskeinen kysymys kuuluu, elämmekö tämän kritiikittömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi jo sellaisissa poikkeusoloissa, että kantaväestön perusoikeuksia aletaan rajoittaa. Jos niin on, entiset olot pitää mahdollisimman nopeasti palauttaa.


Konfliktien estäminen

Yleisradion uutisen mukaan ”netin muukalaisviha koetaan vakavana uhkana myös siksi, että maahanmuuton odotetaan jatkossa lisääntyvän. Euroopasta on jo esimerkkejä siitä, kuinka maahanmuuttajien ja kantaväestön arkisetkin kärhämät voivat kärjistyä polttoiskuiksi ja mellakoiksi.”

Ja mitä tekee Illman? Nyt hän kertookin pelkäävänsä Ruotsin esimerkkiä ja toteaa: ”Pitäisin tärkeänä, ettei tilannetta päästetä sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, Ruotsissa ja Länsi-Euroopassa.”

Voin ymmärtää Illmanin ajatuskulkuja vain niin, että hänen käsityksensä mukaan mellakoihin ovat syyllisiä maahanmuuttopolitiikan kriitikot, jotka esittävät näkemyksiään heille vielä auki olevissa tiedotusvälineissä ja internetissä. Totuus asiassa on kuitenkin sellainen, että maahanmuuttajakritiikki ei ole suinkaan mellakoiden eikä polttoiskujen syy. Maahanmuuttajakriittisyyden kasvu on seuraus, ja syy konflikteihin on hallitsematon maahanmuuttopolitiikka sekä maahanmuuttajien oma toiminta.

On erittäin paheksuttavaa, että valtionsyyttäjä Illman toimii mielipiteillään poliittisen linjan vetäjänä ja että hän yhdessä Astrid Thorsin, Johanna Suurpään ja Mikko Puumalaisen kanssa pönöttää Suomeen lisää maahaanmuuttajia, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei kyseistä politiikkaa hyväksy. En minä ainakaan halua tänne mitään miinakenttää, sellaista, joka vallitsee Pariisin ja Lontoon lähiöissä, ja siksi myöskin ovia apposen auki pitävää maahanmuuttopolitiikkaa on syytä vastustaa.

Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan vastaisuus ei siis ole kiihottamista mitään kansanryhmää vastaan, vaan aktiivinen maahanmuuttopolitiikka itsessään kiihottaa kantaväestöön kuuluvia ihmisiä esittämään kyseisen politiikan vastaista kritiikkiä. Tämä puolestaan on luonnollinen seuraus varsinaisesta syystä, joka on...

Myös minä olen sitä mieltä, että tilannetta ei saa päästää sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa, Hollannissa ja Britanniassa. Mutta se edellyttää puuttumista ongelmien oikeisiin syihin, toisin sanoen maahanmuuton rajoittamista ja supistamista. Jos siis Illman haluaa vähentää rikollisuutta, hänen kannattaa alkaa taistella jatkuvaa maahanmuuttoa ja kulttuurien sekoittamista vastaan.