24. tammikuuta 2010

Se on valtiosalaisuus


Kaikilla valtioilla on turvallisuuteen liittyviä salaisuuksia. Kun Yhdysvallat suunnitteli ensimmäistä häivepommittajaansa, Lockheed F-117A Nighthawkia, hanketta koskeva tieto pidettiin vuosien ajan visusti salassa. Ongelman muodosti niin sanottu demokratia. Puolustusbudjetti pitää USA:ssakin käsitellä ja hyväksyä parlamentissa, jossa istui monta asiasta mahdollisesti räksähtävää rauhanliikkeen veteraania. Niinpä rahoitus tälle kansalliseen turvallisuuteen liittyvälle hankinnalle uitettiin erilaisten varjohankkeiden kautta: esimerkiksi sisällyttämällä budjettiin kymmenien miljardien varat kenttälapioiden ja lusikkahaarukoiden ostamiseen.

Suomen valtiosalaisuudet puolestaan liittyvät tällä hetkellä sensuurin kylvämiseen ja rasismin kitkentään. Suomalaisten poliitikkojen suurin salaisuus on se, että valtiojohdon pitää edistää Euroopan unionista määrättyä maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka kansalaisten valtaenemmistö ei sitä hyväksykään. Kun politiikkaa tehdään vastoin kansalaisten tahtoa, seuraa tietysti vastalauseita. Poliitikot sanovat niitä sitten ”rasistisiksi” koettaessaan mustamaalata kritiikin. Osa kansalaisista menee lankaan ja liittyy syrjinnän kamaluutta hoilaavien kuoroon, vaikka ulkomaalaisten kohtelu on ollut Suomessa parasta, mitä koko universumissa on minun tietojeni mukaan ollut tarjolla.

Suomen ilmeisimpiä ja selvimmin päälle paistavia valtiosalaisuuksia on se, että ministerit ovat puun ja kuoren välissä. He ovat sitoutuneet maahanmuuton edistämiseen EU:n ministerineuvoston kokouksissa eivätkä kehtaa sanoa kollegoilleen, että Suomen kansan enemmistö ajattelee asioista toisin. Toisaalta he eivät kehtaa kertoa suomalaisille ihmisille, että Euroopan unionin jäsenenä Suomi on sitoutunut vastaanottamaan enemmän turvapaikanhakijoita kuin mihin maallamme on tarvetta ja varaa. Ministerit ovat sandwich-tilanteessa, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiin Brysselistä.

Tämä on rasismin uhkakuvilla harjoitetun sensuurin todellinen olemus: sen takana on valtiosalaisuus. Valtiosalaisuuden sisältönä on, että kaikissa puolueissa, siis myös kokoomuksessa, keskustassa ja Sdp:ssä tiedetään, ettei maahanmuuttajien tulva ole Suomelle hyväksi. Mutta sitä ei tahdota tunnustaa, koska pelätään, ettei Suomi voi mitään sen enempää EU:n mahdollisille pakotteille kuin kansainväliselle väkivallallekaan, jota esimerkiksi uskontojen konflikoitumiseen aina liittyy.


Hyväksyttävyys ja totuus ovat eri asioita

Viimeisimmän esimerkin kyseisestä valheellisuudesta ja valtiosalaisuuksien varjelusta tarjoaa Rasistiset rikokset -työryhmän raportti, jota arvostelin jo tässä. Koska olen kritisoinut asiaa jo useasti aiemmin muun muassa Sensuurin Suomi -kirjassani, en enää perustele kritiikkiäni laajemmin.

Pahalta kuitenkin näyttää. Jatkossa esimerkiksi tieteellisen julkaisun laillisuus voisi riippua siitä, onko se tehty ”tavalla, jota pidetään oikeana tapana tehdä tiedettä” ja ”onko sen lopputulos hyväksyttävä”. Totuudesta ei puhuta mitään.

Meillä filosofian piirissä katsotaan, että tieteissä ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tehdä tutkimusta vaan että metodeja on monia, niin myös mahdollisia lopputuloksia. Sen sijaan työryhmän jäsenenä toiminut Mika Illman näyttää arvioivan tiedettä pelkästään omalta normatiiviselta ja täysin puolivillaiselta pohjalta – tieteenfilosofisesti perustellun tieto- ja totuuskäsityksen sijaan.

Kun rasistisen rikoksen uhrina voisi olla myös ”rasististen rikosten vastustaja”, työryhmän jäsenet ovat näköjään ajatelleet itseään ja päättäneet suojata asemansa mädälle hallinnolle tyypilliseen tapaan: itseensä panssaroitumalla. Kun internetin palveluntarjoajille puolestaan langetettaisiin velvollisuus poistaa ”ilmeisesti lainvastainen materiaali” verkosta, ne voisivat aloittaa siivoamalla netistä nämä ennakkosensuuria lietsovat ja perustuslainvastaiset sotkut.


Kohti uutta demokratiakäsitystä

Internetin valvonta on joka tapauksessa teknisesti täysin mahdotonta, mutta se repisi myös sananvapauden palasiksi. Vähäisestäkin rajoittamisesta seuraa kriteerien ongelma: millä perusteella mitäkin kuohitaan? Koska yleispäteviä kriteereitä ei voida luoda asioihin liittyvän arvostuksenvaraisuuden vuoksi, vain valta voisi määritellä, missä rajat kulkevat. Se taas johtaisi sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja siihen, ettei mitään sananvapautta ole. Sananvapauden olemus ja elinehto on rajoittamattomuus, ja se puolestaan on kansanvallan, tieteen ja vapaan yhteiskunnan tärkeä edellytys.

Viranomaisvalta ja poliittinen valta elävät puun ja kuoren välissä myös siksi, että ne ovat huomanneet valtansa lipsuvan. Vain äärimmäisen kapea ja vanhentunut demokratiakäsitys rajoittuu pelkkään vaaleissa äänestämiseen. Se supistaa kansanvallan edustuksellisuuteen. Näin oli ennen. Nykyään todellista kansanvaltaa ovat esimerkiksi netissä kirjoittaminen ja kohtaaminen sekä suora poliittinen toiminta. Tämä taas ei sovi byrokraateille, jotka kokevat valtansa vähentyvän.

Mikäli poliitikot toimisivat järkiperäisesti, he pyrkisivät sopeuttamaan toimintansa uuteen tilanteeseen. Nyt he takertuvat vanhan vallan kahvaan ja koettavat estää ihmisiä viestimästä vapaasti, viranomaisvallan ja valtamedian ohi. Median ja poliitikkojen vispilänkaupasta antaa kuvaa jo se, etteivät edes kansanvallan pyhättöön, eduskuntaan, pääse raportoimaan ja tutkimuksiaan tekemään ketkä tahansa toimittajat vaan ainoastaan eduskuntaan akkreditoitujen viestimien nimetyt edustajat.

Valtiosalaisuuksien olemassaolosta olisi tietenkin vielä paljon kerrottavaa, mutta juuri nyt bittiavaruus uhkaa loppua. Valheellisuudella on joka tapauksessa lyhyet jäljet.