”Musta Mannerheim” on kunniaksi Marskille

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Pitihän se nyt arvata, että viimeisillä lupamaksujen rippeillä filmataan Mannerheimista oikein kunnon mustavalkoraina ennen Yle-veroon siirtymistä.

Se, että Mannerheimia esittää musta mies, ohjaajaa vaihdetaan 12 tuntia ennen kuvauksia ja että koko 20 000 euron produktio valmistetaan Suomi–Afrikka-yhteistyönä, sisältää jo sinänsä kaikki farssin tai kreisikomedian ainekset.

Olen itse varonut kommentoimasta mitään näkemättä lopputulosta. Siihen saavat toiset syyllistyä. ”Postmoderniin tekotaiteeseen” nimittäin kuuluu, että myös yleisö tulee osaksi taideteosta – tässä tapauksessa omilla kommenteillaan, joista huokuu talvisodan henki.

Kun Manneheimia esittää musta mies, kyse ei ole pelkästä casting-ratkaisusta. Kyse on tietenkin historiallisen totuuden muuntelusta. Valkoiseksi kalkittunakin elokuva tulee esittäneeksi Mannerheimin poikkeavalla tavalla.

Mutta Marskin persoonahan on institutionalisoitunut tavalla, joka sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa. Joten miksipä se ei sallisi myös tämän tulkinnan?

Marski on esitetty esimerkiksi homona (muistattehan Katariina Lillqvistin animaatiosta nousseen kohun). Tulkinta ei oman arvioni ja monien henkilöhistorioitsijoiden mukaan ole kaukana totuudesta. Nyt Marskista haluavat osansa mustat, tai ainakin sitä heille tarjotaan.

Niin sanottu vapautuksen teologia on esittänyt myös Jeesus Nasaretilaisen eri peliverkkareissa.

On ollut muiden muassa musta Jeesus ja homo-Jeesus-tulkinta, jonka tunnemme Elisabeth Ohlson Wallinin valokuvista ja Jukka Hankamäen teoksesta Enkelirakkaus.

Miksi ei voisi olla myös ”musta Marski”, joka nostaa hänet lähes Vapahtajan tasolle?

Edelleenkin näkemättä valmista tulosta totean, että Marskin esittäminen mustana voisi aivan hyvin olla kunniaksi hänen persoonalleen.

Toisaalta liika kunnianteko voi olla kyseenalaista, sillä marsalkka ei ollut mikään pyhimys. Kun Marskille annetaan mustat kasvot, ratkaisu on vertauskuvallinen ja sisältää myös vihjeen, että Mannerheimilla oli pimeä puolensa.

Joka tapauksessa kansakunnan kaapin päälle nostettujen hahmojen esittämisessä on syytä varoa henkilöpalvontaa, pelkoa ja varovaisuutta.

On vaikea etukäteen sanoa, mitä produktio loppujen lopuksi sisältää. Tekijöiden mukaan kyseessä on ”rakkauselokuva”, joten kehyksiin mahtuu myös herkkä ja koskettava tulkinta. Vieraaseen ympäristöön siirtäminen toimii tässä valossa usein.

Mutta kenen suomalaisen itsetunto voi järkkyä siitä, että Marskia markkinoidaan Afrikassa mustan esittäjäkaartin voimin? Erkko Lyytinenhän ei ole elokuvan lopullinen tuottaja, vaan hän ainoastaan junaili 20 000 euroa kenialaisen tekijäryhmän käsiin ja antoi mahdollisuuden tehdä Mannerheimista afrikkalaisen tulkinnan.

On syytä muistaa, että marsalkka oli kosmopoliitti, joka taisteli Venäjän–Japanin sodassa, kävi sotaa Puolan, Itävalta–Unkarin ja Romanian alueella sekä osallistui ratsain tehtyyn tutkimusretkeen aina Aasiaan ja Kiinaan asti. Muistelmissaan hän kertoo heränneensä eräänä aamuna kukon lauluun Intiassa ja todenneensa, että ”kun olin ampunut sen, havaitsin, että kyseessä oli aivan samanlainen kukko kuin suomalainenkin, mutta pienempi”.

Marskin tekemällä tutkimus- ja tiedustelutyöllä kerrotaan olleen myös tieteellistä arvoa. Kahden vuoden aikana hän keräsi Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä ja otti noin 1 500 valokuvaa. Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi, tosin poikansa valittaa tulleensa ”hyväksikäytetyksi” puheena olevassa Erkko Lyytisen Mannerheim-tuotannossa, koska ei saanut haastattelusta haluamaansa taloudellista korvausta...

En tiedä, kävikö Marski koskaan Afrikassa. Mutta jos ei käynyt, nyt on hyvä aika laajentaa Mannerheim-tuntemusta myös siihen ilmansuuntaan.

Marskia luonnehtii se, että hän oli yhtä aikaa sekä sotapäällikkö, historioitsija että poliitikko. Nämä roolit on nähty usein mahdottomiksi sovittaa yhteen, sillä historiallinen totuus tahtoo vääristyä poliitikkojen ja sotilaiden käsissä.

Erottuaan rauhanomaisesti Venäjän armeijasta Marski tavallaan perusti oman kansallisvaltion nimeltä Suomi, aivan kuten olen todennut teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005). Hänessä oli siis anarkisteille ominaista omaehtoisuutta, päättäväisyyttä ja uhmaa.

Myös Hitler pelkäsi tai ainakin kunnioitti Mannerheimia. Luulen, että Marski itse pelkäsi vain sitä, että hän menettää kansansuosion eikä pysty kätkemään omaa elitismiään kansan syviltä riveiltä lähettäessään Suomen poikia rintamalle kuolemaan. Sen vuoksi Mannerheim pyrki peittelemään ja vähättelemään myös ruotsinkielisyyttään.

Marskia voisi luonnehtia Suomen Forrest Gumpiksi oman kaikkivoipaisuutensa puolesta. Näillä eväillä hän taipuu mainosti komedian tai satiirin aiheeksi.

Siinä, että jostakin historian mahtihahmosta väännetään omintakeinen tulkinta, ei ole mitään uutta.

Historiallinen Mannerheim on vaikea käsiteltävä aiheen kliseemäisyyden vuoksi. Kliseiden välttely taas on vaikeaa, koska poikkeuksellisesta tulkinnasta saa likasangon niskaansa.

Molemmissa tapauksissa tekijän osa on ”vaikea”, siis toivotun kaltainen ja helppo.

Mutta julkisuutta aiheella näköjään edelleen saa, ja sehän on tietysti tarkoitusikin.

Eiköhän sovita ”postmodernissa identitettipoliittisessa neuvottelussa”, että Mannerheim oli musta homoseksuaali pensasneuvostoliittolainen, joka oli samanaikaisesti myös transvestiitti punavihreä feministi mutta puhui kovaosaisten ja syrjäytyneiden, kuten väkivaltaisten keskivertoheteromiesten, puolesta!

---

En muuten usko budjetin pysyneen 20 000 eurossa. Jos taas talousarviossa on pysytty, sitä parempi, sillä kertynyt huomio on investointiin nähden suuri.

Päivitys 17.8.2012: Iltalehti kertoi tänään, että Mannerheim-draaman tekemisestä on valmistunut myös 180 000 euron kuusiosainen dokumentti, joten kokonaiskulut oli piilotettu käytännössä dokumentin tekoon.

Madonna on edelleen LGBT-liikkeen papitar

Stadioneilla on tänä viikonloppuna tapahtunut: keihäänheiton pronssimitali, Madonnan Helsingin-konsertti ja Lontoon olympialaisten päättäjäiset.

Minulla on tapana käydä kerran kesässä jossakin stadionkonsertissa lähinnä niiden hienon tunnelman vuoksi.

Pelkäsin hetken, ettei Madonna pääse lainkaan Suomeen vaan hänet on pidätetty Pietarissa ”homopropagandan” esittämisestä.

Popikoni on nimittäin ottanut voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen puolesta, eikä edellisestä konserttipaikasta saapuva yksityiskone laskeutunut kunnes vasta sunnuntaina noin kello 15. Kentältä tähti kuljetettiin lehtitietojen mukaan suoraan stadionille.

Epäilykseni vahvistuivat taas, kun konsertti ei päässyt alkamaan ohjelman mukaisena ajankohtana 20:30.

Siinä, missä Bruce Springsteen heitti koko uransa pisimmän keikan pari viikkoa sitten Helsingissä, siinä Madonna antoi odottaa konserttinsa alkua ennätyksiä hipovan pitkään. Esitys käynnistyi vasta muutamia minuutteja kello 22:n jälkeen!

Odotuttaminen on keino nostaa tunnelmaa, mutta nyt monien kuuntelijoiden fiilis varmasti suli parin tunnin seisoskeluun kentällä. En olisi itsekään jaksanut alusta loppuun ilman maantiepyöräilystä saatuja vahvoja keskivartalon lihaksia.

Lämppäriksi hankitulla teknomusiikin nousevalla tähdellä, Martin Solveigilla, oli onneksi poikkeuksellisen hyvä kontakti yleisöön; tosin hänen osuutensa päättyi jo paljon ennen yhdeksää.

Järjestäjät ilmeisesti odottivat illan pimenemistä, sillä Madonnan konsertin näyttämö oli rakennettu jättiläismäisellä näytöllä pyörivän videoesityksen ja valoshow’n varaan.

Tehosteet olivatkin jälleen häikäisevät; eivät tosin verrattavissa Jätkäsaaressa vuonna 2009 järjestettyyn konserttiin, jossa lavasteita oli enemmän kuin Yleisradion koko vuoden tuotannossa.

Joskus on pakko kysyä, mitä nämä suuret tähdet olisivat ilman valtavia kehyksiä. Jos oma lavasäteily ei riitä, korostetut raamit vain pienentävät ihmistä ja lisäävät pelkkää volyymia.

Olen itse aina vältellyt massakulttuuria ja massatilaisuuksia, mutta kiinnostavaa niissä on, miten esiintyjät ottavat yleisönsä.

Madonnan konserttia luonnehti konemaisuus. Oikeastaan koko konsertti on pelkkä valtava tehdas, joka siirretään paikasta toiseen.

Madonnalla on kieltämättä hyvä henkilökohtainen tarina, aivan kuten häntä aiemmin samalla paikalla konsertoineella rockin pomomiehelläkin.

Madonnan yleisökontaktin tukena on jo vuosien ajan ollut hänen toimintansa eräänlaisena hyväntahdon lähettiläänä. Hän on Lady Gagan tavoin tehnyt enemmän LGBT-työtä kuin koko Euroopan unioni yhteensä. Laulunsa Express Yourself lomaan Madonna sijoittikin palan Lady Gagan Born this waysta, ja Pietarissa hän oli kirjoituttanut selkäänsä sanat ”Älä pelkää”.

Eniten yleisö tuntui innostuvan juuri klassikoista, kuten Like A Virgin. Sen sijaan uudella MDNA-albumilla julkaistu Gang Bang vaikutti hämmentävän monia – ei niinkään pelkän kaksimielisytensä – kuin näyttämöllepanoon liittyvän väkivaltaisuutensa, verenroiskeisten tehosteiden ja ampumisten vuoksi.

Tietty tummasävyisyys on leimannut Madonnan yhdeksännen maailmankiertueen esityksiä myös kokonaisuutena, enkä tarkoita nyt hänen vilauttamaansa takapuolta tai mustia taustatanssijoita sekä heidän vertaansa vailla olevia koreografioitaan.

Pessimismi ja melankolia näkyivät muun muassa kuolemaa ja luopumista käsittelevissä kappalevalinnoissa, jotka stressasivat yleisöä. Voimakkaat ja ristiriitaiset ärsykkeet ovat olleet Marilyn Monroen henkisen perillisen ja hänen tuottajakaaderinsa totuttuja keinoja luoda esityksiin tarttumapintaa – aina alkaen Madonnan persoonasta ja nimestä, jossa yhdistyvät materialismi ja transsendentalismi.

Madonnan väitetään tuovan musiikkiin jotakin uutta jokaisella albumillaan. Tosiasiassa hän ollut jo pitkään muiden seurailija, ainakin musiikillisesti.

Vuonna 2003 julkaistun Nobody Knows Me -laulun MDNA-kiertuelle sovitettu versio sisälsi vahvimman poliittisen kannanoton. Lauluun tehty video on tribuutti itsemurhan tehneiden homonuorten puolesta. Poliittinen viesti on tärkeä, vaikka joidenkin mielestä siinä käytetään seksuaalivähemmistöjä viihteen raaka-aineena. Ranskassa Madonnalle buuattiin, kun Marine Le Pen esitettiin taustavideossa hakaristi otsassaan.

Olen joskus viitannut Madonnaan myös omassa tuotannossani. Teoksessani Filosofia räjähti – tulevaisuus palaa (Like 2005) kirjoitin puoli-ironisesti, että ”merkittävimpinä ajattelun suunnannäyttäjinä tästä ajasta jäävät historiaan Arnold Schwarzenegger ja Madonna”. He ovat nimittäin saaneet asiansa koko maapallon väestön tietoisuuteen.

Koska molemmat näyttävät osaavan hommansa myös ilman koulukirjoja, kirjoitin teoksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että ”jos Arnold Schwarzenegger ja Madonna menisivät työvoimatoimistoon, viranomainen kysyisi heiltä ensimmäiseksi heidän osaamisensa ja suoritetut tutkintonsa.” Ja: ”Mikäli minä olisin Arnold Schwarzenegger tai Madonna, vastaisin että osaan muun muassa tyhjentää roskatynnyreitä ja siivota käymälöitä. Työviranomainen ottaisi asian todesta ja kirjoittaisi sen lomakkeeseen...” Ja niin edelleen.

Ihmiset vanhenevat yhdessä.

Monet menevät konsertteihin uusintamaan tunteen omasta nuoruudestaan. Sen vuoksi myös Martin Solveigin aluksi soittama ja TV-sarjasta Glee tuttu Tonight we are young tuli oikeaan paikkaan.

Puhuttaessa Madonnasta puhutaan alitajuisesti naiseudesta ja siitä, millainen naisen pitää olla: minkä näköinen, kuinka vanha ja millä tavoin pukeutunut, kuinka ristiriitainen ja kuinka ”häilyvä” (aivan kuin Verdin Rigolettossa).

Madonna – ei hullumpi donna.

Videoblogi: Eeppinen maantiepyöräily

Ajaminen ja ajatteleminen liittyvät toisiinsa käsitehistoriallisesti - ja miksipä eivät myös asiallisesti?

Maantiepyöräily on transsendentaalista, koska ajaessa aistikyvyn rajat ovat koetuksella. Voi uppoutua todellisuuteen ja ottaa ympäristöä haltuun lihasvoimalla - tai antaa todellisuuden virrata sieluun.

Eeppinen maantiepyöräily on sellaista, että välillä pysähdytään ja kerrotaan matkan etenemisestä.

Kävin jokakesäisellä Länsi-Uudenmaan kierroksellani, ja kilometrejä tuli 143. Huippunopeudeksi kirjautui 63,69.

Heterourheilun alamäki taitokseen: Gay-olympialaiset Suomeen

Suomi ei ole toistaiseksi saanut Lontoon olympialaisista yhtään mitalia, ja Helsingin EM-kisoistakin isäntämaahan jäi vain yksi.

Sen sijaan Budapestin Eurogames-kilpailuista suomalaisia seksuaalivähemmistöjä edustava HOT nappasi viime kesäkuun lopussa peräti 22 mitalia: 7 kultaa, 8 hopeaa ja 7 pronssia.

Tämä ohjaa ajattelemaan, että seksuaalivähemmistöjen sisällä suomalaisurheilijat ovat suhteellisesti paremmassa kunnossa (tai ainakin menestyvämpiä) kuin koko väestön tai heteroväestön keskuudessa.

Minäkin – vaikka olen 46-vuotias – olen jättänyt jo useiden vuosien ajan taakseni monia samaan sukupolveen kuuluneita olympiaurheilijoita.

On myös mukava tukea tavallisia 25-vuotiaita heterokavereita fillarilenkillä. Omaa vauhtiani ylämäessä hidastaen olen kannustanut heitä parempiin suorituksiin.


Urheilumaailman ideologisuus ja kaksinaismoralismi

Ehkä yksi syy heterourheilun alamäkeen on vääristynyt kehokäsitys.

Jos heterotkin asennoituisivat kehollisuuteen ei-välineellisesti ja vähemmän suorituskeskeisesti, ilo ja terve kilpailuhenki voitaisiin palauttaa takaisin urheiluun.

Nyt sitä leimaa pelkkä pakottaminen. Kehoa kohdellaan koneena tai laitteena, jonka myös valmennusporras hylkää, kun käyttöaika kulunut loppuun.

Liikunnalla voi olla monta motiivia. Liikkuminen voi olla voiton, terveyden tai oman identiteetin ja kehon rakentamisen projekti.

Nykyisessä kilpaurheilussa korostuu pelkkä voittaminen. Tavallaan se on kaiken kilpailemisen idea. Mutta voittoa ei välttämättä saavuteta aggressiivisuudella ja pakkomielteisyydellä. Ei myöskään epätoivoisella dopingilla, jota seksuaalivähemmistöjen urheilutapahtumissa ei tunneta lainkaan – johtuen ehkä luontevammasta kehollisuuskäsityksestä.

Olympialaisten alkaessa hehkutettiin ”olympiahenkeä” ja muistutettiin, että antiikin Kreikassa sodat lopetettiin kilpailujen ajaksi. Samalla perusteella olympiakilpailujen uskottiin edistävän maailmanrauhaa nykyisin, ja kiväärejä vaadittiin hiekkaan muun muassa Syyriassa.

Mutta todellisuudessa urheiluun liittyvä kilpailu on sodan esiaste. Urheilu ei siis ole väkivallan filtteri eikä sotien jarrupoljin vaan saman vihamielisyyden ilmenemismuoto kuin sotiminekin, tosin vain hillitymmässä muodossa. Sama koskee tietysti myös diplomatiaa, paitsi että sodat alkavat siinä, missä diplomatia loppuu. Ja politiikka puolestaan alkaa siinä, missä sodat päättyvät. Ne ovat siis eri metodeja.

Heterourheilun kytkös aggressioiden tuottamiseen ja purkamiseen johtunee heteroseksuaalisesta arvomaailmasta, jossa korostuu naturalismi, pyyteellisyys ja perheen ideologia: ahneus, valloituksenhalu ja lajinsäilytyksen turvaaminen.


Homofoobinen urheilumaailma

Yksi syy siihen, miksi homot eivät kilpaile heteroiden kanssa samoissa sarjoissa ja kilpailuissa – tai ylipäänsä asetu samalle viivalle niin, että vertailu olisi mahdollista – on varmasti se vihamielisyys, jota urheilupiireissä on kohdistettu seksuaalivähemmistöihin.

Toisaalta monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat haluavat itse pysytellä kaapissa, koska haluavat tulla tunnetuiksi urheilijoina eivätkä homourheilijoina.

Toinen syy kaapissa oloon saattaa olla se, että sponsorit diskriminoivat homoja ja vetävät taloudellisen tukensa pois. Olympialaisten historia tuntee vain 104 julkihomoa urheilijaa. Peräti 52 heistä on mitalisteja, joten avautumista on pidetty mahdollisena vasta hyvien suoritusten oikeuttamana. Yksilölajien harrastajille omana itsenään oleminen lienee joka tapauksessa helpompaa kuin joukkuelajien, joissa ihmisparan tajuntaa köytetään ikävään ja epä-älylliseen joukkuehenkeen.

Esimerkiksi tämänvuotisten Eurogamesien järjestäjämaassa, Unkarissa, eräs urheiluseura vaati homoja ulos halleistaan sillä perusteella, että homot ovat porukkaa, jota ennen pidettiin rikollisina ja sairaina.

Vapautuneempi asenne saattaisi olla eduksi myös heteroille itselleen. Ehkä pallo pomppisi sillä tavalla paremmin suomalaisille, aivan niin kuin se tekee kultapoikaruotsalaisille.


Gay Gamesit, World Outgamesit tai Eurogamesit Suomeen

Yleensä ajatellaan, että urheilu tappaa seksin. Seksuaalinen vapautuminen on kaiken kehollisen vapautumisen edellytys.

Tästä tietoisina järjestäjät ovat toimittaneet Lontoon olympialaisiin 150 000 kondomia.

Määrää kauhisteltiin julkisessa sanassa. Todellisuudessa siitä riittää noin 10 000 urheilijalle vain 15 kappaletta, eli joka päiväksi ainoastaan yksi. Aika pidättyviä ovat.

Budapestin Eurogamesit puolestaan edistivät myös ihmisoikeuksien toteutumista entisen rautaesiripun takana, jossa valtaa pitävät sosialismin vastapainoksi nyt kristillis-konservatiivit. Eurogamesien takaaman kansainvälisen huomion tuella Unkarissa saatiin voimaan homofobian kieltävät lait, jotka vastaavat Euroopan unionin lainsäädäntöä.

Arvoyhteisönä EU toimii esimerkillisesti, vaikka se ei talousliittona toimikaan.

Seuraavat ”gay-olympialaiset” eli Gay Gamesit järjestetään 2014 Clevelandissa, Ohiossa, ja tilaisuus on avoin kaikille urheilijoille sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Maailman homo- ja biväestön laajuus sekä lajien laaja harrastajapohja takaavat, että myös laatutaso on varsin korkea näissä kisoissa, aivan kuten vuodesta 2006 järjestetyissä ”seksuaalivähemmistöjen maailmanmestaruuskisoissa”, World Outgameseissa. Joukossa on ollut useasti myös olympiakilpailujen mitalisteja.

Suomen kokoisella maalla ei ole mitään mahdollisuuksia järjestää olympialaisten kokoisia tapahtumia, mutta Gay Gamesit, World Outgamesit tai Eurogamesit Suomessa voitaisiin kyllä järjestää. Tuomiopäivän profeettojen kauhuksi niihin osallistuu tuhansia homo- ja biseksuaalisia urheilijoita.

Ehdotankin gay-olympialaisten, Outgamesien tai Eurogamesien järjestämistä pikapuoliin Helsingissä. Suomen-karsinnat voitaisiin pitää vaikka Viitasaarella.

Tom of Finlandin kotimaalla on erinomaiset mahdollisuudet saada nämä kisat itselleen. Sen eteen myös muiden urheilujärjestöjen kannattaa tehdä työtä!

Videoblogi: Missä EU:n talouskriisi näkyy?

Helsingin satamassa vierailee kesäpäivinä useita loistoristeilijöitä, joiden väitetään tuovan kaupunkiimme vaurautta ja rahaa.

Tosiasiassa kyseessä on EU-lavaste. Luksusristeilijät seilaavat maittemme rannoilla kuin Karibian-laivat Väli-Amerikan köyhissä ja perifeerisissä maissa.

Ne vievät Suomesta rikkauksia ja rahaa. On kysyttävä, keiden kustannuksella kyseinen luksuselämä toteutuu.

Helsingin satamaan saapujia tervehtii suurikokoinen juliste, jossa lukee ”Our city is your city”. Slogan on juuri niin mauton ja imarteleva kuin kansainvälisyyskiimassa sorvatut lauseet yleensäkin ovat. Nämä maireat sanat uskottelevat, että pääkaupunkimme on turistien omaisuutta.

Jokaiselle kohteliaisuuden sosiologiaa tuntevalle lienee selvää, että kohteliaisuuden takana on aggression välttäminen tai hyötymisen ajatus. Ollaan kohteliaita, kuten kiinalaiset, välttääksemme konflikteja, tai sitten tavoitellaan turistien rahoja.

Meitä paremmalla itsetunnolla varustetut kansakunnat suhtautuvat myös turismiin kriittisen rehellisesti. Kun prinssi Charlesilta kysyttiin muutama vuosi sitten, mitä hän haluaisi poistaa Lontoosta, kuninkaallinen vastasi: ”Turistit.” He häiritsivät hänen rauhaansa.

Lisäksi massaturismi kuluttaa luonnonvaroja, tuottaa hiilidioksidipäästöjä ja johtaa ympäristöeroosioon. Minkään puolueen puisto-osastot eivät kuitenkaan puutu ongelmaan, jos kulkuvälineen kyljessä on EU:n lippu.

EU:n orjalaivat

En vastusta enkä arvostele turisteja enkä kansainvälistä vuorovaikutusta sinänsä. Ensisijaisesti kritisoin yli varojensa elämistä, joka on syypää Euroopan talouskriisiin ja pahimmassa tapauksessa myös siitä syntyviin sotiin.

Nämä risteilijät ovat valheellisen vapauden paratiiseja rikkaille mutta orjalaivoja tavallisille kansalaisille ja niillä työskenteleville. Luksuslaivoilla vietettävän tuhlailun maksavat muun muassa suomalaiset, joiden verovaroilla pönkitetään Euroopan rahaunionin koossa pitämistä, siis juuri sitä valheellisuutta, joka mahdollistaa pröystäilyn.

Olen aiemmin laskenut, että Suomen nykyinen valtionvelka on jo niin valtava, että kyseisellä summalla voitaisiin hankkia Helsingistä Tallinnaan ulottuva jono 300-metrisiä loistolaivoja.

EU-jäsenmaksuna Suomi nettomaksaa yhden laivan hinnan vuodessa. Pysyvän vakausmekanismin myötäjäiset, Suomen Pankin valuuttakaupoilla toteuttamat tukitoimet ja IMF:n kautta tehdyt subventiot kasvattavat ”vastuiden” pottia. Ikään kuin suomalaisten pitäisi vastata mistään muusta kuin omasta taloudestaan – toisten maiden omastaan.

Euroopan unioni on luokkayhteiskunta. EU:n mahdollistama pääoman helppo siirtely ja maastapako ovat johtaneet valtioiden väliseen verokilpailuun ja se puolestaan siihen, ettei itsenäistä veropolitiikkaa enää ole.

Pääomatulojen verotus on palkkatulojen verotusta keveämpää, mikä palvelee varakkaiden pääomanomistajien etua. Tulos on, että valtiot köyhtyvät ja harvat superrikkaat rikastuvat entisestään.

Lisäksi verotusta ollaan yhtenäistämässä liittovaltiopolitiikan mukaisesti niin, että paremmin pärjäävät kansakunnat maksaisivat ylivelkaantuneiden maiden korruptiosta ja tuhlailusta johtuvia menoja. Tämä syventää valtiontaloutemme huonoa tilaa, ja sen varmaan niin kokoomuslainen kuin demarikin ymmärtää.

Kelpaako suomalainen leipä?

Nyt kun ensimmäinen naula saatiin lyötyä Espanjan lainatakuiden arkkuun, Italian pääministeri Mario Monti on maassamme pehmittämässä suomalaisia hyväksymään Italian tulevat velkatakuut.

Kuultujen kerjuupuheiden vuoksi on syytä muistuttaa kolmesta asiasta.

1) Italian valtion ylivelkaantuminen ja nouseva korko eivät ole suomalaisten poliitikkojen – sen enempää kokkareiden, demarien kuin persujenkaan – tekemien toimenpiteiden eivätkä heidän antamisensa lausuntojen syytä. Mutta korkojen värähtäminen alas päin voisi olla suomalaisten osoittaman vastuullisuuden ansiota.

2) Suomen valtio selvisi paljon pahemmasta velkaatumisesta 1990-luvulla pelkästään omin toimin, täysin ilman muiden valtioiden tukea tai takauksia.

3) Suomalaiset haluavat euron pysyvän koossa, mutta eivät Suomen valtion varoilla, vaan niillä hyvillä neuvoilla ja esimerkillä, joista italialaiset voisivat ottaa oppia.

Mikäli luksuselämä ja tuhlailu jatkuvat, on vaara, että kaikille käy ennen pitkää niin kuin Italian rannikolle enteellisesti ja sarkastisen symbolisesti uponneelle loistoristeilijälle.

Sitoutumattomana taloustieteilijänä tunnettu Monti on tavannut kaksipäiväisellä vierailullaan Sauli Niinistön ja Jyrki Kataisen. Kovana taloudenpitäjänä tunnettu Niinistö voisi pujauttaa Montin pikkutakkinsa taskuun, josta hän sitten kurkistaisi ja toteaisi, kuinka pimeää siellä on.

Hyvää seksiä – Se vaa: ”Hyksiä!”

Kansanedustaja James Hirvisaaren paukutettua Coltiaan viimeksi homojen suuntaan monetkin Uuden Suomen blogikirjoittajat olivat valmiit puolustelemaan ”Jesse Jamesia” ja näkemään hänen arvostelijansa ”tahallisina väärinymmärtäjinä”.

Laadin tämän kirjoituksen ihan vain edellisen tekstini kommenttiosastoon ilmestyneiden useiden ripitysten johdosta.

Kukahan siinä mahtoi ymmärtää tahallaan väärin ja mitä?

Asiahan meni niin, että Hirvisaari viritti päivän ”sarvihiiren” pohdiskelemalla, ”olisiko homoseksuaalisuudessa kyseessä jonkinlainen seksuaalinen kehitysvamma”. Lisäksi hän rinnasti homoseksuaalit eläimiin sekaantujiin Hommafoorumin kirjoituksessaan.

Muut pitivät sitten hänen mielipidettään ihailtavan edistyksellisenä, kun homot saatiin lopultakin hyväksyttyä vammaisiksi tai perversseiksi julistettuina!

Tämän mukaan homo voi olla oma itsensä, kunhan häntä kohdellaan poikkeavana ja sairaana.

Ja juuri kun seksuaalivähemmistöliike ja tiede ovat saaneet opetetuksi ihmisille, että homoseksuaalisuus ei ole sen enempää sairaus, vamma, kehityshäiriö kuin perverssi poikkeuskaan.

Niin sitten ilmestyy tällainen valopää, joka ihan omin toimin ja viattomasti ilmoittaa ”pohdiskelevansa”, jospa homot voitaisiin sittenkin palauttaa takaisin vammaisiksi.

Kirjoitin, että Hirvisaaren mielipide voi loukata sekä homoja että vammaisia. Se voi myös kompromettoida hänen oman ammattikuntansa eli veturinkuljettajien maineen, sillä yleensä he ovat paljon sivistyneempää ja hyvin vastuullista porukkaa.

Mutta vaatiihan se toki sofismia asettaa sanansa niin, että seksuaalivähemistötkin saadaan näyttämään invalideilta ”pelkästään hyvää tarkoittavassa hengessä”.

Tosiasiassa Hirvisaari ei ole voinut olla tietämätön homoseksuaalien sairausleiman lopettamisesta ja perustuslain kuudennesta pykälästä. Tiede on yksimielisesti vapauttanut homoseksuaalisuuden kaikista sairaus-, vammaisuus- ja rikosleimoista. Eihän Kansanvälinen olympiakomiteakaan myönnä olympiastatusta Gay Gameseille, vaikka vammaisten paraolympialaiset renkaiden alla kyllä järjestetään.

Hirvisaaren tarkoitusperänä lienee ilkeily ja paha tahto – kaikesta sanojensa sokeroimisesta huolimatta.

Vai onko jotakin, mikä on jäänyt minulta huomaamatta?

Seksuaalivähemmistöliike on kutsunut kyseistä asenteiden muokkausta heteropropagandaksi 1960-luvun lopulta lähtien.

Nykyisin yleistynyt huutelu ei vaikuttane homojen eikä muiden hyvällä itsetunnolla varustettujen seksuaalivähemmistöjen asemaan mitään, vaan se artikuoi toisten ihmisten (jostakin syystä) tuntemaa pahaa oloa. Arvostelukyvyttömiin lapsiin ja nuoriin pahanilkinen mustamaalaus saattaa tosin vaikuttaa.

Perussuomalaisen puolueen eräät kansanedustajat ovat omalla reuhaamisellaan vähentäneet puolueen todesta otettavuutta yleispolitiikan tärkeissä asiakysymyksissä.

Mikäli kansanryhmien mustamaalaus jatkuu, puolue menettää uskottavuuttaan politiikantekijänä. Oppositiokausi uhkaa valua pelkkiin skandaalien oikaisuihin.

Ryhmäpuheenjohtaja Ruohonen-Lernerin kannattaisi asioista jo aiemmin kiusaannuttuaan ampua ryhmänsä rivit suoriksi niin, että politiikanteko voitaisiin palauttaa herrasmiesmäisille linjoille.

Myös vammaisuus tuli esitettyä epäsuorasti kielteisellä tavalla Hirvisaaren kannanotossa.

Itse ihailen ihmisiä, jotka kantavat vaikean osansa välittämättä ympäristön huuteluista.

Myös kansanedustajien kannattaisi kantaa oma vaikea osansa toimimalla toisten ihmisten ymmärtäjinä ja rohkaisijoina eikä ilkeilijöinä ja huutelijoina.

Olisi paljon tärkeämpiäkin asioita hoidettavina.

Jamesilta levis taas

Kansanedustaja James Hirvisaari on antautunut pohtimaan, ”olisiko homoseksuaalisuudessa kyseessä jonkinlainen seksuaalinen kehitysvamma, jos henkilö ei kehity luonnonjärjestyksen mukaisesti”.

Veturinkuljettaja voi lopettaa pohdiskelun, sillä homoseksuaalisuushan kuuluu luontoon esiintyessään luonnossa, eikä luonnossa ylipäänsä ole mitään, mikä olisi ”epäluonnollista”.

Sitäpaitsi miksi ”luonnollisuuden” pitäisi olla normi ihmisen toiminnalle? Luonnosta löydetyt säännönmukaisuudetkin ovat luonnontieteen, eivät luonnon lakeja, ja sikäli ihmisen luoman kulttuurin tuotteita, aivan kuten seksuaalinormitkin.

Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, onko uskonto vammaisuutta, sillä uskonto ei ole sen enempää luonnon kuin luonnontieteenkään mukaista, vaan ihmisten keksintöä. Uskonnollisuus on usein johtanut varsin perversseihin yhteiskuntakäytäntöihin ja ihmisten kohteluun.

En oikein usko Hirvisaarta, kun hän sanoo, että ”tämä ei siis ole mitään homovastaista vihanlietsontaa vaan aitoa ihmettelyä”. Lienee päivän ”sarvihiiri”.

Hirvisaaren ”aito ihmettely” nimittäin leimaa homot sairaiksi ja muutoin poikkeaviksi. Samaa asiaa ajaa rinnastus eläimiin sekaantumiseen.

Kansanedustajan tarkoitus lienee loukata myös vammaisia rinnastamalla heidät homoihin, sillä moni vammainen hetero voisi vetää vertauksesta herneen nenäänsä.

Ja homoja hän loukkaa uskottelemalla, että homot ovat yhtä tunnevammaisia kuin hän itse omassa omahyväisyydessään ja itseihailussaan.

Hirvisaaren harjoittaman asennemuokkauksen tuloksena yhä useammat ihmiset haluavat olla normaaleja ja ei-poikkeavia, juuri hänen itsensä kaltaisia täydellisiä ihmisiä. Ja erilaisuuden pelossa Perussuomalaisen puolueen kannatus tietysti kasvaa, tosin vain tiettyyn rajaan.

Ongelma on nimittäin siinä, että näitä ihanneihmisiä ei kovin paljoa ole – sen sijaan heitä kylläkin, jotka moisia luulevat olevansa.

”Luontoa” ja ”luonnollisuutta” näyttävät palvovan jumalanaan paitsi vihreät, myös perussuomalaiset itse, alistuessaan tuolle naturalistiselle ihmiskuvalle.

Minusta olisi mukavaa, jos nuo kaikenlaiset Havukka-ahon ajattelijat pääsisivät lopultakin pois ahdasmielisestä ajojahtien lietsonnastaan, jossa seksikäyttäytymisen syitä ja perusteita etsitään luontoa koskevien tai uskonnollisten oletusten varassa.

Siis omaksuttaisiin viimeinkin filosofinen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmiset valitsevat myös seksikäyttäytymisensä merkitykset ihan itse, vapaalta ja yksilölliseltä pohjalta. Biologisen tason ominaisuudet nähtäisiin lähinnä suuntaa-antavina determinantteina, jotka muodostavat erään, tosin hyvin vaihtelevan, pohjan käyttäytymiselle.

Tämä vapauttaisi ihmiset moralistisesta syyttelystä, leimaamisesta ja kaiken asian kalvamisesta: kokemaan nautintoa omasta ja toistensa tunne-elämästä.

Onko rakkaus jokin vamma? Jos on, sitä suurempi kunnia vammaisille. Yleensäkin ihailen ihmisiä, jotka kantavat vaikean osansa piittaamatta ympäristön asenteista.

Eurosta eroaminen kuin tupakoinnin lopettaminen

Euro tuntuu olevan monille poliitikoille kuin kärpäspaperia tai Bostik-liimaa, josta ei saa käsiään irti, jos siihen on kerran tarttunut.

Euroopan rahaunionin jäsenyyttä pidetään poliittisena faktisiteettina, jolle ei myönnetä olevan vaihtoehtoja.

Viime aikojen mielipidetiedustelut osoittavat kuitenkin, että kansalaiset ennustavat ”jonkin maan” eroavan eurosta seuraavien kahden vuoden kuluessa.

Uskonkin, että eurosta irtautuminen on yhtä helppoa kuin siihen liittyminen. Ainakin teknisesti.

Monia pelottavat asiaan liittyvät taloudelliset seuraukset. Pelätään luottamuksen heikentymistä ja lamaa.

Mutta luottamushan on murentunut jo. Paluu kansallisiin valuuttoihin voisi jopa lisätä luottamusta.

Kaikissa asioissa on kynnys, jonka ylitettyä tappiot ovat suurempia kuin voitot. Euron kohdalla tämä kynnys on ylitetty.

Jossakin vaiheessa myös firmojen rahoittajat lopettavat konkurssikypsien yritysten lainoittamisen ja hakevat ongelmayhtiöt konkurssiin. Täytyykö euron kanssa odottaa tätä pakkotilannetta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Suomi järjestää Euroopan rahaunionin jäsenyydestä hallituksen lupaaman kansanäänestyksen.

Pääministeri Esko Aho nimittäin lupasi, että äänestettäessä Euroopan unioniin liittymisestä ei äänestetä euron jäsenyydestä. Siitä oli tarkoitus järjestää uusi kansanäänestys.

Hänen seuraajansa ja vihollisensa Paavo Lipponen puolestaan katsoi, että Ahon lupaus oli henkilökohtainen (vaikka se olikin tehty pääministerin ominaisuudessa) eikä sido häntä. Niinpä demaripääministeri johdatti Suomen euroon yleiseurooppalaisen sosiaalidemokraattisen politiikan merkiksi.

Olen melko varma, että mikäli eurosta järjestettäisiin se luvattu kansanäänestys Ruotsin tapaan, edessä olisi paluu markkaan. Sen verran etua Suomelle olisi omasta valuutasta. On tietenkin epävarmaa, mitä vaikutuksia asialla olisi rahamarkkinoihin ja muihin EMU-maihin. Juuri niitä monet pelkäävät.

Pelko on kuitenkin huono lähtökohta mille tahansa elämän suunnittelulle. Se johtaa pakkotilanteisiin ja epätoivoon. Tuloksena on kiertelyä ja kaartelua, valehtelua ja itsepetosta sekä lopulta taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden menetys.

On selvää, että napanuoran katkaiseminen muihin euromaihin pelottaa ja arveluttaa. Mutta elämässä kannattaa yleensäkin valita aina se vaihtoehto, joka pelottaa eniten, sillä se tie vie menestykseen ja onneen, kun taas se tie, joka pelottaa vähiten, johtaa ikuiseen kadotukseen.

Nyt Euroopan kansoja kiristetään.

Meitä painostetaan ja uhkaillaan.

Se on möröillä ratsastamisen, vastuun siirtelyn ja rosvouksen politiikkaa, kun verovaroja kannetaan vieraiden kansakuntien hyväksi ja kansallisvarallisuutemme pelataan Monte Carlon kasinolla.

Eurosta voi myös erota. Edut ovat suuremmat kuin haitat: ne suuret riskit ja valtavat vastuut.

Se on hieman kuin tupakoinnin lopettaminen. Kutittelee vähäsen mutta ehkäisee hitaasti kehittyvää keuhko- ja kurkunpääsyöpää, sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksia, aivoinfarkteja ja siittiöiden vähenemistä.

Videoblogi: Mahtitsaarin ”piis-pliis”

Kaasuhyökkäjille sakinhivutusta?

Monet ovat toivoneet, ettei Oulussa tehty kaasuhyökkäys olisi ollut läimäytys kohti homojen naamaa. He ovat nähneet sen mieluummin protestina tilaisuudessa esiintynyttä Vasemmistoliiton nuorten puheenjohtajaa, Dan Koivulaaksoa, kohtaan.

Vaikka kyse olikin Setan ja North Priden ulkopuolisesta tapahtumasta, lienee selvää, että jos saapuu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitettuun tapahtumaan kaasuase taskussa, aie on suunnattu myös seksuaalivähemmistöjä vastaan.

It was not personal, it was politics.

Monet oikeistolaisesti ajattelevat homot eivät ole tuominneet tämänkertaista kaasuiskua kovin äänekkäästi. – Miksi?

Syy lienee se, että vasemmistopoliitikot ovat käyttäneet seksuaalivähemmistöliikettä omana fooruminaan vaalityön tekemiseen, ja seksuaalivähemmistöliike on suhtautunut torjuvasti oikeistoliberaalien esiintymiseen Setan tilaisuuksissa.

Seta ja sen paikallisjärjestöt ovat tarjonneet esiintymislavoja lähinnä vasemmistolaisille ja vihreille poliitikoille. Esimerkkinä puolueellisuudesta on myös se, että valtakunnallisen Setan tiedottajaksi nimitettiin viime keväänä Vasemmistonuoret ry:n tiedottajana toiminut medianomi Eliisa Alatalo.

Hain huvin ja harrastuksen vuoksi myös itse kyseistä tehtävää, mutta järjestön viherfeministit eivät piitanneet edes haastatella minua kuullakseen, mitä sanottavaa minulla asioista on. (Seta onkin tässä valossa varsin surkea töihinottaja.)

Sateenkaarilipun alle pitäisi nähdäkseni mahtua kaikki poliittiset värit puolueettomuus mukaan lukien, eikä yhdistyksen pitäisi olla vihervasemmistolaisten feministien eikä transgenderistien puoluetoimisto.

Nykyisin Setan 8:stä työntekijästä ja tehtävästä peräti 3 ovat transtyölle omistettuja, mikä on kohtuutonta, sillä valtaosa jäsenistä on kuitenkin homoja ja lesboja. Niinpä vaadin henkilökunnan edustussuhteiden saattamista vastaamaan seksuaalivähemmistöjen keskinäisiä määrällisiä edustussuhteita ja sitä, että tavalliset perushomotkin voisivat jälleen toimia yhdistyksessä ja liikkeessä.

Vasemmistolaisuuteen sitoutuminen taas on ollut epäjohdonmukaista, sillä vasemmisto on ajanut tasavertaisuutta yhdenmukaistamisen valossa, kun taas oikeisto on edistänyt tasavertaisuutta yksilöllisyyden kautta.

Seksuaalinen vapautuminen on tapahtunut nimenomaan länsimaisen liberalismin avulla – ei sosialistisen ja kommunistisen ideologian tuella. Itäblokin maissa homoja ahdisteltiin kuin natsi-Saksassa, ja sosialistisen ajattelun perua on myös homojen nykyinen vainoaminen Venäjällä ja Kiinassa.

Entä tämänkertaisen kaasuiskun merkitys? Oman käsitykseni mukaan väkivalta on joka tapauksessa tuomittavaa, onpa kohteena sitten kokkari tai vassari. Lisäksi on väärin, jos liike opettaa näkemään kaikki muut jäsenensä, paitsi vihervasemmistolaiset, vastustajina. Tosiasiassa vastustaja on tuo seksuaalivähemmistöjä pahoinpitelevä porukka. Toivottavasti yhteinen vihollinen yhdistää.

Ehkä homojen ja muiden seksuaalivähemmistöjen kannattaisi lopettaa toisen posken etiikka ja antaa takaisin samalla mitalla. Hyökkäyksiä tekevä jengi ei opi eikä lopeta ennen kuin homot on työnnetty takaisin siltojen alle – tai vihan lietsojia on vedetty itsepuolustuksen muodossa pataan.

Muutoin on vaara, että hyökkäykset karnevalisoituvat osaksi kaikkia vapautuspäiviä ja media sekä valtaväestö alkavat pitää niitä asiaankuuluvina. Pippurisumutteeseen nimittäin tottuu. Yleisö on tällöin turrutettu välinpitämättömyyteen.

Ennen vanhaan oli tapana antaa reilun pelin sääntöjä ja poliittisia käytöstapoja rikkoville ”sakinhivutusta”. Yksi vaihtoehto olisi siis se, että hyökkääjiltä revittäisiin maastohousut jalasta ja laitettaisiin jalkapuuhun kiinni!

Käräjäoikeus langetti vuoden 2010 Helsinki Priden kaasuiskusta tuomituille mielestäni aivan liian lievän rangaistuksen, sillä vastaajat tuomittiin syyllisiksi 88 pahoinpitelyyn ja 71 poliittisten toimintavapauksien loukkaamiseen sekä toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapitoon.

Neljän kuukauden ehdollinen tuomio on päänsilitystä ja rohkaisee uusiin yrityksiin. Puolueet ja poliitikot, jotka eivät tuomitse väkivaltaa vaan ymmärtävät sitä, ovat syypäitä väkivallan esiinnousuun.

Tällä viikolla pride-tapahtumia on vietetty sekä Tampereella että Oulussa. Terveisiä sinne maakuntiin!

Homous näyttää kiehtovan homojen vihaajia kuin karhua hunaja. Se on ymmärrettävää, sillä usein nämä nulikat ovat piilohomoja itsekin. Homoutta torjuessaan he vihaavat omaa sukupuoltaan ja inhoavat itseään. Näitä maskuliinisuuden tavoittelijoita kenties hävettää naisen kanssa eläminen, koska pitävät sitä jotenkin ”nynnymäisenä”.

Espanjan tautia hoitaessa

Kansa on kiittänyt demarien viisautta puolueen vaadittua vakuuksia EU-maille myönnettävien takauksien katteeksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että puolue on kirimässä kokoomuksen ohi maan suurimmaksi.

Ihanko itse tämän Sdp:ssä keksivät?

Harva enää muistaa, että vasemmiston vaatimus takauksista kirjattiin hallitusohjelmaan ”sisäpoliittisista syistä”: jotta vasemmistopuolueet voisivat tukkia kannatuspaon Perussuomalaisten suuntaan.

Paradoksaalista on, että Jutta Urpilainen on istunut Timo Soinin pöksyillä tuleen Espanjan vakuusneuvotteluissa. Äänitorvena vakuuksien puolesta esiintyy Sdp, mutta partituurit sävelsi Soini.

Silti Urpilainen ripittää Soinia eduskunnassa ”Espanja-lainoituksen välttämättömyydellä”, vaikka demarit itse asiassa varastivat kaikki nuottinsa persujen takataskusta.

Eduskunta keskeytti eilen kesälomansa ja kokoontui käsittelemään Espanjalle junailtua vakuussopimusta. Tapaus on historiallinen. Vastaavaan on yleensä vaadittu sotatila.

Tämä ei liene kaukana totuudesta, sillä sotaa käydään nyt Euroopassa kapitalismin asein, kun pankkeja pelastetaan kaiken muun hinnalla. On mahdollista ja todennäköistäkin, että jonakin päivänä konfliktit eskaloituvat aseelliseksi väkivallaksi joko kansanjoukkojen kesken tai valtioiden välillä, kun pöty loppuu sekä poliitikkojen puheista että kansalaisten pöydästä.

Minun käy sääliksi kansanedustajia, jotka joutuvat etsimään eurokryptatun sopimusluonnoksen sudenkuoppia keskellä heinähellettä. Auttakoon säiden haltija heitä vaikeassa työssään!

Muutamien mielestä kansanedustajille sähköpostitettu asiakirja on jälleen niitä dokumentteja, joita on ”mahdotonta lukea”. Luonnoksessa on korjauksia, lisäyksiä, pykäläkoregrafiaa ja johdannaisten johdannaisiin viittaavia näennäislupauksia kuin Lissabonin sopimuksessa tai Koraanissa, joka sekään ei tullut faksilla Taivaasta.

Kokoomuksen Jan Vapaavuori tuossa väläytti pari päivää sitten, että Suomi voi joutua maksamaan vakuuksien vaatimisestaan kalliisti. Ja Urpilainen puolestaan vastasi, ettei voi neuvotella puolella valtakirjalla.

Tähän on johtanut ”eurooppalainen yhteistyö”.

Jos Suomi myöntää takaukset ilman vakuuksia, me kärsimme tappiota, kun Espanja ei selviä velvoitteistaan. Ja jos vaadimme vakuuksia, isot ja ylimieliset EU-maat kostavat meille heti, kun pääsevät niskan päälle. Kaiken aikaa suomalaisia pakotetaan häpeämään vastuullisuttaan, vaikka se on moraalisesti esimerkillistä.

Euroopan rahaunioni on uhittelun, rosvouksen ja taloudellisen vastuun siirtelyn liitto.

Siksi en kannattanut alun perin myöskään liittymistä Euroopan unioniin, kun aavistin, mitä siitä seuraa.

Itse en tarvitse sen kaltaista ”kansainvälisyyttä” mihinkään.

Euroopan rahaunioni on pelkkää juoksuhiekkaa, jonne myös Jyrki Katainen on uponnut kaulaansa myöten. Hän vetoaa omaan tietämättömyyteensä, kun kysytään, missä on se raja, jossa takaaminen loppuu. Ikään kuin tulevaisuutta koskevan tiedon puute olisi jokin peruste jatkaa nasta laudassa ajamista ilman valoja, kohti edessä olevaa sysimustaa pimeyttä!

”Mikäli pankkeja ei pelasteta, käy vielä huonommin ja valtiot kaatuvat, tulee lamaa ja työttömyyttä.” Tämä on yleisin lainaohjelmien puolesta esitetty argumentti. Ja samalla pelottelun, uhkailun ja möröillä ratsastamisen politiikkaa.

Ajatus kai on, että hirttoköyttä tarjotaan kaikille ”yhteisvastuuseen” sitoutuville valtioille niin paljon, että uhrien jalat ulottuvat maahan.

Tällainen ”yhteisvastuu” on kuitenkin yhteiseen valheellisuuteen pakenemista. En usko, että se korjaa perusongelmaa: yhteisvaluutasta johtuvaa valtioiden pakottamista samalle viivalle.

Luulen, että tätä kautta ahdinko vain syvenee. Seuraavaksi pitää pelastaa Italian valtiontalous ja pankit. Ja niin edelleen.

Myös pysyväksi tarkoitetun vakausvälineen kassa tyhjenee pian. Muita vaihtoehtoja ei taida jäädä kuin se, jota Markku Uusipaavalniemi jo esitti: että EKP laskee liikkeelle tuhat miljardia bitti- ja setelirahaa ja ostaa sillä valtioiden velkakirjat pois pankeista. Seuraus: inflaation kaltainen tasavero kaikille, tiedän.

Parasta kai olisi, että koko EU:ta ja euroa ei olisi koskaan luotu. Sen junailivat kokoon pullamössösukupolveen kuuluvat lullukkapoliitikot, jotka halusivat vähentää elintasoeroja Euroopassa, välttää ”sitä pahaa nationalismia” ja estää Saksan talouden nousun hallitsevaksi.

Nyt tynnyri vuotaa siitä, mistä lauta on matalin, valoa kannetaan säkillä huoneesta toiseen ja rahaa äyskäröidään vuotavalla sangolla rikkaammilta köyhemmille.

Tämä synnyttää katkeruutta eikä ota huomioon meritokraattista ansioperiaattetta. Voi nimittäin olla, että pohjoisten maiden paremmat tulot ovat vaivalla ja rehellisellä työllä saatuja, toisin kuin eteläisten maiden suuret menot, joiden takana on vilppiä ja korruptiota.

Näin luodaan jälleen tilaa sille kauhealle nationalismin esiinnousulle, kun ihmiset huomaavat, että oikeudenmukaista politiikkaa voidaankin tehdä vain kansakuntien kokoisten yksiköiden sisällä, juuri niiden, jotka ovat taanneet ihmisten itsemäärämisoikeuden, hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian.

Videoblogi: Pyöräilyä & politiikkaa

Näin kesällä on syytä poistua hieman blogien äärestä ja harrastaa vaikka maantiepyöräilyä.



Kekkonen totesi aikoinaan, että jokainen syy, joka voidaan esittää kuntourheilua vastaan, on tekosyy.

Tuohon aikaan myös jokainen syy, joka voitiin esittää N-liittoa vastaan, oli olevinaan ”tekosyy”.

Mutta urheilusta puhuessaan Kekkis oli kyllä oikeassa.

Maantiepyöräily on verrattavissa uintiin. Se sopii miltei jokaiselle iästä riippumatta. Jos luusto ja nivelsiteet eivät kestä esimerkiksi maratonia, voi harrastaa pyöräilyä.

Huitaisin alkuviikosta jälleen jokakesäisen Itä-Uudenmaan lenkkini. Päivä meni Porvoossa, ja kilometrejä kertyi yhteensä yli 150.

Harrastuksena tämä menee, mutta ammatiksi pyöräilystä ei ole, ei vaikka kuinka olisi perusvihreä. Ei fillariointi autoilua ja muuta liikennettä korvaa. Kaikille työpaikoille kun ei ole menemistä lahje ketjun väliin jumittuneena, deodorantti pettäneenä ja kurat kauluksen alla.

Sen sijaan suositan maantiepyöräilyä jokaiselle kuntourheiluksi! Välineetkään eivät paljon maksa. Hyvän japanilaisilla vaiheilla varustetun virvelin saa autovakuutuksen hinnalla. Ja läski lähtee.

Kananmunia, sensuuria ja uhkailua sentään

Helsingin tämänvuotinen Gay Pride -kulkue sai päälleen sentään kananmunia. Kiitoksia huomiosta!

Vähemmän julkisuutta kertyi siitä, että eräs Rikhardinkadun kirjastossa pidettäväksi aiottu kirjanjulkaisutilaisuus peruttiin kirjoittajan saamien uhkailujen sekä paikalle aiotun mielenosoituksen vuoksi.

Olin perjantai-iltapäivänä menossa (kutsuttuna vieraana) kello 14 alkavaksi merkittyyn tilaisuuteen, jossa oli tarkoitus julkaista Harald Birger Olausenin novellikokoelma, kun kirjastovirkailija kertoi pride-ohjelmaan merkityn tapahtuman tulleen peruutetuksi.

Taustalla olivat virkailijan mukaan joidenkin kristillisten järjestöjen kirjoittajalle osoittamat uhittelut sen johdosta, että jossakin Olausenin tekstissä oli arvosteltu tai parodioitu Jeesusta.

Uskonnollisten liiderien arvostelussa ei ole nähdäkseni sen kummempaa paheksumista kuin poliitikkojenkaan. Siksi on väärin, että pienten pilojen annetaan johtaa sensuuriin tai itsesensuuriin.

Typerää ja tosikkomaista. Lapsellista ja turhamaista. Homoille jaetaan uhkauksia ja ”varoituksia”, ikään kuin olisimme suuressa vaarassa (vihaiset asenteet huomioon ottaen ehkä olemmekin). Muun muassa tätä kautta nähdään, miten ajankohtainen oma teokseni Sensuurin Suomi jatkuvasti on.

Tutkimukselliselta kannalta onkin kiintoisaa, että homoseksuaalisuuteen liittyvillä aiheilla tai asiakysymyksillä parodioimista ei edelleenkään sallita. Homot taivutellaan niin sanotun asiallisen tiedon taakse ja esiintymään asiallisesti. Sen sijaan heterot itse ovat esiintyneet halki aikojen täysin epäasiallisesti sekä homoja kohtaan yleensä että homovitsejä kertoessaan. Kun homot on pakotettu korostettuun asiallisuuteen, tästä puolustuksellisuudesta on tullut alisteisuuden muoto.

Vai eivätkö muka papit, piispat, julkinen sana, poliitikot ja koomikot ole parodioineet homoseksuaalisuudella? Jos taas joku homoseksuaali parodioi homoseksuaalisuudella tai heteroseksuaalisuudella, vaaditaaan heti asiallista käytöstä ja sensuuria!

Homot ovat omaksuneet tämän ulkopuolelta opetetun puolustuksellisuuden niin tehokkaasti, että Seta itse jakaa niin sanottuja asiallisen tiedon omenoita: palkintoja asiallisen keskustelun suosimisesta.

Samalla ei kuitenkaan huomata, että tätä kautta puhuminen ja esittäminen alistetaan helposti pelkälle hallintodiskurssille ja paperikielelle. Tänä vuonna kärsimyshedelmä annettiin sitä paitsi virassa olevalle tasa-arvovaltuutetulle Pirkko Mäkiselle, vaikka tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen kysymyksiä vaan ainoastaan sukupuolta koskevat tasa-arvoasiat.

Videoblogi: Harja Talosen Pride-tervehdys

Videoblogi: Esa Saarinen suosittelee

”Ee”-Saarinen fokusoi esiin upeuksia: Esa Saarisen kirjacornerissa tarkastellaan tällä kerralla häikäisevää suomalaista filosofiaa, joka on paitsi kukoistavaa ja sähköistävää, myös briljanttia ja fasinoivaa.

Korkein oikeus antoi tukensa Halla-ahon uudelleenvalinnalle

Maahanmuuton arvostelu oli vähällä unohtua Perussuomalaisen puolueen eduskuntatoiminnasta kokonaan. Tai ainakin se on jäänyt eurotalouden romahdusta koskevan kritiikin jalkoihin puolueen Dupontien taistellessa homoseksuaalisuutta vastaan.

Korkein oikeus on joka tapauksessa päättänyt antaa tukensa Jussi Halla-ahon uudelleenvalinnalle korottamalla Halla-ahon tuomion 50 päiväsakkoon nyt kunnallisvaaleja edeltävänä aikana.

Näin se auttaa pitämään maahanmuuttokritiikkiä otsikoissa ja kiihottaa kansaa uurnille syksyn kunnallisvaaleissa.

Pieni korotus tuomioon olikin tässä valossa paikallaan jo ihan Halla-ahon parantuneen tulotason vuoksi: jotta kansa ei tulisi kateelliseksi. Monet äänestäjäthän äänestävät mielellään oikeudessa tuomittuja, sillä heillä itselläänkin saattaa olla jotakin viranomaisvaltaa vastaan. Siksi he kokevat eräänlaista rikoskumppanuutta ja pitävät julkisesti lynkattua sankariuhrina.

Näin Korkeimman oikeuden feministit ja muut hyvää tarkoittavat tuomarit varmistavat, että Hallis uusii paikkansa Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan Korkeimman oikeuden toiminnassa ei silti ole kysymys, vaan aivan tavanomaisesta poliittisesta innostamisesta ja kannatuksen hankkimisesta suosikilleen. Myöskään uskonrauhaa Korkein oikeus ei rikkonut sen enempää kuin itsekään teen arvostellessani esimerkiksi kristillisten halua ahdistella homoja tai muslimien tapaa pakata naisensa kaapuun, jossa silmien tasolla on pelkkä postiluukku. Nyt myös muslimit saavat vapaasti jatkaa tätä repressiivistä toimintaansa.

Ilman Korkeimman oikeuden päätöstä maahanmuuttokritiikki olikin vähällä kadota hallintovaliokunnan papereiden joukkoon. Mikäli tuettu ei tykkää saamastaan tukitoimesta, hän voisi valittaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, paitsi että EIT ei ota lainkaan käsiteltäväkseen rasistisina rikoksina pidetyistä kannanotoista tuomittujen ihmisoikeusasioita.

Jonkinlainen kontrolli ihmisoikeusteollisuudessa olisi kuitenkin tarpeen, sillä nyt tuomioistuimet antavat päätöksiä kuin hedelmäpelit. Esimerkiksi Geert Wilders vapautettiin kaikista syytteistä hyvin samantapaisessa jutussa. Brigitte Bardot puolestaan sai julkisuutta 15 000:n ja Susanne Winter 24 000:n kahisevan arvosta omilla puheillaan. Halla-aho tuskin pystyisi samoihin lukuihin, vaikka hän strippaisi mandariineista valmistetuissa tekotisseissä koko Korkeimmalle oikeudelle. Näin on pääteltävä, että hän on ”parempi kuin Bardot”.

Kenties on hyväkin, että KO myös sensuroi kiistellyn blogikirjoituksen, sillä oikeudenkäynnit ovat jo tarjonneet sille enemmän julkisuutta kuin yhdellekään muulle nettijutulle tässä maassa. Näin kirjoittajalle ei jää kiitollisuudenvelkaa, vaikka oikeus onkin takonut tekstin jokaisen tallaajan tajuntaan. Suosion haastanee lähinnä vain oman blogini kävijälaskuri, joka pyörähti eilen yli 200 000:n.

Makaronia ja mittarinpyörähdyksiä

Eilen tuli kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun väittelin tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Päivä oli helteinen ja salissa oli lämmintä kuin ruotsalaisessa saunassa. Seuraavana päivänä olinkin jo ottamassa aurinkoa Pihlajasaaressa. Myötä- ja vastoinkäymisiä niin sanotulle akateemiselle uralleni on tunnetusti kertynyt. Myöhemmistä hiljentämis- ja nujertamisyrityksistä voi lukea kirjastani Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Se onkin sopivaa ihmeteltävää tähän marraskuiseen kesään (+ 11°C).

Pyöräilemiseen viileä kesä on ollut kohtalaisen sovelias. Tämän vuoden ensimmäiset tuhat kilometriä täyttyivät tosin vasta eilen, ja silloinkin satoi. Myös tämän Blogspot-blogini kävijälaskuri on pyörähtämässä. 200 000 kävijää on hyvä lukema yksityiselle blogille, jota ei ole kytketty minkään organisaation sivuihin ja jonka rinnalla on kilpaillut vuodesta 2010 asti myös Uuden Suomen blogini. Lukijoita ei ole suinkaan liikaa, mutta ei myöskään liian vähää vaan itse asiassa juuri sopivasti.

Juhlan kunniaksi avasin Blogspot-blogiini myös laajennetun asiasanaston, joka palvelee hakemistona tai arkistona. Kirjoitukset on julkaistu lisäksi teoksina Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Viimeisimmässä tilitän etupäässä Euroopan unionin nousua ja tuhoa.

Kesäisessä Suomessa ei taida tapahtua mitään, mistä en olisi jo kirjoittanut. Kesä on lyhyt kuin lapsella paita – ja aina samanlainen, niin kuin Paavo Väyrysen valinta Keskustan puheenjohtajaksi.


Kenraali toimi kuin pissistyttö

Vanhan toistoa on myös venäläläiskenraali Makarovin pelko Suomen Nato-jäsenyydestä. Yliopistolla pidetyssä maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa kenraali rankkasi Suomen omaan etupiiriinsä kartoin, lausein ja klausuulein. Tässä valossa kenukka toimi kuin pissistyttö, joka on harmissaan Suomen itsenäisyydestä omassa mustasukkaisuudessaan.

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, tosin toisella nimellä. Georgiassa Venäjä myllersi panssarivaunuilla, mielenosoitukset se tukahduttaa, ja seksuaalivähemmistöt maa telkeää linnaan. Johtajansa se valitsee tai valituttaa yhä uudelleen ja uudelleen niin kuin Brežnevin aikana.

Mieleen tulee tapa, jolla muuan venäläiskenraali uhkasi vielä vuonna 2008 maansa vastaavan Naton laajenemiseen ydinaseilla. Kirjoitin aiheesta muun muassa tässä. Muita analyyseja Suomen Nato-jäsenyydestä löytyy esimerkiksi tästä ja Venäjää käsitteleviä juttuja tästä.

Venäläiskenraalien huolet taitavat olla turhia. Ei Suomi mihinkään Natoon liity. Ja ihan hyväkin niin, jotta säilyvät edes jonkinlainen puolustustahto ja -kyky yllä eivätkä puolustusrahat uppoa kansainvälisiin operaatioihin tai Nato-virkamiesten lohipäivällisiin.
Tarkoitus oli kai koetella Suomen vastavalitun presidentin kärsivällisyyttä ja vieraanvaraisuutta. Aika tylyjä tuomisia kenraalilla oli joka tapauksessa mukanaan: suoranaisia läimäytyksiä päin suomalaisten naamaa.

Rajat paikallaan

Olen jo aiemmin lähtenyt siitä, että Venäjän kanssa on pidettävä korkeaa profiilia: esimerkiksi viisumipakko on säilytettävä sekä kiinteistöjen ostoa ja hallussapitoa rajoitettava.

Kun venäläiskoneet loukkailivat toistuvasti Suomen ilmatilaa, tämän arveltiin johtuvan Suomen Nato-halukkuudesta. Kun Suomi selvitti jatkavansa liittoutumattomana, tämä puolestaan johti ilmatilaloukkausten vähenemiseen.
Summa summarum: rajaloukkausten tarkoitus oli alun perinkin uhkaava. Niiden tarkoituksena oli ohjata suomalaisia ajattelemaan, ettei Nato-jäsenyys kannata.

En pidä Suomen Nato-jäsenyyttä sinänsäkään optimaalisena ratkaisuna, mutta Venäjän painostus ohjaa ajattelemaan, että maamme on edelleenkin enemmän itänaapurinsa kuin Naton talutusnuorassa.
Venäjän pelko Suomen Nato-jäsenyydestä on absurdi siksi, että Venäjä on itse paljon lähempänä Naton jäsenyyttä kuin Suomi. Pari vuotta sitten venäläinen tutkimuslaitos Insor nimittäin ennusti Venäjän liittyvän lähivuosina Natoon. Että sellaista Makaronia.

EU – Syypää myös homofobian kasvuun

Kuten muutamat poliitikotkin ovat huomanneet mainostaa, Euroopan unionin komissio ja parlamentti ovat tuominneet Euroopassa kasvuun lähteneen homofobian.

Kuinka voin kyllin kiittää tästä ylhäältä päin tulevasta jalomielisyyden osoituksesta?

Koska EU on johtanut kansallisvaltioiden taloudet kuralle, EU on nyt paljon homoja itseään epäsuositumpi.

Koska EU on tätä nykyä tavattoman vihattu, se ottamalla kantaa homojen puolesta aiheuttaa itse tuota paheksumaansa homovastaisuutta.

Epäsuositun tuki on käytännössä samaa kuin mustamaalaus, sillä kukaan ei halua EU:n huonoa mainetta takkiinsa.

Niinpä voisi kysyä, vähenisikö kasvava homofobia, jos EU lopettaisi meidän tukemisemme.

Itse arvelen, että näin juuri kävisi.

EU on myös maahanmuuttoa lietsomalla aiheuttanut eripuraa kansallisvaltioiden sisällä. Siten se on aiheuttanut yleistä rasismia, joka on levinnyt etnisistä vähemmistöistä koskemaan myös homoja.

Seksuaalivähemmistöt ovat kärsineet maahanmuutosta, kun etnisyyteen liittyvä syrjintä on kohdistettu valikoimattomasti myös kansallisiin vähemmistöihin.

Kun EU nyt ilmoittaa vastustavansa tuota lentoon lähettämäänsä homofobiaa, siinä on kyse EU-byrokraattien omasta huonon omantunnon tunnustuksesta.

He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tarkoittaa defensiivisyys.

Homoja tukemalla EU istuu meidän pöksyillämme tuleen. Se pyrkii käyttämään homoja välineenä oman itsensä oikeuttamiseen.

Koska EU on yhteisen rahan ja EMU:n kautta tuhonnut kansallisvaltioiden taloudet, se koettaa oikeuttaa itseään sosiaalisten ja moraalisten normien mestarina.

Tähän homot ovat kelpo välineitä, kun EU yrittää ostaa kannatusta ja käyttää homoja kauppatavarana.

Mikäli EU ei lopeta tätä homojen tukemista, on vaarana, että yleinen EU-kriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys kohdistuvat entistä pahemmin myös meihin homoihin, kun meistä lavastetaan EU:n hameenhelmojen alla piileskeleviä syntipukkeja.

Muutenhan meidän asiamme eivät olisikaan hullummin.

Eudaimonia ja uskonnonvapaus

Kreikan kielessä sana ”eu” tarkoittaa ’hyvää’. Antiikin Kreikassa sana ”daimōn” puolestaan viittasi kuolevaisten ja jumalien välillä oleskeleviin demoneihin ja merkitsi eräänlaista yliluonnollisen olemisen tilaa. Niinpä sana ”eudaimonia” tarkoittaa ’hyvää olotilaa’, ja usein se käännetäänkin onnellisuudeksi.

Aristoteleen mielestä eudaimonia on kaikkien ihmisten päämäärä. Tosin hänen mielestään siihen ei liity yliluonnollista aspektia, vaan onnellisuus on seuraus hyvästä ja oikeasta toiminnasta. Hyvä elämä voidaan saavuttaa hyveiden (aretē) avulla ja noudattamalla fronēsiksen eli ”käytännön viisauden” periaatetta. Tästä sanasta tulee myös juristien tuntema latinan sana prudentia. Aristoteles mielsi onnellisuuden pitkälti käytännön asiaksi. Se koostuu esimerkiksi terveydestä, ulkoisesta hyvinvoinnista ja ystävistä. Onnen tuovat rattoisa seura ja viini.

Stoalaiset puolestaan katsoivat, että eudaimonia on ensisijaisesti sisäinen asia. Ihminen voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva. Niinpä ihminen voi kärsiä suuriakin tuskia mutta olla onnellinen, jos hän siten toteuttaa hyveitä, kuten rohkeutta. Esimerkiksi kidutettava sotavanki voi olla onnellinen olematta hyvinvoiva, mikäli hän kieltäytyy paljastamasta sotasalaisuutta viholliselle ja osoittaa siten sankaruutta ja urhoollisuutta. Ihmistä ei tee onnelliseksi vain nautintojen tavoittelu tai kärsimyksen välttäminen.

Sokrateen käsitykset olivat lähempänä stoalaisten kuin Aristoteleen näkemyksiä. Platon tilittää dialogissaan Symposium, että Sokrateen mielestä eudaimoniaan johdatti demoni nimeltä Eros, siis eroottinen rakkaus. Sokrateen puolustuspuheessa Platon kuvailee, että Sokrateella oli myös henkilökohtainen demoni, joka varoitti häntä tekemästä väärin. Usko sisäiseen demoniin koitui tosin Sokrateen kohtaloksi. Hänen kuolemantuomionsa syynä oli taipumattomuus palvelemaan valtion jumalia.

Uskonnolliset periaatteet ovat nykypäivänäkin monien ihmisten kurjuuden lähde. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmisiä tuomitaan kuolemaan vääräuskoisina tai pelkästä antautumisesta Eros-jumalan houkutuksille. Uskonnonvapaus ja vapaus olla uskomatta ovat toteutuneet melko huonosti myös liberaalissa Lännessä, kun uskonnon varjolla on taivuteltu sotiin ja väkivaltaisuuksiin.

Norjan kansankäräjät hyväksyi eilen kirkon eroamisen valtiosta. Tämän arvellaan parantavan uskonnon uskottavuutta, kun valtion ei tarvitse siunauttaa kanuunoitaan kirkolla. Uskonnollisen uskon katsotaan nyt olevan enemmän henkilökohtainen ja sisäinen asia kuin ulkokohtainen valtiollinen muodollisuus. Tämän ajatellaan lisäävän ihmisten vapautta ja saattavan uskonnot tasavertaiseen asemaan.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin.

On mielenkiintoista, miten kirkoille ja uskontokunnille käy tämänlaatuisen yksityistämisen keskellä.

Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia.

Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä.

Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille? He puolestaan saavat ihmisten sieluista entistäkin tiukemman otteen, ja onnellisuuden, harmonian, tasapainon ja oikean mitan (kreikkalaisittain sofrosyneen) tavoittelu vaikeutuu. Saattaa käydä niin, että lopulta ihmisiä harhauttaa joku paha henki, kreikaksi kakódaimōn (sanasta ”kakós”, ’paha’).

Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat.

Suomessa valtion jumalien palveleminen on ollut jokseenkin turvallisempaa kuin herätysliikkeiden jumalien. Ja omien jumalien palveleminen on kai aina ollut omantunnon asia uskontokunnasta riippumatta. Ei kai kenelläkään ole muita mielessään, kuin nimenomaan omia käsityksiään Jumalasta.

Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin.

Joissain tapauksissa valtion kannattaa tästä myös jotakin maksaa, vaikka sille kertyykin hintaa. Erottamalla kirkon valtiosta teemme kenties hyvin (kreikaksi ”kalá”) mutta säilyttämällä tuon yhteyden teemme parhaiten, mikä kreikaksi on ”kállista”. Enkä nyt tarkoita ketään kristillistä poliitikkoa.

Milloin Kela liittää päätöksiinsä eutanasiapillerin?

Vihreät saivat syytösryöpyn silmilleen ottamalla kantaa eutanasian puolesta eilisessä puoluekokouksessaan. ”Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai ihmisen halutessaan viime kädessä avustettuna”, puolue kirjasi ohjelmaansa.

Aiheesta olisi kiusaus vääntää makaaberi vitsi, sillä sana ”eutanasia” on johdos kreikan kielen sanoista ”eu” ja ”thanatos”, jotka merkitsevät ’hyvää kuolemaa’. Kun Kreikan kansantalous puolestaan tekee kuolemaa, se kärsii nyt siis eräänlaista ”EU-kuolemaa”!

No niin. Kuolema on tietenkin vakava paikka. Armokuolemaan tai ”hyvään kuolemaan” liittyviä eettisiä ongelmia eivät ole pystyneet viisaammatkaan ratkaisemaan, joten ei ihme, etteivät tyydyttäviä vastauksia ole saaneet aikaan sen enempää armokuoleman puolesta esiintyneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset kuin heidän vastustajikseen ilmoittautuneet perussuomalaiset ja kristillisetkään.

Eutanasia kaapattiin poliittisen juupas–eipäs-väittelyn välineeksi, ja asiaa koskevien kannanottojen ehdottomuudessa näkyy poliittisen nykyretoriikan tunnekylmyys. Sekä puolustajilta että vastustajilta on puuttunut kyky tunnustaa asian itsensä ongelmallisuus, se, että mitään yksiselitteisesti hyvää ratkaisua ei ole.

Eutanasian tarkoituksena on sietämättömiksi käyneiden kärsimysten lopettaminen tilanteessa, jossa hoidot ovat tehottomia ja ihminen todennäköisesti kuolee. Aktiivisessa eutanasiassa tehdään toimenpide, jolla ihmisen elintoiminnot lopetetaan hänen tahdostaan. Passiivisessa eutanasiassa ainoastaan pidättäydytään jatkamasta elämää hoitotoimilla, mikäli niistä ei olisi apua ja ihminen itse tätä ratkaisua pyytää. Avustetusta itsemurhasta on kyse silloin, kun saattohoitovaiheessa oleva ihminen on tajuissaan ja pyytää elämänsä lopettamista olematta itse kykenevä tekemään itsemurhaa. Kuolinavusta taas on kyse, kun vaikeasti sairasta autetaan kuolemaan, tai kun itseään ilmaisemaan kykenemättömän elintoiminnot lopetetaan.

Määrittelevää ja julmaa tekstiä tämäkin tietysti on. Juuri sitä, joka on tyypillistä etiikan ja moraalifilosofian alueella, jotta edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästäisiin.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että passiivista eutanasiaa harjoitetaan terveydenhuollossa koko ajan. Aktiivisista hoidoista on lupa luopua, mikäli on todennäköistä, että ne eivät hyödyttäisi potilasta. Tällä tavoin menetellään sairaaloissa jatkuvasti. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon lääkärit tekevät tällaisia hoitopäätöksiä arkipäivän käytännöissään ilman, että ne tulevat koskaan esiin eutanasiaksi määriteltyinä. Lopettavatpahan vain parhaan mahdollisen hoidon antamisen, nostavat kätensä ja luovuttavat ilman, että kukaan tiedostaa asiaa ongelmaksi.

Ongelmaksi koetaan lähinnä aktiiviset toimenpiteet kuoleman jouduttamiseksi. Terveydenhuollon etiikka on pyrkinyt pitämään ihmisen tässä maailmassa mahdollisimman pitkään. Perusteet jakautuvat lähinnä kahteen ryhmään.

1) Ensimmäisen muodostavat ihmisarvoon, olemusajatteluun ja kantilaiseen etiikkaan liittyvät perusteet. Tämän mukaisesti vedotaan elämän itseisarvoon tai uskonnollisiin näkökohtiin. Kantilainen universalismi ja teleologisuus vaativat etiikan määrittelemistä yleispätevästi päämääristä ja tarkoituksista lähtien. Jos elämää pidetään itseisarvona ja päämääränä sinänsä, sitä ei ole oikeutettua lopettaa. Jotta etiikka olisi yleispätevää, elämää ei ole oikein lopettaa missään tapauksessa. Niinpä ihmistä on pidettävä hengissä, sillä poikkeukset merkitsisivät hyväksi harkitun päämäärän ja etiikan itsensä sivuuttamista. Jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollista, elämän itseisarvosta ei voida tinkiä.

Myönnän, että asiasta on helppo teoretisoida ja vääntää akateemista jargonia. Mutta monet filosofit ovat tehneet toki myös käytännön johtopäätöksiä, aivan kuten André Gorz, joka päätti päivänsä filosofisesti, tai Gilles Deleuze, joka kuoli filosofisen kuoleman hyppäämällä kuolemansairaana asuntonsa ikkunasta.
Kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole niin selviä, että aktiivinen eutanasia voitaisiin hyväksyä. Esimerkiksi kaikki kuolevat eivät kärsi koko ajan sellaisia sietämättömiä tuskia, jotka oikeuttaisivat nopeutetun lähtöselvityksen.

2) Toisen perusteluryhmän muodostavatkin sitten pragmaattiset eli käytännöllisperäiset perustelut. Ne liittyvät mahdollisuuksiin, joita eutanasian hyväksyminen voisi tuottaa. Tarkoituksena on torjua eutanasian väärinkäyttö.

On helppo kuvitella, mihin aktiivisen eutanasian, kuolinavun tai avustettujen itsemurhien hyväksyminen johtaisi. Monella omaisella tai läheisellä on luonnollisesti kiusaus päästää omainen tai läheinen ihminen tuskistaan. Mutta eutanasian käyttäminen ei välttämättä vähentäisi ongelmia vaan toisi niitä lisää. Ensimmäinen on, kuka eutanasian suorittaa. Tai jos kuoleva itse vapauttaa itsensä kärsimyksistä, kuka tarjoaa hänelle siihen välineet. Seuraisi omantunnon ongelmia.

Toinen ongelmaryhmä syntyy, jos armokuolema muuttuu murhaamiseksi. Moni perillinen haluaisi jouduttaa lähimmäisensä kuolemaa, jotta perintöä ei kuluisi pitkäaikaiseen hoitoon, kun oma asuntolainakin on maksamatta. Joku toinen saattaa haluta kostaa läheiselleen tappamalla hänet ennen aikojaan. Joku taas saattaa pyrkiä nopeuttamaan kuolemaa vakuutuskorvauksen toivossa. Voipa joku kuoleva olla niin epäitsekäs, että hän haluaa tappaa itsensä lähimmäistensä hyväksi, jotta heidän ei tarvitsisi katsella kuolemaan päättyvää kärsimysnäytelmää.

On selvää, että aktiivisen armokuoleman hyväksyminen avaisi tien vähintään yhtä moniin ongelmiin kuin se ratkaisisi. Siksi lääketieteen etiikassa on pidättäydytty aktiivisen eutanasian hyväksymisestä, ja on omaksuttu periaate, jonka mukaan ihmistä hoidetaan mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään. Näin on syntynyt pohjoismaissa sovellettu käytäntö, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa.

Valtiontalouksien luhistuessa tästä periaatteesta saatetaan joutua tinkimään. Tällöin on vaarana, että eutanasiaakaan ei sovellettaisi eettisin motiivein ja perustein. Sen sijaan eutanasiaa harjoitettaisiin kuolevien toimittamiseksi mahdollisimman nopeasti pois rasittamasta valtion ja kuntien taloutta. Tätä kautta myös Kela voisi liittää aikaa myöten päätöksiinsä eutanasiapillerin. Tilanne eutanasiaoikeuksien laajentamiselle on siis erittäin epäotollinen, vaikkakin aihetta koskevalle keskustelulle suotuisa.

Yksi tapa puolustaa eutanasiaa on vedota ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Peruste on horjumaton sikäli, että elämän katsotaan olevan ihmisen itsensä eikä yhteiskunnan omaisuutta. Tältä kannalta eutanasiaa ei voitaisi sanoa armokuolemaksi, sillä se ei edellytä yhteiskunnan armeliaisuutta, ainakaan jos ihminen on tajuissaan. Ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan itse, ilman yhteiskunnan armeliaisuutta tai rajoituksia. Voidaan myös väittää, että näinhän jokainen ihminen automaattisesti tekee, sillä jokainen päättää elämänsä jatkamisesta tai lopettamisesta koko ajan joko jatkamalla elämää tai tekemällä itsemurhan.

Jos ihmisen tahtoa kunnioitetaan, tällöin yhteiskunnan tulisi suoda ihmiselle mahdollisuus myös kuolla. Toisaalta yhteiskunnan velvollisuus on suojella yksilöä esimerkiksi mielenhäiriössä tehdyiltä itsemurhilta, ja juuri siksi itselleen vaaraksi oleva yksilö voidaan myös toimittaa pakkohoitoon.

Epäilyksetöntä on, ettei eutanasian ongelmiin ole olemassa helppoja, jos mitään, ratkaisuja. Elämän itseisarvoon nojautuva lakimoraali on ahdas eikä salli poikkeuksia. Toisaalta yleispätevä laki, joka legitimoisi poikkeukset, voisi johtaa väärinkäytöksiin.

Omasta mielestäni hyvän kuoleman ohella pitäisi keskittyä entistä enemmän pohtimaan, kuinka ihmisille voidaan taata hyvä elämä.

Silti kukaan ei voine väittää, ettei olisi armollista ja hyvään elämään liittyvää myös suoda ihmiselle arvokas ja kunniallinen poistuminen tästä maailmasta ilman, että hoito muuttuu kidutukseksi, elämä pelkäksi kärsimykseksi. Sellaisella elämällä, jonka mahdollisuudet on käytetty loppuun, ei ole muuta arvoa kuin tuota itseisarvoa. Mutta mitä arvoa sillä sitten on? Siihen kukaan ei ole pystynyt vastaamaan, ja juuri tämän ongelman ratkaisemiseksi itseisarvoja sanotaankin itseisarvoiksi.

Ajatus itseisarvoista taas on suuri kupla sikäli, että ne on edellytetty vain muodollisesta syystä: jotta etiikka olisi ylipäänsä mahdollista. Jotta itseisarvoilla olisi merkitystä, niille olisi määriteltävä sisältö, mikä ei käy ilman, että joku päättää esimerkiksi siitä, paljonko elämä maksaa tai mikä on kohtuullisen kärsimyksen oikea määrä verrattuna nautintoon. Jos elämä on tyhjentynyt kaikista merkityksistä, siitä ei ole jäljellä muuta kuin tuo elämän olemassaolo itse ja sen itseisarvoisuus. Se puolestaan ilmenee ihmisen tietoisuutena, tajuntana, sieluna tai henkenä riippuen, minkä tieteenalan kieltä käytetään.

Eutanasian vastustajien ajatus elämän itseisarvosta perustuu viime kädessä transsendentaalifilosofiseen tai uskonnolliseen näkemykseen sielusta. Sen sijaan pragmatisteille olennaista ei ole eutanasian periaatteellinen hyväksyttävyys tai tuomittavuus, vaan se, kuinka ihminen voi kokea hyvän ja arvokkaan kuoleman. Varmasti molemmat toivovat, että se olisi mahdollista esimerkiksi kotioloissa ilman, että ihmistä riepotetaan ja letkuruokitaan kuin morfiinia täyteen pumpattua Euroopan rahaunionia.

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Antiikin kreikkalaisesta mytologiasta tunnettu Prokrustes oli maantierosvo, joka kaatoi uhrinsa vuoteeseen. Mikäli uhri oli liian pitkä, hän sahasi uhrinsa jalat poikki – mikäli liian lyhyt, hän venytti uhrinsa vuoteen mittaiseksi. Euroopan unioni on toiminut Kreikassa jokseenkin Prokrusteen tapaisesti pakottaessaan kreikkalaisia euronormien mukaiseen taloudenpitoon.

Julkisessa sanassa on syytelty Kreikan kansaa siitä, että se on sanonut ”ei”:nsä valtiontalouden säästötoimille. Olisi kuitenkin alkeellista arvostella kansalaisia siitä, että he eivät hyväksy virkamiesten, poliitikkojen ja EU:n sorvaamia säästötoimia.

On totta kai selvää, että kreikkalaisilla on omaakin syytä valtion huonoon taloudelliseen tilaan. Maa esimerkiksi alkoi ahmia velkaa keinoteltuaan itsensä euroalueen jäseneksi ja alettuaan saada lainaa lähes Saksalle ominaisella korolla. Valtion työntekijöiden etuudet ovat olleet kohtuuttomia, ja aseisiinkin maa on satsannut enemmän kuin lääkäri määrää.

Mutta pääsyyllinen Kreikan nykyiseen kurjuuteen ei ole tuo pienehkö kansa. Sen syytteleminen olisi aivan yhtä perusteetonta kuin juutalaisiin tai mihin tahansa kansakuntaan kohdistuva vainoaminen. Syyllisiä pitäisi etsiä niistä taloudellisista rakenteista ja ehdoista, jotka ovat pakottaneet kreikkalaiset, portugalilaiset ja monet muut kansat pelkiksi pelinappuloiksi.

Pääsyyllisiä ovat kansainvälinen kapitalismi, globalisaatio, Euroopan unioni ja internationalismi.

Ikävää on, että banalisoitunut viestintäkulttuurimme ei salli periaatteellista, todellisiin syytekijöihin pureutuvaa kritiikkiä, vaan se pyritään lavastamaan ”rasismiksi” tai ”suvaitsemattomuudeksi”. Tosiasiassa juuri nämä ei-toivotut ilmiöt voitaisiin välttää, mikäli harjoitettaisiin entistä syvempää järjestelmäkritiikkiä ja syyttävä sormi kohdistettaisiin ihmisten ja kansojen sijasta systeemin perusteisiin.

Muinaisten kreikkalaisten harjoittamasta filosofiasta tuli länsimaisen rationalismin helmi juuri siksi, että se organisoitiin metodiksi, jolla oli mahdollista analysoida syitä ja kehittää teoriankaltaisia selityksiä aikaisemman syyttelyn, arvailun ja taikauskon sijaan. Taikauskoa myös taloustoimijoiden olisi aihetta välttää.

Se, joka arvostelee kreikkalaisia, syyttää uhreja. Myös Suomesta tehtiin mannekiini edelläkävijäksi euroon, kun EU:n virkamiehet hyväksyivät yksityiset eläkekassat osaksi Suomen valtiontaloutta 1990-luvun EMU-neuvotteluissa, jolloin valtionvelkamme ylitti 60 prosenttia BKT:stä eivätkä jäsenyysehdot olisi muutoin täyttyneet. Myös meitä käytettiin hyväksi esimerkkitapauksen luomiseksi Etelä-Euroopan maille ja niiden rohkaisemiseksi euroon.

Tämä valheellinen politiikka jatkuu edelleen. Siksi on väärin syytellä kansoja tai kansalaisia, jotka haluavat pitää kiinni demokratiasta ja itsemääräämisoikeudestaan. Siitähän kreikkalaisten kapinassa säästötoimia vastaan on ollut perimmältään kyse.

Olen vastustanut Euroopan unioniin liittymistä ja euron jäsenyyttä systemaattisesti vuodesta 1994 asti, koska tiesin, mitä kyseisen tien päässä odottaa.

Euroopan unioni on kapitalismin käsikassara, joka johtaa kansallisvarallisuuden menetykseen, julkisen omaisuuden ja valtionomaisuuden ajautumiseen vieraaseen hallintaan ja sitä kautta valtioiden toimintakyvyn perikatoon.

On säälittävää, että varsinkin isänmaallisena aiemmin esiintynyt kokoomus on ministeriensä Katainen ja Stubb toimesta asettunut puolustamaan EU:n roskalainoitusta. Olen vastustanut useissa kirjoituksissani luottojen ja takauksien myöntämistä niin Kreikalle kuin Portugalillekin. Perussuomalainen puolue on ollut niin ikään oikeassa vastustaessaan letkuruokintaa systemaattisesti. Paremmin asiat olisivat, jos nämä johtopäätökset olisi muutettu teoiksi ja saatettu koko Kreikan kansantalous ajoissa velkasaneeraukseen.

Nyt Kreikka on eurosta eroamisen tilanteessa, mutta myös suomalaiset ovat miljardikaupalla köyhempiä. On irvokasta, että talouden ”asiantuntijoilta” tiedustellaan, montako tuhatta miljoonaa tähän kaivoon on uponnut, ja nämä antavat arvioita kuin hedelmäpelit. On häkellyttävää, miten myös valtiovarainministeri Katainen levittää kätensä ja toteaa kuin laupias lammas, että summaa ”ei tiedä nyt kukaan”!

Eiköhän se pitäisi itse tietää, kun kerran on tullut laitettua nimi niihin velkapapereihin, joilla meidän verovarojamme on jaeltu vieraiden kansantalouksien tukemiseen?

Tästä tukemisesta on ollut enemmän haittaa kuin Kreikan eroamisen mahdollisista seurannaisvaikutuksista Suomelle.

Säärintamien välissä on usein tila, jossa ilma on tyven. Sellainen tyyni tila on vallinnut myös mediassa koko kevään. Tiedotusvälineet ovat tarkoituksellisesti vaienneet Euroopan talouden vajoamisesta.

Kreikasta vaiettiin vaalien vuoksi, ja portugalilaisten suut tukittiin paalatulla rahalla, tosin vain hetkeksi. Espanjassa ja Italiassa konkurssihedelmät kypsyvät, ja Ranskan taloudesta välteltiin antamasta realistista kuvaa presidentinvaalien vuoksi.

Oma arvioni tilanteesta: todennäköisyys Kreikan eurosta eroamiselle on lyhyellä tähtäimellä vain 30 prosenttia mutta kaikkien maiden eroamiselle pitkällä tähtäimellä 100 prosenttia.

Lyhyen tähtäimen arvioni johtuu siitä, että omankin valuuttansa kanssa Kreikka kohtaisi samat ongelmat, jotka luotiin jo euron aikana, mutta sen lisäksi tulisi suuri määrä uusia. Kreikka siis edelleenkin pelastetaan, tai se pelastaa itse itsensä säätämällä demokratiansa vastaamaan eurotalouden vaatimuksia yhä uusissa ja uusissa vaaleissa. Kansanvallan pilkkaa on, että tämä demokratian raiskaus tapahtuu kansanvallan kehdossa, Kreikassa.

Ennen pitkää koittaa kuitenkin aika, jolloin Espanjan ja Italian kaltaiset isot valtiot alkavat maksaa velkojaan seteli- ja bittirahoituksella, mikä merkitsee inflaatiota ja tasaveroa kaikille. Tämä simpauttaa myös korot omalle kiertoradalleen ja johtaa suuren osan ylivelkaantuneista kotitalouksista samanlaiseen vankeuteen kuin 1990-luvun alussa.

Niin valtioiden kuin yksityishenkilöidenkin kannattaa tosiaan miettiä, mihin silmukkaan päänsä laittaa.

LGBT-oikeuksien kehittäminen pysähtyi maahanmuuttoon

Toukokuun seitsemäntenätoista vietetään jälleen kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Jokin aika sitten näytti siltä, ettei kyseistä päivää enää tarvittaisi. Myös minusta on ankeaa jankutella toisten ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Mutta Venäjältä ja islamilaisista maista saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että viranomaisvalta, poliittinen valta ja jopa YK toimivat edelleen seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja asiaan pitää puuttua.

On kurjaa, että omasta seksuaalisuudesta puhuminen tuomitaan ”propagandaksi”, kuten Pietarissa, jossa homoseksuaalisuuden julkinen esittäminen karnevaaleissa ja kaikkialla muuallakin on nyt kielletty.

Tosiasiassa seksuaalisuus on kauneinta ja parasta ihmisessä, ja avoin esiintyminen on kokemuksista mitä voimauttavimpia. Homofoobikoille ei ole varmaankaan tullut mieleen, millaista propagandaa heidän oma uskonnollisperäinen tai muulla tavoin epärationaalinen argumentaationsa on.

Myös Suomessa homovastaiset puheet ovat lisääntyneet. Gay pride -kulkuetta vastaan suunnattu kaasuisku tuskin olisi ollut mahdollinen ilman, että tekijöitä on kannustettu tuohon yltiöpäiseen, ihmisoikeuksia ja ilmaisunvapautta, ylenkatsovaan tekoon.

Seksuaalivähemmistöille tarkoitettuja ravintoloita ahdistellaan kiristelemällä viranomaismääräyksiä, uimahalleissa järjestetään homovastaisia ratsioita, ja järjestöjen toimitiloja vandalisoidaan. Valtakunnallisen Setan toimisto irtisanottiin tiloistaan, ja myös Helsingin seudun Seta joutui muuttamaan.

Pienpuolue Kristillisdemokraattien kannan katsottiin riittävän homoavioliittojen torppaamiseen hallitusneuvotteluissa, vaikka muilla hallituspuolueilla oli periaatteellisesti myönteinen kanta hanketta kohtaan. Näin puolueet myivät homot hallituksen liima-aineeksi kuin Juudas messiaansa neljälläkymmenellä hopearahalla.

Nämä ovat ahdasmielisyyden ja homofobian ilmenemismuotoja käytännössä.

Yksi syy homovastaisuuden lisääntymiseen on varmastikin maahanmuutto. Liiallinen maahanmuutto on polkenut kantaväestöön kuuluvien ihmisten sosiaali- ja työpoliittisia oikeuksia ja aiheuttanut yleisrasististen asenteiden kasvua. Maahanmuuttajien piiristä sitä on ollut helppo levittää myös kantaväestöön kuuluvien vähemmistöjen suuntaan. Voidaan siis sanoa, että LGBT (”lesbian, gay, bi, trans”) -oikeuksien kehittäminen on pysähtynyt siihen uusvanhoillisuuteen, joka on noussut esiin nimenomaan liialliseksi koetun maahanmuuton takia.

Tämän vuoksi moni homokin luultavasti miettii, täytyykö tässä vielä alkaa ulkomaalaisiakin suvaitsemaan, ikään kuin heteroissa ei olisi jo tarpeeksi sietämistä. Ongelma on siinä, että valtio ja yhteiskunnan eri orgaanit ovat ottaneet liian helposti kantaa ulkopuolelta tulevien ihmisten puolesta oman maan kansalaisten etuja vastaan.

Tosiasiassa ulkomaalaisten kansalaisoikeudet ovat täysin eri asia kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalisuus. Siksi nämä asiakysymykset tulisi pitää erillään, ja julkisen vallan pitäisi huolehtia ensisijaisesti oman maan kansalaisten vähemmistöoikeuksista. Maahanmuuttoa on joka tapauksessa rajoitettava talous-, sosiaali-, työ-, kieli-, väestö- ja kulttuuripoliittisista syistä, kun taas kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalipoliittiset oikeudet ovat aineettomia eivätkä lopu jakamalla.

Joskus kuulee väitettävän, että maahanmuutto on auttanut tekemään yhteiskunnastamme entistä vapaamielisemmän. Tosiasiassa maahanmuuton myötä levinneet aatteet, kuten islam, ovat vaikeuttaneet seksuaalivähemmistöjen elämää lännessä, esimerkiksi aiemmin vapaamielisessä Hollannissa. Maahanmuuton sivuseuraukset, kuten nationalismin ja omaisuusrikollisuuden kasvu, ovat saattaneet kansalliset vähemmistöt entistä ahtaammalle ja usein myös aiheettomasti epäilyksenalaisiksi.

Myös Venäjällä homovastaisuuden kasvu johtunee ihmisten kyllästymisestä kansainväliseen anarkokapitalismiin ja talousliberalismiin. Tämän merkiksi vastustetaan sitten myös arvoliberalismia. Samoin EU-maissa on vaarana, että asenteet kylmenevät ja kovenevat kaikkia asiakysymyksiä kohtaan, kun talous romahtaa.

Juuri tästä olen varoittanut jo arvostellessani sekä maahanmuuton lisäämistä että EU:n holtitonta taloudenpitoa. Monet ihmettelivät, miksi vaadin (seksuaalivähemmistöliikkeestä poiketen) myös maahanmuuton rajoittamista ajoissa. Kun tähän ei ole reagoitu, on lähtenyt lentoon konservatiivisuus, joka kohdistuu lopulta kaikkeen, organisoituu puoluepolitiikaksi ja tuottaa poliiseja ja vartijoita joka kadunkulmaan.

Homofobian vastaista päivää motivoi myös se tosiasia, että Suomen valtio ei ole vieläkään tunnustanut seksuaalivähemmistöjen asioita tasa-arvopolitiikkansa osaksi. Vähemmistövaltuutetun toimisto tunnustaa vain etniset vähemmistöt ja tasa-arvovaltuutettu sukupuolten välisen tasa-arvon. Valtion suvaitsevaisuus on siis valikoivaa, kuten suvaitsevaisuus aina on, mutta vierasperäisten puolelle asettuessaan valtio tulee toimineeksi oman laillisuusperusteensa lähdettä, eli omia kansalaisiaan, vastaan.

Tällä virallis-formaalilla tasa-arvohierarkialla on melko vähän merkitystä, sillä byrokraattien puuttuminen asioihin usein vain lisää eripuraa, eikä valittaminenkaan ketään elätä. Mutta sillä on kuitenkin symbolista merkitystä asenteiden ilmaisijana.

Esimerkiksi pari vuotta sitten virkaan valittu uusi vähemmistövaltuutettu ei ole pyrkinyt korjaamaan ongelmaa, vaikka vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Mikäli minut olisi valittu vähemmistövaltuutetuksi (epäpäteväksi todetun Eva Biaudet’n ohi), olisin varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin myös seksuaalivähemmistöjen asioiden liittämiseksi toimiston tehtäväalaan.

Setakaan ei ole kieltänyt seksuaalista tasa-arvoa heteroilta, joten miksi valtion pitäisi kieltää jotakin homoilta?

Kiihottava jääkiekko

Jääkiekko on yksinkertaisten älypeli tai älykkäiden yksinkertainen peli. Sen vuoksi jääkiekon arvellaan sopivan kaikille.

Olen kiitollinen Yleisradiolle ja MTV3:lle, että jääkiekko pantiin kortin taakse. Tällä tavoin ei kulu TV-maksuja eikä lähetysaikaa hukkaan niiltäkään, joilla vielä on vastaanotin tässä post-televisiollisessa todellisuudessa.

Jääkiekon seuraaminen on banaalia, rahvaanomaista ja tyylillisesti dekadenttia. Toukokuussa, jolloin ilmat lämpiävät ja luonto puhkeaa kukkaan, on mautonta hakeutua jäähalleihin ja TV-ruudun ääreen raivoamaan. Ikään kuin ihmisillä ei olisi parempaa tekemistä keskellä parasta kevätkiimaa.

Jääkiekko on kova, musta ja sen osuminen sattuu. Jääkiekon MM-kisat ovat pilanneet melkein joka kevään. Toivon, ettei Suomi voita mitään, ettei taas ala se aggressioita ilmaiseva uho ja vyörytys, joka on niin tyypillistä Kauppatorin voitonjuhlille.

Jääkiekko, jalkapallo ja muut kontaktilajit sisältänevät myös torjuttuja homoseksuaalisia yllykkeitä. Jääkiekon varjolla heteromiehetkin voivat halata toisiaan, kunhan muistavat todistella itsensä heteroiksi esimerkiksi homovihamielisillä puheilla. Jääkiekko on olevinaan erittäin hetero laji, vaikka ei olekaan.

Jääkiekko on päätynyt myös presidentillisen puuttumisen arvoiseksi asiaksi, kun Sauli Niinistö vaivautui ottamaan kantaa kalliina pidettyihin kisalippuihin. Kun Tarja Halonen puolestaan arvosteli Pride-kulkuetta vastaan suunnattua kaasuiskua, muutamat pitivät presidentin puuttumista tarpeettomana.

Kaasuisku oli sentään ihmisoikeusasia, johon poliitikon sopii mielestäni puuttua, kun taas MM-lätkän kisaliput ovat pelkkä pikkujuttu, jota presidentin arvovallalla ei tarvitse hoitaa. Jokin marginaali pitäisi säilyttää, vaikka kuinka olisi Palloliiton puheenjohtaja. Sitä paitsi itsehän ovat Niinistön puoluetoverit nämä kisaliput kallistaneet.

Noh, olivathan presidenttiehdokkaidenkin erot alun perin lähinnä siinä, ottaako votkaa jäillä vai jätkää voilla. Mutta ainakin puolustaja Anssi Salmela on luvannut todistaa jääkiekkomaailman heteroseksistisyydestä ilmoittamalla jo etukäteen, ettei aio halata Niinistöä niin kuin Halosta, mikäli Suomi voittaa MM-kultaa. Eikö hän pidä Niinistöstä? Vai tällä tavoinko se varmuus omasta seksuaali-identiteetistä on tarkoitus julkisesti näyttää.

Rikkauden rakennemuutoksesta

Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.