”Musta Mannerheim” on kunniaksi Marskille

”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Pitihän se nyt arvata, että viimeisillä lupamaksujen rippeillä filmataan Mannerheimista oikein kunnon mustavalkoraina ennen Yle-veroon siirtymistä.

Se, että Mannerheimia esittää musta mies, ohjaajaa vaihdetaan 12 tuntia ennen kuvauksia ja että koko 20 000 euron produktio valmistetaan Suomi–Afrikka-yhteistyönä, sisältää jo sinänsä kaikki farssin tai kreisikomedian ainekset.

Olen itse varonut kommentoimasta mitään näkemättä lopputulosta. Siihen saavat toiset syyllistyä. ”Postmoderniin tekotaiteeseen” nimittäin kuuluu, että myös yleisö tulee osaksi taideteosta – tässä tapauksessa omilla kommenteillaan, joista huokuu talvisodan henki.

Kun Manneheimia esittää musta mies, kyse ei ole pelkästä casting-ratkaisusta. Kyse on tietenkin historiallisen totuuden muuntelusta. Valkoiseksi kalkittunakin elokuva tulee esittäneeksi Mannerheimin poikkeavalla tavalla.

Mutta Marskin persoonahan on institutionalisoitunut tavalla, joka sallii enemmän tulkintoja kuin kulttuurillamme on antaa. Joten miksipä se ei sallisi myös tämän tulkinnan?

Marski on esitetty esimerkiksi homona (muistattehan Katariina Lillqvistin animaatiosta nousseen kohun). Tulkinta ei oman arvioni ja monien henkilöhistorioitsijoiden mukaan ole kaukana totuudesta. Nyt Marskista haluavat osansa mustat, tai ainakin sitä heille tarjotaan.

Niin sanottu vapautuksen teologia on esittänyt myös Jeesus Nasaretilaisen eri peliverkkareissa.

On ollut muiden muassa musta Jeesus ja homo-Jeesus-tulkinta, jonka tunnemme Elisabeth Ohlson Wallinin valokuvista ja Jukka Hankamäen teoksesta Enkelirakkaus.

Miksi ei voisi olla myös ”musta Marski”, joka nostaa hänet lähes Vapahtajan tasolle?

Edelleenkin näkemättä valmista tulosta totean, että Marskin esittäminen mustana voisi aivan hyvin olla kunniaksi hänen persoonalleen.

Toisaalta liika kunnianteko voi olla kyseenalaista, sillä marsalkka ei ollut mikään pyhimys. Kun Marskille annetaan mustat kasvot, ratkaisu on vertauskuvallinen ja sisältää myös vihjeen, että Mannerheimilla oli pimeä puolensa.

Joka tapauksessa kansakunnan kaapin päälle nostettujen hahmojen esittämisessä on syytä varoa henkilöpalvontaa, pelkoa ja varovaisuutta.

On vaikea etukäteen sanoa, mitä produktio loppujen lopuksi sisältää. Tekijöiden mukaan kyseessä on ”rakkauselokuva”, joten kehyksiin mahtuu myös herkkä ja koskettava tulkinta. Vieraaseen ympäristöön siirtäminen toimii tässä valossa usein.

Mutta kenen suomalaisen itsetunto voi järkkyä siitä, että Marskia markkinoidaan Afrikassa mustan esittäjäkaartin voimin? Erkko Lyytinenhän ei ole elokuvan lopullinen tuottaja, vaan hän ainoastaan junaili 20 000 euroa kenialaisen tekijäryhmän käsiin ja antoi mahdollisuuden tehdä Mannerheimista afrikkalaisen tulkinnan.

On syytä muistaa, että marsalkka oli kosmopoliitti, joka taisteli Venäjän–Japanin sodassa, kävi sotaa Puolan, Itävalta–Unkarin ja Romanian alueella sekä osallistui ratsain tehtyyn tutkimusretkeen aina Aasiaan ja Kiinaan asti. Muistelmissaan hän kertoo heränneensä eräänä aamuna kukon lauluun Intiassa ja todenneensa, että ”kun olin ampunut sen, havaitsin, että kyseessä oli aivan samanlainen kukko kuin suomalainenkin, mutta pienempi”.

Marskin tekemällä tutkimus- ja tiedustelutyöllä kerrotaan olleen myös tieteellistä arvoa. Kahden vuoden aikana hän keräsi Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1 200 esinettä ja otti noin 1 500 valokuvaa. Kai Donner kehui häntä valveutuneeksi löytöretkeilijäksi, tosin poikansa valittaa tulleensa ”hyväksikäytetyksi” puheena olevassa Erkko Lyytisen Mannerheim-tuotannossa, koska ei saanut haastattelusta haluamaansa taloudellista korvausta...

En tiedä, kävikö Marski koskaan Afrikassa. Mutta jos ei käynyt, nyt on hyvä aika laajentaa Mannerheim-tuntemusta myös siihen ilmansuuntaan.

Marskia luonnehtii se, että hän oli yhtä aikaa sekä sotapäällikkö, historioitsija että poliitikko. Nämä roolit on nähty usein mahdottomiksi sovittaa yhteen, sillä historiallinen totuus tahtoo vääristyä poliitikkojen ja sotilaiden käsissä.

Erottuaan rauhanomaisesti Venäjän armeijasta Marski tavallaan perusti oman kansallisvaltion nimeltä Suomi, aivan kuten olen todennut teoksessani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa – Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (2005). Hänessä oli siis anarkisteille ominaista omaehtoisuutta, päättäväisyyttä ja uhmaa.

Myös Hitler pelkäsi tai ainakin kunnioitti Mannerheimia. Luulen, että Marski itse pelkäsi vain sitä, että hän menettää kansansuosion eikä pysty kätkemään omaa elitismiään kansan syviltä riveiltä lähettäessään Suomen poikia rintamalle kuolemaan. Sen vuoksi Mannerheim pyrki peittelemään ja vähättelemään myös ruotsinkielisyyttään.

Marskia voisi luonnehtia Suomen Forrest Gumpiksi oman kaikkivoipaisuutensa puolesta. Näillä eväillä hän taipuu mainosti komedian tai satiirin aiheeksi.

Siinä, että jostakin historian mahtihahmosta väännetään omintakeinen tulkinta, ei ole mitään uutta.

Historiallinen Mannerheim on vaikea käsiteltävä aiheen kliseemäisyyden vuoksi. Kliseiden välttely taas on vaikeaa, koska poikkeuksellisesta tulkinnasta saa likasangon niskaansa.

Molemmissa tapauksissa tekijän osa on ”vaikea”, siis toivotun kaltainen ja helppo.

Mutta julkisuutta aiheella näköjään edelleen saa, ja sehän on tietysti tarkoitusikin.

Eiköhän sovita ”postmodernissa identitettipoliittisessa neuvottelussa”, että Mannerheim oli musta homoseksuaali pensasneuvostoliittolainen, joka oli samanaikaisesti myös transvestiitti punavihreä feministi mutta puhui kovaosaisten ja syrjäytyneiden, kuten väkivaltaisten keskivertoheteromiesten, puolesta!

---

En muuten usko budjetin pysyneen 20 000 eurossa. Jos taas talousarviossa on pysytty, sitä parempi, sillä kertynyt huomio on investointiin nähden suuri.

Päivitys 17.8.2012: Iltalehti kertoi tänään, että Mannerheim-draaman tekemisestä on valmistunut myös 180 000 euron kuusiosainen dokumentti, joten kokonaiskulut oli piilotettu käytännössä dokumentin tekoon.