Poliittisesta korrektiudesta on tullut sosiaalista korruptiota – Sitran pöhöttyneisyydestä tehtävä loppu

Tämän blogin lukijat ehkä tietävät, että kantelin eduskunnan oikeusasiamiehelle Sitran yliasiamiehen tehtäväntäytöstä viime keväänä, kun opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen oli toimitellut Sitran hallituksessa toimiessaan tuohon tehtävään oman alaisensa OKM:stä: Atte Jääskeläisen.

Oikeustieteen kandidaatti Jääkseläisen nimitys tutkimusorgaanin johtoon tapahtui ehdollepannun henkilön Tommi Laition ja monen muun heitä kumpaakin tieteellisesti pätevämmän henkilön ohi (hakijoiden joukossa oli professoreja ja dosentteja ja parikin tuplatohtoria, ja kirjoitin asiasta täällä).

Muiden muassa Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden emeritusprofessorin Olli Mäenpään mielestä nimitysprosessi saattoi olla lain vastainen. Omankin näkemykseni mukaan Lehikoinen toimi esteellisessä asemassa sekä laiminlöi velvollisuutensa jäävätä itsensä.

Professori Mäenpää moitti menettelyä Helsingin Sanomien haastattelussa 8.5.2023 seuraavasti:

”Menettely ei mielestäni vaikuta asianmukaiselta, sillä ministeriön kansliapäällikkö ja ylijohtaja ovat toimineet esimies–alainen-suhteessa merkittävissä tehtävissä. Lisäksi on otettava huomioon, että Sitran yliasiamiehen tehtävä on erittäin merkittävä. Tällaisissa tapauksissa esteellisyyttä pitäisi arvioida hyvin tarkasti ja huolellisesti.”

Kantelin asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle 22.5.2023 viitaten osallisuus-, intressi- ja palvelussuhdejääviyteen sekä siihen, että käsittelyn muotoseikoilla on todennäköisesti ollut vaikutusta päätöksen sisältöön, kun ehdollepantuja selvästi ansioituneemmat sivuutettiin prosessissa.

Verkkolomakkeella lähetetty kanteluasiakirjani on luettavissa täällä.

Oikeusasiamiehen vastaus on luettavissa täällä.

Oikeusasiamies Petri Jääskeläinen ja hänen sihteerinsä Päivi Pihlajisto ovat ilmeisesti lukeneet kirjoitukseni, koska argumentaatiotani referoidaan 10.10.2023 päivätyn vastauksen sivuilla 1 ja 2.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa luetaan tietenkin myös lakia, ja vastauksessa on viitattu hallintolakiin muun muassa seuraavasti:

”Hallintolain 28 §:n 1 momentin mukaan virkamies on esteellinen:

1) jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen;

2) jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

3) jos asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa hänelle tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulle läheiselleen;

4) jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

5) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsenenä taikka toimitusjohtajana tai sitä vastaavassa asemassa sellaisessa yhteisössä, säätiössä, valtion liikelaitoksessa tai laitoksessa, joka on asianosainen tai jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa;

6) jos hän tai hänen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä kuuluu viraston tai laitoksen johtokuntaan tai siihen rinnastettavaan toimielimeen ja kysymys on asiasta, joka liittyy tämän viraston tai laitoksen ohjaukseen tai valvontaan; tai

7) jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu.”

Petri Jääskeläisen mielestä vain asiakohta 7 voisi tulla tässä tapauksessa kyseeseen, mutta sekin edellyttäisi joitakin ”erityissuhteita”.

Lakia on ilmeisesti referoitu oikein, mutta sen pohjalta tehdyt tulkinnat ja johtopäätökset ovat epäjohdonmukaisia, ja oikeusasiamiehen kansliassa on kuurouduttu sekä lain että logiikan velvoitteille.

Jo pelkät asemat tai roolit, joissa nimitettävä henkilö ja hänen esihenkilönsä ovat toimineet, täyttävät laissa mainitut jääviysperusteet 4, 5 ja 6, mahdollisesti myös jääviysperusteet 1, 2 ja 3.

Atte Jääskeläisen tapauksessa poikettiin esityslistan ehdollepanosta, eikä esittelijänä toiminut Lehikoinen jättänyt esityksestä poikkeavaan päätökseen eriävää mielipidettä, joka olisi vapauttanut hänet esittelijänvastuusta.

EOA:n vastaus antaa jälleen näyttöä sosiaalisesta korruptoituneisuudesta, jonka mukaisesti valtiollinen oikeusviranomainen ei ota kantaa valtion virkamiehiä eikä -naisia vastaan. Oikeusasiamies ei kyseenalaista yliasiamiestä, aivan niin kuin korppi ei noki korpin silmää.

Eipä siis ihme, että muutamat professorifilosofit, kuten harvardilainen Robert Nozick, ovat ehdottaneet, että valtion viranomaiset pitäisi syyttää ja tuomita yksityisissä tuomioistuimissa.

Tieteen näkökulmasta jääviydet ovat järjestelmän sisäisiä, eikä tällöin ole enää kyse edellä mainituista esteellisyyksistä, vaan poliittisen korrektiuden katalysoimasta sosiaalisesta korruptiosta.

Tässä tapauksessa oikeusasiamies Petri Jääskeläinen ei ilmeisesti kehdannut ryhtyä nuhtelemaan kansliapäällikkö Lehikoista eikä kumoamaan yliasiamies Atte Jääskeläisen nimityspäätöstä jääviysseikkaan vedoten vaan johteli vastauksensa deduktiivisesti.

Hän siis päätti ensin lopputuloksen ja hiipi varsin löyhän lainluennan ja omien mielipiteidensä taakse, mikä on väärä tapa jopa oikeudellisessa ajattelussa (jossa huteraa päättelyä esiintyy paljon).

Ennakkopäätökseksi asiamiehen kirjelmä ei tietenkään kelpaa, sillä se ei ole ensinkään päätös vaan ”vastaus”. Mutta kannanotto on paljastava sikäli, että sen mukaan eduskunnan oikeusasiamies asettuu byrokraattien puolelle tallomaan muita kansalaisia.

Oikeusasiamies tuskin tuli ajatelleeksi kannanottonsa muita ennakolta vaikuttavia seurauksia. Tämän laintulkinnan mukaan lakiin kirjatuille esteellisyyssäädöksille ei voisi jäädä mitään merkitystä. Oikeusasiamiehen kannanotto siis mitätöi lakia.

Mikäli esteellisyyttä ei vallinnut tässä tapauksessa, sitä ei voisi olla muissakaan vastaavissa tapauksissa. Valtionhallinnon nimityspäätökset voidaan näköjään tehdä samoin kuin ”hallitusammattilaisten” ristiinhallitsemissa firmoissa.

Sylvi järjestelee virkaan Hiskin, koska on hänen työkaverinsa ja keekoilee samoissa kekkereissä ja pitää muutenkin hauskaa.

Tosiasia on, että näin ei vaihdeta vain sosiaalista pääomaa vaan kasapäin rahaa, jota Anita Lehikoinen livautti työtoverinsa Atte Jääskeläisen taskuihin ollessaan nimittämässä häntä Sitran johtoon 19 785 euron kuukausipalkalle!

Eikö siis vallitse Lehikoisen ja Jääskeläisen välillä mitään erityissuhteita? Käsittääkseni tuo työtoverille junailtu taloudellinen myötäjäinen oli omiaan luomaan Lehikoisen ja Jääskeläisen välille juuri sellaisen erityissuhteen, joka teki Lehikoisesta esteellisen osallistumaan asian käsittelyyn.

Tapaus osoittaa, että vallanpitäjät eivät häpeä omaa ahneuttaan vaan toimittelevat toisiaan tehtäviin ja virkoihin röyhkeästi lain reunoja hipoen ja ylitellen vain siksi, että voivat.

EOA:n vastauksen mukaan se, että esihenkilöt monella jakkaralla istuessaan junailevat tehtäviin alaisiaan ja toisiaan, on julkisessa hallinnossa ”varsin tavallista” (vastauksen s. 5) ja siksi muka hyväksyttävää.

Mikäli asiasta ajatellaan eduskunnan lisärakennuksessa noin välinpitämättömästi, se ainoastaan pahentaa heidän omaa tilannettaan.

Epäreiluilla nimityspäätöksillä ja kanteluiden hylkäämisillä rapautetaan kansalaisluottamusta ja horjutetaan kansanvaltaista yhteiskuntaa, aivan kuten totesin jo kanteluasiakirjassani. 

Hölmöintä kyseinen menettely on, kun samanaikaisesti Sitrassa pyritään korostamaan kaikenlaisia demokratiahankkeita ja turvaamaan kansanvaltaa sitä koettelevia uhkia vastaan (kritiikistäni täällä).

Tuontapaisia nimityspäätöksiä tehdessään ja kytkykauppoja puolustellessaan byrokraatit eivät ilmeisesti ymmärrä, että poliittiset virkanimitykset (jollainen tässäkin oli kyseessä), dislegitimoivat myös heidän oman asemaansa.

Byrokraateille olisi tietenkin suunnaton pettymys, jos joku heitä itseään pätevämpi ja etevämpi pääsisi ohittamaan kytkösten seiteistä rakennetun verkoston ja sekoittaisi poliittisten virkanimitysten kiertolingon ja tulisi sillä tavoin häirinneeksi muutoin sujuvaa sosiaalista korruptiota, jossa vallan hovi kuittailee velkojaan ja riippuvuuksiaan jopa puoluerajojen yli ”sulle mulle” -periaatteen mukaisesti.

Näin myös Jääskeläinen puolusti Jääskeläistä, ja käsi pesi kättä. Atte, Anita ja Petri saavat taskunsa joka kuukausi täyteen riihikuivaa rahaa, mutta kunniaa ja arvostusta kukaan heistä ei voi niillä varoilla itselleen ostaa.

Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläinen on toki antanut ennenkin päätöksiä kuin hedelmäpelistä. EOA on esimerkiksi asettunut puolustamaan jengirikollisten oikeutta käyttää vankiloissa Marimekon raidallista paitaa jengitunnuksenaan (dnro 1522/4/04). Sitä oli muka tärkeää tukea perusoikeuksien nimissä!

Sen sijaan tässä omasta mielestäni tärkeämmässä tapauksessa epäiltyinä olivat virkamiehet ja kyseenalaistettuina heidän vispilänkauppansa rajat sekä hallinnon luottamus.

Pohjimmiltaan tämäntapaiset EOA:n ratkaisut eivät ole muuta kuin vallanpitäjien ilkeilyä.

Kyse on siitä, että sosiaalinen pääomani ei riittänyt paremman päätöksen saamiseen eduskunnan oikeusasiamieheltä, eikä oikeusasiamiehen arvovalta toisaalta riittänyt laillisuuden valvontaan eduskunnan alaisessa laitoksessa, kun vastassa oli korkea viranomaistaho.

Asioita tuntemattomille tiedoksi: tässä nyt näette, millaista koko elämäni on ollut vuosien ajan. Sivuutuksia tehtävientäytöissä, viranomaisten ylenkatsetta, perusoikeuksien polkemista, byrokraattien kostoja ja maineterroria.

Mitähän mieltä korkein hallinto-oikeus mahtaisi asiasta olla?

---

Päivitys 10.1.2024: Sitra on jatkanut pöhöttynyttä toimintaansa lennättämällä koko hallintoneuvostonsa uuden puheenjohtajansa Mika Lintilän (kesk.) johdolla Kaliforniaan. Mukana ovat Sitran uusi yliasiamies Atte Jääskeläinen ja viestintäjohtaja Elina Ravantti. Ökymatkan hintaa ei kerrota Iltalehden jutussa, mutta matkan tulos on panokseen nähden joka tapauksessa mitätön. Hallintoneuvoston matkustelulla ei ole Sitran tutkimustoiminnalle mitään annettavaa.

Aiheesta aiemmin:

Sitra: hillotoplla huvitteluliberaalien ja vihervasemmiston varjovaikuttajille

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Hybridisodankäynnin tehokkuus perustuu siihen, että iskujen ollessa salaisia ja melko vähäeleisiä on syyllisiä vaikea osoittaa julkisuudessa. Jos esimerkiksi tietoliikennettä häiritään, voi syntyä paljon vahinkoa, mutta suurelle yleisölle tuhoja on vaikea osoittaa ja tekijöitä kankeaa kaivella esiin.

Eteläisellä Itämerellä 2022 tehty isku Nord Stream -kaasuputkeen oli jo tämäntapainen hybridi-isku, jonka takana on Putininkin mielestä valtiollinen toimija. Kaikki syytökset, jotka viittaavat Ukrainan ja Yhdysvaltain suuntaan, lienevät niin sanottuja väärän lipun väittämiä, ja Putinin yhden sormen osoittaessa toisiin kolme muuta osoittavat häneen itseensä.

Samanlaista valtiollista terroria on nyt myös Suomen ja Viron välisen Baltic connector -kaasuputken repiminen ja Elisan tietoliikennekaapelin katkaisu.

On viranomaisten fiksuttelua väittää, että ehdottomien todisteiden puuttuessa ei syyllisenä voisi pitää Venäjää. Syyttömyysolettamasta höpiseminen on tässä tapauksessa turhaa, ja minä ainakin pidän syyllisenä Venäjää, kunnes toisin todistetaan. Yhteensattumia on kerta kaikkiaan liikaa.

Kremlissä todennäköisesti pidätellään naurua ja tarkkaillaan, kuinka Suomi ja muut Nato-maat reagoivat. Kyseessä oli selvästikin kosto Suomen liittymisestä Natoon.

Ja lisää seuraa, jos kostoon ei reagoida. Venäjä pisti miekkansa syvälle, mutta ei luuhun asti, johon se olisi voinut kolahtaa. Mikäli vastareaktiota ei anneta, Putin pistää seuraavaksi syvemmälle. Venäjällä ei ole nimittäin poliittisia painostuskeinoja jäljellä, ja siksi Kreml on siirtymässä hybridisodan vaiheeseen, jossa se tuottaa konkreettisia vahinkoja ei-sotilaallisin keinoin.

Tavoitteena on siirtää huomiota pois Ukrainan sodasta ja aiheuttaa hämminkiä Suomen ja Viron energiamarkkinoilla, kun talvi on tulossa.

Tavoitteena on myös horjuttaa Suomen ja muiden länsimaiden taloutta pakottamalla sijoittamaan entistä enemmän rahaa turvallisuuden valvontaan, sensoreihin, monitoreihin, kameroihin, turva-aitoihin ja niin edelleen. Sitä rahaa tarvittaisiin moneen muuhunkin asiaan. 

Tuhoaminen on helppoa ja halpaa mutta turvaaminen kallista.

Toimillaan Venäjä pyrkii väsyttämään länsimaita ja koettelemaan Ukrainan tukitoimien sitkeyttä, kunnes ollaan tilanteessa, jossa hybridi-iskut laajenevat aseelliseksi ja sotilaalliseksi voimankäytöksi.

Miksi sitten asialla olisi ollut nimenomaan Venäjä? Ei tuollaista satu kahdessa paikassa yhtä aikaa eikä toistuvasti peräkkäisinä syksyinä ilman, että kyse on tahallisesta energiasaarrosta, joka täyttää kansainvälisen rikoksen tunnusmerkit. Putin on toistaiseksi ainoa, joka on ilmoittautunut syylliseksi tietämällä, että joku on saattanut vahingoittaa putkea koukulla tai ankkurilla.

Ankkurin laahaaminen merenpohjassa ei ole tavanomainen käytäntö merenkulussa, ei myöskään Putinin kaverien omistuksessa olevan laivan lilluttelu päiväkausia lähialueella.

Sen sijaan rikollinen tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Tämä on juuri sellainen vastatoimi, josta Venäjä ilmoitti Suomen liittyessä Natoon. Ja nyt Venäjällä odotetaan, miten Suomi ja muut Nato-maat reagoivat reaktioon. Putinin jengi toimii kuin pahaiset pojankoltiaiset, eikä asiaa paranna, vaikka piiloilkeilyn maailmanmestariksi haluava Putin liittää selityksiinsä kohteliaisuuslausekkeita Suomen presidentille.

Nyt kun Suomessa ja muissa pohjoismaissa vaaditaan merialueiden tarkempaa vartiointia, Venäjällä riemuitaan terrorin tehokkuudesta, sillä on monin verroin halvempaa tuhota elintärkeitä rakenteita kuin pystyttää sähköpaimenia kaikkialle.

Aihetodisteet eivät ehkä riitä kansainvälisiin kanteisiin. Putinista on kuitenkin annettu kansainvälinen etsintäkuulutus, ja jo pelkästään kaikkien tiedossa olevien rikosten vuoksi Putille on tarjolla kyyti Haagiin.

Siviilitoimet ovat joka tapauksessa voimankäytöllä vastaamista tehokkaampia. Venäjällä on sosialisoitu suomalaisten yritysten omaisuutta ja otettu kokonaisia firmoja valtion haltuun. Miksi näin ei tehtäisi Suomessa?

Jos vaikkapa tuo venäläisen oligargin nykyisin omistama Helsinki-halli (entinen Hartwall Arena) takavarioitaisiin Suomen valtiolle, sillä saattaisi olla vaikutusta omistajansa halukkuuteen tukea Putinia.

Teboilin ja Yangon liiketoiminnat voitaisiin kieltää ja venäläisten omistamat kiinteistöt pakkolunastaa. Ja Ahvenanmaan konsulaatti laittaa kiinni. Siinä sitä olisi vastausta. Myös Suomen kansalaiset voisivat boikotoida venäläisten liiketoimia Suomessa.

---

Päivitys 23.10.2023: Sotaa käydään semioottisesti, kun Suomen viranomaiset kaivelevat merenpohjasta merkkejä tuhojen syistä. Paikalta löytyi irti repeytynyt ankkuri, joka puuttuu Kiinaan rekisteröidystä ja venäläisessä hallinnassa olevasta konttilaivasta nimeltä Newnew Polar Bear.

Kapteenia ei ole saatu kiinni, mutta luultavasti meriselitys olisi se, että kaasuputki oli syyllinen ankkurin menetykseen, niin kuin Mainilan laukaukset ampui Suomi. Luultavasti venäläiset käyttivät kiinalaista alusta vahingontekoon, jotta eivät jäisi kiinni. Hyvässä tapauksessa asian paljastuminen tulehduttaa Venäjän ja Kiinan välejä ja auttaa maita irtautumaan toisistaan niin kuin irti repeytynyt ankkuri sitä pitelevästä ketjusta. Byebye Polar Bear.

Päivitys 26.10.2023: Älkää vain erehtykö luulemaan, että asialla ei ollut Venäjä, vaikka Venäjä uhkaakin väitteillä russofobiasta ja pitää Viron väläyttämää Suomenlahden sulkemista kansainvälisen oikeuden vastaisena sotatoimena. Myös energiasaarron aiheuttaminen on kansainvälinen rikos, ja tuhotyön tehneen laivan miehistö vaihdettiin Kaliningradissa venäläisiin juuri ennen tekoa. Eipä ihme, että Kremlin tiedottaja kiittää Suomen viranomaisia pidättäytymisestä kannanotoista.

Päivitys 4.11.2023: Ulkoministeriö tiedotti Sauli Niinistön tilaamaan selvitykseen liittyen, että Suomen ei kannattaisi lakkauttaa Ahvenanmaan demilitarisointia eikä Venäjän konsulaattia siellä, vaikka konsulaatin lopettamisesta on kansalaisaloite ja demilitarisointi ja konsulaatin olemassaolo ovat kaksi eri asiaa. Viranomaisvarovaisuuden rinnalla suklaata ja jäätelöä on kaupan Venäjän hyväksi myös boikottien ohi.

Päivitys 6.11.2023: Mediassa raportoitiin tänään, että venäläisalus korjailee Pietarin ja Kaliningradin välillä kulkevaa merikaapelia, joka on muka rikkoutunut Suomen talousvyöhykkeellä. Näin Venäjä jatkaa käsikirjoittamaansa tarinaa käyttämällä diplomatiastaan tutuksi tullutta metodia: peilailua.

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa!

Hallitus toi kirjoittamansa budjettikirjan eduskunnan käsittelyyn tänään. Ikävää sanoa, mutta teos on sisällöltään täyttä kuraa.

Sen juonena on, että valtiolle mätetään velkaa entiseen tapaan, mutta velka tehdään hyvätuloisten verojen alentamiseksi, kun aiemmin valtio velkaantui heikko-osaisten toimeentulon turvaamiseksi.

Yksi hallitusohjelman kaikkein kelvottomimpia asiakohtia on asumistuen poistaminen omistusasujilta ja varallisuusharkinnan sisällyttäminen asumistukeen. Ei huomata, että omistusasunnoissa asuvat voivat olla heikkotuloisia, ja ainoa varallisuus saattaa olla asunnossa kiinni, sekin usein velkavarallisuutta, jota taivutellaan realisoimaan huonona aikana ja tappiollisesti.

Kehnoille tuloille joutuneet ihmiset pakotetaan myymään kotinsa ja siirtymään vuokralle asumaan. Kansalaiset ajetaan kodistaan ja pakotetaan syömään seinänsä, vaikka työttömyys ja tulottomuus eivät olisi omaa syytä.

Ja asumistukimenot sen kuin kasvavat, sillä vuokralla asuminen on yleensä omistusasumista kalliimpaa hoitokuluiltaan, eikä asumistukea ole muuhun koskaan myönnettykään. Tappiot omistusasujille ovat valtavat, jos he joutuvat kauppaamaan kotinsa aikana, jolloin asuntojen hinnat ovat alhaalla ja alenevat entisestään, kun markkinoille tulee paljon uutta myytävää samanaikaisesti.

Tähän liittyy myös häätömentaliteetti, joka on enemmän kuin oksettavaa. Tuo politiikka on suoraan torpparilaitoksen pelikirjasta ja tarkoittaa patruunayhteiskunnan palauttamista. Sillä tavoin porvarihallitus loukkaa perusoikeutta kotiin ja kolhii omaisuudensuojaa Suomessa, vaikka toisesta suupielestään etenkin Kokoomus on aina vakuutellut olevansa omaisuudensuojan turvana.

Hulluinta asumistuen leikkaamisessa on, että suuri osa väitetyistä säästöistä kiertyy toimeentulotuen katettavaksi. Sitä puolestaan saavat vain täysin varattomat, joilla ei ole enää jäljellä ”helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta”.

Näitä henkilöitä ovat usein pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleet sekä täydelliset pultsarit. Heidän sosiaalietuuksiensa kokonaismäärään asumistuen leikkaaminen ei vaikuta juuri lainkaan, koska he täyttävät surkean toimeentulotukijärjestelmän varattomuus- ja köyhyysihanteet. Siksi heidän asumistukileikkauksensa katetaan lähes sellaisinaan Kelan yleisestä toimeentulotuesta tai kuntien täydentävästä ja ehkäisevästä toimeentulotuesta.

Sen sijaan asumistuen leikkaukset ovat suoraan pois niiden suomalaisten ruokapöydästä, joilla on jäljellä vähänkin tuota helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta tai vähintään tuhat euroa pankkitilillä.

Hoilatessaan ”kaikkein heikko-osaisimpien” puolesta sekä hallitus että vasemmisto-oppositio eivät näköjään tajua, että asumistuen varattomuusehdon käyttöönotolla he suosivat vierasperäisiä oleskelijoita ja pultsareita mutta lyövät tavallisia suomalaisia ihmisiä korvalle.

Varattomuusehdon käyttöönottamisella ollaan asumistuesta tekemässä toimeentulotuen kaltainen sosiaalinen loukku, joka ohjaa ihmisiä toimeentulotuelle ja kannustaa köyhyyteen.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka sosiaalilainsäädäntöä tuntematon meni Perussuomalaisessa puolueessa suostumaan tämän kokoomuslaisen politiikan takaajaksi.

Perussuomalaisten asuntopoliittinen moka

Itä-Helsingissä asuvat rikkaat ja hyvätuloiset perussuomalaisten äänestäjät ottavat nyt varmasti kiitollisina vastaan asumistuen, työpoliittisten oikeuksien ja työttömyysturvan heikennykset, kunhan saavat muutaman sadan tulijan alennuksen pakolaiskiintiöön.

Monet ehkä huomaavat, että talouspolitiikkaa taitamattomien ja sosiaalipolitiikasta tietämättömien perussuomalaisten ehdokkaiden äänestäminen oli omaan nilkaan kapsahtava moka.

Asumistuesta väitetään säästyvän noin 360 miljoonaa euroa, mutta hallitukselta riittää yli miljardi euroa Turun rautatiekiskojen kiillottamiseen, jotta Petteri Orpo pääsisi nopeammin vaalipiiriinsä.

Yhteen kvanttitietokoneeseen hallitus satsaa 70 miljoonaa, koska se vahvistaa juppien digi-ilveilyä.

Kokoomus haluaa myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen neljä miljardia euroa nielaisevia tie- ja väylähankkeita. Ihmisten hyvinvoinnista tinkiessään hallitus rakennuttaa betonisia liikenneympyröitä, joissa rahat eivät varmasti tuota mitään.

Myös asehankinnoista voitaisiin leikata puolet, sillä ainoan vihollisemme Venäjän armeija on pitkäksi ajaksi lyöty, eikä varusteluhysteriaan ole mitään syytä. Sen, mitä ryssä ei onnistunut viemään sodalla, hallitus uhkaa viedä nyt kansalaisilta asumistuen leikkauksilla.

Hallituksen budjettikirja on valtioneuvoston kaikkien aikojen huonoin kirja

Keltaisen kirjan laatijat eivät ole ymmärtäneet talouspolitiikasta edes sitä, että talous on suhde, jossa yhdestä paikasta tehty säästö kiertyy menoksi toiseen paikkaan. Jos säästö tehdään ajattelemattomasti, menot kasvavat.

Näin käy, kun toiseksi pahimmassa asemassa olevat ihmiset alkavat putoilla siihen kaikkein pahimpaan loukkoon, johon hallituksen budjettikirja heitä nyt suorastaan kannustaa. Se ohjaa ihmisiä syömään kotinsa ja muuttamaan vuokralle asumaan.

Perusongelma on, että sosiaaliturvaministereiksi päästetään Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tapaisia tähtösiä, jotka eivät ymmärrä sosiaalipoliittisen kiertokulun luonnetta.

Kausaalisuhteet ovat katkolla myös Petteri Orpon (kok.) ajatuskuluissa, joiden mukaan leikkaukset luovat kuin taikaiskusta satatuhatta uutta työllistä. Sosiaaliturvasta leikkaamalla ei varmasti synny sataatuhatta työpaikkaa.

Leikkaaminen ei luo työllisyyttä, työpaikkoja, pätevyyttä eikä kelpoisuuksia, mutta Orpon vale on mennyt läpi niiden äänestäjien taholla, joiden mielestä kuka tahansa on kelvollinen mihin tahansa työhön tai toimeen.

Työ näyttää olevan kokoomuslaisille ja perussuomalaisille jonkinlainen abstraktio, johon jokainen on automaattisesti sopiva ja pätevä, sen kun vain menee hommiin.

Tosiasiassa yhtäaikainen työvoimapula ja työttömyys johtuvat kohtaanto-ongelmasta, eli koulutusten ja työtehtävien yhteensopimattomuudesta. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista sosiaaliturvaa ja opintotukea leikkaamalla, vaan koulutusta ja tukia parantamalla.

Vielä kun opiskelijatkin palautetaan yleisestä asumistuesta opintotuen asumislisän piiriin, lainapainotteisuus pahenee, ja korkeampiin opintoihin on pian enää vain porvarien perillisillä varaa.

Tämä sopii ehkä Kokoomuksen äänestäjille, mutta sopiiko se Perussuomalaisten, krisujen ja RKP:n pirtaan?

 

Perussuomalaiset ja media vihdoin samalla puolella

Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja ja eduskunnan suuren salin nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho puolusti muutama päivä sitten mediaa, ilmeisesti etsien tukea presidentinvaalikampanjalleen. 

Luultavasti hän saa sitä nyt toimittajilta, jotka ovat melko hyvin palkattua punaporvarillista väkeä. Eduskuntatoimittaja Setä-Arkadian kolumnissakaan ei paljoa kritiikkiä näkynyt bubjettiesitystä kohtaan, pikemminkin puolustelua ja lannistumiseen kannustavia lamentaatiota lähetekeskustelun muodollisuudesta.

Kyseinen budjettikirja pitäisi vetää pois jakelusta eikä lähettää sitä eduskunnan suureen saliin. Siinä on kyllä kelvollisia säästötavoitteita, mutta keinot ovat täysin vääriä ja johtavat todennäköisesti vain entistä kallimmaksi käyvään kurjuuteen.

Samanaikaisesti kun suomalaista yhteiskuntaa rapautetaan sosiaaliturvan leikkauksilla, politiikan näyttämö kehystetään ulkoisilla uhilla, jotta leikkaukset näyttäisivät oikeutetuilta, jopa välttämättömiltä. 

Kun huomio kiinnitetään jengirikollisuuteen, huumekauppaan, kaasuputkeen ja Lähi-idän ikuiseen kriisiin, toiveena on, ettei kukaan huomaisi hallituksen tekemien leikkausten rapauttavan suomalaista yhteiskuntaa tavalla, joka saattaa heijastua sisäisen turvallisuuden uhiksi.

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Lähi-idän niin sanottu kriisi on ikuinen. Se jatkuu kuin tuhannen ja yhden yön tarinat. Kriisin kulloinenkin tulehduspesäke vain vaihtaa hieman paikkaa.

Välillä se on Israelin ja Egyptin rajalla, toisin ajoin Irakin ja Iranin suunnalla, usein myös Libanonissa, kun ”Beirutissa räjähtää pommi” (ote uutisjournalismin rituaaleista).

Viime aikoina kriisin paikka on ollut Syyriassa, josta länsimaihin on kulkeutunut loputon pakolaisten vana. On puhuttu diasporasta (kreik. ’hajaannus’), ei kuitenkaan exoduksesta (kreik. ’lähtö’), sillä se viittaa Israelin kansan pakoon Egyptistä ja liittyy juutalaisuuteen. Juutalaiset ovatkin pysyneet pitkälti nykyisessä Israelissa, tuolla puolen Viron kokoisella maakaistaleella, kaikista ongelmistaan huolimatta.

Nyt kriisin pesäke on jälleen Israelin suunnalla, kun palestiinalaisten terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Gazasta tuhansilla Iranin antamilla ohjuksilla syvälle Israelin alueelle tappaen satoja viattomia ihmisiä.

Gazan aluetta on sanottu maailman suurimmaksi ulkoilmavankilaksi, jota Israel piirittää. Suurin osa Gazassa asuvista ihmisistä on nykyisen Israelin valtion perustamisvuonna 1948 käydyn sodan aikaisia pakolaisia tai heidän jälkeläisiään.

Tosiasia onkin, että Israel perustetiin palestiinalaisten tontille, mutta asia ei ole yksiselitteinen, sillä tuolla alueella on asunut sekä arabeja, juutalaisia että kristittyjä kauan ennen kuin palestiinalaisuuden käsite kehittyi 1800-luvulla ja ennen kuin siitä tuli identiteettipoliittisesti vaikuttava kategoria. Joka tapauksessa palestiinalaisilta puuttuu edelleen oma valtio ja täysi tunnustus sille.

Nämä puutteet osoittavat nationalistisen eli kansallismielisen ajattelun tärkeyttä. On tärkeää, että jokaisella etnisellä kansakunnalla olisi oma alaltaan rajattu kansallisvaltionsa. Mikäli se puuttuu, seuraa sekasortoa ja onnettomuutta.

Perimmäistä syytä siihen, miksi erilaiset kansat eivät tule toimeen keskenään, minä en tiedä. Eikä sitä tiedä todennäköisesti kukaan muukaan, sillä muutenhan ongelma olisi ratkaistu. Mutta se on vallitseva tosiasia.

Muslimit ja juutalaiset ovat verisessä konfliktissa keskenään. Ne muodostavat etnisesti erilaiset ryhmittymät, vaikka molemmat ovat seemiläisiä.

Kulttuuriset ja uskonnolliset erot ovat niin ikään todellisia. Väittämät ”pienten erojen politiikasta” ja niin sanotun läheisyyshypoteesin selitysvoimaisuudesta eivät tuo asiaan valoa (aiheesta tarkemmin täällä).

Jerusalemin kaupunkia on pidetty näyttönä monikulttuurisuuden onnistumisesta, koska siellä asuu juutalaisia, muslimeja ja kristittyjä ja muidenkin uskontojen edustajia sekä uskonnottomia. Mutta sielläkin rauhantila on hauras.

Keskeinen kysymys on, miksi konfliktit vallitsevat nimenomaan Lähi-idässä. Jo Samuel P. Huntington kirjoitti teoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (suom. Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys), että konfliktit ja sodat paikantuvat yleensä kulttuurien rajavyöhykkeille, ja useimmiten osapuolena on islam.

Tämä näkyy myös Balkanilla, jonne saatiin rauhantila vasta, kun jokaisella entisen Jugoslavian valtiolla oli oma itsenäinen kansallisvaltionsa. Nyt sielläkin jälleen kuohuaa, kun kosovolaisten ja serbien väliset laineet loiskuvat.

Lähi-itä: monikulttuuri-ideologian varoitusmerkki

Kun nyt katsoo sitä väkivallan, rikollisuuden ja terrorin aaltoa, joka on lähtenyt vyörymään Ruotsissa oleskelevan maahanmuuttajataustaisen väestön piirissä, ei voi välttää kysymästä, onko islamissa jotakin sellaista, mikä ohjaa ihmisiä jatkuvan väkivallan tielle. Vai onko vika Lähi-idän suunnalta ja muista lämpöisistä maista tulevissa ihmisissä itsessään?

Joka tapauksessa Lähi-idän levottomuudet, selkkaukset, konfliktit, terrori-iskut, sodat ja muu siellä päin esiintyvä väkivalta antavat jatkuvaa näyttöä siitä, että monietninen ja monikulttuurinen yhteiskuntamalli ei toimi.

Filosofian näkökulmasta sana ’monikulttuurinen’ tarkoittaakin samaa kuin ’ristiriitainen’ tai yksinkertaisesti vain ’riitainen’.

Se vaatii ihmisiltä jatkuvaa mukautumista ja sopeutumista johonkin, mihin he eivät ole valmiita. Se vaatii länsimaalaisia suvaitsemaan eli sietämään asioita, joita he eivät halua. Suvaitseminenhan on jo sinänsä sietämistä vastoin todellisia asenteita, eli valheellisuutta.

Monikulttuuri-ideologia tuo mukanaan ongelmia ja riitoja, ja siksi se ei ole itseisarvo, jota pitäisi edistää. Monikulttuurisuuden edistäminen perustuu pakottamiseen, niin kuin vallankäyttö yleensäkin.

Kun monikulttuuri-ideologiaa ajetaan poliittisesti ja ylhäältä ohjatusti, kuten kouluissa, opetushallinnossa ja niin sanotussa kansalaiskasvatuksessa, se on demokratian eli kansanvallan vastaista.

Kun sitä ajetaan yliopistojen, Suomen Akatemian ja Sitran tutkimusohjelmissa, se on poliittisen propagandan, agitaation ja manipulaation muoto. Se on silloin puolueettoman ja kriittisen tieteen irvikuva.

Filosofi ja psykoanalyytikko Erich Fromm varoitteli vapauden vaarallisuudesta teoksessaan Escape from Freedom (suom. nimikkeillä Pako vapaudesta ja Vaarallinen vapaus). Hänen mukaansa koskaan ei pitäisi antautua idealismiin eikä luottaa liiaksi ihmisten kykyihin olla suvaitsevaisia ja hyväntahtoisia, sillä ihmiset eivät ehkä ole kykeneviä kohtaamaan vapaudestaan seuraavia vastuita.

Teoksen kirjoittamisen aikaan vasemmistolaisessa ajattelussa olikin vielä järkeä, koska siinä korostettiin rationalismia ja realismia sekä kartettiin katteetonta idealismia.

Sittemmin poliittinen vasemmisto syyllistyi tuohon katteettomaan idealismiin itse ja alkoi hoilata monikulttuurisen paratiisin puolesta, tietenkin perinteiseen internationalismiinsa uskoen. Internatsismi puolestaan oli jo alun perin kirjoitettuna marxismin poliittiseen ideologiaan.

Monikulttuuri-ideologia on peräsin tuosta äärivasemmistolaisesta ideologiasta, jonka tuella on ajettu myös islamin ja siihen liittyvien ääriainesten rantautumista ja leviämistä Eurooppaan.

Siksi myös Ruotsissa politiikan paletit ovat kuin Palestiinassa, ja maailma on liekeissä. Tätä kaaosta edistää Euroopan unionin ajautuminen entistä syvemmälle pakkointegraation, yhteisvelkojen ja ekspansion syövereihin, ja sitähän Alexander Stubbin (kok.) tapaiset federalistit ovat aina halunneet. Sitä edisti laajenemiskomissaarina myös Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin Suomen Pankin eläkeviralla.

Euroopan unionin laajentaminen Kosovon ja Serbian tapaisilla räksyttäjävaltioilla ja Ukrainan sekä Turkin kaltaisilla Euroopan ulkopuolisilla valtioilla johtaisi vain konfliktien muodostumiseen EU:n sisälle.

Mitä enemmän erilaisia osapuolia valtioliittoihin kuuluu, sitä toimintakyvyttömämmiksi, eripuraisemmiksi ja tehottomammiksi ne tulevat. Seurauksena on myös blokkiutumista, jolloin EU kohtaa BRICSin tapaisia vastareaktioita.

Venäjällä on soppaansa lusikassa

Hamasin isku Israeliin tuli tietenkin mahdollisimman huonoon aikaan, sillä maailma kärsii muistakin kriiseistä, eikä öljyn hinnan nousulle olisi kaivattu enää lisää syitä. Vaarana on, että tämäkin kriisi laajenee suuremmaksi sodaksi.

Venäjällä on jo nyt sormensa pelissä, sillä se on Iranin läheinen liittolainen, ja Iran puolestaan tukee Hamasia sekä alueella vaikuttavaa toista terroristijärjestöä Hizbollahia. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov muun muassa tarjosi kahvit Hamasin johtajille Kremlissä viime vuonna.

Venäjä on tavoitellut vaikutusvaltaa Syyriassa myös vahvistamalla Bašar al-Assadin diktatuuria länsimaiden tukemia demokratian vaatijoita vastaan (aiheesta täällä). Aleppoa pommittamalla Venäjä synnytti suuren pakolaistulvan, jonka se tiesi kohdistuvan Eurooppaan ja aiheuttavan eripuraa EU:ssa.

Venäjä pyrkii sytyttämään pieniä paloja pitkin maailmaa aiheuttaakseen sekasortoa ja levottomuutta sekä kääntämään huomiota pois Ukrainassa käymästään valtiollisesta maasodasta.

Venäjä pyrkii olemaan hyvää pataa Kiinan kanssa, joka uhkaa Taiwania, ja tietenkin myös Pohjois-Korean kanssa, joka ampuu raketteja Japanin ylitse Tyynelle valtamerelle sekä kärrää aseita varastoistaan Venäjälle. Venäjä on tukenut sotia Keski-Afrikkaa myöten.

Hamasin isku Israeliin horjuttaa välittömästi Saudi-Arabian ja Israelin lähentymistä, sillä Gazan alueen konflikti nähdään helposti ja viivasuorasti koko arabimaailman ja Israelin välisenä.

Tästä syystä maltillisina esiintyvät arabimaat, kuten Saudi-Arabia, eivät millään tavoin auta Gazan alueella asuvia muslimeja, vaikka voisivat, vaan jättävät tämänkin työn Israelia tukevalle Yhdysvalloille, joka joutuu täyttämään tehtäväänsä maailmanpoliisina.

Voidaan kysyä, kuinka suureen sekasortoon maailma ajautuisi, jos tuo paljon parjattu poliisi puuttuisi. On parempi, että poliiseja on yksi kuin ei poliisia ollenkaan.

Nurinkurista on, että myöskään Hamas ei edistä palestiinalaisten etuja, eikä sitä voida pitää palestiinalaisten järjestönä. Se on samantapainen terroristijärjestö kuin Libanonissa toimiva Hizbollah tai Syyriassa ja Afganistanissa vaikuttava ISIS.

Siksi ainoa kansainvälispoliittisesti järkevä suhtautumistapa on tukea kahden valtion mallia, jossa palestiinalaisille tunnustetaan oma kansallisvaltionsa Israelin kyljessä.

Länsimaiden varoja, kehitysapuja ja sotilaallisia resursseja ei pidä kuitenkaan polttaa seemiläisten kansojen välisten riitojen eikä slaavien välisten sapelinkalistelujen vuoksi, sillä ne konfliktit ovat ikuisia.

Suomi on kaatanut jo 1,5 miljardin euron arvosta valtion varoja myös Ukrainan tuloksettomaan sotaan. Tuo sota voidaan ratkaista vain sellaisilla aseilla, joita Suomella ei ole antaa.

Monikulttuuri-ideologiaan hallitus kuluttaa rahaa myös kippaamalla 6 miljoonaa euroa niin sanotun rasismitiedonannon toteuttamiseen, eli ostaakseen pois sitä mediamekkalaa, jonka vihervasemmisto nosti viime kesänä perussuomalaisia ministereitä vastaan.

Lähi-idän konfliktiin vedoten muiden muassa Helsingin juutalainen seurakunta onnistui lypsämään valtiolta 400 000 euroa tunnotonta rahaa turvallisuuden varmisteluun, kun muslimit mellakoivat myös Helsingin kaduilla.

He eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet väkivaltaisuutensa tänne osana monikulttuuri-ideologian toteuttamista.

Jauhojengin maihinnousu – Suomen tulevaisuus kuin ruotsalaisista rikossarjoista

Poliisiviranomaiset päättivät paljastaa huumerikosjengin nyt kun julkisuudessa melutaan paljon Ruotsin jengirikoksista ja niiden leviämisestä Suomeen. Tuostakin huumesalakuljetuksesta ilmeisesti tiedettiin pitkään, mutta asia tuotiin julki vasta tilanteessa, jossa viranomaiset pitivät tärkeänä vakuutella, että pollarit työskentelevät tehokkaasti.

Huomio on joka tapauksessa väärässä kohteessa, kun se on vain huumeissa. Päähuomion pitäisi olla haittamaahanmuutossa, josta Ruotsin onnettomuus pohjimmiltaan johtuu. Turvallisena pidetystä maasta on tullut muutamassa vuosikymmenessä monietninen ja monikulttuurinen painajainen, jossa poliisi joutuu pyytämään virka-apua armeijalta katutaistelujen ja aseellisten murhien vuoksi.

Median haastattelemat äärivasemmistolaiset sosiaalitantat pitävät ongelmana lähiösuunnittelua ja syrjäytymistä, vaikka tosiasiassa ongelmana ovat Ruotsiin Lähi-idästä, Afrikasta ja muualta kulttuuripiirimme ulkopuolelta tulleet epäperäiset maahanmuuttajat. Eivät sitä rikollisuutta Ruotsin lähiöihin suomalaiset maahanmuutajat luoneet, vaan he kärsivät siitä.

Huumeet puolestaan kulkevat samoja reittejä, joita pitkin haittamaahanmuuttajat tulivat. Nyt puhutaan jo kuolemanpartioiden (dödspatrullen) tulosta Suomeen. Eivät kuulemma vaikuta täällä vielä, vaikka rikolliset värväävät poliisin mukaan paikallisia lapsia Suomessa. Mukaan saattaa joutua muutama poliisikin. Muistammehan Jari Aarnion tapauksen.

Huumeiden käyttöä pitäisi rajoittaa kiinnittämällä huomiota myös kulutuspäähän eikä tuotantopäähän. Vaikuttaa, että kalliita bilehuumeita käyttävät euroleuhkat jupit, jotka vetävät suihkuseurapiireissään kokkelia nokkaan 50 euroa / gramma.

Huumeongelman ja jengiväkivallan takana maahanmuutto-ongelma

Pohjoismaisen kulttuurin turvallisuustaantuma ei johdu vain huumeista vaan maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologian läpiajamisesta kouluissa. Koulutuksen ongelma taas ei ole paljon valiteltu resurssipula, jota Kokoomus korostaa pitääkseen opettaja-äänestäjänsä leivissä.

Koulun ongelmina ovat väärät opetusmenetelmät ja disipliinin puute. Ongelma ei ole määrällinen vaan laadullinen, joten sitä ei voida korjata rahalla vaan arvoilla.

Arvot puolestaan menetetään samalla kun väestömme vaihtuu toiseksi. ’Monikulttuurinen’ ja ’monietninen’ tarkoittavat filosofian näkökulmasta samaa kuin ’sisäisesti ristiriitainen’ tai yleensäkin ’riitainen’.

Monikulttuurisen koulun kasvatit häpäisevät nykyisin sankarihautoja Suomessa. Kun muut lapset menevät ylikiltisti kirkkoon, toisuskoiset tai uskonnottomat jäävät ulkopuolelle. Mutta uskonnonvapaus ei riitä erimielisille, vaan he katsovat asiakseen osoittaa vihaa ja ilkivaltaa niitä suomalaisia kohtaan, jotka viime sodissa pelastivat tämän maan.

Opettajan mukaan kirkkoretkessä ei ollut kyse uskonnon harjoittamisesta vaan lähiseudun historiaan tutustumisesta. Loukatun seurakunnan edustajan mukaan ”monikulttuurisessa yhteiskunnassa on tärkeää opettaa perusasioita, kuten suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta”. 

Asian voi ymmärtää niin, että tämän mukaan meidän suomalaisten pitäisi anoa maahanmuuttajataustaisilta suvaitsevuutta ja kunnioitusta omia arvojamme kohtaan, jotta he eivät tuhoaisi väkivallalla, huumeilla ja vandalismilla maatamme enempää.

Hautojen päällä tanssiminen, huumeiden levittäminen, jengirikollisuus, vaatteiden riistäminen päältä, raiskaukset, katuväkivalta ja ampumiset ilmeisesti ovat ”tulijoiden”, ”nuorten” ja ”uuden sukupolven” tapoja ilmaista suvaitsevuutta ja kunnioitusta elämän perusasioita kohtaan.

Rikos on rangaistus yhteiskunnassa tehdyistä tyhmyyksistä, joista keskeisin on monikulttuurisen ja monietnisen yhteiskunnan luominen ja edistäminen. Lopettakaa se.

Viranomaisia syytellään kaikesta, mutta pääongelma on perheissä, joissa ei edes puhuta suomea, ja kaikki halukkuus osallistua myönteisesti suomalaiseen yhteiskuntaan puuttuu.

Löysät rajat luovat kireät olot

Monikulttuurinen ja monietninen painajainen on vain syvenemässä. TV-uutisissa raportoitiin muutama päivä sitten, että Balkanilta on virrannut jälleen EU:n suuntaan 150 000 tulijaa, jotka noin vain lompsivat ulkorajan yli tuoden ongelmansa tänne. Joukossa on Lähi-idästä lähteneiden lisäksi Kosovon ja Serbian välien kriisiytymisestä kärsiviä.

He tulevat enimmäkseen kuluttamaan sosiaaliturvajärjestelmämme resursseja, joten ei ole ihme, että täällä voivotellaan resurssien riittämättömyyttä ja valtiontalouden tukalaa tilaa. Pääministeri Petteri Orpo puolestaan matkusti Espanjan Granadassa pidettävään EU-kokoukseen, jossa valitellaan Välimeren yli tulvivien pakolaisten suurta määrää. Heitä on ongittu myös Italiaan useita satoja.

Orpo on sama mies, jonka mukaan tulijoiden motiivien epäileminen on rasismia. Todellisuudessa se on rationalismia. Samalla kun Orpo avaa sydämensä ja kukkaronsa heille, hän saksii sosiaaliturvaa suomalaisilta.

Uhkana Petteri pitää, että Armenian ja Azerbaidzhanin tapaiset maat valuvat Venäjän vaikutuspiiriin, jos niiden vaateisiin ei suostuta. Minä puolestani sanon, että huumeiden ja väkivallan silkkitie pitää tukkia ja laittaa uhkaajille luu kurkkuun.

Entinen pääministeri bile-Sanna puolestaan osoittaa poliittista vastuuta koreimalla ja keekoilemalla nyt Pariisin suihkuseurapiireissä. Hänestä on (täysin ennustettavasti) kuoriutunut pelkkä somejulkkis, joka on perimmältään samanlainen kuin kaikki muutkin somejulkkikset: kuuluisa vain siitä, että on kuuluisa. Vasemmiston älyllinen vararikko huipentui kontallaan lattialla olevaan pääministeri Mariniin, joka hillui jauhojengissä.

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on täysin oikeassa vastustaessaan kaikenlaisia taakanjakopyrkimyksiä, jotka tunnetaan Euroopan siirtolaisjärjestelyinä. Jos joku ei Orbánista tykkää, hänen on syytä muistaa, että Orbán on vallassa juuri siksi, että EU ei ole pysäyttänyt tänne tunkeilevia siirtolaisvirtoja ulkorajoille. Syy Unkarissa vallitsevaan asenteiden kiristymiseen on siis EU:n itsensä.

”Hyysääminen” on nyt ”palvelutarjotin”

Ylen TV-uutisissa antauduttiin kertomaan pari päivää sitten Ruotsin surullisesta tilanteesta. Toimittaja Pirjo Auvinen laski, että Ruotsissa on tapahtunut 135 räjähdystä tänä vuonna. Hänenkin oli siis pakko myöntää, että jotakin on pielessä, kun lähetyksessä haastateltu ruotsalaisnainen itki raportin insertissä, että ”nyt saa riittää” ja ”käyköön sotansa muualla”.

Ehkäpä tuokin nainen oli äänestänyt vaaleissa kommunisteja, ympäristöpuoluetta tai feminististä puoluetta, ja nyt on itku kurkussa, kun maa on pilalla.

Maassa maan tavalla tai maasta pois.

Sisäministeri Mari Rantanen, eräs poliisi ja pari miespuolista sosiaalitanttaa juttelivat A-Talkissa 5.10.2023 keinoista, joista yhdeksi esitettiin rangaistusten kiristämistä ja toiseksi perheiden saamista mukaan nuorisonsa ohjailuun.

Rankaisemisen ankaruus ei taida kuitenkaan auttaa. Rangaistusten preventiivinen pelotevaikutus on vähäpätöinen niille, jotka eivät välitä seurauksista tai tekevät rikoksia pakkojen tai riippuvuuksien sanelemina. Pakko voi olla yhtä hyvin huumeriippuvuus kuin köyhyyskin.

Siksi on väärin sanoa, että leikkaamalla sosiaalietuuksia, kuten asumistukea, luotaisiin satatuhatta uutta työllistä, kun sillä tavalla ei kuitenkaan kohtauteta töitä ja tekijöitä eikä luoda sataatuhatta uutta työpaikkaa.

Sillä tavalla tehdään suomalaisista itsestäänkin kerjäläisiä. Sosiaaliturvaleikkauksiin suostumalla perussuomalaiset ovat kävelleet Kokoomuksen ansaan.

”Palvelutarjotin” (ajatelkaa mikä termi!) ei auta, kun rikolliset ovat toisen polven maahanmuuttajia ja he ovat läpäisseet suomalaisen koulun. Kyse on siitä, että monikulttuurinen ja monietninen ideologia on mätä, eivätkä arvoiltaan ja ominaisuuksiltaan täysin toisenlaiset ihmiset sovi tänne.

Resurssien lisääminen ei tilannetta korjaa, kun koulutusta on jo saatavilla yllin kyllin. Hyvinvointialueiden johtajat saavat puolestaan 15 000 euroa palkkaa kuukaudessa, joten siellä ainakin voidaan hyvin.

Mikä sitten auttaa? Satsatkaa vain kaikki yhteiskunnan voimavarat monikulttuurisen yhteiskunnan loputtomaan kehittämiseen, jota hyväpalkkaiset viranomaiset ovat aina toivoneet!

Tätä te olette tehneet jo 20 vuoden ajan, ja paratiisi on ovella.

---

Päivitys 16.10.2023: Ainoa valonpilkahdus hallituksen toiminnassa on kansalaisuuden saantiehtojen tiukentaminen. Maahanmuuttopolitiikka näyttää olevan laji, jonka perussuomalainen puolue osaa, mutta siinäkin vaikutukset tulevat 20 vuotta liian myöhään.

Rahakkaiden ratsuväki saapuu kermaisin viiksin

Tuskin voi kuvitella otollisempaa ajankohtaa Björn Wahlroosin kirjan julkaisemiselle kuin kuluva syksy, jolloin maan hallitus uhkaa leikata sosiaaliturvaa ja alentaa hyvätuloisten veroja. Kyseessä on kahden kauppa: hallitus saa tukea toimilleen ja Wahlroos pääsee kehumaan talousoppejaan. 

Wahlroosin teoksen kustantanut Otava esittelee hänen kirjansa ”eräänlaisena muistelmateoksena”. Muistelmien ensimmäinen osa Barrikadeilta pankkimaailmaan (2021) käsitteli vuosia 1952–1992. Toinen osa Sateentekijät – Eräänlaiset päiväkirjat 1992–2001 jatkuu Suomen talouden romahdusvuodesta ja taitekohdasta euroajan alkuvuosiin.

Jälkimmäisen nimeksi sopisi paremmin ”Ahneuden käsikirja”, sillä teoksessa ylistetään tapaa, jolla omaisuutta kartutetaan rahan kiilto silmissä. Teosta voi pitää myös varoitusmerkkinä valtiolle. Wahlrooshan rikastui satumaisesti Sammon ja Leonian kaupoilla, jolloin hän onnistui ostamaan valtion eli veronmaksajien omaisuutta alennushintaan.

Opetus on, että aina kun valtiotoimija myy, kannattaa ostaa, sillä silloin markkinoille tulee paljon myytävää, ja hinta laskee alle arvon. Wahlroosin onnistumisen takasivat hyvät henkilösuhteet Suomen taloudelliseen eliittiin ja poliittisiin päätöksentekijöihin, mikä puolestaan osoittaa, kuinka tärkeää on kuulua piireihin.

Vain aika ei siis ole rahaa, vaan raha on riippuvaista sosiaalisesta pääomasta. Sitä paitsi aika on rahaakin tärkeämpää, sillä rahaa voi tulla aina jostain lisää, mutta aikaa ei tule kelloihin lisää mistään.

 

Omistamisen tuska

Wahlroos kirjoittaa, että ”[v]asta kun on tottunut keskimääräistä kalliimpaan elämäntapaan, ymmärtää, miten pelottava ajatus varallisuuden menettämisestä voi olla”.

Ajatus tuo mieleen Roope-Sedän, joka ylisti varakkuuden ihanuutta Aku-Sedälle mutta joutui  samanaikaisesti saalistamaan seteleitä nakertavia koiperhosia ja puolustautumaan Karhukoplan jatkuvia ryöstöyrityksiä vastaan rahasäiliössään.

Wahlroosin näkemyksestä pilkahtaa myös mahdollisuus ahneuden syntysyiden filosofiseen ymmärtämiseen, mutta teoksen kirjoittaja ei onnistu viemään ajatustaan pitemmälle.

Ahneus syntyy menettämisen pelosta. Ihminen, jolla on tyynynsä alla hyvinkin kohtuulliset 10 miljoonaa, tavoittelee yhdettätoista, koska hän pelkää menettävänsä kaikki jo keräämänsä.

Siksi hän pitää välttämättömänä hamstrata vielä yhden, jotta jäisi se tuiki tarpeellinen varamiljoona, joka takaa luksuksen jatkumisen myös siinä tapauksessa, että kaikki muu lähtee alta. On siis syytä hankkia vielä kahdestoista, ja niin edelleen.

Ahneuden spiraalin takana piilee eksistentiaalinen katoamisen ahdistus ja alitajuinen tietoisuus siitä, että jonakin päivänä jokaisen on luovuttava kaikesta.

Faaraoiden ajasta kirjoittanut Mika Waltari sisällytti tämän ajatuksen teokseensa Neljä päivänlaskua, jossa eräs koira järkeilee seuraavasti: ”On rikkauksista pelkkää vaivaa, saa luita aina maahan kaivaa. Vain huolta huolen päälle saan, luun suuren vuoksi mehukkaan.”

Omistamisen pulmat näyttävät vaivaavan myös Wahlroosia, joka on vaihdellut kotipaikkaansakin tavoitellen alempaa perintöverotusta Ruotsista. 

 

Ansiosta sattumarikas

Toisaalta rahankeruu näyttää olevan Wahlroosille vain mukava harrastus, samanlainen kuin muutamille golfin peluu tai tennispallon lätkiminen. Wahlroosia on kunnioitettava siksi, että hän on onnistunut laittamaan talousoppinsa täytäntöön omassa elämässään, ja rahan virtaaminen on hänelle ikään kuin kapitalismin koneen etevästä käytöstä johtuva tahaton sivuseuraus. 

Rikastuminen ei ole siis Wahlroosin syytä eikä ansiota vaan tulos loogisesta toiminnasta, jota johtaa rationaalisesti kalkyloiva laskukone. Hänelle kävi vahingossa niin, kun oli etevä. Ja nyt on rahaa riesaksi asti.

Monet muut ihmiset rikastuvat eri tavalla ja erilaisista asioista, koska arvostavatkin erilaisia asioita. Useimmat arvostavat ilmeisesti enemmän muita asioita, sillä köyhyyskin näyttää olevan määrällisesti erittäin suosittua.

Vauraita ihmisiä on käsittääkseni kolmenlaisia: niitä, jotka rikastuvat kovalla työllä, niitä, jotka rikastuvat röyhkeydellä, ja niitä, jotka rikastuvat olemalla loogisia ja olemalla oikeissa paikoissa oikeaan aikaan sekä tekemällä punnittuja tekoja. Walhroos kuuluu tähän viimeiseen ryhmään, kuten moni muukin kapitalismin henkilöitymä.

Wahlroos on kiitellyt hallituksen halua alentaa hyvätuloisten ja varakkaiden verotusta, mutta hän on myös lausahtanut, että ”ei tämä laiva pelkästään leikkaamalla käänny”.

Hän ei tarkoita, että pitäisi leikata varovaisemmin, vaan Wahlroosin mielestä pitäisi kannustaa enemmän. Kannustaminen tarkoittaa hänelle tosin likipitäen samaa kuin Kokoomukselle: köyhäin patistelua ja varakkaiden suosimista.

Veropakolaisia eivät ole vain ”fiksut ihmiset” vaan vallatut firmat

Walhroos valittelee, että ”fiksut ihmiset” ovat lähteneet Suomesta. Koska fiksuus merkitsee hänelle rikastumista, hän tarkoittaa, että rahakkaat ihmiset ovat vieneet varallisuutensa ulkomaille ja muuttaneet veropakolaisiksi.

Nähdäkseni hän on kuitenkin väärässä väittäessään, että Suomen julkisen talouden ongelmat ja verokertymän väheneminen johtuisivat ensisijaisesti rikkaiden veronmaksajien kaikkoamisesta veroparatiiseihin.

Todellisuudessa verokertymän väheneminen johtuu siitä, että suuri osa suomalaisista yrityksistä on päätynyt ulkomaiseen omistukseen, ja ne maksavat veronsa toisiin maihin. Esimerkiksi yksityisiä lääkäriasemia on myyty ulkomaisille sijoitusyhtiöille, jotka kääräisevät verovaroilla tuotetut palvelujen ostosetelit ulkomaille. Tällä tavoin julkiset varat eivät jää kiertämään kansantalouteemme vaan katoavat Suomesta.

Internatsismin seuraukset näkyvät myös muissa yhteyksissä. Pahinta jälkeä on tuottanut jäsenyytemme euroalueessa. Ruotsin taloudella menee paremmin siksi, että maa ei ole jäsenenä eurossa vaan pystyy säätelemään oman valuuttansa ulkoista arvoa. Kun eurolla pystyy nykyisin ostamaan noin 12 kruunua, on selvää, että rahaa virtaa Ruotsiin.

Jo muutamankin prosentin hintaetu on taannut Ruotsin kilpailevalle teollisuudelle merkittävän etulyöntiaseman Suomeen verrattuna ainakin niillä aloilla, joilla tavara on tasalaatuista. Esimerkiksi Suomen puunjalostusteollisuuden lama ei ole johtunut vain ”menekkivaikeuksista” tai paperin paradigmanvaihdoksesta kohti pakkausteollisuutta ja pahvinvalmistusta. Kyse on siitä, että Ruotsi myy samaa tavaraa halvemmalla Kiinaan, Pohjois-Amerikkaan ja muualle maailmaan.

Jäsenyys euroalueessa on aiheuttanut Suomelle suuret taloudelliset tappiot, eikä ole ihme, että monet taloustieteilijät ovat sanoneet, ettei jäsenyyttä eurossa voida enää puolustaa taloudellisilla argumenteilla. Tätä mieltä ovat olleet yhtä hyvin vasemmistolaisina pidetyt Pertti Haaparanta ja Markus Jäntti kuin oikeistoliberaalit Vesa Kanniainen ja Sixten Korkman monissa kirjoituksissaan.

Rikastuttajat?

Toinen merkittävä syy Suomen julkisen talouden vajoamiseen on internatsismiin (eli pakolla kansainvälistämiseen) liittyvä maahanmuutto, jota on virrannut Suomeen kutsumatta ja ilman työvoiman tarveharkintaa. On moneen kertaan todistettu (muun muassa Samuli Salmisen tutkimuksissa), että työvoimapulan verukkeella maahamme päästetty humanitaarinen maahanmuutto on sivuseurauksenaan vajottanut Suomen julkista taloutta.

Siirtolaistyöntekijät ovat lähettäneet palkkarahansa kotimaihinsa kulutettaviksi (indonesialaiset hoitajat) tai firmojensa kautta ulkomailla verotettaviksi (virolaiset rakennusmiehet).

Humanitaaristen maahanmuuttajien mukana saapuneet ja heidän sukulaisensa puolestaan ovat olleet usein holhottavia ja lisänneet sosiaalimenoja, jolloin kuorma julkiselle taloudelle ja veronmaksajille on kasvanut. Yritysten halpatyövoimasta saamat voitot ovat jääneet lyhytaikaisiksi, sillä yhteiskunnan kulut ovat langenneet myös yritysten maksettaviksi korkeampina veroina.

Nämä ovat todellisia syitä Suomen valtion velkaantumiseen. Myöskään uusia yrityksiä ei ole syntynyt samaan tahtiin kuin Nokioita, Wolteja ja Supercellejä on myyty ulkomaiseen omistukseen.

Kyse ei siis ole vain siitä, että suomalaisia yksityishenkilöitä olisi lipsahdellut ulkomaille taskut täynnä rahaa, kuten Wahlroos väittää.

Pääongelma on, että kokonaisten yritysten omistajuus on karannut Suomesta, ja kannettavaksemme on lähetetty rikastuttajia, joista nykyään puhutaan jo taakanjaon nimellä.

Myös muiden EU-sitoumusten hoitamiseen on humahtanut valtionbudjetin vuotuisen alijäämän verran miljardeja, kun Bryssel on lähestynyt meitä säännöllisesti tukipakettien toivossa.

EU on laittanut sekaisin sekä Euroopan maiden julkiset taloudet että väestörakenteen, mutta sitä on sekä kapitalistien että sosialistien vaikea tunnustaa, koska molemmat ovat vannoneet kansainvälisyyden nimeen.

Väärässä olemisen oikeus ja oikeassa olemisen vääryys

Taloudellisten ja poliittisten analyysiensa ohella Wahlroos olisi voinut tässäkin muistelmateoksessaan muistella paremmin omia nuoruusvuosiaan, jolloin hän esiintyi yhdessä Erkki Tuomiojan (sd.) kanssa vasemmistoradikaalina.

Nyt kun opiskelijat osoittavat jälleen mieltään ja valtaavat yliopistojen rakennuksia eri puolella Suomea, Wahlroos kommentoi ”ymmärtävänsä” heitä mutta toteaa toisesta suupielestään heidän olevan ”väärässä”.

Minä puolestani ymmärrän Wahlroosia, mutta epäilen, että hänkään ei ole oikeassa. Ja mikäli on, sitä vaarallisempaa se on kaikille.

Oltuaan taannoin opiskelijoiden kanssa samoilla linjoilla hän kai tunnustaa nyt siis olleensa itsekin väärässä osallistuttuaan opiskelijaradikalismiin. Kuinka onkin aina niin, että raha oikaisee ihmisten mielipiteet?

Myös entinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö ripitti opiskelijoita käydessään Helsingin yliopiston päärakennuksessa eräässä maanpuolustuskerhon tilaisuudessa. Hänen mukaansa opintotuen huonontaminen on tärkeää, koska velkakuormaa joutuvat kantamaan nykyisin opiskelevat sukupolvet.

Presidentti ei kuitenkaan muistanut mainita, että velan on luonut Sauli Niinistön omaan ikäluokkaan kuuluva niin sanottu edam-sukupolvi, jota on seurannut suuri määrä suuraakkosilla merkittyjä ja sosiologisissa tutkimuksissa menetetyiksi tuomittuja sukupolvia. 

Sauli Niinistö oli valtiovarainministerinä johdattamassa meitä muun muassa tuohon epäonnistuneeksi osoittautuneeseen euroon.

Olen samaa mieltä opiskelijoiden kanssa siitä, että nuorisolta leikkaaminen ei ratkaise muun muassa sisäministeriön potemaa jengirikollisuuden ongelmaa vaan pahentaa sitä, sillä taloudellisesta syrjäytymisestä, ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta seuraa yleensä rikollisuutta ja väkivaltaa.

Suurimpia julmuuksia ei tehdä raakuuden vaan heikkouden vuoksi, sanoi jo Seneca.

Wahlroos lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä hallitus velkaannuttaa Suomea samaan tahtiin kuin edellinenkin, mutta tällä kertaa ottamalla köyhiltä ja antamalla veronalennuksia hyvin toimeentuleville sekä kiristämällä kulutusveroja, joista vähävaraiset ja heikkotuloiset kärsivät suhteellisesti eniten.

Voi olla, että Otavan julkaisemat muistelmamuotoiset Wahlroosin talousopit eivät nyt saavuta kansan karttuisissa käsissä kovin suurta suosiota, vaikka ne markkinoidaan samoihin aikoihin hallituksen budjettikirjan kanssa.

Kyllä hän ja kustantajansa kuitenkin omilleen pääsevät, sillä lukijat, joiden kirjahyllyyn tämä teos päätyy, ovat todennäköisesti hyvin ostovoimaista porukkaa.

 

Aiheesta aiemmin

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta 

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille

Perussuomalaisia on usein moitittu populismista. Sana ”populismi” perustuu latinan kielen ’kansaa’ merkitsevään sanaan populus.

Populistiset puolueet eivät ole yleensä olleet kovin oikeistolaisia vaan kaikkia miellyttämään pyrkiviä demokraattisia eli kansanvaltaisia puolueita.

Eräs populismin tunnusmerkki on, että puolue on kannatushakuinen: se edistää kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toinen populismin tunnusmerkki on, että puolueella on vahvoja johtajia. Kolmas on byrokratiavastaisuus, neljäs suorapuheisuus ja viides EU:n keskusjohtoisuuden arvosteleminen.

Näitä voidaan pitää myös demokratian tunnusmerkkeinä, sillä niiden kautta vastustellaan poliittisen vallan etääntymistä kansasta.

Perussuomalaiset ei ole ollut erityisen populistinen puolue, sillä puolueelle ei ole kelvannut kaikki, mikä tuo kannatusta. Puolueella on ollut näkemyksiä, joista on pidetty kiinni melko periksiantamattomasti.

Perussuomalaiset on pyrkinyt esiintymään paitsi kansanpuolueena, myös ”Suomen suurimpana työväenpuolueena”.

Puolue järjesti äskettäin viimeisen niin sanotun ”Työmiehen tuumaustunnin”, kun pitkäaikainen puoluetoimiston puuhamies Matti Putkonen jäi eläkkeelle. Hän on aiemmalta puoluekannaltaan demari ja kulkenut samaan suuntaan kuin monet muut SDP:stä lähteneet äänestäjät.

Siksi oli huvittavaa havaita, että viimeisellä duunarimiehen tunnilla puolueen puheenjohtajatar Riikka Purra asettui vastustamaan työntekijäärjestöjä todeten, että tällä puolella pöytää ”puntti ei tutise”. Näin puolue käänsi selkänsä niin sanotuille keltaliiveille.

Eipä ihme, että työmies päätti jäädä eläkkeelle juuri nyt, sillä puolueesta on tullut pataporvarillinen oikeistopuolue, jota myös sen puheenjohtaja itse kuvailee Ilta-Sanomien jutussa ”fiskaalikonservatiiviseksi”.

Tämä puolestaan näkyy tavassa, jolla hallitus ottaa köyhiltä ja keskiköyhiltä jakaakseen rikkaille ja keskirikkaille. Piirteen on huomannut myös etevä taloustoimittaja Jan Hurri (joka aiemmin on kirjoittanut Perussuomalaisista myönteisesti).

Hurrin laskujen mukaan pienituloisten 80 euron kuukausittainen tulonmenetys kertautuu vuoden mittaan 2 200 euron tulonmenetykseksi. Se on sattumoisin sama summa, jonka hallituksen veronkevennykset tuottavat vuodessa lisätuloja noin 14 000 euroa kuukaudessa ansaitsevalle kansalaiselle. Hurri kritisoi suurituloisten veroalea myös täällä.

Reaganismi ja thatcherismi johtavat Suomessa toimeenpantuina tietenkin eriarvoistumiseen mutta myös monien ihmisten elinolojen absoluuttiseen huononemiseen niin, että kulut yhteiskunnalle saattavat kasvaa ja turvallisuus heikkenee sekä kaduilla että kotioloissa. 

Myös koettu turvallisuudentunne heikkenee, kun elämä muuttuu entistä epävarmemmaksi, vaikeammin ennustettavaksi ja suunniteltavaksi.

Julkisen talouden tilanne ei silti välttämättä kohene. Suurituloisille kertyvät lisätulot ohjautuvat kalliisiin tuontihyödykkeisiin ja ulkomaanmatkoihin eivätkä jää elvyttämään omaa kansantalouttamme niin kuin sosiaalietuuksiin osoitetut panostukset jäisivät kuluessaan ruokaperunoihin.

Tukileikkaukset saattavat vähentää kulutuskysyntää ja lisätä työttömyyttä Suomessa.

Tämä kaikki on nähdäkseni Perussuomalaisten äänestäjäkunnan vastaista politiikkaa. Hallituksessa ollessaan perussuomalaiset pyrkivät tietenkin korjaamaan vihervasemmiston vetämää tuhlailupolitiikkaa, mutta puolue tekee sen tavalla, joka kolhii sen omaa kannattajakuntaa.

Perussuomalaisen puolueen viljelemä iskulause ”palkalla on tultava toimeen” tarkoittaakin nyt sitä, että ihmisen olisi pärjättävä palkallaan, vaikka se olisi kuinka surkea, sillä muuta hän ei tule saamaan.

Sen sijaan varakkaille ja hyvätuloisille Perussuomalaiset jakaa edelleen rahaa valtion velaksi, ja samalla puoluejohdossa kauhistellaan, mitä kaikkea velalla rahoitetaan!

Perussuomalaisista tuli Purran komennossa täydellinen Kokoomuksen apupuolue, aivan niin kuin ennustin kirjassani Pavlovin koirat (2022, s. 291). Kirjoitin silloin näin:

”Perussuomalaisissa on tilanne, että etupyörät vetävät, mutta käsijarru on päällä. Moralistinen takakireys estää keskittymästä tärkeisiin asioihin, kuten kansalaisten toimeentulo-ongelmiin, ja hallituksessa puolueesta tulee todennäköisesti Kokoomusta avustava puolue, joka leikkaa asumistukea, toimeentulotukea, opintotukea ja muita etuuksia.”

Juuri näin on nyt käymässä.

Säästötoimet ovat tarpeellisia, mutta hallitus säästää tavalla, jolla leikataan vääristä paikoista ja tehdään se tavalla, joka kohtelee kaltoin Perussuomalaisten kannattajakuntaa.

Asumistuen leikkauksista ja järjettömistä infrastruktuuripanostuksista hyötyy vain keskituloinen kaivuri-Markku, mutta alle sen tienaaville on hallituksen säästöohjelma kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.

Suurin osa työttömistä eivät vain ”päätä jäädä kotiin”, eivätkä leikkaukset luo Suomeen yhtään työpaikkaa, joihin työttömät voisivat noin vain mennä.

Perussuomalainen puolue ei ole enää kansanpuolue, eikä edes kansallismielinen puolue, jollaisena se pyrki esiintymään. Nykyjohdossa siitä on tullut kylmää ja kovaa uusliberalismia harjoittava oikeistopuolue, joka on pettänyt suuren osan äänestäjistään.

Riikka Purra meni vuonna 2020 valtamedian taakse sekä ryhtyi haukkumaan mediatutkimustani Totuus kiihottaa sanoen sen olevan ”täyttä kuraa”. 

Viime kesänä hän sai päälleen toimittajilta omat kuransa, jotka hän oli itse laittanut nettiin.

Sen sijaan tutkimusjulkaisussani ei ollut vähäisintäkään rasismia eikä väitettyä naisvihaa vaan todisteellisesti ja lähteistetysti esitetty tieteellinen analyysi valtamedian puolueellisuudesta sen vaahdotessa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hankkeiden puolesta.

Omatuntoni on puhdas toimittuani Suomen Perustassa tutkijana ja oltuani myös puolueen ehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Kukaan ei ole aiemmin eikä myöhemminkään pystynyt osoittamaan toiminnassani tai julkaisuissani mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa. Ja vain sillä on merkitystä.

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.