Demokraattien voitto USA:ssa vaarassa viedä taantumuksen aikaan

Demokraattien voitto Yhdysvaltain kongressivaaleissa merkitsee, että saadessaan enemmistön edustajainhuoneeseen Amerikan demarit voivat pysäyttää Trumpin toimesta alkaneen yhteiskunnallisen kehityksen ja viedä maansa takaisin taantumuksen aikaan.

Demokraattien kapina on myös vaarassa vakiinnuttaa kansakunnan kahtiajaon, sillä kieli todennäköisesti kovenee entisestään. Koska republikaanit vahvistivat valtaansa senaatissa, balanssi pysyy, eikä politiikan suunnassa mikään muuttune paljon.

Slovenilainen kommunistifilosofi Slavoj Žižek on katsonut, että kurjinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu presidentintoimessaan. Žižek ei ole kuitenkaan toivonut Yhdysvaltain vasemmiston tapaan Trumpin epäonnistumista, vaan onnistumista, koska se on hänen mukaansa tehokkain keino vasemmiston ja EU:n masinoimiseksi Trumpia vastaan! Kyse on siis tietoisesta vihamielisyyden lietsomisesta, jota hän toivoo myös siinä tapauksessa, että Trumpin saavutukset olisivat myönteisiä.

Jonkin verran järkeäkin Žižekin päästä löytyy, ja järjen valo kajastaa pakolaiskriisiä koskevissa kannanotoissa. Ne johtuvat hänen kotimaansa joutumisesta maahanmuuttajalaumojen jyräämäksi. Žižek on tunnustanut, että avoimien rajojen vaatijat ovat tekopyhiä ja ettei oman elämäntavan puolustaminen ole rasistista. Tuntuu kuin hän olisi oppinut jotakin minulta.

Tai Trumpilta itseltään. Trump on aivan oikein lähtenyt siitä, että jokaisella valtiolla on suvereeni, kansakunnan itsemääräämiseen perustuva oikeus määritellä oma maahanmuuttopolitiikkansa, väestöpolitiikkansa ja rajapolitiikkansa omien kansallisten etujensa pohjalta. Se on itsenäisen valtion olemus.

Paljon muutakin hyvää hän on saanut aikaan, esimerkiksi irrottanut maansa Pariisin ilmastosopimuksesta, joka kohtelee kaltoin hyvällä hyötysuhteella toimivaa länsimaiden teollisuutta. Yhdysvalloissa päästöt putosivat vuonna 2016 noin 3 prosenttia, kun taas talous kasvoi 1,6 prosenttia. Yli puolet maailman kasvihuonepäästöistä tulee kolmannesta maailmasta, ja enää vain 15,6 prosenttia EU:sta, joten ympäristötehokasta tuotantoamme ei pidä hirttää syyllisyydentunnossa piehtaroivien vihreiden direktiiveihin.

Trump on tehnyt aivan oikein irtautuessaan ympäristösopimuksista, jotka velvoittavat maksamaan suoria tukia muiden muassa Kiinalle, vaikka Kiina on Yhdysvaltain suurin velkoja sekä suurimpia saastuttajia, ja maa voisi itse maksaa ympäristön parannustoimet lihavasta valtionkassastaan.

Laittomaan maahantuloon puuttumisen lisäksi Trump on toiminut tehokkaasti myös Pohjois-Korean rakettimiehen pysäyttämiseksi ja pudottanut veroja talouskasvun aikaansaamiseksi. Kun kannatus kasvaa, vastustuskin kasvaa. Niinpä Trump on ollut yhtä vihattu ja pidetty kuin Ronald Reagan aikanaan.

Suomen Yleisradio ehti jo iloita siitä, että demokraattien voitettua kongressivaaleissa muuria ei rakenneta ja demokraatit voivat nostaa Trumpia vastaan virkasyytteen!

Menettely on vasemmistolle tyypillinen. Hävittyään aattellisesti ja moraalisesti vihervasemmisto yrittää siirtää yhteiskunnallisen keskustelun ja kamppailun poliittisesta vallasta lakitupaan. Se on ominaista myös vasemmistopopulistiselle medialle, joka koettaa horjuttaa kansalaisten ja yleisöjen omaa havainto- ja päättelykykyä juridisin ja normatiivisin rajoituksin sekä keinoin.

Myös itsehillinnän kipinä pilkahtaa esiin Ylen voitonkarnevaaleissa. Toimittajat myöntävät, että ”[l]opulta kyse on kuitenkin edustajien poliittisesta harkinnasta: onko syytteen nostamisesta enemmän haittaa vai hyötyä omalle puolueelle?” Kysymys onkin siis vain opportunismista, ei esimerkiksi kansallisesta edusta.

Miksi Perussuomalaiset on ainoa kansanrintamapuolue?

Kun kansanedustajat Emma Kari (vihr.), Anna Kontula (vas.), Tytti Tuppurainen (sd.), Veronica Rehn-Kivi (r.) ja Juhana Vartiainen (kok.) jättivät Kontulan johdolla aloitteen ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi syyskuussa 2017, hankkeen suostui allekirjoittamaan eduskunnan enemmistö.

Menettely oli poikkeuksellinen ensinnäkin siksi, että edustaja-aloitteet harvemmin etenevät. Toiseksi, aloite oli opposition edustajan vetämä, ja kolmanneksi: hankkeella heikennetään suomalaisen työvoiman asemaa, jonka pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Silti sen allekirjoittivat myös monet hallituspuolueiden edustajat.

Suomen Perustan tutkija Samuli Salminen julkaisi aiheesta viikko sitten perusteellisen tutkimuksen Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous, jota esiteltiin teoksen julkaisutilaisuudessa Tuumaustunnilla.

Salminen toteaa, että saatavuusharkinnan poistamista perustellaan julkisuudessa käsityksellä, jonka mukaan muuten Suomi ei saa ”osaajia”. Salmisen mukaan työvoimapula on yritysjohtajien mielestä huutava, mutta matalapalkka-aloille kohdistuvan työperäisen maahanmuuton vapauttamista vaativien puheenvuorojen alle on hukkunut kokonaan keskustelu siitä, pitäisikö pikemminkin korjata suomalaisten ihmisten omia kannusteloukkuja tai palkkauksen tasoa niin, että työvoima ja työpaikat kohtaisivat.

Poistamalla ulkomaisen työvoiman saatavuusharkintaa ongelmaa puretaan väärästä päästä. Raportissa tarkastellaan sekä saatavuusharkinnan poliittista käsittelyä että tuodaan esille tilastollista tutkimusaineistoa, joka kukaan ei ole aiemmin julkaissut.

Salminen käsittelee selkeästi ja analyyttisesti, mitä saatavuusharkinnan purkamisesta seuraisi ja mitä siitä on seurannut Ruotsissa, joka on ainoana EU-maana luopunut saatavuusharkinnasta. Tosiasia on, että maahan tulleista vain 12 % on sijoittunut aloille, joilla on työvoimapulaa. Sen sijaan yli 70 % niistä tietyllä aikajänteellä saapuneista, jotka maahan jäivät, haki turvapaikkaa.

Halpatyövoimaraportin tutkimusosiosta selviää, että EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien nettovaikutus julkiseen talouteen heikkenee maassaolovuosien myötä. Suomeen tulevien työllisyysaste laskee kantaväestön työllisyysasteen alapuolelle muutaman vuoden maassa olon jälkeen. Tähän lukuun ei ole otettu huomioon pakolaisia ja turvapaikanhakijoita vaan työperäiset maahanmuuttajat.

Pyrittäessä oikeuttamaan maahanmuuttoa on pakolaisina ja turvapaikanhakijoina tulleiden heikko työllisyystilanne pyritty liudentamaan vetoamalla käsitykseen, että kaikkien maahanmuuttajien keskuudessa työperäisten siirtolaisten myönteinen työllisyystilanne kompensoisi muiden aiheuttamat tilastolommot lähelle nollaa.

Salmisen tutkimuksen valossa tämäkään puolustelu maahanmuuton yleiseksi oikeuttamiseksi työvoimapulan varjolla ei toimi.


Kuka hyötyy? – Seurausvaikutukset vailla huomiota

Filosofisesti voidaan lisäksi kysyä, miksi maahanmuuttoa pitäisi ylipäänsä käsitellä pelkkänä taloudellisena ilmiönä ja ihmisiä esineellisesti työvoimana, joka on muka siirreltävissä maasta toiseen ilman, että sillä on vaikutuksia myös kielipolitiikkaan, kulttuuripolitiikkaan, sosiaalipolitiikkaan, väestöpolitiikkaan, turvallisuuspolitiikkaan ja kansakunnan identiteettiin sekä itsemääräämisoikeuteen.

Näiden tärkeiden asioiden pois sulkeminen ei vain onnistu.

Kun asiaa pohditaan politiikan näkökulmasta, on hyvä huomata, kuka hyötyy ja kuka häviää, jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta poistetaan.

Raportissa julkaistut tutkimustulokset matalapalkka-aloille tulevien maahanmuuttajien työllisyydestä sekä työtulojen ja nettotulonsiirtojen kehityksestä osoittavat, että halpatyövoiman maahantulon vapauttaminen hyödyttää työnantajia ja muuttajia itseään, mutta hyötyminen tapahtuu suomalaisten työntekijöiden ja Suomen julkisen talouden kustannuksella, kun suomalaisia joutuu työttömiksi.

Myös julkisen talouden kustannukset kiertyvät viime kädessä verorasitukseksi ja osittain yritysten maksettaviksi, joten halpatyövoimana yritysten saavuttama hyöty sulaa korkeampiin veroihin.

Salmisen teoksen valossa on kysyttävä, onko suurimmalla osalla Suomen kansanedustajista kerta kaikkiaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin toimia suomalaisen työläisten, palkansaajien ja koko kansantalouden vahingoksi. Kysymys on eduskuntavaalien lähestyessä aiheellinen ja poliittisesti polttava.

On tietenkin myönnettävä, että Salminen on tehnyt tutkimuksensa Perussuomalaista puoluetta lähellä olevan ajatuspaja Suomen Perustan piirissä. Tämä on seuraus tieteen puolueellisuudesta. Tällaista tutkimusta pitäisi tehdä yliopistoissa, mutta sitä varten ei myönnetä resursseja, sillä se ei ole yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston edun mukaista.

Puoluetahoilla tehtävää tutkimusta ei pidä myöskään kieltää, ja onhan eri korporaatioillakin omat taloudelliset tutkimuslaitoksensa. Kun Salmisen metodologia on kunnossa, myös tutkimustulokset pitäisi hyväksyä ja tehdä tarvittavat johtopäätökset.

Vaikuttaa siltä, että Perussuomalainen puolue on ainoa parlamentaarinen puolue, joka pystyy vastustamaan suomalaisten ihmisten tappioksi suunnitteilla olevaa ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Tässä mielessä Perussuomalaiset on Suomen ainoa ja viimeinen kansanrintamapuolue, tosin ilman sosialismin painolastia.

Salminen on puolueettomuutta tavoitellen sisällyttänyt raporttiinsa myös Rakennusliiton entisen varapuheenjohtajan Kyösti Suokkaan (vas.) lausunnon (s. 54–55). Se tarjoaa työntekijäpuolen kriittisen näkökulman tarveharkinnasta luopumiseen ja halpatyövoiman käyttöön alalta, jota asia erityisesti koskee. Jo viime vuonna Kontulan tuotua julki aloitteensa Suokas totesi, että hankkeen mennessä läpi suomalaiset eivät voi enää työskennellä rakennuksilla ja että ”ikinä en enää äänestä vasemmistoliittoa”.

Salmisen tutkimus liittyy myös hänen aiemmin julkaisemaansa laajaan maahanmuuton kustannuksia selvittävään tutkimukseen Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous, osa 1 – Toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot, jossa käsitellään eri maahanmuuttajaryhmien vaikutuksia Suomen julkiselle taloudelle ja jota on pidetty pätevänä pioneerityönä aiheesta.

On mielenkiintoista nähdä, mitä tämän nuoren tutkijan valmisteilla oleva jatko-osa, jossa käsitellään elinkaaren yli laskettuja maahanmuuton kustannuksia, tuo julki.


Miksi media vaikenee?

Mediatutkimuksen kannalta hämmentävää ja paljastavaa on, että Salmisen viikko sitten julkistettua raporttia ei ole käsitelty sanallakaan missään mediassa. Ei missään, Perussuomalaisten omaa puoluemediaa lukuun ottamatta. – Miksi?

Miksi media ei ole pukahtanut aiheesta puolesta eikä vastaan? Onko tutkimuksessa jotakin vikaa? Mielestäni ei. Onko asia merkityksetön? Vai olisiko niin, että vaikeneminen on myöntymisen merkki ja mitään vastaansanomista ei ole?

Jos ei ole vastaansanomista, miksei ole myötäsanomistakaan? Tutkimuksesta pyrittäneen vaikenemaan, koska se saattaisi eduskunnan enemmistön ja ministerien toimet kielteiseen valoon.

On toki mahdollista, että valtamedialle on mennyt ohranjyvä kurkkuun ja sen oma ideologia on ristiriidassa tutkimuksen tulosten kanssa, eikä jäljelle ole jäänyt muita keinoja kuin sensurointi julkisesta sanasta.


Arvioitu teos

Salminen, Samuli, Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? – Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinta, työmarkkinat ja julkinen talous. Helsinki: Suomen Perusta, 2018.

Vihatotuuksia ja vastuuvalheita

Suomen Trump-vastainen valtamedia odottaa vesi kielellä ja hihat palaen Yhdysvaltain kongressivaaleja, jotka järjestetään marraskuun kuudentena päivänä. Vaaleja sanotaan välivaaleiksi, sillä ne järjestetään presidentin virkakauden keskellä, ja niissä republikaaneilla (joilla nyt on enemmistö sekä edustajainhuoneessa että senaatissa) on mahdollisuus menettää tai säilyttää kannatustaan.

Niinpä Sanoma-yhtiöiden Ilta-Sanomat truuttasi viime maanantaina ilmoille anonyymisti laaditun pääkirjoituksen ”Vaalit eivät poista vihaa ja väkivaltaa”, jossa Trumpin hallintoa syytettiin ”vihapuheen” ja ”-tekojen” lietsomisesta estottomasti. Kirjoituksen keskelle oli lihavoitu nosto: ”Yhdysvalloissa istuu presidentti, joka itse lietsoo ja levittää vihaa vastustajiaan ja mediaa kohtaan.”

Jutussa surtiin, että ”[j]os republikaanit voittavat, presidentti Trump todennäköisesti koventaa toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään [...]”.

Asian voisi sanoa pikemminkin niin päin, että häviääpä tai voittaapa Trump esikuntineen tai ei, Yhdysvaltain demarit ja vihervasemmistolainen media joka tapauksessa ”koventavat toimintaansa ja retoriikkaansa entisestään”.

Näytöksi siitä sopii vaikkapa Helsingin Sanomien toimittajan Laura Saarikosken 28.12.2017 julkaistu juttu ”Trumpin vastainen vasemmistoliike on kasvanut dramaattisesti – HS vieraili aktivistien toimistossa Kaliforniassa, jossa suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”.

Sanomien toimitus muistuttaa anarkistista vallankumousjärjestöä, sillä se on hiipinyt kumousliikkeiden tueksi tavalla, joka tuo mieleen 1970- ja 1980-luvun kommunistien tavan vihata Amerikan konservatiiveja, republikaaneja ja Ronald Reagania.

Viha, jota Trumpin vastustajat väittävät presidentin herättämäksi, on heidän omassa tajunnassaan syntynyttä vihaa.

Yleisen vihamielisyyden perimmäinen syy ei ole Trump eikä hänen politiikkansa vaan kansallisvaltioiden rajoja rikkova kansainvaellus, joka uhkaa laittaa sekaisin sekä Pohjois-Amerikan että Euroopan unionin maat ja jota on sen vuoksi järjen nimissä vastustettava.

Ilta-Sanomien pääkirjoittaja sen sijaan näkee edessään vain ilmiön pintatason ja painottaa, että vihapuheen ja vihakampanjoiden lietsojat joutuvat Suomessa rikosvastuuseen!

Hän ei tosin määrittele, keitä hän tarkoittaa. Ilmeisesti Sanomien toimituksia itseään, sillä yhtiön lehdet käyvät jatkuvaa vihakampanjaa perussuomalaisia poliitikkoja vastaan.

Syyllisiksi vihan kasvuun voisi epäillä myös Suomen maahanmuuttopolitiikasta vastaavia sisäministereitä. He eivät halunneet pysäyttää pakolaisten virtaa, ja sen vuoksi heille kuuluu kausaalinen vastuu myös Turun terrori-iskusta, jonka tekijät tulivat maahan vuoden 2015 pakolaisaallon mukana. – Pitäisikö ministeritkin saattaa rikosvastuuseen?

Ilta-Sanomat valistaa , että ”vihan ja väkivallan taustalla on ajatus toiseudesta: siitä, että ’oma’ ryhmä on arvokkaampi ja parempi kuin ’vieras’ ryhmä. Toiseutta voidaan tuottaa vihaa levittämällä, ja tässä sosiaalisen median ja valeuutisten maailmassa se on valitettavan helppoa.”

Lehti käyttää sanoja ”oma” ja ”vieras” lainausmerkeissä ikään kuin mikään ei olisikaan oikeasti omaa tai vierasta, ja tämä on tietenkin vasemmistolaisen retoriikan mukaista.

Lisäksi toimittaja sekoittaa sanoja, sillä toiseus on filosofisesti katsoen aivan eri asia kuin erilaisuus, sillä kaikkihan ihmiset ovat toisilleen toisia. Erityisen harhaan ajatus menee siksi, että siinä valitetaan oman ryhmän ja vieraan ryhmän olevan erilaisessa arvoasemassa.

Ajatus, että valtion tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omasta kansakunnasta eikä vieraasta, on kaiken poliittisen edunvalvonnan lähtökohta ja osa ihmisten situaatiota pysyvästi. Jos ei sitä ymmärrä, kuuluu takaisin koulunpenkille lukemaan valtiofilosofian läksynsä loppuun.

Myöskään ”vihaa” ei tuoteta millään kansankiihottajien taikasanoilla, vaan luomalla arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja massamaahanmuutolla.

Suorastaan absurdia on, että valtamedia ja poliittinen hallinto pyrkivät lavastamaan kaiken omasta viestinnästään poikkeavan aineksen ”vihapuheeksi” tai ”valeuutisoinniksi”.

Suomen Perustan toiminnanjohtaja Simo Grönroos kertoi hiljattain olleensa Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa, jossa pohdittiin, ”miten valeuutisten vaikutusta vaaleihin saataisiin vähennettyä”.

Niinpä Grönroos kysyy, ”mikä komitea olisi tavallista kansalaista parempi arvioimaan, mikä tieto on enemmän totta kuin toinen? Pitäisikö jonkun komitean myös määritellä onko Kansan Uutisten vai Nykypäivän näkemys jostain tuloeroihin liittyvästä kysymyksestä ’oikea’? Tai onko Vihreä lanka vai Suomen Uutiset oikeassa jostain maahanmuuttoon liittyvästä kysymyksestä?”

Hänen mielestään on huolestuttavaa jos valeuutisten torjunnassa ”pelkkä medialukutaidon lisääminen ei riitä vaan tarvitaan säätelyä ja jopa sensuurilta näyttäviä toimenpiteitä”, niin kuin muuan esitelmöitsijä julisti seminaarissa.

Yhtä huolestuttavaa on, kun valtamedian viestimet toistelevat ”vastuullisen journalismin” kampanjoitaan. Oikean Median Reijo Tossavainen puolestaan totesi juuri, että ”jokainen asiaan vähänkin perehtynyt ymmärtää, että kyseessä on agendajournalismin peittely-yritys”.

Samaan lehteen kirjoittava Heikki Porkka taas kysyi valtamedialta: ”miksi markkinoitte olevanne vastuullisia, miksi ette vain yksinkertaisesti ole sitä?”

Hän myös vastasi itse: valtamedia alleviivaa nuhteettomuuttaan siksi, että se kiertelee, kaartelee, sensuroi, vaikenee ja valikoi sekä on – kärjessään Yleisradio ja sen vihervasemmistolaiset toimittajat – hävinnyt kaikki lähiaikoina käydyt vaalit:

”Ruotsin parlamenttivaalit, Saksan useat vaalit, Italian parlamenttivaalit, Brasilian presidentinvaalit, Itävallan parlamenttivaalit, Unkarin parlamenttivaalit, Puolan parlamenttivaalit sekä nämä ja muutamat muut, kuten esimerkiksi Hollannin parlamenttivaalit, joiden suhteen Yle toteutti valikoivaa uutisointia unohtaen kertoa selkeästi, että maahanmuuttokriittisyys valtasi lisää alaa, koska valtaa pitävä puolue kaappasi itselleen teemoja Geert Wildersin puolueelta.”

Twitterissä vihafaktoja jakeleva Vihapuhuja™ toteaa seuraavasti:

”Maailman tyhmin ja [...] mies Donald Trump onnistui kaikista puutteistaan huolimatta tekemään itsestään miljardöörin ja Yhdysvaltain presidentin. Millaisiin urotöihin hän olisikaan pystynyt, jos olisi syntynyt yhtä lahjakkaaksi kuin suomalainen toimittaja?”

Miten muslimien lapsiavioliittoja piilopuolustellaan?

Hallitus on oikeusministeriön mukaan esittänyt alaikäisten avioliittojen poikkeuslupamenettelyä kumottavaksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että jatkossa alle 18-vuotiaat eivät voisi solmia avioliittoja Suomessa.

Valtamedia reagoi tietenkin heti, ja niinpä muiden muassa maanantain Ilta-Sanomat laati sivuilleen aukeaman kokoisen jutun ”Ripille toukokuussa, häät heinäkuussa”, jossa muuan naistoimittaja esitteli kolmen alaikäisenä avioliiton solmineen parin tai henkilön elämäntarinoita letkeän nostalgisessa ja sympatisoivassa hengessä.

Ilta-Sanomat piilopuolustelee islamin lapsiavioliittoja.

Kirjoituksen pääosassa olivat naisten kertomukset, sillä naimisiin meneminenhän on naisten juttu, naiminen miesten. Näinä feminismin kulta-aikoina voidaan ennen muuta kysyä, miksi lehteen ilmestyy yllättäen kirjoitus, jossa alaikäisenä avioitumisesta pyritään antamaan yksipuolisen ruusuinen kuva.

Kun valtamedian äänitorvet ovat täynnä valitusta, joka koskee ”tyttöjen huonoa asemaa”, ”liian varhaista lastenhankintaa” ja ”koulutien katkeamista”, on erikoista, että yhtäkkiä lehdessä onkin pinkillä värillä elävöitetty kollaasi, jossa vuosikymmeniä sitten lapsena avioituneet ihmiset muistelevat nuoruuttaan kaihoten ja pittoreskeissa tuokiokuvissa tunnelmoiden.

Sitä paitsi kaikki jutussa haastatellut olivat suomalaisia. Yhtään maahanmuuttajaa ei kumma kyllä tähän kirjoitukseen mahtunut, vaikka heidän esittelemisensä pitäisi olla tasa-arvon mukaista.

Helposti herää epäilys, että tällä viattomalla viestinnällä oli tarkoitus luoda kuvaa, jossa lapsena avioituminen nähdään huolettomana kellistymisenä heinäkasaan.

Myös minä hellyin hieman ja aloin toivoa, että kunpa nykyiset teinitytöt olisivatkin nykyajan poikajanttereille hieman vähemmän kovasydämisiä ja soisivat heille tuota naimisiin menon suloisuutta, jottei poikuleiden tarvitsisi viettää aikaansa pipo silmillä baarin nurkissa torjutuksi tulemista peläten taikka tietokonepelien parissa yksinään masentuen.

Mutta ei. Kunnes nyt, kun Ilta-Sanomat esittää lapsiavioliitot poikkeuksellisen positiivisessa valossa. Tähän täytyy olla hyvä syy. Ja se syy on: lehdessä tiedetään, että lait ovat universaaleja ja koskevat kaikkia.

Koska lapsena avioitumisen pääasiallisia subjekteja, joita asia ensisijaisesti koskee, eivät ole nykyisenä feminismin aseksualisoimana aikana enää Suomen kantaväestöön kuuluvat parit, vaan islamilaiseen käytäntöön liittyvät lapsiavioliitot, Ilta-Sanomien maahanmuuttomyönteinen toimitus julkaisee muslimipatriarkaattia puolustelevan jutun, jolla vahvistetaan myös suomalaisten tyttöjen oikeutta päästä alaikäisenä naimisiin ja islamin määräämän hunnun alle.

Lehden tarkoitus on vastustaa oikeusministeriön hanketta, jolla alaikäisten avioliitot kiellettäisiin Ruotsin, Tanskan ja Norjan tapaan. Muiden pohjoismaiden edistyksellisyys ei nyt kelpaakaan Ilta-Sanomille, vaan lehti tulee ”kuin sattumalta” puolustaneeksi juuri sitä ryhmää, jonka intressi päätyä lapsiavioliittoon on nykyisin kaikkien suurin: muslimien yhteisöä.

Helsingin Uutiset tietää kertoa muutaman vuoden takaisessa jutussaan, että poikkeusluvan saamiseksi ovat ”yleisimpiä erityisiä syitä” olleet ”muun muassa raskaus, uskonnollinen vakaumus ja kulttuurilliset syyt”. Tämä ehkä vihjaa, mistä on kyse.

Erikoista on, että Ilta-Sanomille saattoi tapahtua tällainen feminismin emansipatorisesta identiteettipolitiikasta poikkeava hairahdus, etenkin kun jutun rivien väleistä kuultaa, että myöskään kirjoituksessa mainitun ”Minnan” (nimi toimittajan muuntama) 1980-luvulla vain 14-vuotiaana solmima avioliitto ei tainnut toteutua kovin onnellisissa olosuhteissa. Molemmat hänen nuorena saamansa lapset kuolivat surullisesti ennen aikojaan.

Charles ei tuntenut vihkikaavaa.

Vakavalla asialla politikoivaan iltapäiväjournalismiin luo hullunkurista sävyä edempänä lehdestä löytyvä juttu, jossa Britannian prinssi Charles katuu omaa avioliittoaan ja sanoo: ”halusin perua häät”. Tapahtumaa ei olisi välttämättä tarvinnut perua, kunhan olisi muistanut vihkikaavaan sisältyvän mahdollisuuden sanoa ratkaisevalla hetkellä: ”en”.

Kaikki keinot käytetään – Seksuaalisuudesta ja intersektionaalisuudesta

Sana ”intersektionaalisuus” tulee latinan kielen sanoista ”inter”, joka merkitsee ’keskuudessa’, ja ”sectio”, joka merkitsee ’jaksoa’. Suomen kieleen käsite on välittynyt englanninkielisestä keskustelusta, jossa sanalla ”intersectonality” viitataan ’ryhmien välisyyteen’. Ajatussuunta on lähtöisin mustan yhdysvaltalaisen naisjuristin Kimberlé Williams Crenshaw’n näkemyksistä, ja myöhemmin intersektionaalisuutta on analysoinut muiden muassa sosiaalipsykologi Jonathan Haidt.

Nykyisissä yhteiskuntatieteissä intersektionaalisuudella tarkoitetaan ristiriitatilanteita, joita yksilöt saattavat kokea kuuluessaan yhtä aikaa moneen keskenään erilaiseen arvo- tai intressiryhmään. Niinpä intersektionaalisuuden yhteydessä puhutaan löyhästi risteytyksistä tai risteymistä.

Käsite on kuorrutettu sosiologisella sanamagialla, jonka tuloksena intersektionaalisuuden tutkijat eivät itsekään oikein pysty kertomaan, mitä he tekevät (esimerkkejä täällä, täällä, täällä ja täällä). Filosofisesti selkeän ajattelun valossa intersektionaalisuuden tutkiminen ei ole sen kummempaa kuin väliinputoajaryhmien tai -yksilöiden tutkimista.

Niinpä intersektionaalinen lähestymistapa on ollut suosittua vähemmistötutkimuksen piirissä, ja erityisesti se kuumottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tutkijoita sekä feministejä.

Sosiaalitieteissä onkin uhrattu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa esimerkiksi sen tutkimiseen, millaisessa asemassa elävät ne musliminaiset, joiden tekisi mieli liittyä naisten vapautusliikkeeseen mutta jotka eivät koe voivansa niin tehdä – tai millaisia ristiriitoja potevat ne pakolaisina maahamme tulleet homomiehet, jotka ovat muslimeja mutta joita uskonto kehottaa kieltämään itsensä.

Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty esimerkiksi siihen, mitä asioista ajattelevat vaikkapa ne länsimaalaiset homomiehet, jotka eivät pidä järkevänä samastua homojen asianajajana näyttäytyvään vihervasemmistoon mutta jotka eivät toisaalta koe voivansa identifioitua myöskään konservatiivisina pidettyihin oikeistopuolueisiin.

Tuskin lainkaan on intersektionaalisuuden yhteydessä pohdittu sitä, miten asemansa ymmärtävät tavalliset suomalaiset keski-ikäiset duunarimiehet. Siis he, jotka kokevat, että heidän ammattitaustansa velvoittaisi heitä kuulumaan vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen, mutta jotka eivät voi hyväksyä vasemmistopuolueiden harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, jonka tuloksena ulkomainen halpatyövoima tulee syömään heidän leipäänsä. Siinä onkin pohdittavaa perinteisille vasemmiston kannattajille seuraavia vaaleja ajatellen.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa on kyse eri ryhmiin kuulumisen ristiriidoista, eli intersektionaalisuudesta. Tieteellisessä tutkimuksessa intersektionaalisuudesta puhutaan kuitenkin yleensä vain feminismin, seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolentutkimuksen yhteyksissä. Aiheiden painottuminen noiden helposti tarjolla olevien ongelmien pohtimiseen on tiedepoliittinen valinta. Puhumalla äänekkäästi ruskeiden tyttöjen tai homoseksuaalisten pakolaisparkojen ongelmista korostetaan heidän uhristatustaan.


Ristiriitaiset pakolaisuuden perusteet

Asia tuli mieleeni, kun luin viime viikolla julkaistun, toimittaja Heidi Vaaliston kirjoittaman Ilta-Sanomien jutun ”Kasvava ilmiö: Turvapaikkaa haetaan kielteisen päätöksen jälkeen uudelleen – syynä seksuaalinen suuntautuminen”.

Tässä jos missä on kyse intersektionaalisuudesta. Lehti kirjoittaa, että ”[k]ristityksi kääntyminen ja homoseksuaalisuus ovat toisen hakemuksen jättäneillä yleisimmät perusteet”.

Myös Suomen Kuvalehti on uutisoinut aiheesta.

Ilta-Sanomien jutussa Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo, että ”2017 oli selkeä muutos siinä, että ensimmäisen päätöksen jälkeen, joka on kielteinen, heti tehtiin uudella perusteella hakemus”. Hän myös luonnehtii ”tämän ajan ilmiöksi, että samat hakijat pyörivät prosessissa”.

Lehden mukaan Revosta ”tuntuu välillä turhalta, että sama hakija on monta kertaa edessä, jos ei ole kyetty esittämään mitään uutta”, mikä puolestaan liittyy siihen, että ”Suomessa ei ole laissa rajoitettu turvapaikkahakemusten määrää”.

”Jos esitetään uusi peruste, yleisin syy on kristinuskoon kääntyminen. Toiseksi yleisin syy on seksuaalinen suuntautuminen”, Repo sanoo yleisellä tasolla. Kuitenkaan ”Esko Repo ei osaa tarkalleen sanoa, kuinka moni uusijoista vetoaa homoseksuaalisuuteen”. Niinpä asiassa on paljon hämärää, kun ”Maahanmuuttovirasto ei tilastoi hakuperusteita”.

Löyhät arviot heijastelevat maahanmuuttoviranomaisten turhautuneisuutta, ja olen myös itse kuullut muutamilta maahanmuuttoasioiden yksiköissä toimivilta, kuinka kieroa perusteiden vaihteleminen on.

Mikäli kielteiseen päätökseen ei olla huolellisenkaan tutkimisen jälkeen tyytyväisiä ja sitä vaaditaan kumotuksi, arvostelu ei kohdistu enää ratkaisun sisältöön vaan turvapaikkapolitiikkaan ja päätöksenteon muotoon. Hallinnossa on kuitenkin periaate, että järjestelmän muotoseikoista, kuten pohjana olevista laeista, ei voi valittaa. Muutoin hallintolainkäytöltä katoaisi pohja.

Monista suomalaisista vaikuttaa kovin kaksinaamaiselta, että homoseksuaalisina pakolaisina maahamme saapuvilla miehillä on lähtömassaan vaimo ja lapsia, eikä perhettä voida pitää itsestään selvästi kulissina.

Olen usein itse ihmetellyt kulkiessani erään kristillisen kahvilan ohi sen ovella ja katualueella parveilevien irakilaisten ja syyrialaisten miesten määrää. Viesti, että kirkko piilottelee laittomasti maassa olevia ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, on näköjään mennyt perille, ja nyt he pörräävät kristinuskon ympärillä kuin kiimaiset kimalaiset.

Onhan äkillinen kristinuskoon kääntyminen toki tehokas veruke paluumatkalle lähettämistä vastaan, sillä islam rankaisee uskostaan luopuneita kuolemalla. Koska islam rankaisee myös homoseksuaalisuudesta kuolemalla, sekin vaikuttaa tehokkaalta syyltä, jolla voidaan kiljua pakkopalautuksia vastaan.

Houkutus vedota kristinuskoon kääntymiseen ja homoseksuaalisuuteen on kuitenkin aivan liian helposti tarjolla, jotta niitä ei käytettäisi tekosyinä. Pakolaisten motiivien arvosteleminen ja epäileminen eivät ole rasismia, kuten Petteri Orpo väitti, vaan kartesiolaista rationalismia, joka ohjaa epäilijöitä vähintään yhtä terävään viekkauteen kuin pajunköyden syöttäjiä itseään.

Erikoista onkin, että ensin hakemus on voitu tehdä homoseksuaalisuuden perusteella mutta kielteisen päätöksen jälkeen kristinuskoon kääntymisen perusteella. Homoseksuaalisuus kun ei ole oikein koskaan sopinut saman katon alle minkään uskonnon kanssa.

Palauttamisesta taitaa olla siis todellinen hätä, kun suuntautuminen tuolla tavalla vaihtelee ja seilaa.


Setan kaappaus

Ilta-Sanomien jutun mukaan maahanmuuttajien kertomukset homoseksuaalisista suhteista ovat olleet kovin seksipainotteisia, ilmeisesti uskottavuuden tavoittelemiseksi. Takaa pilkistää epärealistinen kuva homojen elämästä ja sitä kautta myös kokemattomuus sekä tarinoiden paljastuminen valheiksi.

Feministisen puolueen Aaro Horsma, joka toimii Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n HeSetan toiminnanjohtajana, on kävellyt tähän lankaan täydellisesti.

Horsman mukaan HeSetassa on satoja jäseniä, jotka ovat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita sekä ”asiakkaita, jotka ovat kotimaassaan nähneet samaa sukupuolta olevan kumppaninsa murhan”.

Silti heille ei ole tullut mieleen kertoa asiasta ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen saamista, sillä ”kokemus on niin traumaattinen, ettei siitä ole helppo kertoa” ja haastatteluja varjostaa ”tunneilmaisun rajallisuus, joka on kyllä yksi traumaperäisen stressihäiriön yleisin oire”. Horsma syyttää myös ”tulkkien tasoa”, joka ”vaikuttaa haastattelujen sujuvuuteen”.

Minusta tämä vaikuttaa kiertelyltä ja kaartelulta. Keskeinen kysymys on, meille suomalaisilleko kuuluu vastuu Lähi-idän homojen kurjuudesta. Oikeasti se kuuluu islamille, jota vastaan Horsmankin kannattaisi pullikoida poliittisesti eikä siirrellä muunmaalaisten ongelmia suomalaisten veronmaksajien kärsittäviksi.

Sen uskon kyllä, että HeSetassa on satoja pakolaisia ja turvapaikanhakijoita jäseninä. Jos asia todellakin on niin, ei jäseninä taida olla enää juuri muita, sillä jäsenmäärä on muistaakseni hädin tuskin ylittänyt nelinumeroisen luvun.

Viimeinen niitti HeSetan muuttumiselle maahanmuuttoa propagoivaksi järjestöksi olikin se, kun yhdistys nimitti 30.11.2016 puheenjohtajakseen tunisialaisen ihmisoikeusaktivistin Hassen Hninin, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2013 ja on siitä asti ”vetänyt HeSetan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua Together-vertaistoimintaa”.

QX-lehti kertoi, että hänen tavoitteenaan on muun muassa ”lisätä vaikuttamistyötä lhbtiq-turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi” (kirjoitin aiheesta täällä). Tuota pikaa hän kunnostautui myös järjestämällä tornihotelli Clarionissa blingibileet valitulle järjestöeliitille (kirjoitin aiheesta täällä).

Sama vihervasemmistolainen tendenssi oli tietenkin vallalla jo ennen tuota kaappausta, sillä myös Setan entinen puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen Suomessa.

”Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi. Kirjoitin tuolloin, että sillä perusteella maahamme voisi heilahtaa muutama miljoona venäläistä homoa, sillä 146 miljoonan asukkaan maasta löytyy seksuaalivähemmistöihin kuuluvia varmasti yhtä paljon kuin on suomalaisia yhteensä. Siitä varmaan hippi kuin Hippi tykkäisi.


Väliin pudotetun asemasta on helppo loikata pois

On väärin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat käyttävät homoseksuaalisuutta verukkeena ajattelematta lainkaan, millaiseen asemaan suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat kansallisena vähemmistönä, kun nimissämme tehdään kansallisen edun vastaista väestöpolitiikkaa.

On väärin että seksuaalivähemmistöjen järjestöt niputtavat homoja yhteen ja että meitä käytetään epäisänmaallisten tai yhteiskuntaamme vahingoittavan haittamaahanmuuton edistämiseen, vaikka emme olisi lainkaan samaa mieltä.

Tämän klusteroituneen mädätyspolitiikan keskellä ei pohdita, miten oman intersektionaalisen väliinputoajan asemansa kokee sellainen suomalainen homo, joka ei ollenkaan kannata Setan, vihervasemmiston eikä huvitteluliberaalin porvariston ajamaa politiikkaa, jossa pelkkä seksuaalinen suuntautuminen mielletään tärkeämmäksi ja ryhmää enemmän yhteen sitovaksi ominaisuudeksi kuin suomalaisten ihmisten oma kansallisuus.

Monet suomalaiset homot joutuvat tällaisessa tilanteessa helposti ymmälleen ja suurten kognitiivisten, emotionaalisten ja intersektionaalisten haasteiden eteen. Olisi valittava, kumpaa pitää tärkeämpänä: tunneperäistä yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ja laittomasti maahan pyrkivien ihmisten kanssa, vai yhteenkuuluvuuttamme oman maan kansalaisten kanssa, ovatpa he seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa.

Itse olen tehnyt asiassa selvän valinnan ja asetan etusijalle oman yhteiskuntamme edun ja yhteenkuuluvuuteni suomalaisten ihmisten kanssa. Perusteluni ovat seuraavat:

1) On tärkeää, että yhteiskuntamme pysyy kulttuurisesti yhtenäisenä ja että maassamme säilyy liberaali länsimainen vapaus, eikä islamin leviämisen myötä tuleva ahdasmielisyys ala vaikeuttaa elämäämme täällä. Moniarvoisuus on mahdollista yhdessäkin kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuudessa vapaudet kuoleentuvat pois suvaitsevuuden vaatimuslistan vuoksi.

2) Jos pitää valita laittoman maasta toiseen hyppelehtimisen ja tiukan rajapolitiikan välillä, valitsen epäröimättä maahanmuuton rajoittamisen, sillä se on suomalaisten ihmisten etujen mukaista.

3) Maailman homoväestö ei muodosta mitään sellaista ryhmää, jolla olisi oikeus siirtyillä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina maasta toiseen ja saada kansalaisuus sieltä, minne sattuvat asettumaan.

4) On väärin klusteroida suomalaisia homoja pakolaisten kanssa samaan junaan ja kuvitella, että yhteen ryhmään niputtaminen herättelisi esiin joitakin velvollisuudentunteita pelkkien muotoseikkojen perusteella.

Asetan siis suomalaisuuteni ja kansakuntamme edun pelkän viiteryhmien varassa tapahtuvan politikoinnin edelle. Valinta ei ole edes vaikea, kuten intersektionaalisuuden tutkijat usein valittelevat, vaan helppo.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa kauppaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:ltä on perin kieroa politiikkaa se, että yhdistys pyrkii myymään suomalaiset homot ja meidän yhteiskunnallisen arvostuksemme ja sekä kompromettoi rationaliteettimme hintana omasta epäisänmaallisesta politikoinnistaan maahanmuuttajien hyväksi.

Nostaessaan sateenkaarilipun Suomen lipun yläpuolelle Seta osoittaa, että se on pelkkää ylirajaista pariutumista markkinoiva maahanmuuttojärjestö eikä suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö.

Käytän Setan ja poliittisen vihervasemmiston vispilänkaupasta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä: poliittinen vihervasemmisto odottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä kannatusta hyvitykseksi siitä, että se on asettunut edustamaan homojen sinänsä mitättömiä ja muodollisia etuja kuten avioliittoa, jolle useimmat homot eivät anna arvoa.

Kompensoiva suvaitsevuus tarkoitaa homojen käyttämistä vaalikarjana, jonka vihervasemmisto toivoo äänestävän itseään kiitokseksi siitä, että vasemmisto ajaa ”sosiaalista tasa-arvoa”, vaikka sen tuloksena emme enää olekaan paremmassa asemassa kuin muut!

Muslimien suosiminen homoseksuaalisuuden verukkeella on islamin piilopuolustamista, jolla tosiasiassa tuetaan islamin vallan leviämistä. Se puolestaan on vastoin länsimaisten seksuaalivähemmistöjen omaa etua.

Monien homomiesten mielestä on väärin, että homojen seksuaali-identiteetti pyritään esittämään yhteisenä ja rajoista riippumattomana sekä asettamaan näennäinen yhteenkuuluvuuden tunne etusijalle verrattuna Suomen kansalliseen etuumme ja suomalaisten ihmisten kansalliseen yhteenkuuluvuuteen.

Vihervasemmisto ja huvitteluliberaali oikeisto on vetänyt homot niin räikeästi maahanmuuton puolustelun välineiksi, että mikään ei ole nykyään helpompaa, luontevampaa ja ristiriidattomampaa kuin olla perussuomalainen homo.

Vasemmisto ja EU:n arvopohja

Poliitikon burn out voi tietenkin kertoa väsymyksestä. Koska ammattipoliitikot ovat kovapintaisia ja teflonilla kyllästettyjä pukareita, loppuun palaminen kertoo yleensä kuitenkin aatteellisesta kriisistä, toisiin ajatuksiin tulemisesta, valheellisten menetelmien tehon menetyksestä ja siitä, että totuus pyrkii esiin.

Poliitikon luovuttaminen on melkein yhtä tehokasta kannatuksen kalastelua kuin poptähtien taipumus kertoa masennuksestaan juuri ennen uuden levynsä julkaisemista. Burn outista mainitseminen kuuluu tunnetusti ansioluettelon kärkipäähän, mielellään kursiivilla ja lihavoidusti painettuna. Suomessa on myös valittu tasavallan presidentin virkaan henkilöitä, jotka ovat väittäneet luopuvansa kaikesta vallasta.

Vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon luovuttaminen ei ollut masentava uutinen kenellekään muille kuin vihreille itselleen, ellei nyt ajatella niitä vihreiden äänistä kilpailevia vasemmistopuolueita, jotka saavat ehkä vähemmän toverillisen haastajan. Hän ei ollut johtajatyyppiä, näkihän sen.

Jani Toivolan (vihr.) luovuttaminen taas oli timanttinen idea, joka tuli mieleen juuri 22 000 euron taksilaskun ja asuinpaikalla keinottelun paljastuttua.

Valtamedian mielestä myös Liisa Jaakonsaaren (sd.) päätös olla asettumatta ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa oli suuri uutinen, jota rummutettiin kaikilla kanavilla. Jopa Kokoomuksen verkkouutiset antautui kirjoittamaan aiheesta näin:

”On jäsenmaita, jotka eivät jaa arvopohjaa, kuten oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia, Jaakonsaari viittasi Ylen Ykkösaamun haastattelussa Puolaan ja Unkariin.” Ylen ohjelmassa Jaakonsaari murehti Euroopan unionin hajoamista todeten myös: ”Italia on viimeisin esimerkki siitä, että he viis veisaavat Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta.”

Filosofian ja yhteiskuntatieteiden piirissä on tavattu ajatella, että mitkään arvot eivät toteudu yhteiskunnassa sellaisinaan: toivomalla tai julistamalla. Arvoja, ihanteita tai normeja ei voida taikoa tosiasioiksi heittämällä lampeen lantteja ja toivomalla, että tuloksena saataisiin kukkeaa kehitystä.

Sen sijaan yhteiskunta on prosessi, eräänlainen koneisto. Kun koneen yhdestä päästä laitetaan sisään arvoja, toiveita tai muita ihanneyhteiskunnan valmistusaineita, ne prosessin kuluessa voivatkin muuntua niin, että koneiston toisesta päästä tulee ulos aivan muuta kuin oli odotettu.

Esimerkiksi kun kristillisdemarien Angela Merkel yrittää luoda suvaitsevaista yhteiskuntaa kätilöimällä Saksaan suurin määrin pakolaisia ja sanoo, että maahanmuuttoa on lisättävä, jotta rasismi ei nousisi, hän menettelee dynamiittityhmästi, sillä hän ei ymmärrä yhteiskunnan prosessuaalista luonnetta.

Hän ja hänen kaltaisensa eivät pysty ymmärtämään, että toiveet eivät muutu tosiasioiksi lähettämällä pakolaislaumojen perään direktiivejä, joissa kantaväestöjä ripitetään olemaan heille kilttejä, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Ei siis ihme, että myös Merkel-mummu vahvisti juuri tappionsa ja totesi, ettei asetu enää ehdolle puoluejohtajaksi eikä liittokansleriksi. Aiheuttamansa ongelmat kaatuvat muiden käsiin.


Itsensä kumoava eurooppalainen demari-ideologia

Silloin kun arvojen, kuten ihmisoikeuksien, vapauden tai suvaitsevuuden selässä ratsastaen tuotetaan yhteiskuntaa, joka oikeasti onkin eripurainen, vihamielinen, ristiriitainen ja pahoinvoiva, on kyse ideologiasta, ei siis arvoista ollenkaan vaan: i-de-o-lo-gi-as-ta.

Ideologian tunnusmerkki on sekä marxilaisen että billigiläisen teorian mukaan se, että symbolisella tasolla esitetyt ihanteet johtavat todellisessa elämässä niiden täydelliseen vastakohtaan.

Näin on käynyt, kun väestöjen vapaa liikkuvuus on vetänyt sananvapauden huurteeseen. Näin on käynyt, kun valistusaatteista ammentava veljellinen demarifilosofia on luonut otollisen maaperän kiilusilmäiselle muslimiterrorismille johtaen kaiken kansan tarkkailemiseen sekä yksityisyydensuojan pois korventamiseen. Ja näin on käynyt, kun EU:n paljon mainostetut arvot ja ihanteet ovat kääntyneet päälaelleen melkein joka ikinen, aidon marxilaisen dialektiikan mukaisesti.

Myös Michel Foucault ajatteli vallasta, vapaudesta ja normien luonteesta niin, että Valistuksen ihanteet eivät ole mitään sellaista, mikä voitaisiin mieltää esineen tai tuotteen kaltaiseksi ja ojentaa politiikan kuluttajille.

Niitä ei siis voida luoda julistelemalla, kuten arvofilosofian ihmemaassa seikkaileva Liisa Jaakonsaari näyttää ajattelevan suuressa viisaudessaan.

Sen sijaan nämä käsitteet ovat suhdekäsitteitä. Valta ei ole potentiaali vaan rajankäyntiä esimerkiksi sananvapautta koskien, jolloin jo rajanveto sinänsä vesittää koko sananvapauden idean. Koska mitään yhteisiä kriteerejä ei ole, vain valta voi määrätä, missä rajat kulkevat. Valta on siis tuo raja.

Samoin vapauskaan ei ole potentiaali, jota voitaisiin julistaa tai jakaa valistusfilosofien kauhalla tai vallankumousfilosofien armeliaisuudella. Tuloksena moisesta hurmoksesta on ollut robespierremäisiä hirmuhallintoja, joiden vuoksi monilta on pudonnut pää.

Sen sijaan vapaus on aina vapautta jostakin tai vapautta johonkin ja siten relatiivista. Kaiken yläpuolella on tietenkin ihmisen henkinen vapaus, joka on ehdotonta, luovuttamatonta ja mahdotonta pidätettäväksi pois, niin kuin sananvapauden pitäisi olla. Sen tosin ymmärtää vain 20 vuotta vuorilla viettänyt yli-ihminen – ei kukaan sellainen, joka on viettänyt vastaavan ajan Brysselissä.


EU kuristuu liittovaltiopolitiikan silmukkaan

Euroopan unioni ei ole hajoamisen partaalla siksi, että ”Italia viis veisaa Euroopan yhteisistä taloussäännöistä ja muusta”, vaan siksi, että Euroopan puoliksi oppineet poliitikonplantut ovat laittaneet Euroopan maille kuristussilmukan kaulaan ja taivutelleet erilaisia kansantalouksia ja kulttuureita elämään yhteisten sosiaalidemokraattisten ja internationalististen sääntöjen alla.

Olen toki samaa mieltä siitä, että Euroopan unioni natisee liitoksistaan, mutta syy ei ole se, että omille teilleen lähdössä olevat maat eivät jakaisi yhteistä arvopohjaa.

Muun muassa Puola ja Unkari jakavat tasan tarkkaan yhteisen eurooppalaisen arvopohjan, johon kuuluvat esimerkiksi kansallinen itsemääräämisoikeus, omakulttuurisuus ja kantaväestöjen ihmisoikeuksien sekä vapauden kunnioittaminen.

Juuri nämä maat osoittavat toiminnallaan, mitä vasemmistonkin palvomat valistusihanteet oikeasti merkitsevät. Ne tarkoittavat kykyä päättää itsenäisesti ja kansanvaltaisesti valtioiden omasta väestöpolitiikasta. Ne merkitsevät riippumattomuutta ylikansallisesta vallankäytöstä ja oikeutta päättää päämääristä ja tavoitteista kansallisvaltioiden sisällä, itsenäisesti.

Nämä ihanteet tosin eivät toteudu missään vasemmistolaisessa ajattelussa vaan lähinnä Euroopan nykyaikaisissa kansallismielisissä puolueissa ja liikkeissä.

En moiti tässä yhteydessä vihervasemmiston äänestäjiä enkä kannattajia, sillä he ovat harhaanjohdettuja. Heidän hakoteillä hoipertelunsa johtuu siitä, että heillä on koko Euroopan laajuisesti aivan surkeat johtajat, jotka eivät ymmärrä poliittisesta teoriasta eivätkä yhteiskuntafilosofiasta yhtään mitään.

Tämä on syynä koko EU:n alennustilaan. Euroopan unionin ideologista syväunta osoittaa, että EU:sta on tullut muodollisesta kansanvaltaisuudestaan huolimatta erittäin epädemokraattinen.

EU:n sisällä tunnustetaan vain yksi tie, ja se on integraation ja federalismin jatkuva syventäminen. Sillä ei ole tekemistä minkään filosofisesti perustellun arvopohjan kanssa. Jäsenvaltioiden määräileminen, komentelu ja rankaiseminen eivät voi olla demokratian ihanteiden mukaisia.

Mikään kansanvaltainen organisaatio ei voi olla myöskään sillä tavoin vaihtoehdoton, että se tunnustaisi vain yhden tien. Ja tämä tie johtaa aina vain syvemmälle liittovaltion ja eurotalouden sysimustaan syleilyyn.


EU-eliitin tuhoisa liittovaltio- ja keskittämispolitiikka

Euroopan unionin hajoaminen on harmillista, sillä unionilla olisi paljon tehtävää esimerkiksi ulkorajojen vartioimiseksi ja pakolaisten käännyttämiseksi, mutta juuri tätä tärkeää työtä unioni ei tee. Unionin idea olisi edustaa eurooppalaisten kantaväestöjen etua eikä toimia globalisaation ja väestönsiirtojen asianajajana. Koska unionin yhteinen idea ei toteudu, se on muuttunut kelvottomaksi.

”Populistisiksi” haukutut kansallismieliset puolueet edustavat nykyisin totalitarismin vastaisuutta omassa kansanvaltaisuudessaan. Siksi niitä on syytä pitää demokratian airueina.

Todellinen totalitarismin muoto onkin nyky-Euroopassa Euroopan unioni. Se on kaikkien aikojen ensimmäinen Euroopan kattava päätöksentekojärjestelmä, jonka ei tarvitse pyytää säädöksilleen hyväksyntää kansallisista parlamenteista ja jonka keskeisiä vallankäyttäjiä (komissaarit) ei valita kansanvaaleilla.

Puhe EU:n demokratiavajeesta ja korjaamisesta kansanvaltaisemmaksi on palturia, sillä EU:lla ei ole omaa kansakuntaa, vaan se koostuu useista kansakunnista, joita erottavat kymmenet eri kielet, kulttuurit ja arvomaailmat. EU ei siis ole vain kommunistinen versio USA:sta, vaan se on aidosti Neuvostoliiton kaltainen.

Näin ollen EU ei ole vain epädemokraattinen, vaan se on suorastaan demokratian vastainen luomus. Sen 600-miljoonaista väestöä on mahdotonta hallita demokraattisesti, sillä yhteistä intressiä ja tahtotilaa on toivottoman vaikeaa löytää.

Yhteinen päämäärä voisi löytyä rajavalvonnasta ja ulkoisesta turvallisuudesta, mutta näillä alueilla EU näyttää tekevän kaikkensa, että rajat pidettäisiin auki kansakuntien ja väestöjen vaihtamiseksi Euroopassa.

Ei siis ole ihme, että niin sanotut ääriliikkeet nousevat myös kansallismieliseltä pohjalta. Ne eivät ole kuitenkaan itse itsensä syy, vaan ne ovat seuraus EU:n harjoittamasta kansanvallan ryöstöstä ja maahanmuuton lietsonnasta, joka on johtanut kantaväestön ja siirtolaisten välisiin arvo- ja eturistiriitoihin.

Euroopan unionia eivät hajota Puolan, Unkarin, Tshekin, Slovakian, Itävallan ja Italian kaltaiset tottelemattomat maat, vaan ne EU:n komission ja parlamentin poliitikot, jotka pakottavat eri mieltä olevat kansakunnat erilleen omalla yksisuuntaisella ja yksisilmäisellä politiikallaan. Heihin kuuluu erityisesti pääkomissaarin virkaa tavoitteleva todellisuuspakolainen Alexander Stubb.

Juuri sitä työtä myös Liisa Jaakonsaari on oman sukupolvensa edustajien kanssa ollut EU:ssa tekemässä. Ei siis ole ihme, että havaitessaan työnsä tulokset valta alkaa polttaa käsissä ja hellankoukusta tekee mieli päästää irti.

Poliitikon luovuttaminen on tietenkin raskas isku kannattajille, ja he pettyvätkin yleensä enemmän kuin johtajansa, joka on koko ajan tiennyt tai aavistanut oman bluffinsa.

Karmeat kirjamessut ja sensuurin syyt

Kävin Helsingin kirjamessuilla viimeksi neljä vuotta sitten. Tuolloin yleisöä näytti vetävän puoleensa Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän jutustelu, jonka lopuksi ammattinäyttelijän ja trubaduurin edessä kiemurteli parikymmenmetrinen jono omistuskirjoituksen metsästäjiä.

Tämäntapainen näky on tietenkin kirjojen kustantajille mieleen. Mitään kovin älyllistä näkökulmaa Haapasalon matkat ja hänen ”tikka ikenessä” kirjoitetut ”et muuten tätäkään usko” -kirjansa eivät ole tosin tarjonneet – enemmänkin vain uteliaisuutta puhuttelevaa tarinankerrontaa, jota Venäjällä suosioon noussut ja Putinin palkitsema näyttelijä on pystynyt televisiollistamaan myös Suomessa.

Kirjamessujen messumaisen ilmapiirin vuoksi en lainkaan ihmettele, miksi Sokrates halveksui kansanvaltaa. Messuista innostuville massoille kun voi syöttää mitä tahansa, ja ne myös järsivät kaiken, niin kuin lehmä hamuaa suuhunsa mitä vain: puuta, heinää, nahkaa. Sen sijaan älyllinen kulttuuri ja ajatuksen syvyys eivät viihdy missään sellaisessa, mikä seurailee, mielistelee tai myötäilee valtavirtoja. Totuus tulee uomien ulkopuolelta ja ”tiskin alta”.

Kirjoitin aiheesta viimeksi arvostellessani Räikkös-kirjoista nostettua mediarummutusta ja siihen liittyvää populismia. Kirjojen markkinointiin liittyvää rappiota osoittaa nyt skandaali, jolla esseisti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo ja hänen Sarastus-lehtensä suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta.

Oli häikäilemätön läimäytys sekä kirjailijoita että lukevaa yleisöä kohtaan ryhtyä sensuroimaan yhtä kirjantekijää vain siksi, että muuan äärivasemmistolainen eläinanarkisti vaati messuhalliin ”turvallista tilaa”. Sellainen tila, jossa kirjailijoita boikotoidaan tai sensuroidaan, ei ole totisesti turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle!

Aktivisti Veikka Lahtinen, joka vaati aikoinaan myös Alfred Kordelinin Säätiötä perumaan apurahan kirjailija Maria Asunnalta, kriitikko Kari Salmiselta ja muusikko Erkki Seppäseltä, osoitti jälleen kerran kavalan nilkkimäisyytensä.

Kirjamessujen johtaja, toimittaja-juontaja Ronja Salmi puolestaan paljasti arvostelukyvyttömyytensä hyppäämällä Hännikäistä kuulematta anarkistin kelkkaan ja sulkemalla kirjailijan tapahtumasta pois. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä Salmi on vakaumuksellinen monikulttuuristi, joka keväällä 2017 ylisti erästä rap-artistia sekä vaati Helsingin Sanomissa ”naisia ja värillisiä eturiviin, koska itse emme tajua sitä tehdä” (aiheesta täällä). – Nytkö, kun hän on potkinut Hännikäistä munille, kaikki on muka hyvin?

Poliittinen vihervasemmisto pyrkii käyttämään valtaa tilan hallinnalla, lavastamalla uhkakuvia sekä muodostamalla itse uhan numero yksi. Sitten nuo riidankylväjät koettavat estää ihmisten fyysisen läsnäolon voimatoimin: pitämällä eri mieltä olevat loitolla.

Mitäpä muuta se on kuin fyysistä ja henkistä väkivaltaa? Tämä tarkkaan harkittu ja viestinnän avainkohtiin suunnattu ilkeily on äärivasemmiston, koulukiusaajien, telaketjufeministien ja muiden rabulistien perinteinen toimintamuoto.


Saksassakin sananvapaus laajempi

Helsingin kirjamessuja on jo ehditty verrata Frankfurtin vastaavaan tapahtumaan. Jopa natsikammoisessa ja julkaisutoimintaa rajoittamaan alkaneessa Saksassa sananvapaus on tosin ollut laajempi ja ihmisten suvaitsevaisuus korkeammalla tasolla kuin Suomessa.

”Äärioikeistolaisiksi” leimattujen kustantamojen ständeillä on tosin järjestetty mielenilmaisuja, mutta poliisi on laittanut Antifaa edustaneet äärivasemmistolaiset siellä kuriin. On vaikea sanoa, ilmentääkö Frankfurtin kirjamessujen johdon suvaitsevaisuus vasemmistolaisten pään silittämistä, mutta joka tapauksessa johtaja Jürgen Boos on todennut, ettei pidä kieltelyä edes vaihtoehtona.

Sen sijaan hän on arvioinut (aivan oikein), että ajatukset eivät katoa pyrkimällä eroon niiden esittäjistä. Myös Deutsche Welle on pitänyt kirjamessujen avointa politisoitumista myönteisenä.

Tämä voi tarkoittaa, että Saksassa ei ole katsottu sensuurin toimivan toivotusti edes siinä tapauksessa, että jotakin pidettäisiin selvästi julkaisukelvottomana. Hullunkurista onkin, että kiristyneen nettisensuurin tuloksena myös juridinen päätösvalta on siirretty tuomioistuinlaitokselta yksityisten firmojen silakankatkuisiin takahuoneisiin, joissa nettinörtit tarkkailevat ja deletoivat kansalaisten viestintää.

Jokaisen vähänkin psykodynamiikkaa tuntevan pitäisi ymmärtää, että sensuroituja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus, toisin sanoen uskomus, että kielletyissä asioissa täytyy olla jotakin todenperäistä, kun ne yritetään pakkotoimin kieltää.

Ne eivät ole ehkä joidenkin ihmisten etujen mukaisia, mutta niistä voi olla joillekin toisille hyötyä. Todellisuutta ja sitä koskevan totuuden tavoittelua ei pidä kieltää siksi, että maailmassa on erilaisia intressejä.


Käsitykset soveliaisuudesta ja sietokyvystä ovat ennakkoluulojen varaisia

Filosofisesti arvioiden sensuurin harjoittaja julistaa itsensä hävinneeksi, sillä hän tulee osoittaneeksi, että näkökantansa ei kestä keskustelua tai kritiikkiä. Sensuurin kohteena oleva puolestaan voittaa retorisesti, eli riippumatta todistelunsa toimivuudesta, sillä hän saa huomiota, jota ei muuten saisi lainkaan.

Tämä ampuu alas sensuurin käyttökelpoisuuden osana propagandaa ja siihen liittyvää tukahduttamispolitiikkaa. – Siis ihan vain opiksi vihervasemmistolle.

Nähdäkseni jokaisen kirjamessuilla esiintymään merkityn kirjailijan pitäisi olla huolissaan yhden kirjoittajan julistamisesta mustaksi lampaaksi, ja boikotoida messuja. Uskon monien ajattelevan näin, mutta he eivät uskalla kapinoida, sillä he pelkäävät kustantajiensa reaktioita ja nämä puolestaan ”markkinoita”, eli kirjakauppoja ja lukijoiden mielipiteitä.

Käsitys, että ”sopimattomaksi” julistettu ei muka kiinnostaisi ihmisiä, on kuitenkin mitä ilmeisimmin väärä. Poliittinen vihervasemmisto käyttää levittämäänsä ennakko-oletusta presuppositiona, jonka se katsoo vallitsevan ”yleisenä mielipiteenä” ja vaatii sitten sensuuria jopa kustantajien ”taloudellisen edun” nimissä. Tehosteeksi se esittää uhkauksia.

Näyttönä tästä on tapa, jolla äärivasemmistolainen Varis-järjestö vaati kirjakauppoja lopettamaan Savukeidas-kustantamon kirjojen välittämisen silloin, kun se vielä julkaisi Hännikäisen esseeteokset. Samoin Varis-verkosto painosti Savukeitaan kustannuspäällikköä Ville Hytöstä, jotta se ei enää julkaisisi Hännikäisen kirjoja. Juudaksentyö johtikin kirjalijan ja kustantajan suhteen katkeamiseen.

Variksen menettely osoittaa vasemmiston kataluutta ja menetelmien häikäilemättömyyttä. Ihmistä uhkaillaan, yhteistyökumppaneita painostetaan ja lopulta lyödään puukolla selkään. Sananvapaudesta ihmisoikeutena vasemmisto ei välitä mitään, ja lukijoiden silmille se heittää märän rätin ja nauraa päälle.

Perättömien juorujen levittelystä ja pelkkiin omiin mielipiteisiin tukeutuvasta kavaltelusta on tullut vihervasemmiston toimintamuoto myös laajemmin. Monet muistanevat, että myös tiernapoikien sensuroiminen Stockmannin tavaratalosta perustui erään kulttuuriamme ymmärtämättömän maahanmuuttajaopiskelijan Baiar Siyanin tekemään ilmiantoon, jonka takana oli Yleisradion toimittajan Päivi Puukan juttu ”Hoo, jos minä olen musta! Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä”.

Kavallus oli tosiasiassa tavarataloon suunnattu ideologinen terrori-isku, jolla tuhottiin suomalaista kulttuuria, ja sen välineenä käytettiin pelkkää oletusta, että markkinat ja kuluttajien mielipiteet eivät muka sietäisi joulukuvaelman esittämistä. Totuus tässäkin asiassa on toisenlainen: ostovoimaisia ovat aivan muut kuin nuo rähjäiset anarkistit. Jopa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila piti tavaratalon alistumista anarkistien temmellyskentäksi ”mistään mitään ymmärtämättömänä”. (Tapauksesta täällä ja täällä.) Kiintoisaa on nähdä, kuinka kontalleen tavaratalo jää.


Työnantajien kautta tikaria selkään

”Soveliaisuuteen” vetoamisen ohella vihervasemmisto käyttää hyväkseen myös työelämän mielipidevankeutta. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston koirat alkavat lähestyä (omasta mielestään) sopimattomia puhuneiden ihmisten työnantajia ja vaativat heitä potkaisemaan kanssaan eri mieltä olevat ihmiset palveluksestaan. Näyttöä on syntynyt Aleksi Valavuoren ja Aki Ruotsalan tapauksissa.

Jos Suomessa ei ollut homoihin kohdistuvaa vihaa ennen vasemmiston käynnistämää ja kaikkia osapuolia nöyryyttävää suvaitsevuuden kerjuuta, sitä varmaan moisen ajojahdin tuloksena on. Näitä hyväntekijöitä voisi pyytää mahdollisimman nopeasti lopettamaan vähemmistöjen puolesta puhumisen – vähemmistöjen omaksi eduksi.

Vihervasemmiston kiero ja kaunainen ilmianto- sekä kavalluskulttuuri on tunnettu reaalisosialismista. Se on sairasta, sillä se kertoo tekijöidensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista ihmisten halkominen ystäviin ja vihollisiin ja siltä pohjalta kolmansien osapuolien lähestyminen uhkauksella, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Kammottavaa on, että Suomessa myös kirjojen ja lehtien julkaisuporras sekä muu valtamedia ovat menneet kuin laupiaat lampaat poliittisen vihervasemmiston sille virittämään ansaan pystymättä säilyttämään minkäänlaista henkistä itsenäisyyttä.

Huvittavaa on, että medialle syötetty uhkaus taloudellisten etujen menetyksestä, jos ei noudata vasemmiston tahtoa, on sisältä tyhjä. Siihen harhaan ovat kuitenkin langenneet myös porvarilliset piirit, kuten Koneen Säätiö, joka näyttää olevan vasemmiston talutusnuorassa akateemisen asiantuntijainstituutionsa kautta.

Säätiön omaksumaan internatsismiin saattaa tosin olla myös yhtiön kansainväliseen liiketoimintaan liittyviä syitä, jotka ohjautuvat globalisaation hyväksymisestä ja kaiken kansallismielisyyden näkemisestä virheellisesti kielteisenä (aiheesta enemmän täällä ja täällä). Hissejä kun on vaikea myydä Lähi-itään, jos ei julista olevansa maan valtalehdessä samaa mieltä islamisaatiosta muslimien kanssa.


Perussuomalaisia muilutetaan, vasemmistoa marttyyrisoidaan

Kirjalliset kavallukset ovat arkipäiväistyneet niin, että uskon päivä päivältä enemmän Timo Hännikäisen analyysiin, jonka hän esitti Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa: totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, ja kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” itseään pitävien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi.

Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella”.

Monet muistavat varmaan myös sen, kuinka naamioituneet mielenosoittajat keskeyttivät Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan luennon Turun yliopistossa kaksi vuotta sitten. Turun ylioppilaslehden vasemmistolainen toimitus ja Helsingin Sanomiin kirjoittava Riku Rantala menivät silloin innosta kiehuen häiriköiden puolelle, haukkuivat Turkkilaa rasistiseksi ja pitivät vääränä, että kutsuttu luennoitsija oli päästetty yliopiston ovesta sisään (aiheesta täällä).

Samaan aikaan yliopistot kaikkialla Suomessa ovat jakaneet esiintymislavoja avokätisesti vihervasemmiston poliitikoille ja jäsenkirjaprofessoreille sosialismin ilosanomassa piehtarointia varten. Kutsuipa Turun yliopisto viime keväänä luennoimaan pommi-iskuihin 1960- ja 1970-luvilla syyllistyneitä terroristijohtajia!

Viimeisimmän näytön perussuomalaisten ihmisten hiillostamisesta antoi tapa, jolla eräs pienkustantamo ilmoitti dosentti Arto Luukkaselle, että hänenkään ei tarvitse tulla Helsingin kirjamessuille uutta kirjaansa esittelemään.

Myös Luukkasen eräältä julkaisufoorumilta, Uuden Suomen puheenvuoropalstalta, on sensuroitu lähes kaikki kiinnostavat kirjoittajat, ja laariin ovat voineet jäädä kinastelemaan lähinnä vihreiden ja vasemmistopuolueiden riidankylväjät, kavaltajat ja trollit.

Esimerkkinä voin mainita tavan, jolla Luukkasen blogikirjoituksen kommenttiosaston täyttivät heti vasemmiston päivystäjät, jotka pitivät messuilta sulkemista oikeana ja pyrkivät vetoamaan Luukkasen yliopistotyönantajaan toivoen akateemisen stauksen rajoittavan hänen näkemyksiään. Sensuurin vaatijat eivät näköjään ymmärrä, että dosentuuri tarkoittaa oikeutta antaa itsenäisesti opetusta yliopistolla. Myös tohtorintutkinto on ajokortti, jolla vahvistetaan tieteenharjoittajan mahdollisuus sanoa sitä, minkä hän osoittamansa arvostelukyvyn pohjalta katsoo hyväksi.

Vahinko vain, että yliopiston humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat ovat niin pahoin vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa, että myös dosentti-instituutiosta on sulanut sen alkuperäinen idea pois.


Miksi tyhmät sensuroivat viisaita?

Pohditaanpa lopuksi, miksi ihmiset ylipäänsä ryhtyvät sensurointiin, joka on kaikella tavalla halpamaista, ala-arvoista ja halveksuttavaa sekä vahingollista viestinnälle. Julkaisutoiminnassa vallitsevan sensuurin ja pimittämisen motiiveja on nähdäkseni neljä.

1) Älyn heikkous. Sensuurin vaatijat ovat älyltään heikkoja tai keskinkertaisia. He eivät pysty sietämään eivätkä käsittelemään älyllistä ponnistelua vaativia ristiriitatilanteita asioiden vaatimalla moniselitteisellä tavalla vaan turvautuvat helppoihin ratkaisuihin, kuten normatiiviseen rajoittamiseen. Normittava eetos on ohut, sillä sen selitysvoima on heikko, eikä sillä ole mitään filosofista arvoa.

Jo keskivertomielipiteisiin, poliittiseen korrektiuteen ja sovinnaisuuteen rajoittumista sinänsä voidaan pitää merkkinä epävarmuudesta, joka puolestaan ilmentää kyvyttömyyttä tehdä analyyseja. Sen vuoksi tukeudutaan totuttuihin ja massakulttuurissa vallitseviin näkemyksiin. Koska vihervasemmisto ei pysty käsittelemään eikä ratkaisemaan konflikteja eikä kognitiivisia dissonanssitilanteita älyllisesti, se turvautuu keinoista alkukantaisimpaan, eli tukahduttamiseen valtapolitiikalla. Takana voi olla myös vihervasemmiston idealismista johtuvaa itsepetosta ja valheellisuutta.

2) Moraalikarisman tavoittelu. Kun poliittinen vihervasemmisto puolustaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa omien taloudellisten etujensa vastaisesti, on kyseessä yritys tuottaa itselle sosiaalista arvostusta ”heikompiosaisten auttajana”. Tähän liittyy sekä masokistista pyrkimystä samastua kurjalistoon että halua samastaa kurjalisto itseensä. Päämotiivina on pyrkimys osoittaa omaa ylemmyyttä ”suopeana hyväntekijänä”, jolla on vihdoinkin varaa osoittaa paremmuuttaan, kun maahan saadaan joitakin, joilla menee vielä huonommin. Tarvittava etäisyyden pito suhteessa avustettaviin onnistuu kuitenkin vain rahalla, jonka vihervasemmisto ammentaa nettoveronmaksajien kukkarosta.

Erityisesti toimittajien moraaliposeeraus selittyy heidän halullaan laittautua sankaritoimittajiksi. Tämä on helppoa, sillä asioiden kirjoittaminen vasemmistoidealisteille parhain päin on aina helpompaa kuin todellisuudessa olevien ongelmien ratkaiseminen. Pöyristyttävää on, että älymystönä itseään pitävä kustantaja- ja toimittajakunta vieläpä ylpeilee sensuurillaan.

3) Kirjankustantajien ja toimittajien marxilainen perinne. Kaikki alkavat tietää, että sähköisessä mediassa ja lehdissä työskentelevät toimittajat ovat enimmäkseen joko vihervasemmistolaisia tai oikeistolaisia huvitteluliberaaleja. Tämä juontaa juurensa toimittajien koulutuksesta, jolla vallitsee kulttuurimarxilainen perinne. Sama pätee kirjankustantamiseen. Vasemmistolaiset asenteet on paukutettu kustannustoimittajien päähän yliopistojen laitoksilla, joilla vihervasemmistolaisuus ja feminismi ovat hallitsevia ideologioita ja oikeauskoisuus korkeassa kurssissa.

4) Julkaisualan naisvaltaisuus. Maassamme ei vallitsisi nykyisenlaista sensuurin, kavaltamisen ja ilmiantamisen käytäntöä, mikäli valtaa lehdissä, kustantamoissa ja sähköisessä mediassa eivät käyttäisi naiset. Kun kokeneet, maltilliset ja arvostelukykyiset miehet on sivuutettu ja toimitukset on täytetty halvoilla nuorilla neideillä, on myös kirjankustantaminen ajautunut hysteeriseen tilaan. Kun päätöksiä tekevät rippikoulusta juuri päässeet ja henkisesti epäkypsät lapsinerot, on pöytä katettu pähkähullulle sensuurille.

Julkaisualan naisvaltaistuminen on seuraus siitä, että yliopistojen feministiset professorit eivät päästä kirjallisuustieteen laitoksilta läpi miesopiskelijoita, jos he eivät ole sisäistäneet monikulttuurisuuden ideologiaa ja kaksiarvoisen sukupuolieron kieltävää queer-teoriaa. Vasta kun mies on ruoskittu mehiläiskuningattarina esiintyvien valtiaiden korkokengän alle, on miehestä kuohittu esiin aidosti humaani cuck-mies ja mekkoeinari. Lopputuloksena suuretkin kustannusyhtiöt antavat käännytellä tuuliviirejään sen mukaan, mikä miellyttää tai ei miellytä jonkin mimosan mielipiteitä.

Naisten hallitseva asema kulttuurin kentällä liittyy myös älymystön kuolemaan. Maailma ei tunne juurikaan huipputason naisfyysikoita, naismatemaatikoita eikä naispuolisia poliittisen älymystön kirjallisia edustajia, sillä älykkyyden keskihajonta on naisten keskuudessa suppeampi kuin miesten keskuudessa. Miesten joukossa on enemmän sekä älyn huippuja että rappiota, kun taas naisten keskuudessa älykkyys on keskittynyt tiiviimmin keskiarvon ympärille, eikä huippuja esiinny.

Tästä johtuu myös naisten havaittu sopeutumis- ja mukautumiskyky, konsensushakuisuus sekä pyrkimys kompromisseihin, joihin ei älyllisen rehellisyyden nimissä pitäisi mennä mukaan, varsinkaan ilman syytä. Sukupuolierolla on siis vaikutusta siihen, mitä ja miten sanomme, ja älyllisen tinkimättömyyden nimissä maskuliinisten ilmaisutapojen ja julkaisukanavien edustus pitäisi turvata sekä tieteissä että mediassa.


Mitä pitäisi tehdä?

Kirjankustantamoihin ja lehtiin pitäisi vaihtaa henkilökunta. Mikään muu ei auttaisi, sillä älyllistä ja henkistä vapautta ei voida kenenkään päähän kasvattaa hetkessä. Mediassa nyt vaikuttavien vihervasemmistolainen kleroosi ei lähde missään pesussa.

Eräs keino on vastata vihervasemmiston omilla aseilla ja lopettaa sensuuria harjoittavien kustantamojen julkaisujen ostaminen sekä lehtien tilaaminen, boikotoida vihervasemmiston kirjakauppoja ja mediaa sekä lopettaa heidän itselleen omimissaan tapahtumissa käyminen. Pelkkä passiivinen vastarinta ei tosin tuota tulosta, sillä vihervasemmiston hallussa oleva media saa rajattomasti taloudellista tukea poliittiselta vallalta, ja kärjessä on Yleisradio.

Muutamat amatöörikirjoittajat ovat lähestyneet minua kysyen, miten saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Vastaukseni on: vain olemalla omatoiminen. Mikään muu ei auta, ja myös minua on yritetty säännöllisesti sensuroida lehdissä ja kustantamoissa. Hyvä puoli asiassa on, että tuotokseni eivät halpene niin kuin rekkalavoilta myytävät populaariteokset, vaan harvinaistuessaan niiden arvo nousee.

Samalla tavoin ajattelevilta toivotaankin aina muutamia tukiostoja. Esimerkiksi Hännikäisen Kiuas-kustantamossa ja Sarastus-lehdessä kannattaa käydä, samoin kuin vaikkapa Tapio Holopaisen Tapionkirjassa (kiitokset teosten näytekappaleista!). Myös professori Timo Vihavainen sanoo kantavansa mukanaan Helsingin yliopiston kirjastosta ostamaansa kassia, jossa on teksti: ”Luen kiellettyjä kirjoja.”



Aiempia kirjoituksiani aihepiiristä:

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa  
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Populismilla taiteilijaksi
Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan

Miten pilataan Suomen yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmä?

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) asettama työryhmä jätti äskettäin toimeksiantajalleen ehdotuksen, jolla yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitus yritetään sitoa entistäkin tiukemmin suoritettujen tutkintojen määrään.

Valmisteluryhmän ehdotuksen mukaan tutkintojen osuutta yliopistojen rahoituksessa kasvatettaisiin nykyisestä 19 prosentista 30 prosenttiin ja ammattikorkeakoulujen nykyisestä 40 prosentista 56 prosenttiin.

Kun STT kysyi Grahn-Laasoselta, ”onko vaarana, että korkeakoulujen tutkintoja painottava rahoitusuudistus johtaa tasosta tinkimiseen?”, hänen vastauksensa oli:

–  Sellaista vaaraa ei saa olla. Laadun vahvistaminen ja edistäminen on nimenomaan vision ytimessä.

”Ei saa olla.” Ministeri siis kieltää sen, mihin hänen työryhmänsä toimintaa tosiasiallisesti ohjaa. Samaan tapaan voisi sanoa lapselle, että ”älä itke”, tai köyhälle, että ”kerjuu kielletty”. Tyypillistä kokoomuslaista politiikkaa. 


Yliopistojen simputusmalli mädättää tieteiden sisällöt

On tietysti hyvä, että yliopistoistakin valmistutaan. Mutta.

Yliopistojen ulkopuolelta tarjotut tuloksellisuusvaatimukset ovat johtaneet yliopistojen hallintovirastoja solmimaan kunnianhimoisia sopimuksia, joiden toteuttaminen on siirretty oppiaineiden vastuulle ilman käsitystä siitä, mitä laitoksilla tehdään, miksi laatu pitäisi korvata määrällä tai kuinka määrä saataisiin loihdituksi laaduksi.

Rahankiilto silmissä ja kuristusköysi kaulan ympärillä harjoitettu tutkintotehtailu on jo nyt johtanut tieteen tason laskuun.

Esimerkiksi väitöskirjoja sorvataan mitättömistä ja tieteellisesti mielenkiinnottomista aiheista, ja eräillä disipliinimäisillä tieteenaloilla aiheet ovat päässeet jopa loppumaan.

Tutkintojen rimaa alennetaan, jotta kukaan ei mahtuisi ryömimään alta. Useimmat yliopistot ovat poistaneet väitöskirjojen arvosana-arvostelun, jotta tieteen tason lasku voitaisiin tehokkaammin peittää.

Eräs tieteellinen petos on hyväksyä artikkeleista kootuja nippuväitöskirjoja. Niissä harvoin pystytään osoittamaan sen enempää asiakokonaisuuksien hallintaa kuin kykyä teorioiden muodostukseen.

Artikkelit sopivat keskustelujen käymiseen, mutta tieteen ydin ei voi olla sormetusdemagogiaa: irrallisia, esitteleviä ja hätäisesti kirjoitettuja raportteja. Silppuisissa artikkeleissa harvoin voidaan teorioida, kuten oikeissa väitöskirjoissa, jotka ovatkin monografioita. Sen sijaan artikkeleissa julkaistaan kertakäyttötietoa, joka vanhenee nopeasti.

Artikkeliraportointi voi sopia luonnontieteellisen datan välittämiseen, mutta humanististen tai yhteiskuntatieteiden opinnäytteiksi ei artikkelipinoista ole. Omasta mielestäni väitöskirjoilta tulisi vaatia monografiamuotoa, kun taas artikkelinivaskojen hyväksynnän pitäisi olla poikkeus, johon vaaditaan erityiset perustelut.

Nykyisin asia on käännetty vice versa. Oikean väitöskirjan kirjoittajia vaaditaan perustelemaan, miksi he eivät julkaise artikkelipinotavaraa. Nippuväitöskirjoja väsää nyt kolme neljäsosaa jatko-opiskelijoista, joita sanotaan harhaanjohtavasti ”tohtoriopiskelijoiksi” tai ”väitöskirjatutkijoiksi”, kun taas perustutkinto-opiskelijoita tituleerataan ”maisteriopiskelijoiksi”. He varmaan tukehtuisivat suihkuun, jos eivät laskisi leukaansa vähän.

Pahinta on, että kiero rahoitusmalli on ohjannut kohottamaan artikkelijulkaisemisen ihanteeksi. Sen tuloksena opiskelijat ovat menettämässä kykynsä kirjoittaa akateemista proosaa ja ajatuksia sisältävää esseetekstiä.

Eräs vääryys on yhteisartikkelien hyväksyminen opinnäytteiksi. Artikkelijulkaisemista puolustettaessa vedotaan usein sääntöön, jonka mukaan kirjoittajien oman työn osuutta pitää valvoa. Toiveista ei kuitenkaan seuraa tosiasioita. Käytännössä väittelijän oman työn osuus ei ole mitenkään osoitettavissa artikkeleista, joissa on parikymmentä sivua tekstiä ja kolme tai neljä kirjoittajanimeä päällä.

Sitä paitsi kaikki kolme tai neljä saavat vieläpä käyttää samoja artikkeleita väitellessään kukin omalla tahollaan, joten ei ole ihme, että tohtoriksi väittelevien määrä on kahdessakymmenessä vuodessa moninkertaistunut.

Asukaslukuumme suhteutettuna Suomessa suoritetaan 3–5-kertainen määrä tohtorintutkintoja verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Saksaan ja Japaniin, jotka kaikki pitävät itseään tieteen suurvaltoina.

Pääsyy vääristymiin on hoputtava rahoitusmalli. Jo tuloksellisuuden ja johtamisen käsitteet ovat karkeita yliopistoyhteisöön. Olen asettanut tiedepoliittiseksi tavoitteekseni sen, että hiostavaksi koetusta rahoitusmallista luovutaan ja palataan monessa muussa Euroopan maassa vallitsevaan malliin, jossa yliopistot saavat julkisen perusrahoituksensa ilman turhaa ehdollistamista, niin kuin tieteen vapauteen kuuluu.


Tiedepoliittinen inflaatio syö tutkintoja ja oppilaitoksia

MTV3:n jutussa Sanni Grahn-Laasonen viittaa ”laadun vahvistamisen ja edistämisen” tueksi visioon, jonka yhtenä tavoitteena on, että vuonna 2030 vähintään puolet nuorista aikuisista suorittaisi korkeakoulututkinnon.

Vasemmiston ja liberaalin porvariston mielestä sivistyksen taso nousee, kun tutkintotodistukset saadaan mahdollisimman moniin käsiin.

Tällä logiikalla opetusministeriön kannattaisi perustaa postimyyntiliike ja lähettää maisterinpahvit jokaiseen kotiin.

Mikäli Kokoomuksessa vaivauduttaisiin ajattelemaan omien liiketaloudellisten ihanteidensa mukaan, huomattaisiin, että monistamalla tutkintojen arvo oikeastaan laskee.

Miten käykään aidoille tuotteille, jos markkinoille ilmestyy väärennöksiä? Ensisijaisesti putoaa aitojen arvo.

Näin kävi myös opistoasteen uudistuksessa. Ammattikorkeakoulut pyrkivät profiloitumaan yliopistoiksi valehtelemalla englanninkielisissä nimissään olevansa ”soveltavien tieteiden yliopistoja” (university of applied sciences). Tämä nimenkäyttöoikeus pitäisi ottaa opistoilta pois.

Soveltavat tieteet ovat yliopistoissa harjoitettavia tieteitä, kuten soveltava matematiikka ja soveltava filosofia, jotka ovat hyvin teoreettisia tieteenaloja.

Ammattikorkeakoulut ovat opistoja, joten niistä sopisi käyttää tätä suomen kielen sanaa, kun taas englanniksi sama asia on school.

Kansainvälisyyskiimaisissa kauppaopistoissa etukenosta otetaan kaikki irti. Esimerkiksi Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ”on nyt Business College Helsinki” ja Kauppiaitten Kauppaopisto Mercuria Business College. Niiden rinnalle on tullut Helsinki School of Business, jossa voi suorittaa MBA-tutkintoja brittiläisen, vuonna 2005 yliopistostatuksen saaneen University of Northamptonin alaisuudessa.

University of Northampton puolestaan vetoaa mielellään ”pitkään historiaansa”, sillä paikkakunnalla toimi samanniminen yliopisto neljän vuoden ajan 1200-luvulla.

Merkonomien hätäily urapolkunsa vuoksi tuo mieleen 1980-luvun juppivuodet ja tietysti myös 1990-alun talouskrapulan. Koulutuksen inflaatio on ollut samanlaista kuin rahan arvon piiloinflaatio nykyisin, kun asunnot maksavat enemmän kuin aurinkokunta – ainakin tasehäiriön paljastumiseen ja kuplan puhkeamiseen asti.

Tittelitaudista johtuu, että vasta todellisten suoritusten kautta nähdään, kuka pystyy sanomaan asioista jotakin merkityksellistä. Nykyisin kauppatieteiden maisterit ovat vain ”niitä parempia tradenomeja”, ja tradenomit jatkavat opintojaan McDonald’s-akatemioissa vuoropäällikön virkojensa ohella.


Kansainvälisyyskylvetys mitätöi kotikieltä ja hämärtää ajattelua

”Laurea”, ”Omnia”, ”Stadia”, ”Studia”, ”Metropolia”, ”Helia” ja ”Praktikum”.

Samalla kun ammattioppilaitokset harjoittelevat lorem ipsumia kuvitellen, että asemansa tulee muka jotenkin tieteellisemmäksi pseudolatinaa lukemalla, Suomen valtio puolestaan ottaa kaiken irti koulutusresursseistamme uhkaamalla myydä ne ulkomaalaisille.

Yleisradion uutiset kertoivat vuosi sitten, että ”[s]uomalainen koulutusvientiyritys Edunation aikoo tuoda suomalaisiin korkeakouluihin 150 000 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa vuoteen 2020 mennessä”.

Ahneet firmat aikovat siis myydä suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa annettavan koulutuksen ulkomaalaisille välityspalkkiota vastaan. Yliopistojen yksityistäminen on luonut tähän mahdollisuuden, sillä etenkin yliopistot voivat solmia sopimuksia melko vapaasti.

Eräs vääryys suomalaisia ihmisiä kohtaan vallitsee myös siinä, että verovaroilla on tarjoiltu ilmainen tai puoli-ilmainen yliopistokoulutus muualta tuleville, jotka pääsevät hyödyntämään lähes maksuttoman koulutusjärjestelmämme edut suomalaisten ihmisten maksaessa kaiken ja jäädessä tulijoiden vuoksi vaille omaa opiskelupaikkaa.

Jotkut yliopistot ovat asettaneet oikein tavoitteekseen, että opiskelijoista ja tutkijoista tietty osuus, esimerkiksi 15–30 prosenttia, olisi ulkomaalaisia. Mikään itseisarvo ulkomaalaistuminen ei kuitenkaan ole, eikä siitä ole osoitettu olevan mitään sellaista hyötyä, joka loisi sille poliittisen tai tieteellisen oikeutuksen.

Opiskelijaliike, joka on asettunut tukemaan ulkomaalaisten rekrytointia, ei ymmärrä omaa parastaan eikä sitä, kuinka vääristyneitä myös opiskelijoiden vaihtosuhteet ovat. Ulkomailta on tätä nykyä huomattavasti suurempi määrä opiskelemassa Suomessa kuin suomalaisia on opiskelemassa ulkomailla, joten lisää tänne ei tarvita eikä voida ottaa myöskään vaihdon verukkeella. Tieteen kansainvälisyys ei edellytä maahanmuuttoa eikä koulutuksen jakamista lahjaksi.

Yliopistot kuitenkin muuttuvat sulaksi vahaksi ja hallintovirastojen byrokraatit menevät tainnoksiin, kun sanotaan sana ”kansainvälisyys”. Kansainvälisyyteen pakottamisesta ja ohjaamisesta on tehty ideologinen normatiivi, joka vahingoittaa kotimaista kulttuurielämää ja kotimaisten kielten asemaa. Kun suomalaisessa tieteessä ei saa puhua suomea, pyritään vetämään matto suomen kielellä esitettävän tieteen ja varsinkin yhteiskuntakritiikin alta. 

Virhe on ollut myös puolikoulutettujen opiskelijoiden lähettäminen ulkomaille. Ulkomailla oleskelu kuuluu nykyisin pakollisena melkein jokaiseen perustutkintoon, jonka suorittaminen katkeaa ikävästi opiskelijan kadotessa Brysseliin bailaamaan tai Britanniaan ”I like ice cream” -englantia puhumaan.

Tosiasiassa ulkomailla oleskelun resurssit kannattaisi suunnata jatko-opiskelijoille tai valmistuneille tohtoreille, joilta voi odottaa jonkinlaisia tieteellisiä valmiuksia sekä kykyä tieteellisten asiantuntijavaikutteiden omaksumiseen, jakamiseen tai välittämiseen. Sen sijaan töpselinokkaisia nörttejä ei pitäisi ainakaan julkisin varoin kylvettää kansainvälisyydessä.

Koulutuspolitiikan mahtipontinen moraaliposeeraus ja ristiriitainen dekadenssi

Nykyinen hallitus kuittasi pakolaiskriisin kuluja ottamalla satoja miljoonia yliopistoilta, ja edellinen hallitus puolestaan vei vielä enemmän ammatillisesta ja perusopetuksesta, joten myöskään vasemmisto-opposition ei pitäisi aivan pian päästä ratsastamaan nykyhallituksen virheillä.

Tämän kuun alkupuolella Yle uutisoi ammattikoululaisesta, joka opiskelee kotona sähköasentajaksi samalla, kun hänen äitinsä katselee miehentaimen toimettomuutta kaulin kädessään ja kallella kypärin.

Eräs ystäväni puolestaan aloitti äskettäin ammattikorkeakoulun ja valitti ensi töikseen opetuksen vähyyttä ja kreisin vieraantunutta tunnelmaa sekä opetuksessa vallitsevaa huonoa otetta.

Suurin osa ammattioppilaitosten opetuksesta järjestetään etäopetuksena, opettajat eivät viitsi tulla paikalle, ja kukaan ei opi mitään. Tämä voi tosin johtua yhtä hyvin rahoituksen leikkaamisesta kuin siitä, että opettajat käyttävät rahoituksen vähentämistä tekosyynä välinpitämättömyyteensä.

Yhtä kaikki, nämä ovat tuloksia koulutuspoliittisesta dekadenssista, joka maassamme vallitsee. Ja kaiken edellä olevan sanoin tieteen ja opetuksen hyväksi – en tappioksi.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta

”Ulkomaalaisten lukukausimaksuista” 
”Miten rikastua aineellisesti ja henkisesti?”

”Internatsismia yliopistoissa”