Homomarski

Marsalkka Mannerheimia on tunnetusti syytelty ja kiitelty, paitsi sovinismista ja maskuliinisuudesta, myös homoseksuaalisuudesta. Marski tunnettiin halustaan saunoa miesseurueen kanssa Yrjönkadun uimahallissa keskiviikkoisin kello 16, ja onpa hänen väitetty keränneen myös nuoria miehiä esittävää alastonvalokuvakokoelmaa.

Minua joka tapauksessa loukkaa se, että Ilta-Sanomat lietsoo yleistä homovastaisuutta tiedustelemalla gallupissaan, loukkaako television katsojia se, että Mannerheim esitetään Ylen TV-animaatiossa homona. Kurjinta on, että näin uutisoitaessa homoseksuaalisuus arvotetaan lähtökohtaisesti kielteisellä tavalla, ja perusteeni lehden keittämän kansalaisdebatin tyrmäämiseen ovat samat kuin teoksen ohjaajan, Katariina Lillqvistin. Lehden näkemys siitä, että kansa muka ”raivostui” homo-Marskista, ei ole kyseisen blogin puitteissa yksiselitteinen, vaan taiteellisiin konteksteihin nähden varsin suuri osa ihmisistä näyttää hyväksyvän esityksen.

Nähtävästi lehti virittelee oman lukijakatonsa keskellä jonkinlaista 1970-luvun sensaatiojournalismia, joka hyödyntää sitä yhtälöä, että ensin tuomitaan ankarasti tietyt ilmiöt ja sitten revitään kyseisten sovinnaisnormien rikkomisesta suuria otsikoita, kuten ”Harry Potter pussasi miestä”! Yhtä hyvin voisi kirjoittaa, että Paasikivellä oli törröhuulet, koska hän pussasi Molotovia neuvotteluissa. Samanlaista jälkeä syntyy, kun patakonservatiivit Gustav Hägglund ja Raimo Ilaskivi toimivat nukketeatterikriitikkoina.

Tällaisessa tuomiomielessä on kyse siitä, etteivät tietyt tahot haluaisi nähdä fanittamaansa hahmoa hänen kaikissa olomuodoissaan vaan yrittävät idealisoida sankarinsa omien mieltymystensä mukaiseksi. Pelkkää populismia puolestaan on se, että Mikael Jungner antautui omassa mielistelevyydessään sensuroimaan Ylen ohjelmistoa ja sivuuttaa Mannerheim-animaation ensi itsenäisyyspäiväksi aiotulta esityspaikalta. Tämäkin vahvistaa sitä tulkintaani, että sananvapaus alkaa olla sensuuriaikaa muistuttavissa kahleissa. Jos peruste ei ole poliittisen korrektiuden tavoittelu, nostetaan perusteiksi taloudelliset syyt.

Ilmeisesti homojen ei katsota kuuluvan Suomen kansaan, ja heteroiden on mahdotonta sietää ajatusta, että kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi äänestetty Mannerheim olisikin ollut homo – aivan kuten vastaavan äänestyksen Hollannissa voittanut Pim Fortuyn oli. Homo-Mannerheimin suodatuspyrkimys ilmentää tulkinnallista kapeakatseisuutta ja näennäisliberaalia ahdasmielisyyttä.

Kaikkihan tuntevat Mannerheimin homoseksuaalisuuden, joka on hänelle yhtä lailla kunniaksi kuin Churchillille, J. Edgar Hooverille, Aleksanteri Suurelle ja Caesarille, jonka sanottiin olevan ”kaikkien naisten mies ja kaikkien miesten nainen”. Enintään se osoittaa, kuinka johtajanominaisuudet, maskuliinisuus ja homoseksuaalisuus liittyvät yhteen, ja kenties olisi aika saada heteroillekin ratsastajapatsas Helsinkiin.

Lillqvistin teosta Uralin perhonen näkemättä on tietysti vaikea sanoa, käytetäänkö homoseksuaalisuutta jonkinlaisena keppihevosena Mannerheimia vastaan kyseisessä animaatiossa, mutta esityspäivää odoteltaessa ainakin Marskin homoseksuaalisuuden arvostelijat voisivat päivittää mieskuvansa.

En malta olla kertomatta tähän loppuun vanhaa vitsiä. Maatalon kukko tuli vanhaksi ja isäntä päätti hommata uuden. Uusi kukko tulikin seuraavana päivänä ja meni välittömästi kollegaansa tapaamaan. Vanha kukko totesi:

– ”Kun en vielä tunne itseäni kovin vanhaksi, niin voitaisiin ottaa kisa ja katsoa kumpi kukko jää taloon.”
– ”Mikäpäs siinä”, totesi nuori, voitonvarma kukko.
– ”Juostaan navetta kolme kertaa ympäri ja voittaja saa pitää nämä kanat – hävinnyt lähtee”, lupasi vanha kukko ja esitti nuoremmalleen toiveen: ”Koska olen jo parhaat päiväni nähnyt, niin suot kai minulle kymmenen metrin etumatkan.”
– ”Juu juu, maltan tuskin odottaa, että pääsen kanojeni luo...”

Kisa alkoi ja nuori kukko säntäsi matkaan kuroen välittömästi etumatkaa kiinni. Ensimmäisen kulman kohdalla eroa oli viisi metriä. Toisen kulman kohdalla eroa oli enää metri. Silloin kajahti kiväärin laukaus, nuori kukko kaatui kuolleena maahan ja tilan isäntä kirosi:

– ”Saatana! Jo kolmas homokukko tällä viikolla!”

Marsalkka Mannerheim kertoi muuten muistelmissaan, että matkallaan Kaukasiassa hänen päivänsä alkoi suunnilleen näin: ”Heräsin aamulla, kun kukko lauloi. Kun olin ampunut sen, huomasin, että kyseessä on samanlainen kukko kuin suomalainenkin, mutta pienempi.” Mitähän mahtaisi Marski tuumia saadessaan tietää, mistä suomalaisen taiteen ja politiikan kiistakentillä tätä nykyä haastetaan. Homoksi epäileminen häntä tuskin järkyttäisi, mutta että nukketeatteri...

Lapsi – aikamme Mohammed

Ensin kukkahattumammat säätivät eduskunnassa lain, jolla lapsiporno piti riipiä pois nettikaapeleista. Mutta epäillyksi joutuikin kukkahattumamma, kun keskusrikospoliisin Dupontit kävivät takavarikoimassa taiteilija Ulla Karttusen (joka varmasti on ihmisenä yksi nuhteettomimmista) näyttelytyön ja ratsasivat hänen kotinsa. Toinen poliisin kuuluisteluista kärsinyt on kansalainen Matti Nikki (nimi ei ole nicki), joka julkaisi poliisin salaisen sensuurilistan kotisivuillaan huomauttaen valtaosan sensuroiduista sivuista olevan täysin laillisia!

Luulin, että legenda poliisien tyhmyydestä ei pitäisi paikkaansa. En voi vieläkään uskoa poliisien olevan noin typeriä, vaan kyseessä täytyy olla peiteoperaatio, jonka tarkoitus on huomion siirtäminen viattomiin sillä aikaa, kun poliisi jahtaa todellisia rikollisia taustalla.

Lapsi näyttää olevan meidän yhteiskuntamme Mohammed, josta ei saa tehdä kuvaa. Tätä menoa roviolle ovat vaarassa päätyä myös Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon maalaamat freskot, joissa on alastonkuvia munakarvattomista pojista. Ainoastaan äärimmäiset puusilmät eivät erota taiteellista kontekstia pornografisesta.

Ja voi tätä yksimielisyyden ja hyvyyden määrää! Kaikki tuomitsevat itkuisesti lapsipornon mutta eivät aikuispornoa, jonka poliittisesti korrekti nimitys on ”aikuisviihde”. Porno sinänsä näyttää olevan ihmisille rakasta. Jos tämä ihmisten hyvyys jatkuisi aina, meillä olisi joka päivä joulu. Vain ”keskustelua” näyttää puuttuvan, kun ihmiset kanavoivat oman kaksinaismoralisminsa toteamukseen siitä, että ”asiasta pitäisi keskustella”. Sekin lienee merkki halusta sanoa, ettei asia olekaan moralistisen lynkkausmielialan arvoinen.

Poliisin ja muiden viranomaisten harjoittamilla vainoilla alkaa olla vaarallisen paljon jalansijaa tässä uusmccarthylaisessa yhteiskunnassa. Esimerkkejä perättömien huhujen nostamista ajojahdeista tarjoavat pedofiilijahdin lisäksi maahanmuuttajakritiikkiä esittäneiden blogikirjoittajien ahdistelu ja tuomitseminen, Bodominjärven murhista epäillyn Nils Gustafssonin syyttäminen, Alpo Rusin kuulustelu sekä kaikuna jatkosodan ajalta myös salaisen kenttäoikeuden etsiminen.

Vaikuttaa aivan kuin kollektiivisessa piilotajunnassa olisi jotain, minkä ihmiset haluavat kätkeä itseltään. Salaisuuksien käsitelogiikka on sellainen, että jos salaisuuksia on, niiden olemassaoloa paheksutaan, mutta jos ne kerrotaan avoimesti, silloinkin niitä paheksutaan. Kumpi lopulta vaivaa ihmisiä enemmän, se, että salaisuuksia on, vai se, että niitä ei ole ja kaikki on päivänselvää? Edelliseen vaihtoehtoon liittyy normittaminen ja tuomitseminen – jälkimmäiseen filosofinen ajattelu.

Mieletön maailma

Taloussanomat syyttää tänään ihmisiä tyhmyydestä. Lehden mukaan varsinkin internetin blogeissa ja yksityishenkilöiden sivuilla on ”tyhmiä juttuja”. Netissä esiintyy kieltämättä kaikenlaisia mielipiteitä, mikä johtunee siitä, että sähköisessä mediassa ihmiset kommentoivat asioita nopeammin kuin ehtivät perehtyä niihin.

Ja toki kyseiseen mielipiteiden kakofoniaan mahtuu aina myös jotain hyvää, sillä suuri osa merkityksellisestä tiedosta ja erilaisista paljastuksista näyttää tulevan julki juuri yksityishenkilöiden sivuilla ja blogeissa, joita paperijulkaisut ja virallinen media kommentoivat, jos ehtivät. Mutta ei se kokonaisuutena kuitenkaan niin mene, että haukkumalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Mikä sitten on tuota tyhmyyttä? Viron kielessä sanaa ”tyhmä” vastaa sana ”tuhm”, joka tarkoittaa ”epämääräistä, loisteetonta, hämärää ja himmeää”. Esimerkiksi tyttö tai poika, joka on tuhma, on tätä etymologiaa seuraten hieman tyhmä.


Naisille kauha?

Asiasta viidenteen. Minä olen nyt sen verran tuhma, että en ymmärrä, mitä järkeä on oikeusministeri Tuija Braxin ajamassa ”naisrauhalaissa”, joka pyrkii ”suojelemaan naisia parisuhdeväkivallalta”, vaikka sama lehti kertoi juuri äsken, että naisten oma väkivaltainen käyttäytyminen on hälyttävästi lisääntynyt. Ei mene hyvin heteroilla, jos tuohon tilaan on tultu. Samanaikaisesti oikeusministerimme suree myös nuorten syrjäytymistä – ja syrjäytymistä varsinkin politiikasta.

Omasta mielestäni olisi syytä olla huolissaan varsinkin nuorten miesten diskriminoimisesta ja osattomuudesta. Itse sanoisin, että suuri osa politiikan nykyisestä epä-älyllisyydestä johtuukin juuri siitä, ettei politiikassa ole munaa. Mies ja maskuliinisuus on ajettu alennustilaan sen tyyppisen asennemuokkauksen kautta, jota naisliikkeet ovat kylväneet niin mediassa kuin koulumaailmassakin.


Tabuaiheiden tyhmyys

Muutamien yhteiskunnallisten tabuaiheiden arvostelu pyritään usein leimaamaan ”tyhmäksi”. Näitä yhteiskunnallisia tabuja ovat esimerkiksi monikulttuurisuuden ihannointi ja feminismi. Niitä ei siis saisi arvostella joutumatta leimojen kohteeksi.

”Tyhmyyttä” on varmaan myös se, ettei tavallinen rahvas ymmärrä, mitä järkeä on maahanmuuton jatkuvassa kiihdyttämisessä, vaikka Ilta-Sanomatkin kertoo, että nykymenolla ulkomaalaiset valtaavat Suomen ilman sotaa. (Juttu venäläisten kiinteistökaupoista Itä-Suomessa katosi netistä, ja jäljelle jäi vain tämä keskustelupalsta.) Jos nyt joku antautuu arvostelemaan maahanmuuton lisäämistä, häntä arvostellaan yleensä ”tyhmäksi”. Mutta kuinka tyhmää tuokaan tyhmyys lopulta on?

Lehden julkaiseman ennusteen mukaan venäläiset ovat ostaneet puolet Imatran kaupungista vuonna 2015, ja seuraavalla vuosikymmenellä kaupunki on kokonaan vallattu. Tämän suuntauksen suosiminen on kielteistä siksi, että venäläiset ovat ostaneet eri puolilta Suomea tontteja tukikohdikseen. Kunnanvaltuustot ja yksityiset omistajat ovat myyneet heille maitaan rahapulassa ja sijoittajat ahneudessaan. Siksi olisi tarpeen säätää laki, joka kieltäisi kiinteistöjenmyynnin ulkomaalaisille ja sallisi enintään vuokraamisen. Ei ole Karjalaakaan myyty suomalaisille pala kerrallaan, vaikka ostajiakin olisi löytynyt – saati että sodassa riistetyt alueet olisi palautettu oikeille omistajille korkojen kera.

Nuoret iskivät taas

Katsotaanpa, mitä Helsingin Sanomat tällä kertaa nähtäväksemme suodattaa: ulkomaalaistaustaiset nuoret ja Suomi-gootit tappelivat Elin-Eelin aukiolla Helsingin rautatieasemalla. Ja poliisikin heitä ymmärtää todeten lehden mukaan, että ”lapsukaiset vähän juhlistivat hiihtolomaansa näin”. Mukavaa, että suvaitsevaisuutta riittää, sillä asiathan voisivat päättyä aivan kuten samoilla kulmilla vain puoli vuotta sitten, jolloin somalialaistaustainen puukkojunkkari ”löi 22-vuotiasta muutamia kertoja teräaseella ylävartalon alueelle”.

Näissä kahinoissa lienee kyse enemmänkin ideologisista jännitteistä, sillä Mohammed-pilakuvista on riehuttu taas sekä muualla maailmassa että Suomessa. Olemme jääneet kehityksestä pahasti jälkeen, sillä vankiloissamme ei ole vielä tuhansia ulkomaalaisia, kuten Britanniassa, joka ”heidän ennenaikaista vapauttamistaan ja karkottamistaan tilanpuutteen helpottamiseksi”, eikä oloissamme ei ole päästy lähellekään Tanskassa nähtyjä monipäiväisiä mellakkakarnevaaleja. Tämä on ymmärrettävää, sillä meidän maassamme sensuuri todellakin toimii!

Jotta mielipiteitäni ei voitaisi arvostella poliittisesti epäkorrekteiksi, vaadin että hyssyttelyä on jatkettava, kunnes viimeinenkin Mohammed-pilakuvan repale on tallottu maahan ja poltettu roviolla kaiken kansan edessä.

Aku Ankalla ei ole housuja

Poliisin tapa takavarikoida taiteilija Ulla Karttusen teos Neitsythuorakirkko Kluuvin galleriasta ja raiskata kotietsinnän muodossa myös hänen asuntonsa oli arvostelukyvyttömyyden huippu. Poliisi ei pysty näköjään erottamaan, mitä merkitystä on sillä, että lapsipornoa käytetään taideteoksen materiaalina tai seksuaalisen hyväksikäytön raaka-aineena. Vain idiootti ei erota eri kontekstien merkityksiä ja pitää kaikkea lapsia esittävää alastonkuvamateriaalia samalla viivalla olevana.

Toisaalta myös Karttusen on mielestäni turha yrittää puolustautua vetoamalla siihen, että hän ”vastustaa” teoksellaan lapsipornoa. Hänen ei tarvitsisi vastustaa mitään. Asiasta keskusteleminen kyseisen työn keinoin on eri asia kuin sen normittaminen, onko lapsipornon esittäminen taiteellisessa työssä oikein vai ei. Normatiivisia johtopäätöksiä ei siis tarvitsisi tehdä välttämättä lainkaan, eikä varsinkaan aluksi.

Nyt poliisi sensuroi keskustelua herättäneen työn mutta ei puuttunut mitenkään sen esittämään asiaan. Nähdäkseni taiteilijalla tulee olla oikeus käyttää töissään myös sellaista materiaalia, jota jonkin lakipykälän perusteella voisi pitää kyseenalaisena. Mitä pahaa sitä paitsi on alastomissa lapsissa? Tällä menolla roviolle ovat vaarassa joutua niin antiikin kuvapatsaat kuin perhealbumitkin.


Sairasta lapsipornojahtia

Katsoja, joka ahdistuu kyseisistä kuvista, on taantunut omassa seksuaalisuudessaan lastakin alemmalle tasolle. Jos oikeus lähtee taiteen sensuroimisen tielle, se lynkkaa lapsipornografiaan liittyvistä ongelmista niin väärän tahon kuin voi. Viranomaisvallan ei yleensäkään pitäisi kanavoida omaa ahdistuneisuuttaan sellaisella dynamiittityhmällä tavalla, jonka tuloksena voi olla vain todellista nynnytaidetta.

Mieleen muistuu tapa, jonka mukaisesti europarlamentaarikko Pertti Paasio kielsi Elisbeth Ohlsonin Kristus-valokuvien esille panon Euroopan unionin näyttelytiloissa vain siksi, että niissä Jeesus kuvattiin homoseksuaalisena kansalaisoikeustaistelijana ja ”sateenkaari-Kristuksena”. Minua tuo hyödytön sensuuripolitiikka etoo. Mutta saipahan taiteilija teokselleen huomiota.

Karttusen tapaus opettaa, millaista vahinkoa ennakkosensuuri saa aikaan, kun ahdistuneet ihmiset tekevät ilmiantoja turhasta. Myös museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén mokasi menemällä yksinkertaiseen lankaan ja suostumalla siirtämään asian taiteellisesta juridiseen diskurssiin. Juuri tuolla tavoin toteutuu Michel Foucault’n kuvailema pahin tilanne: normit menevät ihmisten ihon alle, ja he alkavat kontrolloida itse itseään. Tällöin ne, joiden pitäisi puolustaa esimerkiksi taiteellista sananvapautta, alkavatkin hädissään vastustaa sitä.

Ennakkosensuurin pahin puoli on, että jos sitä toteutetaan, viranomaisvalta voi itse määritellä minkä tahansa toiminnan rikolliseksi ja poistaa sen saatavilta, jolloin kukaan ei saa tietää, mitä sanottavaa jollakin ihmisellä on. Näin ollen kukaan ei voi myöskään kritisoida yhteiskuntaa epäoikeudenmukaisuudesta, koska kukaan ei saa kuulla argumentteja.

Tästä syystä sananvapaus on säädetty perustuslain 12. pykälässä ehdottomaksi oikeudeksi, johon tehty lapsipornoa koskeva lieväkin varaus on nyt johtamassa ennennäkemättömiin ongelmiin. Sananvapaus ja sen mukainen vapaa dialogi voivat toteutua vain, jos ketään ei sensuroida ennakolta. Jokainen voi joutua vastaamaan myös esityksistään, mutta kaikilla pitää olla oikeus sanoa näkemyksensä – jopa pedofiileillä, murhaajilla, kansallismielisillä, monikultturisteilla, taiteilijoilla, poliiseilla ja homoseksuaaleilla, esimerkiksi.


Moralismia kansan karttuisasta kädestä

Miksihän muuten pornokuvissa mallit yritetään aina laittaa mahdollisimman nuoren näköisiksi? Miksiköhän myös nuoret itse metsästävät netistä omanikäistensä teinien alastonkuvia? Ei kai vain siksi, että ne koetaan kiihottaviksi ja kiihottavuus hyväksi? Näin paljastuu se totuus, että ihmiset ovat todellakin seksuaalisia ja seksuaalisuus pyrkii menemään kaikkien rajojen yli, varsinkin niiden rajojen, jotka koetaan moralistisiksi ja sellaisina luonnonvastaisiksi.

Sovitaanko nyt, että aletaan yhdessä rakentaa todellista kukkahattumammojen, sädekehänunnien ja rukoilijasirkkojen paratiisia, josta kaikki seksuaalisuus on jynssätty pois alkaen eduskuntatalon hissistä päätyen taidegallerioihin ja pornoluoliin? Ei pornoa, ei seksiä, ei silmiä, ei katseita, ei kiveksiä, ei intohimoja, ei haluja, ei mielikuvia eikä ajatuksiakaan. – Ei mitään. Vain pelkkää anonyymiä kasvottomuutta. Ja viranomaisten ohjeita ja kansalaisten ilmiantoja, läpivalaisua sekä oman itsensä paljastamista viranomaiselle. Sitten kaikki on hyvin.

Tekstuaalinen häirintä jatkuu

Feministisen liikkeen yritykset miesten syyllistämiseen ovat osoittautuneet lähinnä naisten omien kompleksien, seksuaalisen estoisuuden ja vallan käytön seurauksiksi. Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi muutamien naiskansanedustajien tehtyä itsensä naurunalaisiksi puheilla seksuaalisesta häirinnästä. Jos kansanedustaja ei ymmärrä, että seksuaalinen flirttailu kuuluu eduskunnan niin kuin kaiken muunkin elämän olemukseen, häntä ei voida pitää tarpeeksi arvostelukykyisenä hoitaakseen tehtäväänsä.

Artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” (Niin & Näin 4/2004, s. 110-120) ennustin, että feminismin varjolla harjoitettava miesten käänteinen syrjintä on kokemassa nolon lopun ja että aluillaan on perusteellinen muutos seksuaalisuuden filosofiassa. Vertasin sitä jopa kopernikaaniseen kumoukseen (s. 119).

Ei kulunut kauaa, kun Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä päästelivät kynästään pamflettinsa Keisarinnan uudet (v)aatteet (2005), jossa niin sanotun naistutkimuksen tendenssimäisyys ja epätieteellisyys osoitettiin. (Arvostelin kirjan Sosiologia-lehteen 1/2007.) Ja vähää myöhemmin painosta tuli Arno Kotron toimittama Mies vailla tasa-arvoa, jota arvioin tässä blogissani.

Julkaisin tunnetusti myös nipun seksuaalisuuden filosofiaa käsitteleviä kirjoituksiani teoksessani Filosofiset viuhahdukset – Poplaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä (2007), jonka media yritti haudata mahdollisimman tarkoin.

Sen sijaan keskustelu asiasta jatkuu. Sain ilokseni kuulla, että minulle ennestään tuntematon yhteiskuntatieteilijä Henry Laasanen julkaisi äskettäin kirjansa Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008), jossa kritiikkiä esitetään sosiologian näkökulmasta. Teoksessa väitetään, että naiset muun muassa siirtävät varallisuutta miehiltä naisille huomaamattomasti ja että naiset käyttävät valtaa kontrolloimalla heteromiesten seksin saantia.

Tällainen tulkitseminen on mielestäni terävää, sillä se osoittaa, että naisten väitteet seksuaalisesta häirinnästä ovatkin tosiasiassa merkkejä heidän seksuaalisesta tyydyttymättömyydestään ja halusta saada lisää seksiä. Omasta mielestäni kyse voi olla myös peniskateuden katalysoimasta piikittelystä, jonka kautta naiset koettavat ilmaista aggressioita seksuaalista tyydytystä penäämään nousseita heteromiehiä vastaan.

Huvittavaa on, että Laasanen on saanut vastaansa täsmälleen saman kritiikin, jonka naistutkijat Pia Livia Hekanaho, Mikko Tuhkanen ja Anita Seppä suuntasivat minua kohtaan pari vuotta sitten. Osittain kirjoittajat ovat oppineet minulta, Niemelältä ja Tammisalolta jopa uusia argumentteja koettaen hyödyntää miehiä vastaan suuntaamassaan argumentaatiossa sitä psykoanalyyttistä väitettäni, että miesten ja naisten välisissä kiistoissa on pohjimmiltaan kyse seksin puutteesta tai säätely-yrityksestä. Uhri on tällöin kuitenkin heteromies, joka pakotetaan maksamaan paineistaan.

Laasasen kirjan herättämiä kommentteja voitte lukea hänen blogeistaan ”Ihmissuhteet ja tasa-arvo” sekä ”Naisten seksuaalinen valta”. Koska suuri osa kommenteista pyrkii taaskin nolaamaan kirjan kirjoittajaa ilman mitään syytä, voisi toivoa, että asialla olleet feministit noudattaisivat akateemisia periaatteita ja kirjoittaisivat nimimerkin sijasta omalla nimellään, kun aikovat seuraavan kerran loukata jotakuta ihmistä. Argumentaation tason vuoksi asialla ei ole muuta merkitystä, mutta se helpottaisi vastaamista ja tunnistamista vastaan tultaessa.

Hekanahon kommentteja koskien olen samaa mieltä vain yhdestä: siitä, että saadakseen intohimoista seksiä miesten kannattaisi ryhtyä homoiksi. Ja tämäkin ainoastaan vahvistaa oman väitteeni sukupuolten yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Feminismi ja sukupuolten sota näyttävät olevan relevantteja teemoja lähinnä heteroseksuaalisen valtakulttuurin, heterotieteen ja heteroyliopiston sisällä. Näin paljastuu jälleen sukupuolieron kaksiarvoisuuden merkitys ja vaikutus koko yhteiskunnassa.

Ei luvannut hän ruusutarhaa

Sananvapaussota jatkui, kun prinsessa Ruusunen ja Matti Vanhanen ottivat yhteen käräjäsalissa. Sen enempää poliitikkojen yksityiselämän ongelmat kuin sananvapauden yleisetkään ongelmat eivät kuitenkaan ratkea oikeussaleissa eivätkä iltapäivälehtien raporteissa. Perusongelma on seuraava: poliitikot eivät näytä ymmärtävän, ettei kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä lopulta ajattelevat ja sanovat. Niin ei voi tehdä itsevaltaisinkaan ihminen.

On kenties ruma temppu kerätä intiimejä tekstiviestejä ja julkaista ne kirjana, mutta ne kuuluvat kuitenkin todellisuuteen. Jos joku ihminen päättää ne ilkeydessään julkaista, hän päättää siitä yksin. Toinen osapuoli voi enintään katua ryhtyneensä tekemisiin vääränlaisen ihmisen kanssa. Jos poliitikkojen pitää päätyä kiistelemään asioista käräjäsaleissa, se osoittaa, että poliitikot eivät hallitse omaa elämäänsä eikä heistä siten ole käsittelemään tärkeämpiä ja laajakantoisempiakaan kysymyksiä. Huomion keruun kannalta ei ole tietysti hölmömpää aloittaa julkista oikeudenkäyntiä yksityiselämänsä suojaamiseksi, mutta poliitikon luulisi saavan julkisuutta muissakin yhteyksissä.

Entä sitten tuomio? Parasta olisi, että koko oikeudenkäyntiä ei olisi ollut. Jos kirjoittaja tai kustantaja tuomitaan, se heikentää sananvapautta ja nostaa julkaisemisen kynnystä kustantamoissa. Tämä on vahingollista ihmisten tiedonsaannin kannalta. Jos taas kumpaakaan ei tuomita, pääministerin maine kolhiutuu entisestäänkin. Jälkimmäinen on kuitenkin oikeudenmukaisempi vaihtoehto, sillä poliitikon katsotaan itse asettavan itsensä alttiiksi, ja joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Muuten olen tietysti sitä mieltä, että myös miesten pitää saada käräjöidä oikeuksistaan; tavallisesti kantajina ovatkin naiset.

Ja mitä silmäni näkevätkään: kouluammuskelu on muuttunut jokapäiväiseksi amerikkalaisissa yliopistoissa. Eikä siellä ole edes tulosohjausmallia eikä UPJ:tä! Oletteko huomanneet, että sivistysmaiden, kuten Ranskan ja Italian, yliopistoissa ei pauku juuri lainkaan Coltti? Ehkä tämä johtuu siitä, ettei opettajakuntakaan koostu sellaisista kilipukeista, jotka vaalivat akateemista vapautta kotimaisen kaalimaamme vartijoina.

Suomessa poliittisia virkamiehiä uhkaa myös virkavalta itse. On lohdullista, että ministeri Mauri Pekkarisen hankeen sysännyt mies oli poliisi. Tuskinpa ministeri olisi jälkipuheissaan antautunut ”suojelemaan” ketään muuta henkilöä. On hyvä, että poliisikin näyttää ymmärtävän, kuinka kaltoin poliitikot ovat kohdelleet StoraEnsosta potkittuja. Paha vain, että miesparka katui tekoaan ja otti lemput virastaan. Eron paikka olisi ollut ihan muilla henkilöillä.

Itseä häiritsevä seksuaalisuus

Homoseksuaalisuus on tunnetusti poistettu sekä Amerikan psykiatriyhdistyksen APA:n että WHO:n ylläpitämän ICD-10-sairausluokitteluun piiristä, mutta yhä edelleen jälkimmäisellä listalla kummittelee termi ”itseä häiritsevä sukupuolisuhteiden häiriö”, josta tunnetaan tasavertaisesti heteroseksuaalinen (F66.20) ja homoseksuaalinen (F66.21) muoto.

Minua on usein ihmetyttänyt, miten kenenkään ihmisen luonnollinen ominaisuus eli hänen seksuaalisuutensa voi häiritä itseä, mikäli ihminen on järjissään ja niin sanotusti täysipäinen eli hyväksyy itsensä. Rajakysymyksen muodostaa se, voiko kukaan toinenkaan ihminen ”häiritä” ketään muuta ihmistä omalla seksuaalisuudellaan. Seksuaalinen kanssakäyminen kun on inherentti osa ihmisen olemukseen ja todellisuuteen sisältyvää vuorovaikutusta.

Ehkä onkin niin, että seksuaalisuus ylipäänsä häiritsee vain sellaisia ihmisiä, jotka eivät jostain syystä ole oikein sinut itsensä tai muiden ihmisten kanssa. Se on surullista. Olen joutunut huomaamaan, että varsinkin feministipiireissä tämä on yleistä, ja erityisen suurta huolta asiasta on kantanut Helsingin Sanomat, jota eräs tuttavani kutsuu (syystä jota hän ei ole kertonut) ”Kevätpörriäiseksi”. Syynä seksuaaliseen häirintään taitaakin todella olla kevätpörriäinen, sillä tämän jutun mukaan sukupuolinen häirintä on ”tuttua jo peruskoulussa”.

Lapsuudessa kaikki tosiaan alkaa. Kun ihmisen seksuaalisuus orastaa latenssivaiheen yli, lapsista tulee varhaisnuoria, ja he alkavat kiusoitella ja piikitellä toisiaan seksuaalisuutensa merkiksi. Mutta mikä tässä kasvatuspsykologian alkeistotuudessa on niin kamalaa? Olisi kai ahdistavaa, jos niin ei saisi olla, vai pitäisikö erilliset tyttö- ja poikakoulut saattaa uudestaan voimaan, kun sukupuolten vuorovaikutus näyttäytyy muutamille tahoille pelkkänä helvettinä.

Helsingin Sanomat myös kyynelehtii sen asian vuoksi, että vain harva vie seksuaalista häirintää oikeuteen asti. Kun kyse on ihmissuhteisiin liittyvästä ja mitä ilmeisimminkin varsin herkästä asiasta, olisiko leivättömän pöydän kattaminen oikea ratkaisu? Nuo ihmiset kuuluisivat pikemminkin terapiaan, mutta lehti haluaa nähdä tämäkin asian pelkkänä normittamiskysymyksenä omassa karjuvassa tasa-arvon tavoittelussaan. Juuri tällainen moralisminsekainen pseudojournalismi pitää yllä suomalaisen valtamedian epä-älyllisyyttä ja likilaskuisuutta.

Lopullisesti minulle valkeni, mitä ”seksuaalinen häirintä” on, kun perehdyin Helsingin Sanomien toimittaja Katja Marteliuksen (ilmeisestikin vain hänen omasta mielipiteestään kertovaan) juttuun Naisten Suomi, joka tosin ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen vaan hänen omiin vaikutelmiinsa.

Jutun mukaan ”suomalainen yhteiskunta on syvästi naisvihamielinen” ja miehet ”rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat” naisia! Lisäksi Katja vaivautuu antamaan harhaanjohtavan kuvan sosiologi Henry Laasasen feminismikriittisestä tutkimuksesta Naisten seksuaalinen valta (2008) paheksumalla, että ”TV-studiossa keskustellaan posket punoittaen, kuinka naisia pitää saada myydä ja ostaa, koska se on naisten itsensä identiteettipoliittinen valinta”.

Ei siellä, Katja hyvä, tuosta asiasta keskusteltu vaan siitä, miten naiset käyttävät valtaa seksuaalisen vaihdon markkinoilla. Olisi kai kohtuutonta väittää, että naiset eivät mitenkään osallistuisi seksuaaliseen kanssakäymiseen – tai että täysivaltaiset sekä täydessä ymmärryksessä olevat naiset eivät muka itse olisi syyllisiä prostituutioon. Todellisuudessa prostituutio on heidän oma vapaa valintansa, sillä jokainen täysi-ikäinen varmasti tietää, mihin ryhtyy. Laasasen väite olikin, että naiset käyttävät valtaa pihtaamalla seksiä miehiltä ja luovat siten motiivin seksin ostamiseen. Yhteiskunta suostuu kuitenkin syyllistämään vain paineissaan olevia heteromiehiä. Tämä väite on terävänäköinen ja tieteellisesti mielenkiintoinen.

Katjan mielestä ”seksuaalisen häirinnän” (lue: useimmiten täysin normaalin kanssakäymisen) tarkoitus on ”mitätöidä kohde” ja laittaa nainen ”miehisten tarpeiden ja määräysvallan kohteeksi”. Olen pahoillani, jos Katjalla menee noin huonosti. Totuudessa pysymätön liioittelu ei ole kuitenkaan hyväksi edes naisten omalle politikoinnille. Jos miehet tästä järkyttyneinä eivät jatkossa enää koske eivätkä katsokaan naisiin, niin mitä naiset silloin omasta mielestään ovat? Esineellistettyjä, diskriminoituja ja syrjittyjä: alistettuja poiskatsomisen voimattomiksi objekteiksiko? Niin kai asian täytyy olla, sillä perustotuus – eli että naiset ovat syrjittyjä ja sillä selvä – ei saa naisten oman itsesyrjinnässä piehtaroimisen vuoksi muuttua.

Minun tulkintani mukaan pikkupojat kiusaavat kouluissa tyttöjä sen merkiksi, että he kokevat heidät jollakin tavoin vietteleviksi. Kun myös heteromies ”häiritsee” heteronaista, heteronainen voisi ottaa sen kiitoksena vastaan. Enempää en voi kuitenkaan sanoa, koska jokainen päättää asioiden merkityksistä tietenkin itse. Muutamille myös vääristynyt havainto saattaa edustaa objektiivista todellisuutta, kuten sitä, että ”suomalainen yhteiskunta on syvästi naisvihamielinen” ja miehet ”rutiininomaisesti tappavat ja hakkaavat” naisia. Ainakaan totuus asioiden tilasta se ei ole.

Jäätävä polte ulottuu meidän aikaamme

Olen tällä palstalla useasti vastustellut poliittista korrektiutta ja sananvapauden rajoittamista, sillä totalitarismit alkavat sananvapauden kahlitsemisesta. Olen myös vetänyt selvää linjaa mahdollisimman laajan sananvapauden puolesta, johon mitkään rajoitukset eivät kuuluisi. Ne eivät näytä aiheuttavan muuta kuin pelkkää vahinkoa. Sananvapauden raiskaukset eivät juuri poikkea fyysisistä raiskauksista. Niiden jäljet osoittavat, että arvet kestävät kymmeniä vuosia, kun totuutta peitellään ja ihmisten vapaata tahtoa loukataan poliittisen paimennuksen varjolla. Aiheenani on ollut muun muassa maahanmuuttopolitiikkaa koskevan kritiikin estäminen, mutta myös feminismin ja eräiden uusvasemmistolaisten ideologioiden tuella on tavan takaa vaadittu sananvapauden kastroimista.

Tuoreimman esimerkin siitä, kuinka poliittisen korrektiuden vaaliminen loukkaa taiteen vapautta, tieteen vapautta ja yksilöiden oikeutta tietää, tarjoaa Renny Harlinin elokuvaa Jäätävä polte (1985) koskevan arkistotiedon avautuminen. Tuore uutinen kertoo, että filmi leikattiin Suomen elokuvatarkastajien toimesta piloille ohjaajan paetessa Yhdysvaltoihin. Moni on tuon elokuvan nähnyt, mutta sensuroituna. Tuottaja Markus Selin menetti sen vuoksi omaisuutensa, ja haavat kirvelevät häntä meidän päiviimme asti ulottuvina oikeudenkäynteinä.

Roistovaltio Neuvostoliitto vaati vuonna 1986, että elokuva on sensuroitava poliittisesti korrektiksi, sillä muuten se ei vastaisi valtionpäämiesten liturgioita maiden välisten suhteiden ”edelleen kehittämisestä ja lujittamisesta”. Nuo lupaukset olivat tietysti pakottamalla lunastettuja. Niihin vedottiin salaisissa keskusteluissa, eivätkä kansalaiset edes aavistaneet, kuinka nöyryyttäviä neuvostoliittolaisten lypsämät ja presidentin uudenvuodenpuheeseen sijoitetut lauselmat lopulta olivat. Sitä paitsi taidehan kuuluu yksilöille ja kansalle, eikä sen pitäisi olla valtioiden välinen asia.

Renny Harlin tuli Hollywoodissa tunnetuksi pakolaisena, mikä ei ollut maamme maineelle hyväksi. Hän pakeni ulkopoliittista painostusta ja Suomen taiteilijayhteisön stalinistisuutta. Ollaanpa Harlinin ohjauksista muutoin mitä mieltä tahansa, Jäätävä polte jää Suomen elokuvahistoriaan eräänlaisena sankaruuden osoituksena, jolla sen tekijät uskalsivat hyökätä ulkopoliittista painostusta vastaan.

Syntax errors

Tietoliikenteessä täytyy olla tänään jotain häiriötä, sillä Helsingin Sanomat tuo eteeni täysin epäuskottavia uutisia. Niistä yksi on tässä: ”Maahanmuuttajat ovat yliedustettuina Helsingin väkivaltarikostilastoissa.” Miten on mahdollista, että maan suurin päivälehti on ajautunut tilaan, jossa se joutuu välittämään yleisölle myös sellaisia uutisia, jotka kertovat ulkomaalaisten rikollisuudesta ja joiden täytyy siten olla epämieluisia kaikille poliittista korrektiutta toivoville?

Ehkä vastaus löytyy siitä, että ollessaan rehellinen ja tunnustaessaan ongelmat avoimesti saa sympatiaa. Sen jälkeen voi toivoa, että lukijoiden usko median puolueettomuuteen säilyy. Tai sitten vastausta voi hakea sanasta ”yliedustettuina”. Sehän paljastaa, että asiat eivät ole kirjoittajan mielestä ihan oikein. Lauseen mukaan kieroa ei ole kuitenkaan vain sen kuvaama asiantila itse: maahanmuuttajien poikkeuksellisen suuri rikollisuus. Sanonta jättää oven auki myös sille tulkinnalle, että tilastot ikään kuin ”erehtyvät” suhteessa todellisuuteen.

Siksi myös tilastotiedon välittämää dataa pitää selittää ja korjata. Parhaiten se käy, kun asiaa taustoitetaan ja tulkitaan. Niinpä lehdestä löytyy juttu, joka kertoo ongelman alkupäästä ja loppupäästä: sen otsikossa siteerataan somalialaissyntyistä vankia, joka sanoo, että ”kukaan ei tule Suomeen mennäkseen vankilaan”.

Mutta mitä välillä tapahtuu, jotta näin todellakin käy? Tästä prosessista on olemassa monenlaisia käsityksiä. Somalien päätymisestä rikollisille poluille ei voida syyttää aina vain suomalaista yhteiskuntaa, sillä somalit (aivan kuten kaikki muutkin maailman ihmiset) saavat Suomessa osakseen parhaan mahdollisen kohtelun. Ehkä se ei ole täydellistä, mutta se on silti parasta, mitä koko maailmassa on tarjolla. Ja silti, siltikin, asiat menevät myttyyn. Minulla ei ole tähän asiaan aukotonta selitystä eikä teoriaa, kun viittaukset ihmisten olemuspiirteisiin on kielletty. Sen täytyy olla mysteeri.

Tietenkin on mahdollista, että lehden oma tekstintuottokone on mennyt sekaisin. Tilapäisestä systeemihäiriöstä kertoisi se, että tämän uutisen mukaan Astrid Thors arvostelee islamilaisen puolueen perustamista! Hänen mukaansa asia ei ole kritiikin aihe sinänsä vaan merkki ”puoluelain puutteista”.

Sopimattomuus puoluelain piiriin johtuu Thorsin mukaan siitä, että islamilainen puolue edustaa sharia-oppia, eikä siten ”ole islamin mukainen”. – Mitä kummaa? Pohditaanpa Astridin ajatuksia hetken. Thors ei siis vastusta islamilaisen puolueen perustamista sillä argumentilla, että sen ajama sharia-laki olisi poliittisesti väärin, vaan siksi, että 1) meidän oma puoluelakimme ei ole tarpeeksi hyvä, että 2) kyseinen uusi puolue ei täyttäisi demokraattisen puolueen tunnusmerkkejä ja että 3) islamilainen puolue ei olisi islamin mukainen.

Mutta miten Astrid Thors voi väittää, ettei sharia-lain mukainen puolue olisi islamin mukainen? Koska sharia-laki kuuluu olennaisena osana islamiin, Thors tulee väittäneeksi, että islam ei ole islamin mukainen. Tosiasiassa se on. Sharia-laki vaikuttaa kaikissa – myös kehittyneimmissä ja länsimaalaistuneimmissakin – arabimaissa voimakkaasti politiikkaan. Se on osa puolueiden toimintaa kaikissa islamilaisissa valtioissa. Viimeisimmän näytön tarjoaa uutinen, joka kertoo, että Turkin parlamentti salli huivit yliopistoissa murskaäänin.

Tosiasiassa burkha ei ole vain uskonnollinen vaatekappale vaan se on kulttuurinen mielenosoitus. Tästä todistaa se, että naiset eivät käytä burkhaa yhtä yleisesti arabimaissa kuin he käyttävät sitä lännessä, jossa huivipakosta on tehty suuri poliittinen kysymys. Kiistoja tuskin olisi lainkaan, ellei islam olisi uskonnon lisäksi myös poliittinen järjestelmä, jonka olennainen osa sharia-laki on.

Asia näyttäkin olevan niin, että islamin luonne on ollut Astridille tähän asti arvoitus. Nyt, kun se paljastuu hänelle kokonaisuudessaan, hän ei voi vanhasta tottumuksesta myöntää, että islamiin sisältyy monia epädemokraattisia periaatteita, jotka eivät todellakaan ”edistä kulttuurien välistä dialogia”. Koska Astrid haluaisi sulkea silmänsä tältä tosiasialta, hän väittää, että vika on Suomen omassa puoluelaissa, jonka aukot sallivat myös epädemokraattisten liikkeiden perustamisen ja puolueeksi rekisteröimisen.

Onneksi Kari Rajamäestä löytyi miestä ruttaamaan Thorsin esittämä uusi ulkomaalaislaki, jonka läpimenoa odottaa 6000 Ruotsin karkottamaa irakilaista. Mikäli Thorsin esitys hyväksyttäisiin, paljastuisivat hänen arvostelemansa puoluelain aukot pieniksi.

Juuri Astrid Thorsin harjoittamalla monikulttuurisuuden lietsomisella tullaan edistäneeksi totalitaaristen järjestelmien syntymistä ja sellaisia uskonnollisia liikkeitä, joiden päätehtävänä on liberaalin länsimaisen demokratian lopettaminen. Kaikenlaiset heinähatut ja muut asioita huonosti tuntevat piirit ovat pitkään uskoneet, että suomalaiset voivat poimia monikulttuurisuudesta vain sen ”sivistyneinä” pidetyt puolet – runouden, musiikin, kuvataiteet ja arkkitehtuurin ornamentit – kuin rusinat pullasta. Jos sekä media että poliitikot vaivautuisivat selvittämään asioiden taustoja tieteellisesti, filosofisesti ja kokemusperäisesti, eivät myöskään pikkupoliitikkojen mielipiteet muodostaisi sellaista hyväuskoisuuden halpahallia, kuin ne nyt tekevät.

Kuinka välttää kansallismielisyyden nousua?

On tärkeää, että kansallismieliset piirit pyritään vaientamaan Euroopan unionin jäsenmaissa, sillä muuten on vaara, ettei niiden kannatus kasva tarpeeksi ja viranomaiset epäonnistuvat yrityksessään lietsoa kiihkeitä tunteita. Yhteisen Hyvän varmistamiseksi Jean-Marie Le Pen tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen siitä, että hän oli antanut ranskalaiselle viikkolehdelle lausunnon, jonka mukaan Ranskan sota-aikainen saksalaismiehitys ”ei ollut erityisen julma”.

Jaahas. Mitä jos joku sanoisi, että neuvostoarmeijan Karjalan-miehitys ei ole erityisen julma. Tuomittaisiinko tuon asian sanomisesta vankilaan Suomessa? Lausuja vähättelisi evakoiden kärsimyksiä, väheksyisi rintamiesten ponnistuksia ylivoimaisen vihollisen pysäyttämiseksi ja pyrkisi peittelemään vihollisen aiheuttamia julmuuksia. Silti lausujaa ei haastettaisi oikeuteen. Perusteena voitaisiin käyttää sitä, ettei miehitys ole vieläkään loppunut eikä asiasta ole objektiivista tietoa, kun ratkaisu viipyy.

Jos Karjalan miehityksen vähättelemisestä pitäisi tuomita vankeuteen, tuomio koskisi hyvin suurta joukkoa yliopistojen professoreja ja poliitikkoja. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Karjalan miehitys ei ole edelleenkään mikään ongelma, eikä sitä itse asiassa ole. Ei ole mitään miehitystä, joten miten kiistää, syyttää, väittää tai edes ottaa huomioon mitään sellaista, mitä ei ole edes olemassa? On vain voittajien kirjoittama historia. Sen sijaan vankilan ovien saranat ovat aina soineet niille, jotka ovat uskaltaneet uhmata näitä poliittisen vasemmiston varjelemia salaisuuksia.

Entä sitten Jean-Marie-paran laukaisema totuus? Eikö miehelle riitä, että hänellä on androgyyninen etunimi, jonka vuoksi häntä on voitu kiusata pienenä? Miksi hänet pantiin ehdolliseen vankeuteen, joka leikkaa vanhan miehen sananvapaudelta siivet? Arvattavastikin siksi, että ranskalaisessa historiankirjoituksessa toisen maailmasodan aikainen ranskalainen nationalismi on edelleen tabu. Ranskassa virinnyt kansallismielisyys pyrki puolustamaan ensisijaisesti ranskalaisen yhteiskunnan etuja, mutta se näki myös nousevassa Saksassa tulevaisuuden suurvallan. Lisäksi nationalismi oli Ranskassa paljon laajakantoisempaa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Suomessa.

Näin ollen on helppo ymmärtää sitä suurta kysymysmerkkiä, joka on niin suuri, ettei sitä välttämättä edes huomaa, jos asiaa katsoo läheltä. Se on tämä: miten Hitlerin oli helppo vallata puolet Ranskasta epäuskottavan lyhyessä ajassa, ja Pariisi otti hänet avosylin vastaan kuin turvapaikkaa hakevan maahanmuuttajan? Vastaukseksi on tarjottu Belgian kautta tapahtunutta Maginot-linjan kiertoa. Sekä henkisen että materiaalisen vastarinnan pysähtymistä selittää kuitenkin nimenomaan ranskalaisten oma halu nähdä maansa nationalistien käsissä. Tämän meidän aikamme historiankirjurit ovat halunneet unohtaa.

Vanha klisee, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan ei ole pelkkä huomautus hermeneuttisen tutkimusotteen puolesta vaan myös muistutus tosiasioiden peittelystä ja historiankirjoituksen ideologisuudesta. Historiantutkimus tuo luonnollisesti esiin myös uusia asioita, mutta se ei anna oikeutusta esimerkiksi Britannian ihmisoikeus- ja tasa-arvokomission johtajan tälle vaatimukselle, jonka mukaan Britannian koko menneisyyden tulkinta pitäisi korjata muslimien toiveita vastaavaksi.

Jääkarhujen kuolinkellot

Jääkarhut ovat pian kodittomia, sillä lattia sulaa alta. Ihminen voi suojautua jotenkuten ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, mutta eläin on niitä vastaan avuton aivan niin kuin kolmikuukautinen jääkarhunpentu Knut, josta tuli ilmastomannekiini. Maailma näyttää yleensäkin olevan täynnä pelkkää kärsimystä, pahoinvointia ja tuskaa, jolta eivät välty edes luontokappaleet. Meitä ei uhkaa vain tämä konkreettinen ilmastonmuutos, eikä sen seuraus ole vain näkyvä säätila, jonka vallitessa ruoho vihertää eikä aurinkoa näy. Tämä sateinen ja vetinen säätila on ilmastonmuutos.

Sen lisäksi maailmassa vaikuttaa tunneilmaston muutos. Olen ollut pitkän aikaa todellisuuden olemusta koskevan oivalluksen äärellä. Maailma koostuu vastoinkäymisistä, joiden keskellä ihmisellä on kaksi mahdollisuutta: tuska ja sääli. Ne ovat toistensa vastavoimia, ihminen joka nyt tuntee tuskaa voi hetken kuluttua olla se, jonka tehtävänä on tuntea sääliä eli myötätuntoa. Lyhyemmin en voi sanoa, mutta en myöskään pitemmin.

Korkeakoulujen hallintoviroista

Korkeakouluissa käy usein niin, että hallintovirkaan nimitetään henkilö, jolla ei ole sisällöllistä asiantuntemusta eikä tieteellistä tai taiteellista pätevyyttä saati niihin liittyvää opetustaitoa. Hallinnollisen kelpoisuuden katsotaan riittävän virkamiehelle. Tällaisen ajattelutavan perusteeksi mainitaan yleensä käsitys, että virkamiehen pitää olla puolueeton, eikä hän sen vuoksi saisi tietää mitään, osata mitään, eikä hänellä pitäisi olla myöskään omaa näkemystä mistään. Mutta pitääkö yliopistojen hallintokerrokset täyttää pelkillä byrokraateilla, vai pitäisikö myös heidän tietää, mitä he tekevät?

Fenomenologisen tieteenfilosofian valossa kaikilla tiedehallinnossa toimivilla ihmisillä on väistämättä oma näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä. Sen vuoksi on parempi, että ihminen tiedostaa, millaisia hänen näkemyksensä ovat, kuin että hän pitää itseään aiheettomasti puolueettomana.

Itsekriittisyyden katsotaan sisältyvän asiantuntijuuteen joka tapauksessa, ja siksi omaan näkemykseen yltäviä asiantuntijoita on pidettävä erityisen soveliaina ja pätevinä myös puolueettomuutta vaativiin hallintotehtäviin. Mitä enemmän asiantuntemusta ja omaa näkemystä ihmisellä on, sitä paremmat edellytykset hänellä on myös irrottautua niistä hetkeksi ja toimia puolueettomasti virkatehtävissään, esimerkiksi tarkastaessaan opinnäytteitä tai tehdessään rahoituspäätöksiä.

Fenomenologinen tieteenfilosofia vastaa puolueettomuuden pyrkimyksiin myös metodologisen sulkeistamisen (saks. Einklammerung) ja fenomenologisen epookin (kreik. epokhé) keinoin. Näillä käsitteillä viitataan akateemisilta toimijoilta vaadittavaan itsekriittisyyteen ja kykyyn reflektoida näkemyksiään. Koska kyseisiä ominaisuuksia voidaan katsoa löytyvän todennäköisimmin sellaisilta henkilöiltä, joilla on sisältöasiantuntemusta ja tieteellistä tai taiteellista pätevyyttä, pitäisi myös puolueettomuutta vaativiin hallintotehtäviin nimittää etupäässä heitä.


Asiantuntemuksen välttämättömyys

Hallintovirkamiehet tekevät usein tärkeitä sisältöpäätöksiä. Jos he eivät myönnä, että heillä on tavanomaisen maailmasuhteensa perusteella myös omia käsityksiä hyvästä ja huonosta sekä kauniista ja rumasta ja mikäli he eivät tunnusta näiden käsitysten vaikuttavan heidän tekemiinsä ratkaisuihin, kyseiset henkilöt tulevat manipuloineiksi todellisuutta tiedostamattaan. Siten he tulevat korvanneiksi tieteelliset ja taiteelliset perustelut vallankäytöllä, joka yleensä muuttuu myös mielivallaksi, kuten ideologinen valta aina. Siksi myös hallintovirkamiesten olisi tärkeää tietää, mitä he tekevät.

Sille, miksi hallintovirkoihin pitäisi nimittää vain henkilöitä, joilla on tieteellinen tai taiteellinen pätevyys sekä kyky antaa opetusta, on kolmenlaisia perusteluja. Niistä ensimmäisen (1) muodostavat edellä mainitut tieteenfilosofiset seikat. Niiden pohjalta määräytyy, että asiantuntija on väistämättä sopivampi myös puolueettomuutta vaativiin tehtäviin kuin ei-asiantuntija: asiantuntijan mahdollisuudet tunnistaa ja sulkea pois oma mahdollinen puolueellisuutensa ovat paremmat. Lisäksi nimittämistä puoltaa hänellä oleva tieto- tai taitopotentiaali.

Toisen (2) perusteluryhmän muodostavat tieteen normeihin liittyvät perustelut. On tärkeää, että esimerkiksi hallintolääkäreinä toimii nimenomaan lääkärin pätevyydellä varustettuja ihmisiä, koska tehtävien hoitaminen vaatii asiantuntemusta. Vaikka lääkäritkin kiistelevät keskenään eri hoitomenetelmien paremmuudesta, heillä on kuitenkin yhteinen käsitys siitä, miten terveydenhuollossa pitää toimia. Juuri tätä yhteistä aluetta ja sen normeja sanotaan tieteeksi. Tiede ylipäänsä on mahdollinen vain näiden sopimusten pohjalta.

Samasta syystä esimerkiksi taidekorkeakoulujen hallintoon pitäisi nimittää henkilöitä, joilla on oma taiteellinen tai tieteellinen linja, sillä sitä voidaan pitää merkkinä myös sisältöasiantuntemuksesta eli kypsyydestä. Vastuullisen virkamiehen itsestään selviin velvollisuuksiin kuuluu oman mahdollisen puolueellisuuden sulkeistaminen käytännön tehtävissä, eikä siitä tarvitse erikseen edes keskustella tai kantaa huolta. Sen voidaan katsoa toteutuvan jo professori- ja tutkijakunnan eettisten ohjeiden pohjalta.

Tieteellisten normien lisäksi kolmannen (3) perustelun asialle antavat juridiset normit, jotka määräävät virkamiehen jääväämään itsensä intressi-, osallisuus-, sukulaisuus- tai palvelussuhteen perusteella. Näin ollen voimme hyvin luottaa siihen, että kyseiset akateemiset ja muodolliset varmistimet yhdessä poistavat turhat epäilyt, joita usein kohdistetaan näkemykseen, että hallintovirkoihin pitää nimittää asiantuntijoita.


Ei-asiantuntijat tiedehallinnossa

Entä miten on ei-asiantuntijoiden oman oikeutuksen laita? Nykyään korkeakoulujen hallintovirkoihin nimitetään henkilöitä, joilta puuttuu sekä tieteellinen että taiteellinen pätevyys, opetustaito ja kyky antaa tutkimuksen ohjausta. Ymmärrän kyllä, että hallintovirkamiehiltä (jotka tosin ovat yhä useammin naisia), ei pitäisi vaatia liikaa. Mutta nyt heiltä vaaditaan vain sitä, että heidän ei pitäisi tietää mitään.

Jokainen voinee ymmärtää, kuinka naurettava tuollainen ajattelutapa on. Olisi kuitenkin lyhytnäköistä katsoa, että sitä edustettaisiin vain nimeltä mainitun arvon eli ”puolueettomuuden” takaamiseksi. Todellisuudessa sitä pidettäneen yllä siksi, että virkoihin saataisiin tottelevaisia ja mukiinmeneviä ihmisiä, joilla ei ole persoonaa, omia ajatuksia, tieteellistä tuotantoa, vuorovaikutustaitoja eikä varsinkaan poliittisesti epäkorrekteina pidettyjä mielipiteitä.

Korkeakouluissa on viime aikoina lisätty erilaisia suunnittelijan, koordinaattorin, tutkimus- ja kehittämispäällikön sekä muiden byrokraattien virkoja. Niitä perustetaan lähinnä rahoituksesta käytävän kärpäslätkäsodan vuoksi eli kiistelemään yhä kireämmiksi käyvistä resursseista sekä kamppailemaan kansainvälistymisvaatimusten paineessa.

Kun kyseiset virat täytetään suorittajilla, toteuttajilla ja vailla näkemystä olevilla tyypeillä, kyseisten virkojen olemassaolo vain pahentaa niiden ihmisten asemaa, jotka huolehtivat korkeakoulujen päätehtävistä eli tutkimuksesta ja opetuksesta. Niihin käytetyt palkkauskulut ovat opettajilta ja opiskelijoilta pois. Totuus kyseisistä viroista onkin se, että ne ovat täysin turhia, ja hyvät opettajat pystyvät suorittamaan niihin liittyvät velvoitteet sivutoimenaan. Tätä nykyä korkeakouluhallinnossa olevien virkojen haltijat lähinnä tarkkailevat ja rankaisevat opiskelijoita ja ylläpitävät erilaisia rekistereitä mutta eivät tee sitä, mitä heidän pitäisi: antaa opetusta ja tutkimuksen ohjausta.


Kun filosofia on halpaa

Minua on silloin tällöin tiedusteltu tuntiopettajaksi muutamiin korkeakouluihin. Samoin on kysytty mahdollisuuksiani ohjata tutkimuksia. Olen vastannut kysyjille seuraavasti: lopetin tuntiopetuksen antamisen jo väiteltyäni tohtoriksi toistakymmentä vuotta sitten ja havaittuani, että entiset opetettavani alkoivat saada nimityksiä viransijaisiksi professoreiksi.

Ei ole mitään vikaa siinä, että oppilaat menestyvät, mutta tuntiopettajaksi suostun jatkossa vain yhdellä ehdolla: sillä, että toimeen liittyy 5000 euron kuukausipalkka, kulmahuone ja sihteeri. Ehdotukseni lienee hyväksyttävissä, sillä nämä ovat pyytäjillä itselläänkin.

Kankkulan kaivoon

Yliopiston lupa ottaa vastaan lahjoituksia tuottaa heti tulosta, kun Helsingin Sanomat ilmoitti Jane ja Aatos Erkon säätiön lahjoittavan kolme miljoonaa euroa Helsingin yliopistolle ”yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tutkimiseen”. – Mikä paradoksi!

Yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta on jo se, että muutamille annetaan miljoonien lahjoituksia ja toisille ei mitään. Lahjoituksin ylläpidettävät virat ovat juuri niitä, joilla akateemista tutkimusta voidaan ohjailla, ja tie ostoksille yliopistoissa on kivetty.

Ei ole kenties mitään vikaa siinä, että viran alaan luetaan ”hyvinvointivaltion tulevaisuus, globalisaatio, kulttuurien konfliktit, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus, tekniikan vaikutus elämään sekä ympäristökysymysten yhteiskunnalliset ulottuvuudet”. Mutta entä toteutus?

Viran perustaminen on jätetty yliopiston yksiköistä turhimman ja epäonnistuneimman eli Tutkijakollegiumin käsiin. Jo dosentti Matti Kamppinen arvosteli Tutkijakollegiumin tuottaman Ihmistieteet tänään -teoksen (Gaudeamus 2005) täydellisestä mitäänsanomattomuudesta kirjoituksessaan ”Kultapossukerhon voimannäyte” (Tieteessä tapahtuu 8/2005).


Sopivuus ja nuoren polven tutkijat

Tutkijakollegiumia rasittaa ikävä ja pakonomainen monikulttuurisuuden tendenssi, jota varsinkin sen johtaja Juha Sihvola on ajanut kuin käärmettä pyssyyn. Nytkin hän toteaa, että virka pannaan kansainväliseen hakuun. Näin ollen myös lahjoitusvarat ovat vaarassa päätyä ulkomaalaisille tutkijoille, jotka nauttivat Erkkojen maksamaa palkkaa ja joiden asumiskulutkin kuitataan säätiön rahoista.

Todennäköisesti virkaan nimitetään joku ulkomaalainen monikulttuurisuuden pääideologi, joka saapuu saarnaamaan globalisaation välttämättömyydestä, maahanmuuton edistämisestä ja siitä, miten kantaväestön eli tyhmänä pidetyn suomalaisen rahvaan pitää nöyrtyä ottamaan vastaan paitsi tämä julistus myös kaikki sen seuraukset, kuten omien työpaikkojen menetykset ja niin edelleen.

Jotta viran tarkoitus toteutuisi eli yhteiskunnallinen eriarvoisuus todella paljastuisi, siihen pitäisi palkata joku monikulttuurisuuden kriitikko tai kansallisen edun puolustaja, joka toisi suuren yleisön tietoisuuteen sen, mitä haittaa niin yliopistojen kuin valtiovallankin ajamasta internationalismista todellisuudessa on. Nämä vahingot ovat niin ilmeisiä, ettei niiden toteamiseen tarvita välttämättä edes tutkimusta. Silti omituista on, että kansallisen edun puolustamista pidetään yliopistoissa edelleen täysin kiellettynä, mutta sen vastakohtaa eli pakkokansainvälistämistä saa mielihyvin edustaa.

Hukkaan menevät siis nuokin lahjoitusrahat, aivan kuten kaikki sellaiset varat, jotka kanavoidaan julkisyhteisöille eikä suoraan yksityishenkilöille. Surullisen esimerkin tarjosi myös Erkon naapuritalosta Merikadulta jokin aika sitten 99-vuotiaana kuollut akateemikko Eino Jutikkala, joka testamenttasi 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle. On kieltämättä hyvä, että akatemia ymmärtää tukea nuoren polven tutkijoita, sillä ensimmäisen Eino Jutikkalan apurahan sai vasta 81-vuotias Viljo Rasila.

Yhteiskuntakriittinen tutkimus näyttää olevan mahdollista vain yksityishenkilöiden harjoittamana – ei sellaisen näennäistieteellisen politikoinnin varjostamana, jota nyky-yliopisto edustaa. Yliopisto on juuri siksi niin vastenmielinen paikka, että virkoja myönnetään vain feministeille, monikultturisteille, internationalisteille ja kalkkiksille. Kriittistä filosofiaa ei yliopistoissa ole, ja muutoinkin niiden henkistä elämää luonnehtii täydellinen lamaannus. Myös uuden viran täytössä käytetään Sihvolan ilmoituksen mukaan (tietysti) asiantuntijamenettelyn kiertävää kutsumismenettelyä, jotta virkaan saadaan ”sopiva” henkilö.


Tutkijakollegium on turha laitos

Entä mikä Tutkijakollegium on? Vuonna 2001 perustetun kollegiumin tavoitteena oli luova, monipuolinen ja vaikutuksiaan yhteiskuntaan säteilevä yksikkö, jossa toimisi itsenäisiä ja tekemisistään tietoisia tutkijoita. Tulos oli toisenlainen. Tutkijakollegiumista tuli akateemisilla ahdistuksilla kyllästetty laitos, jota varjostavat monet jarrut ja kahleet.

Olen itse hakenut kahdesti virkaa Tutkijakollegiumista. Molemmilla kerroilla hakemukseni on työnnetty paperikoriin. Olin julkaissut kyseisten vuosien aikana kolme itsenäistä monografiateosta, joissa käsitellään ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodologiaa ja etiikkaa, tieteenfilosofiaa sekä suomalaisen yhteiskunnan tilaa. Olin tarkastellut useita ajankohtaiskysymyksiä sananvapaudesta ja terrorismista turvayhteiskunnan ja tiedepolitiikan käänteisiin. Yhteensä nämä teokseni, Dialoginen filosofia (2003), Työttömän kuolema (2005) ja Filosofia räjähti (2005) kattavat toista tuhatta painosivua. Myöskään Suomen Akatemia ja filosofian laitokset eivät tukeneet toimintaani mitenkään.

Tutkimussuunnitelmiani ja toimintaedellytyksiäni arvioitiin niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnoissa ristiriitaisesti. Toiset kehuivat ja toiset haukkuivat niitä. Se ei ollut yllätys, sillä tutkijoiden valitseminen kollegiumiin aivan kuten Suomen Akatemiankin listoille on pelkkää politiikkaa. Lausunnot tilataan hakijan vihollisilta, jos yksikkö haluaa kielteisen tuloksen, ja ystäviltä, jos tutkija halutaan laitokselle sisään. Kun niin sanottujen asiantuntijoiden lausunnot ovat jo lähtökohtaisesti ristiriitaisia, ei niiden perusteella laskettu painotettukaan keskiarvo voi sovittaa arvioiden omaa epäluotettavuutta.


Multikultivointia

Tutkijakollegiumin toimintaa on puolusteltu julkisessa sanassa iloitsemalla siitä, että sen käytävillä kuuluu jatkuva monikielinen puheenporina. Näin monikulttuurisuus toteutuu yliopistoissa, kun ulkomaalaiset tutkijat syövät meidän leipäämme ja suomalaiset tohtorit pakotetaan olemaan työttöminä. Ihanteena pidetään sitä, että yliopistotkin alkavat muistuttaa pakolaisleirejä, joissa vallitsee jatkuva sekavuus ja hysteria, poliittisen korrektiuden vaaliminen ja sananvapauden rajoittaminen.

On hyvin vaikea ymmärtää, mistä syystä olisin itse ansainnut sen kohtelun, jonka mukaisesti minulta on kielletty kaikki tutkimustuet koko yliopistolaitoksessa. En ole taipunut veisaamaan hoosiannaa monikultturistien vaatimuksille, ja olen paljastanut feminismin tiedepoliittiseksi kuplaksi. Mutta siitä pitäisi pikemminkin palkita kuin rangaista. Sen sijaan Tutkijakollegiumin asennoituminen osoittaa (yhtenä muiden tahojen joukossa), kuinka tendenssimäistä koko akateeminen virkojen jako on.

Ikävää kollegiumin toiminnassa on ollut se, ettei se kerro julkisesti, keiden henkilöiden suunnitelmia se ei ole rahoittanut. Suomen Akatemian tavoin se ei salli myöskään valittamista päätöksistään. Tutkijakollegiumiin valitaankin lähinnä angloamerikkalaiseen diskurssiin sitoutuvia tutkijoita, joiden aiheet vaihtelevat 1700-luvun brittiläisestä filosofiasta ortodoksian asemaan Baltian maissa. Eikö rahoitettavaksi kelpaa kukaan sellainen filosofi, jolla olisi omaan aikaamme iskevää sanottavaa?

Paljon parjattu UPJ ei taidakaan olla hullumpi keksintö, kun yliopistoja tuhotaan. Myöntämällä palkkiota tuloksista se toteuttaa meritokraattista oikeudenmukaisuutta. Ainakaan minua ei haittaisi, vaikka yliopistoistamme lopetettaisiin heti 1500 virkaa. Yhteiskunnalle voisi olla eduksi, että laitettaisiin lautoihin koko kolhoosit ja perustettaisiin yksityisten yliopistojen järjestelmä. Sitten nähtäisiin, keiltä yksityisprofessoreilta tiedettä ostetaan.

Ilouutisia

Tänään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivänä (hän ei kirjoittanut sanaakaan suomeksi) on jälleen ilahduttavaa huomata, kuinka toiveikkaan näköalan Helsingin Sanomat maalaa tulevaisuudesta. Lehden mukaan vuonna 2020 Helsingin koulujen oppilaista jo neljännes on maahanmuuttajataustaisia!

Koska tuohon ajankohtaan on vielä 12 vuotta ja koska peruskouluja käydään seitsemännestä ikävuodesta kuuteentoista, on maahanmuuttajaviranomaisilla enää kolmisen vuotta aikaa järjestää tilanne sellaiseksi, että maahanmuuttajien lapset ehtivät ajoissa kouluun. Tämä tietysti edellyttää, että kouluun menevät lapset syntyvät Suomessa. Toinen vaihtoehto on, että oppilaita virtaa myös ulkomailta, jolloin heidän valmiutensa käydä koulua Suomessa on tosin heikko, sillä he ovat jo oppineet tai oppimassa vieraan kielen.

Hämmästyttävää on, mistä Helsingin Sanomat voi asian tietää etukäteen. Ymmärtävien tieteiden periaatteisiin ei kuulu ennusteiden eli prediktioiden tekeminen vaan postdiktioiden laatiminen eli jälkikäteen tapahtuva tilanteiden havainnoiminen. ”Ennusteen” tekemisessä täytyykin olla kyse politiikasta, jolla todellisuutta pyritään manipuloimaan. Tiedotusväline ei ennusteesta raportoidessaan tai siitä kertoessaan vain välitä tietoa todellisuudesta, vaan se pyrkii aktiivisesti muokkaamaan sitä. Tiedotusvälineen pitää tietenkin raportoida myös ikävät uutiset, mutta ennusteita laatiessaan se on hakoteillä.

Jos ennusteen mukainen tendenssi todella jatkuu, käyvät Saksassa ja Pohjoismaissa esitetyt uhkakuvat kantaväestön syrjäytymisestä toteen parissa vuosikymmenessä. Mikäli kyseinen tapahtumasarja pääsee toteutumaan, kantaväestöt pakotetaan käytännössä väistymään, eikä muutosta voida sen alkuun päästyä enää pysäyttää. Kysymys on palautumattomasta demografisesta prosessista, jonka peruuttamattomuus on verrattavissa napajäiden sulamiseen. Tällaiseen moraalisesti dramaattiseen ja kyseenalaiseen kulttuurievoluutioon ei siis tarvita tuhansia vuosia, kuten geenimuutosten syntymiseen, vaan muutaman sukupolven aikana tehdyt väestöpoliittiset virheet riittävät.

Ulkomaalaistaustaisten lasten suuri määrä verrattuna kantaväestöön johtuu siitä, että nuoret suomalaiset heterot eivät lisäänny tarpeeksi. Syynä siihen on, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä tukee suhteellisesti paremmin maahanmuuttajia kuin omia kansalaisiaan. Esimerkiksi suomalaiset vanhemmat eivät saa toimeentulotukea lainkaan tässä omistamis- ja yritteliäisyysvihamielisessä sosiaaliturvajärjestelmässämme, jos heillä on vähänkin omaisuutta, kuten auto tai asunto.

Sen sijaan kolmannesta maailmasta tuleville maahanmuuttajille järjestetään kaikki ilmaiseksi, sillä heillä ei yleensä ole varallisuutta. Näin ollen heille perustetaan erinomaiset olot lisääntymiseen, kun taas sosiaaliturvajärjestelmämme maksajat eivät pääse hyötymään järjestelmästä läheskään samassa suhteessa – eivätkä varsinkaan rahoitusosuuttaan vastaavassa meritokraattisessa suhteessa.

Oletteko muuten huomanneet, että aina, kun Helsingin Sanomissa on maahanmuuttajamyönteisiä ilouutisia, kirjoittajina ovat erityisesti Kimmo Oksanen, kuten tässä tai Juha Merimaa, kuten edellä viitatussa jutussa. Kun suomalaiset ovat halunneet kerjäläisten poistuvan katukuvasta, on härskiä kuitata asia Oksasen tapaan toteamuksella, että ”saahan sitä haluta”. Minusta tuntuu, että kirjoittaja ei itsekään tiedä, mitä hän sanoo ja miksi.

Tuolla toteamuksellaan Oksanen näyttää kommentoivan itse tuottamaansa ajatusta tavalla, jossa yhdistyvät eräänlainen ylimielisyys ja samanaikainen pyrkimys tukahduttaa mieleen nousevaa kritiikkiä pakkovaltaisesti. Kyse voi olla siitä, että vastalauseet hiipivät jo kirjoittajan omaankin tietoisuuteen, mutta hänen täytyy toimituksessa vallitsevan ideologian vuoksi haluta jotain muuta. Ja saahan sitä kirjoittaa.

Entä miksi muslimit saavat haluta Suomessa mitä vain, kuten itselleen pyhitettyjä uimahallivuoroja? Jakomäen uimahalli ”tiedottaa”, että suomalaisilta suljetut vuorot on tarkoitettu ”maahanmuuttajille”, vaikka kyse on siitä, että ne on tarkoitettu nimenomaisesti muslimeille. Jos suomalaiset ryhtyisivät vastaavanlaiseen valikoimiseen, sitä sanottaisiin rasismiksi.

Se, että Jakomäen uimahalli pyhittää lauantaisen vuoronsa muslimeille, on samanlaista kuin se, että kaupat ja ravintolat ryhtyisivät pystyttämään ovilleen kieltotauluja: ”vain muslimeille” tai ”vain valkoisille”. Suomalaisilta kielletyt perinteiset lauantaiset uinti- ja saunapäivät ovat nykyajan uimahalliapartheidia. Kun aloitteen olivat tehneet demarinaiset, jotka tällä tavoin veivät jakomäkeläisiltä perusduunareilta sen ainoan uintipäivän, niin Sdp:n kannatus varmaan lähtee rakettimaiseen kasvuun.

Yhteiskunta koostuu vähemmistöistä

Tällä viikolla ilmestynyt Suomen Kuvalehti nosti näkyvällä tavalla esiin uuden vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpään. Häneltä odotetaan paljon (eli vähän), sillä suomalaiset suuttuivat jo edeltäjän eli Mikko Puumalaisen käynnistämistä ajojahdeista.

Omasta mielestäni koko vähemmistövaltuutetun käsite on ristiriitainen. Se toistaa mielikuvaa siitä, että maahanmuuttajat olisivat vähemmistönä maailmassa. Globaalin maailmantalouden ja politiikan aikakaudella pitäisi ymmärtää, että jos toimintakentäksi määritellään Euroopan unioni tai koko maailma (kuten monikultturistit itse tekevät), silloin me suomalaiset erotumme todelliseksi vähemmistöksi, jota pitää suojella: suojella pitää kieltä, kulttuuria ja kansaa.

Vähemmistövaltuutetun käsite on paradoksaalinen myös siksi, että kaikki ihmiset kuuluvat jonkin erityisominaisuutensa perusteella johonkin vähemmistöön: vasenkätisiin, diabeetikkoihin, vauvoihin, homoihin tai intellektuelleihin esimerkiksi. Kun sukupuoli tai etninen alkuperä nostetaan muiden syrjintäperusteiden ohi, kyse on tasa-arvohierarkiasta, jonka mukaan ”yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Vähemmistövaltuutetun toimiston alaan luetaan vain etniseen alkuperään liittyvä syrjintä eikä esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen syrjintää. Sitä ei tunnusta myöskään tasa-arvovaltuutetun virasto, joka feminismille kuuliaisesti myöntää ainoastaan sukupuolisen syrjinnän. Kun seksuaalivähemmistöjen syrjintää ei mainita syrjintäperusteeksi myöskään perustuslain tekstissä vaan se luetaan ”muiden syiden” joukkoon, kyse on homojen asettamisesta ulkomaalaisten maahanmuuttajienkin alapuolelle, vaikka me kuulumme kantaväestöön. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Suurpää vastaisi tähän.


Demlakratiaa

Demokraattisten lakimiesten entinen puheenjohtaja todennäköisesti vain sanoisi hoitavansa virkaansa. Tosiasiassa vähemmistövaltuutettu on poliittinen virkamies, joka suorittaa jatkuvaa poliittista harkintaa arvioimalla esimerkiksi sitä, mikä on ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, vaikka hän ei olekaan asiasta poliittisessa vastuussa, kuten ministeri on. Ministeri on sekä juridisessa että poliittisessa vastuussa, mutta vähemmistövaltuutettu on juuri sellainen viranomainen, joka virkamiehenä käyttää poliittista valtaa.

Tilanne on siis samanlainen kuin se, että poliisi toimisi poliitikkona – tai poliitikko poliisina. Tämä on seuraus poliittisen vallan vähittäisestä siirtämisestä erilaisten asiamiesten ja valtuutettujen demlakratialle.

Kansaryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan lisäksi vähemmistövaltuutetun käsikassara on niin sanottu rasisminvastainen peruskirja, jonka eurooppalaiset puolueet allekirjoittivat vuonna 1998. Sitä ei tulisi kuitenkaan pitää minkäänlaisena valtuutuksena maahanmuuton vastustajien tuomitsemiseksi tai sulkemiseksi pois puolueista sekä poliittisen toiminnan piiristä.

Rasismi on rotusortoa, eikä siihen ole Suomessa syyllistynyt juuri kukaan. Sen sijaan peruskirjassa rasismin ja ulkomaalaisvastaisuuden käsitteet on jätetty tahallisesti avoimiksi ja määrittelemättä, sillä siten se tarjoaa enemmän valtaa niille, jotka haluavat käyttää sopimusta lyömäaseena ulkomaalaistumiskriittisiä puolueita ja ihmisiä vastaan.

Koska Euroopan valtiot näköjään tunnustavat pakkokansainvälistämisen ja monikulttuuristamisen uhat eli aavistavat globalisaation ja kansainvaellusten johtavan ennen pitää suuriin etnisiin ja kansallisiin levottomuuksiin, ne naulaavat nyt näitä defensiivisiä asiakirjojaan tiukan uhittelevaan sävyyn. Esimerkiksi syrjinnänvastaisen peruskirjan tarkoitus on seuraava:

”To refuse to display, to publish or to have published, to distribute or to endorse in any way views and positions which stir up or invite, or may reasonable be expected to stir up or to invite prejudices, hostility or division between people of different ethnic or national origins or religious beliefs, and to deal firmly with any racist sentiments and behaviour within its own ranks.”

Puolueet siis sitoutuvat olemaan julkaisematta, jakelematta ja edistämättä näkemyksiä, jotka voivat aiheuttaa ennakkoluuloja, vihamielisyyttä ja jakautuneisuutta eri etnisten tai kansallisten ryhmien välille tai eri uskonnollisten näkemysten kesken. Olisi mielenkiintoista tietää, miten puolueet aikovat tämän tehdä, jos ja kun EU itse aiheuttaa ihmisryhmien välille konflikteja ja vihaa sivuuttamalla kansallisen edun, sekoittamalla kansakuntia toisiinsa ja johtelemalla ihmisryhmiä suuriin intressiristiriitoihin. Kansalaisille itselleen riittää edelleen se, että he noudattavat toiminnassaan järkeä, omaa tahtoaan ja yleistä lainsäädäntöä.

On huomattava, että seksuaalivähemmistöistä tämäkään paragrafi ei puhu mitään vaan ainoastaan etnisistä ryhmistä. Lisäksi peruskirja on allekirjoitettu toista kymmentä vuotta sitten, jolloin poliittinen tilanne ja maahanmuuttotilanne olivat kokonaan toisenlaisia. Sen allekirjoittivat puolueiden edustajat eivätkä kansalaiset tai heidän valitsemansa eduskunta.

Nykyään useimmissa puolueissa valtaa pitävät toiset ihmiset eli ne, joilta ei ole peruskirjaa kirjoitettaessa kysytty mitään. Koska asiakirja ei ole laki vaan puolueiden välinen sopimus, sen luonne on pelkästään poliittinen, eikä se sido oikeastaan keitään muita kuin niitä, joiden nimi on kyseisessä paperissa.


Ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien vastakohtaistuminen

Samaan tapaan kuin Johanna Suurpää vetoaa rasisminvastaiseen peruskirjaan ja kansanryhmiä vastaan suunnattua kiihotusta koskevaan lainsäädäntöön, valtionsyyttäjä Mika Illman puolestaan pitää Yhdistyneiden kansakuntien sopimuksia Suomen lain ylittävinä säädöksinä. Hänen väitöskirjansa Hets mot folkgrupp (2005) mukaan YK:n rasisminvastainen sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1971, oikeuttaa hänen omat pyrkimyksensä rajoittaa sananvapautta ja polkea kansalaisten perusoikeuksia Suomessa.

Oikeusfilosofisesti kiintoisa onkin se, miten niin sanotut ihmisoikeudet ja kansalaisten perusoikeudet on vastakohtaistettu tai ne ovat vastakohtaistuneet viranomaisten toiminnan tuloksena. Ihmisoikeuksien varjolla on kahlittu esimerkiksi perusoikeuksiin kuuluvaa sananvapautta.

Tämä näkyy varsinkin kansankiihotusta koskevissa oikeudenkäynneissä. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen kriminalisoitiin rikoslaissa vuonna 1995 (RL 578/1995, 11. luku, 8. §), joten laki on kohtalaisen uusi, eikä sitä varten ole ehtinyt muodostua oikeuskäytäntöä. Kyseinen pykälä on samanlainen ideologinen laki kuin uskonrauhan rikkomista koskeva lainkohta (RL 563/1998, 17. luku 10. §).

Myös se rajoittaa mielipiteen- ja ilmaisunvapautta ja pahimmillaan estää tieteellisenkin ideologiakritiikin sekä aiheuttaa sensuurin. Viranomaisille ja ahdistuneille juristeille nämä asiat näyttävät olevan pelkkiä uskonasioita toisin kuin meille filosofeille, jotka hyväksymme vain sellaisen, missä on järkeä – loukkaapa se jotakuta tai ei.


Milloin pykälää voidaan soveltaa?

En tietenkään kannata kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainsäädännön poistamista kokonaan, sillä joissakin tapauksissa sillä voi olla merkitystä, mutta lain soveltamis- ja tulkintalinjan pitäisi olla toisenlainen kuin se nyt on. Lait voivat aikaa myöten myös neutraloitua samaan tapaan kuin seksin ostamista koskeva rikoslain kohta. Koska seksin myyminen on maailman vanhin ammatti, myöskään sitä ei ole voinut kieltää, ja esimerkiksi prostituoitujen oma etujärjestö asettui vastustamaan koko hanketta.

Ihmiset eivät noudattaneet ostokieltoakaan, ja niin muodoin kieltäminen osoittautui tehottomaksi. Loppujen lopuksi lakia rajattiin niin, että se kieltää vain ”seksin oston ihmiskaupan uhrilta” (ikään kuin asiakas voisi tämänkään seikan mistään tunnistaa tai tarkistaa). Samaan tapaan myös kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan lainkohdan soveltaminen pitäisi nähdäkseni rajata siihen, että sen perusteella voidaan tuomita vain, kun

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Sen sijaan jos nykyinen soveltamislinja jatkuu, voi käydä aikaa myöten niin, että sanan ”neekeri” käyttämisestä rapsahtaa sakkoja ilman oikeudenkäyntiä ihan vain vähemmistövaltuutetun hallinnollisella päätöksellä. Tämä on seuraus siitä, että viranomainen, joka ei ole kansan valitsema, pyrkii ohittamaan kansanvallan ja pukemaan ihmiset poliittisen korrektiuden pakkopaitaan.


Miksi maahanmuuttoa ajetaan sensuurin pakkotoimilla?

Minä olen homoseksuaali. Miksi siis arvostelen vähemmistövaltuutetun, syyttäjän ja viranomaisvallan toimintaa niiden vetäessä käräjille maahanmuuttokriitikoita? Jos luette blogini alusta loppuun, niin tiedätte. Sananvapauden kannalta tilanne on seuraava: me homot emme koskaan pyrkineet tukahduttamaan avointa keskustelua homoseksuaalisuudesta. Emme myöskään kieltäneet ketään sanomasta meitä homoiksi. Päinvastoin: me halusimme sitä. Keskustelua käytiin 30 vuotta, ja kantamme voitti. Olemme vapaita.

Sen sijaan maahanmuutto on asia, jolle ei ilmeisesti löydykään sellaisia tieteellisiä ja poliittisia perusteita, joilla se voitaisiin oikeuttaa. Niinpä viranomaiset eivät haluaisi, että tästä asiasta keskustellaan, vaan he pyrkivät laittamaan kriitikot vankilaan. Ikävä sanoa, mutta minusta näyttää nyt siltä, että mielipidevankilan saranat narisevat nykyään aivan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoille kuin ne soivat 1950-luvulla homoille.

Koska ideologisten lakien tapauksessa soveltamisen ja tulkinnan avaimet on jätetty viranomaisten käsiin, lainkäyttö on muodostunut mielipiteidenvaraiseksi. Todistelussa ei ole voitu osoittaa sen enempää uhreja kuin immanentteja tai organisoituja tekojakaan kansanryhmien vastaisten kampanjoiden käymiseksi.

Sen sijaan sanankäyttäjät on itse ajettu mielipidevainojen kohteiksi – tosin syytteeseen haastaminen on ollut poliittisesti valikoivaa. Käräjille ei ole haastettu äärivasemmistolaisia räyhähenkiä, feministejä eikä monikultturisteja saati muslimeja, joiden kannanotot ovat usein olleet varsin uhkaavia. Tämä antaa jälleen näytön siitä, miten ”ihmisoikeuksiin” liittyvää retoriikkaa viljelemällä on kielletty ihmisten yhdenvertaisuus, joka on perusoikeus.

Yksittäiset syytteet ja tuomiot eivät ole kuitenkaan olleet se pahin asia. Olennaista on, että niiden kautta herätetyillä pelotteilla on kahlittu myös kaikki muu yhteiskunnallinen sanankäyttö ja pyritty rajaamaan tietyt puheenaiheet keskustelujen ulkopuolelle. Sananvapaus on jouduttu monissa Euroopan maissa uhraamaan hintana yhteiskuntarauhan säilymisestä, ja esimerkiksi Belgiassa ja Hollannissa muslimit sanelevat sananvapauden rajat. Ne puolestaan perustuvat Jumalan ilmoituksena pidettyihin lakeihin.

Sananvapauteen viitataan juhlapuheissa, mutta orwellilaisen doublespeakin tavoin ajatus vesitetään kaksoisstandardilla, jonka mukaan sananvapautta saa käyttää ”asiallisen sananvapauden”, ”varsinaisen sananvapauden”, ”perustellun sananvapauden”, ”vastuullisen sananvapauden” tai ”tieteellisen sananvapauden” muodossa. Tällaisella sananvapaudella ei paljon mitään tee, sillä eihän ongelmattomien asioiden tai kiistattomien tieteellisten litanioitten latelemiseen tarvita mitään vapautta.

Viranomaisten pelko on vaikuttanut omaan kulttuuriimme köyhdyttävästi. Suhteellisuudentajun menettämisen mukana on kuoletettu myös ironiantaju, joka kertoisi jonkinlaisesta henkisestä kypsyydestä sekä luottamuksesta eri kansanryhmien kesken.


Tasa-arvopolitiikan kompleksisuus

Entä millaista syrjinnän psyko- ja sosiodynamiikka ovat? Syrjinästä länkyttäminen on tietenkin typerää ja turhaa. Mikään tuskin halventaa ketään ihmistä perinpohjaisemmin kuin se, että vähemmistöön kuuluva ihminen lavastetaan viranomaisvallan toimesta täysin avuttomaksi ja suojelua vailla olevaksi tahoksi, joka ei osaa itse puolustaa itseään. Viranomaisvallan harjoittama lelliminen muuttuu silloin julkiseksi nöyryyttämiseksi.

Ei olekaan ihme, että sen enempää etniset kuin muutkaan vähemmistöt eivät pidä porua omasta asemastaan. Mikään ei ole häpeällisempää kuin olla ”suvaittu”. Niinpä viranomaisvallan oma tapa jakaa ihmiset etnisiin vähemmistöihin erotuksena muista ihmisistä on eräänlainen rotuajattelun poliittisesti korrekti muoto omana aikanamme: ihmistä ei tarkastella yksilönä vaan ryhmänsä jäsenenä, esimerkiksi rodun tai sukupuolen mukaan.

Käytännön vaarana on se, että viranomainen toimii kuten maahanmuuttajayhteisöt itse: se puolustaa esimerkiksi islaminuskoisten oikeuksia vedotessaan siihen, että he muodostavat yhtenäisen ryhmän, jonka tapoja ei saa kyseenalaistaa, ja korostaessaan, että heitä suojelee uskonnonvapaus. Kriitikoita puolestaan uhataan syytteillä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vähemmistöjen mieltämistä yhtenäisiksi ryhmiksi ei ole kuitenkaan pitkään aikaan pidetty tieteellisesti perusteltuna.

Keskeistä on miten yksilöt pärjäävät oman viiteryhmiensä sisällä. Esimerkiksi nuoriin naisiin kohdistuu islamilaisen yhteisön sisäpuolella jatkuva kunniamurhan uhka, joka kuuluu muslimien tapoihin myös läntisissä maissa. Suosiessaan monikulttuurisuutta ja mieltäessään etniset vähemmistöt köntsälemäiseksi ryhmäksi Suomen viranomaiset alistuvat puolustamaan muslimiyhteisön tapoja ja kulttuuria sekä tulevat niin tehdessään polkeneiksi yksilöiden oikeuksia, jotka pitäisi asettaa kollektiivisen mielivallan edelle.

Koska viranomaisvalta ei pysty ymmärtämään yhteiskunnallisten ilmiöiden psyko- eikä sosiodynamiikkaa, sen omat päätelmät jäävät tietenkin aina pinnallisiksi ja immanteiksi, eikä viranomaisvallalla olekaan toiminnalleen yleensä mitään filosofis-eettisiä tai moraalisia perusteita. Myös viimeisimpien kansankiihotussyytteiden oikeuskäsittelyissä on käynyt ilmi, että ainoa taho, joka rasistisiksi väitetyistä mielipiteistä on kiihottunut, on ollut vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä itse.

Vähemmistövaltuutettu on nähdäkseni täysin turha viranomainen, jonka voisi vaikka lopettaa. Kyseessä on kovapalkkainen virka, jonka puitteissa koko toimiston henkilökunnalle tarjoutuu lokoisat olot oman aineellisen hyvinvointinsa kartuttamiseen.


Osama vai Obama?

Yllä oleva väliotsikko tulee helposti kenen tahansa mieleen. Siksi sen poisjättäminen lehdistä ja muista medioista ei liene sattumaa. Ainakaan itse en ole nähnyt rinnastusta missään, en myöskään tässä uudessa Suomen Kuvalehden numerossa, joka tarkastelee Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Julkisessa sanassa on kenties tarkoituksellisesti vältetty kyseisten persoonien rinnastusta, jotta ei syntyisi poliittisesti epäkorrektia mielikuvaa näiden henkilöiden minkään asteisesta yhteenkuuluvuudesta. Ehkä suurimpien lehtien toimituksille on annettu oikein ohjeet rinnastuksista pidättäytymiseen.

Tosiasiassa Obaman keskeinen (mutta ääneen lausumaton) väite on, että arabimaailmaa voidaan lepytellä, jos amerikkalaiset äänestävät Yhdysvaltojen presidentiksi ei-valkoisen. Idea on vähän sama kuin Osaman lupauksessa lopettaa terrorilla uhkaaminen vain, jos yhdysvaltalaiset kääntyvät islamin uskoon. Eli kun Yhdysvallatkin on ei-valkoisilla, voidaan terrori ja sitä kautta terrorismin vastainen sota lopettaa. Ajatuskulku on ymmärrettävä, sillä sodat yleensä päättyvät jommankumman osapuolen häviöön.

Koska Yhdysvallat rypöö laman suossa, ei poliittisilla päätöksillä voida paljoa vaikuttaa, vaan talous määrää politiikan toimintaehdot. Siksi vaikutelmiin perustuvilla mielikuvilla on suuri merkitys presidentin valintaan. Obamalla on erikoinen kyky vakuuttaa kuulijansa siitä, että hän tarkoittaa, mitä sanoo. Ehkä hänen sanojaan suojelee etnisen erilaisuuden tabu, jonka vuoksi hänen oletetaan puhuvan totta.

Tässä mielessä hänen puheensa on kuin jatkuvaa freudilaista lipsahdusta. Koska lipsahdus puolestaan on mahdollinen vain tahattomasti syntyneenä eikä Obaman kannanotoissa liene kyse vahingoista, on vaikutelma suuresta totuuden puhujasta valmis. Mutta politiikassa sanoista voi jäädä myös kiinni.

John McCain tuskin kuitenkaan luovuttaa vaalitaistelua. Monikertainen äänestäminen Yhdysvaltojen esivaaleissa on varmasti hauskaa puuhaa samoin kuin ehdokkaiden pellehyppely osavaltiosta toiseen. Mutta Yhdysvaltojen kansa on harvinaisen selkeiden vaihtoehtojen äärellä. Siksi myös valinta on helppo.

Tieteilijät ja taiteilijat perustulolle

Suomessa vallitseva yritteliäisyys-, omistamis- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä koettelee oppineiden hermoja. Ei ole ihme, että tieteilijöiden ja taiteilijoiden edustajat saivat jälleen tarpeekseen ja marssivat ulos ministeriön neuvotteluista, joissa heidän asemaansa oli määrä parantaa.

Kun viranomaiset pitävät työttömyysetuuksien saamisen estävänä toimintana jo sitäkin, että ihminen hakee apurahaa, ovat kyseiset viranomaistahot niin hulluja, että heidät pitäisi sanoa irti viroistaan! Tulkoot toimeen hakemalla apurahaa. Yksinkertaisimmankin virkamiehen luulisi ymmärtävän, ettei apurahan hakeminen ole työllistymistä, jonka perusteella ihmiseltä voitaisiin katkaista oikeus työttömyysetuuteen. Se ei ole myöskään korvauksen odottamista, sillä mitään takeita apurahan myöntämisestä ei ole.

Myöskään yrittäjillä ei ole suoraa oikeutta sen enempää työttömyysetuuksiin kuin yleiseen toimeentulotukeenkaan – ei, vaikka he eivät saisi yrittäjätoiminnastaan lanttiakaan rahaa. Viranomaiset vain ”katsovat heidän saavan” yrittäjätoiminnasta elantonsa. Ihmisten kannattaakin hyväksyä ainoastaan sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kun kerran työviranomaisten toiminnassa on lakannut olemasta järkeä, voisi koko työvoimahallinnon lopettaa. Se on perustettu ajamaan vain duunareitten ja pultsareitten etua ja johtaa yhteiskuntarakenteen ja ihmisten oma-aloitteisuuden luhistumiseen.

Tarja Cronberg on oikeassa siinä, että esimerkiksi apurahojen hakeminen pitäisi rinnastaa työpaikkojen hakemiseen. Mutta hän voisi myös kiirehtiä vihreiden lupaaman perustulojärjestelmän toteuttamista. Tutkijat ja taiteilijat olisi sellainen ryhmä, josta voitaisiin aloittaa. Yleensäkin ihmiset pitäisi jakaa työvoimahallinnossa kolmeen ryhmään: tieteenharjoittajiin ja taiteilijoihin, joiden toiminta ei ole organisoitavissa sen enempää yrittäjätyöksi kuin palkkatyöksikään, suorittajiin, joiden työpanoksella on selvästi mitattavissa oleva vaihtoarvo, ja pultsareihin, jotka kuuluvat sosiaalihuollon piiriin.

Tieteilijät ja taiteilijat voitaisiin nähdäkseni vapauttaa työvoimahallinnon patistelusta kokonaan ja turvata kulttuurielämän selusta myöntämällä etabloituneille tieteen- ja taiteenharjoittajille perustulo tilanteissa, joissa muuta tuloa ei ole. Johdatukseni parempaan työyhteiskuntaan voitte lukea teoksestani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005).