Seksuaalisesta uusmoralismista

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että jokin seksuaalisesti ahdistunut vähemmistö vaatii taas seksirikosten ankarampaa tuomitsemista. Kyseisenlaiset (ja omassa moralismissaan kovasti kyseenalaiset) vetoomukset eivät mielestäni ansaitsisi mitään uutisointia. Kyseessä täytyy olla jonkin pienen yhteiskunnallisen ryhmän lietsoma kampanja, jolla pyritään painostamaan niitä ihmisiä, joilla seksiä vielä on. Suureksi porukka kasvaa helposti, sillä ihmiset allekirjoittavat vetoomuksen asioita ajattelematta ja perustelematta – vaikka henkilöllisyytensä väärentäen.

Mitä todellisuudessa sitten tapahtuu? Esimerkiksi tämän uutisen mukaan käräjäoikeus määräsi yli kahden vuoden ehdollisen vankeustuomion 15-vuotiaalle pojalle pelkästään siitä, että tämä oli kosketellut toista alle 16-vuotiasta alaikäistä lasta. Hehän ovat kakaroita, joille tuon tapainen toiminta on psykoseksuaalisesti tyypillistä! Juuri tuon tapaisiin typeriin ja mitään mistään ymmärtämättömiin tuomioihin yhteiskunnassa leiskuva seksuaalisuudenvastainen ajojahti johtaa.

Kun seksuaalirikoksina pidetyistä teoista pamahtaa nykyäänkin usein linnaa, mitä nuo ankarampien tuomioiden penääjät oikein haluavat? Kuolemantuomioitako? Koska seksuaalirikokseksi voidaan nykyään tulkita melkein mikä tahansa alkaen ”seksuaalisesta häirinnästä” ja päättyen tavanomaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, kohdistuu vihamielisyys seksuaalisuuteen sinänsä.

Mikä esimerkiksi on tuota puheenaiheeksi usein nostettua ”seksuaalista häirintää”? Lääketieteen sairausluokitteluihin on jätetty sekä homo- että heteroseksuaalisuutta koskien termi ”itseä häiritsevä seksuaalisuus; homoseksuaalinen” ja sen rinnalle tasavertaisesti ”itseä häiritsevä seksuaalisuus; heteroseksuaalinen” (ICD-10/F66). Ilmeisesti ne ovatkin juuri moralistien varalle.

Keskeinen kysymys kuuluu, kuinka ihmeessä oma seksuaalisuus voi häiritä itseä? Miten mikään ihmisessä oleva luonnollinen ominaisuus voi olla häiriöksi kenellekään terveelle ihmiselle? Sen sijaan yhteiskunta voi tietenkin häiritä monin tavoin sinänsä luonnollisia seksin muotoja. On suureksi vahingoksi ihmisille itselleen, jos psykiatri- ja psykologikunta hakeutuu omassa epä-älyllisyydessään tuon pölvästimäisen tuomiomielen taakse leimaamaan seksuaalisuuden eri esiintymismuodot rikoksiksi tai sairauksiksi aivan kuten 1950-luvulla. Jatkuvassa normiruuvien kiristelyssä lieneekin kyse yleisestä seksinvastaisuudesta, joka leviää hälyttävästi tässä näennäisliberaalissa mutta uuskonservatiivisessa yhteiskunnassa.