Poliittiset tuomiot jatkuvat

En ole huolissani siitä, että oikeus nyt sallii Ilkka Kanervan tekstiviestien julkaisemisen Hymy-lehdessä. Onnea hänelle; toivottavasti ministerillä on ollut mimminsä kanssa hauskaa. Sen sijaan olen huolissani siitä, että Espoon käräjäoikeus tuomitsi nyt Mikko Ellillä -nimisen bloginpitäjän 60 päiväsakkoon kansankiihotuksesta ja sensuroi hänen kirjoituksensa. Tuomio on jatkoa entisen vähemmistövaltuutetun, Mikko Puumalaisen, aloittamille tutkintapyynnöille. Ikävää, että populistinen valtamedia hautasi Ellilän tapausta koskevan periaatteellisen sananvapauskysymyksen vähemmän tärkeään ministerin tekstiviestiepisodiin.

Oikeuden ”vääriksi” leimaamien mielipiteiden esittämisestä on aiemmin ollut tuomiolla pari muuta sanankäyttäjää, ja tuomioiden linja on ollut sama. Jo niitä koskevassa kirjoituksessani ”Sananvapauden kuolinkellot” totesin, että kansankiihottamisesta syyttämiseksi pitäisi kirjoituksesta osoittaa edes jonkinlainen imperatiivi eli käskylause, jossa kerrottaisiin, mitä ja kuka haluaa tehtävän kenelle tai mille.

Koska tällaiset teonteoreettiset ehdot eivät täytyneet Ellilän blogissa, ei häntä olisi voinut eikä pitänyt tuomita kiihottamisesta ketään vastaan. Hän ei siis kehottanut ketään tekemään mitään, ei edes muuttamaan mielipiteitään omiensa kaltaisiksi. Blogissa pitäydyttiin ainoastaan esittämään näkemyksiä eri väestöryhmistä. Kun oikeus tuomitsi niiden julkilausumisen, kyse oli viranomaisen mielivallasta.

Toinen välttämätön kriteeri kansankiihottamisesta tuomitsemiselle voisi olla se, että kyseisellä toiminnalla edes periaatteessa olisi tai olisi ollut joitain konkreettisia vaikutuksia. Jotta mielipide voitaisiin tuomita ”kiihottamiseksi” kansanryhmää vastaan, syyttäjän pitäisi voida osoittaa, kuka kiihottui ja millä tavalla. Jos näyttöä kiihottumisesta ei ole, myöskään syytettyä ei pitäisi tuomita. Lisäksi ”kiihottuminen” on väistämättä aina subjektiivista.

Kiihottumiseen liittyvien todellisten tai teeskenneltyjen merkitysten arvioimiseksi pelkät yleisömielipiteet eivät voi riittää, sillä ihmisten arvioita omista tunnetiloistaan ei voida pitää pätevinä. Koska objektiivisia kansankiihotuksen tuloksiakaan ei osoitettu, kyse ei ollut kansankiihottamisesta vaan viranomaisen taistelusta omia haamujaan vastaan. Kukaan ei siis tosiasiassa kiihottunut, paitsi vähemmistövaltuutettu ja valtionsyyttäjä itse. Oletetun kansankiihotusargumentin käyttäminen yksittäistä ihmistä vastaan osoittaa, että viranomaiset käyttävät valtaansa kansalaisoikeuksien vastaisesti.

Tärkeää olisi pohtia myös sitä, mitä tuo kansankiihottaminen oikeastaan on. Sitä voitaisiin ehkä luonnehtia myös innostamiseksi poliittisiin mielipiteisiin. Poliittiselle vaikuttamiselle on ominaista se, että omalle käsityskannalle etsitään tukea ja kannattajia. Niinpä kyse on tavanomaisesta poliittisesta toiminnasta. Jos pyritään kieltämään kansankiihotus tai muu poliittinen agitaatio, silloin pyritään kieltämään poliittinen toiminta. Tässä mielessä voi olla hyväksikin, että ihmisiä kiihotetaan eli innostetaan esimerkiksi isänmaallisuuteen ja kansallisen edun valvontaan. Filosofina tiedän, että järjen puhuminen yleensäkin innostaa ja kiihottaa ihmisiä.


Verhot eteen

Poliittisen korrektiuden varjolla harjoitettava sananvapauden kahlitseminen on päästetty niin pitkälle, että elämme nykyään sensuuriaikaa muistuttavissa oloissa. Tutkintapyyntö oli poliittinen, syyte oli poliittinen, tuomioistuin oli poliittinen ja tuomio oli poliittinen. Kyse on poliittisista näytösoikeudenkäynneistä, joilla halutaan pelotella kansaa ja joilla tuomioistuimet koettavat perustella ”suvaitsevuuttaan” monikultturismin ideologiaa kohtaan. Samalla ne tulevat polkeneiksi muiden ihmisten oikeutta sanoa ajatuksensa vapaasti.

Täysin määrittelemättä oikeudenkäynneissä ja syytteissä on jätetty se, mikä oikeastaan on kansanryhmä ja mitä tarkoitetaan usein mainitulla rasismilla (vrt. analyysiini kolumnissa ”Sananvapauden vaaran vuodet”). Eikö valtion tehtävä ole puolustaa ensisijaisesti sen omia kansalaisia, jotka varmasti kuuluvat kansaan muodostaen kansanryhmän? Ovatko maahanmuuttajat mikään yhtenäinen kansanryhmä, jonka laajamittaista levittäytymistä Suomeen ei saisi arvostella?

Ja mikäli kritiikki kohdistuu tiettyyn maahanmuuttajaryhmään, myös sille voi olla perusteita. Minulle poliittiset vapaudet ja perusoikeudet merkitsevät Suomen kansalaisten omaa vapautta ajatella, puhua ja toimia omassa maassaan juuri niin kuin tahtovat.

En ole samaa mieltä monestakaan Ellilän esittämästä mielipiteestä, ja pidän niitä kärjistettyinä ja liioittelevina mutta en kaikilta osiltaan väärinä. Niinpä katson, että myös niiden sensuroiminen vahingoittaa kuitenkin yhteiskuntaa enemmän kuin niiden esittäminen ja julkisina pitäminen.

Totuus on sellainen, että tuomioistuimet eivät saa kieltämiään ajatuksia katoamaan todellisuudesta eivätkä ihmisten tajunnasta torjumalla niiden esittämisen. Asiat ja ilmiöt eivät poistu vetämällä verhot eteen. Mikäli Suomessa ei vielä ollut maahanmuuttajavastaisuutta tai maahanmuuttopolitiikan vastaisuutta ennen näitä tuomioita, oikeusistuimet pitivät päätöksillään huolen siitä, että molempien määrä varmasti kasvaa. Tuomitseminen ei saa aikaan mitään muuta kuin vihaa.


Monikulttuurisuuden hinta: sakot suomalaisille

Mielipiteen- ja sananvapaus kattaa sekä oikeuden mielipiteisiin että oikeuden sanoa ne. Perustuslaki turvaa meidän maassamme sen, ettei ajatuksia sensuroida ennakolta; tosin viranomaiset ovat pyrkineet omalla toiminnallaan heikentämään näitä oikeuksia. Filosofina en vetoa kuitenkaan ensisijaisesti muodollisiin oikeuksiin.

Ne liittyvät argumentaation pohjatasolle, jonka muodostaa (1) juridinen ja normatiivinen diskurssi. Sen puitteissa tarkastellaan, mikä on laillista ja mikä laitonta. Toisen porrasaskelman muodostaa (2) moraalinen argumentaatio, johon liittyvät niin ikään relatiiviset ja subjektiiviset käsitykset oikeasta ja väärästä.

Kaiken yläpuolella on (3) eettinen tarkastelutaso, jolla vastataan kysymyksiin hyvästä ja pahasta sinänsä. Niiden ymmärtämiseksi on ymmärrettävä myös se, mitä puheena olevat asiat ovat ja merkitsevät. Juridiselta eli normatiiviselta tarkastelutasolta ei voida koskaan johdella sen enempää moraalisia arvostuksia kuin eettisiä arvojakaan. Sen sijaan eettiseltä tasolta voidaan johtaa niin arvoja kuin arvostuksiakin ja niistä edelleen normeja.

Entä miten asiat ovat monikulttuurisuutta koskevissa kysymyksissä? Kun kyse on yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista, ei ehdotonta hyvää eikä pahaa tai oikeaa ja väärää voi olla olemassa. Niinpä ei voi olla olemassa ehdottomia totuuksia, normeja eikä tuomioitakaan. Ja sen vuoksi asiat kuin asiat täytyy voida sanoa. Kun tuomioistuimet ovat ryhtyneet jakelemaan sananvapautta rajoittavia tuomioita, ne ovat valjastaneet kärryt hevosen eteen. Viranomaisvallalta tällainen toiminta on tietenkin ymmärrettävää, sillä mitäpä muuta viranomaisvalta koskaan on aiheuttanut omille kansalaisilleen kuin pelkkää vahinkoa.

Minusta tuntuu, että oikeudessa ei ollut Ellilä. Siellä oli syytettynä suomalainen ajattelun- ja sananvapaus kokonaisuudessaan, ja siksi tuomio koskee meitä kaikkia. Suomen ulkomaalaistamista ja monikultturistamista minä puolestani vastustan, sillä kulttuurien sekoittamisesta ei näytä seuraavan mitään muuta kuin pelkkää riitaa. Oletteko muuten tutustuneet hollantilaisen kansanedustajan, Geert Wildersin, internetissä julkaisemaan elokuvaan Fitna?