Vähemmän tappavat aseet

Valtiolla on niin sanottu väkivaltamonopoli, eli valtio pidättää itselleen yksinoikeuden väkivallan käyttöön. Samalla se kieltää väkivallan muilta. Viime aikoina väkivallan käytön kynnys on kuitenkin madaltunut. Sen sijaan valtioilla ja kansakunnilla oli selvät potentiaaliset viholliset ennen monikulttuurisuuden ja kansainvälistämisen aaltoa.

Rajat olivat tuolloin korkeat, ja ne pitivät yllä rauhaa. Konfliktit, jotka aikaisemmin kohdattiin rajoilla, on nykyisin siirretty keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Enkä tarkoita nyt monestakin yhteydestä tuttua informaatiosodankäyntiä tai sotaa yrityksistä ja liikenteen solmukohdista (jotka nekin on tosin suureksi osaksi menetetty kansainväliseen hallintaan). Sen sijaan puhun konkreettisen väkivallan käytöstä.

Mitä enemmän kansakuntia valtioiden sisällä on, sitä herkemmiksi valtiot tulevat myös aseellisille konflikteille. Tällöin vieraat valtiot voivat käyttää maassa asuvia kansanryhmiä oman valtion vastaiseen painostukseen. Lisäksi eri kansalaisryhmät aiheuttavat entistä enemmän sisäisiä levottomuuksia, ja mielenosoitusten määrä onkin lisääntynyt sekä Suomessa että Euroopassa yleensä. Siksi on ymmärrettävää, että viranomaisvalta pyrkii hallitsemaan eri kansanryhmiä ja omia kansalaisiaan, ja tämän merkiksi armeija etsii ”uusia aseita ihmisjoukkojen hallintaan”.

Erään uuden aseryhmän muodostavat niin sanotut ”vähemmän tappavat aseet”, joiden englanninkielinen nimi ”less-than-lethal weapons” ei tosin tarkoita, että niiden kuolettavuus olisi alhaisempi, vaan sitä, että ne ovat ”vähemmän kuin tappavia” eivätkä siis tapa ollenkaan. Tällaisia aseita ovat esimerkiksi ääniaallot, maantieliimat, sähköpamput ja perinteiset kumiluodit.

Ihmisoikeuksien ja vapaan demokratian kannalta kyseiset aseet ovat jopa haitallisempia kuin tuliaseet, sillä kynnys niiden käyttämiseen on alempi kuin omien kansalaisten ampumiseen kovilla. Less-than-lethal-aseilla voidaan vaientaa paitsi demokratian vastaiset liikkeet, myös demokratiaa vaativat hankkeet.

Esimerkiksi Neuvostoliitto oli mahdollista kumota vielä vanhanaikaisten aseiden aikakaudella, sillä asevoimat kieltäytyivät tappavan asearsenaalin käytöstä, jota kommunismin kumoamiseen tähtäävän vallankumouksen tukahduttaminen olisi vaatinut. Koska less-than-lethal-aseita ei ollut, ei kansaa onnistuttu vaientamaan. Ihmisiä ei raaskittu ampua luodeilla eikä ydinpommeilla. Niinpä myös vähemmän tappavat aseet ovat uusi uhka kansalaisvapauksille tilanteissa, joissa oman valtion viranomaisvalta alkaa näpistellä ihmisten oikeuksia.

Less-than-lethal-aseiden hankinta on oire. Koska itse olen pasifisti, vastustan kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä heikentämään pyrkivää politiikkaa, sillä juuri se on keskeinen syy valtioiden sisäisiin konflikteihin ja voimankäyttöön. Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole syviä etnisiä ristiriitoja.

Niinpä olisi tärkeää, ettei kyseisiä ongelmia myöskään tuotettaisi ajattelemattomalla maahanmuutto- ja väestöpolitiikalla. Kokemus osoittaa, että kaikkialla, missä on etnisiä ristiriitoja, käydään sotaa, kuten Pohjois-Irakissa kurdien ja muslimien välillä ja jaetussa Jerusalemissa juutalaisten ja arabien välillä. Ja kaikkialla, missä käydään sotaa, ovat syynä yleensä etniset ristiriidat.

Näin ollen less-than-lethal-aseiden käyttöönotto ei suinkaan poista ongelmia, vaan se antaa merkin vapaan kansalaisyhteiskunnan heikentymisestä, luottamuksen rakoilusta ja demokratian murenemisesta. Eurooppalaisessa politiikassa kannattaisi aseiden kalistelun sijasta keskittyä etsimään keinoja pakolaisvirtojen kääntämiseksi.

Se, että viranomaisvalta on entistä kiinnostuneempi väkijoukkojen hallintaan, mellakoiden hajottamiseen ja levottomuuksien torjumiseen soveltuvista aseista, kertoo suoraa kieltään etnisten kiistojen yleistymisestä. Koska ongelmat ovat jo siirtyneet kaduille, kyse näyttää olevan enää pelkästä aisoissa pitämisestä, ja parempi olisi (ollut) ratkaista asiat poliittisilla päätöksillä.

Euroopan valtioiden tuntuu olevan vaikea myöntää, että niillä on käsissään maahanmuutosta seurannut etnis-väestöllinen ongelma. Ongelman lievittely kantaväestöjä ripittämällä ja maahanmuuttovolyymia lisäämällä on samanlaista kuin tulipalon sammuttaminen gasoliinilla.

Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan ennen pitkää ihmisiä, sanoi 1800-luvulla elänyt kirjailija Heinrich Heine. Sensuuria ja sananvapauden rajoittamista harjoitetaan länsimaissa taas huolestuttavan paljon. Elämmekin paljolti ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä aikakautta muistuttavassa tilanteessa: yhteiskunta monikulttuuristuu ja globalisoituu. Nämä olivat tosin tuolloin pelkkiä teollistumisen ja kaupungistumisen sivuseurauksia, mutta nyt tuota trendiä koetetaan edistää tahallisesti.

Vaarana on, että kansallisvaltiot hajoavat takaisin eripuraisiksi etnisiksi ryhmiksi, jotka kiistelevät keskenään, ja tuloksena on paluu sääty-yhteiskuntaan. Tulevaisuuden sotia ei käytänekään valtioiden välillä, vaan Eurooppaan syntyy ensi vaiheessa sisällissotia eri väestöryhmien välille. Toisessa vaiheessa ongelmien ytimeksi havaitaan Euroopan liittovaltiollistaminen, jolloin enemmistökansallisuuksien hallitsemat kansallisvaltiot alkavat pyrkiä irti EU:sta. Tällöin saattaa syntyä myös valtioiden välisiä sotia.

Tapa, jolla valtiot varustautuvat nyt hillitsemään omien kansalaistensa mielenilmaisuja, virittää alkusointuja tulevaan katastrofiin. Voimankäyttö aseettomia kansalaisryhmiä vastaan on kuitenkin poliittisesti tehotonta. Se herättää vain vastareaktioita ja johtaa sodista lohduttomimpaan, kansalaissotaan. Parasta, mitä armeija voi sellaisessa tilanteessa tehdä, on laittaa jonkun aktivistin kävelemään rahalippaan kanssa kohti porukkaa ja huutelemaan, ”haluaako joku lahjoittaa femman Amnesty Internationalille?” Ja katso: väkijoukko hajaantuu alta aikayksikön.