Kukkahatut käräjillä

Olen jo aiemmissa kirjoituksissani selvittänyt, kuinka mammat säätivät ensin lapsipornon vastaisen lain, ja sitten kamarille vietiin eräs toinen mamma. Julkisuuskohun jälkeen asia haudattiin pariksi kuukaudeksi, jonka aikana syyttäjä nosti kanteen lapsipornoa hyödyntänyttä taiteilija Ulla Karttusta vastaan. Mammoilla onkin tänään todellinen riemun päivä, sillä asiaa käsitellään Helsingin käräjäoikeudessa.

Olen aiemmin todennut myös sen, miten julkeaa on, että poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin pyrkivät laittautumaan taidearvostelijoiksi. Tämän moitteen viranomaisvalta pyrkii tietysti torjumaan kieltäytymällä ymmärtämästä, mitä eroa on asian taiteellisella tai pornografisella esittämisellä – siis esillepanolla taiteellisessa kontekstissa, kuten näyttelyssä, jossa asioita voitaisiin arvioida julkisesti – ja samojen asioiden esittämisellä pornoluolien silakankatkuisissa takahuoneissa.

Sen sijaan viranomaisvalta kiinnittää huomiota vain siihen, onko kyseessä alastonkuva vai ei. Todellisuudessa keskeisiä olisivat esittämiseen liittyvät merkitykset. Koska oikeus ei kykene näkemään näiden asioiden eroa, on todennäköistä, että tuomitsee syytetyn, vaikka se siten rajoittaakin ilmaisunvapautta, sananvapautta ja lähes kaikkea ajateltavissa olevaa vapautta.

Vahinko, joka tätä kautta syntyy, on seuraava: ihmiset eivät voi ottaa todellisuuden ilmiöihin kantaa, kun viranomaiset estävät heitä kuulemasta ja näkemästä argumentteja. Tilannetta eivät paranna syyttäjän krokotiilinkyyneleet sen johdosta, että taiteilijan ”tarkoitus oli hyvä”, sillä taiteelliseen esittämiseen ei tarvita mitään tarkoitusta, ei edes tarvitse olla hyvä. Tieteissä ja taiteissa tarkoitusten olemassaolo olisi itse asiassa kielteinen arvo, joka nollaisi puolueettomuuteen tähtäävän toiminnan merkityksen. Sananvapauden kahlinnalla tuotettava henkinen väkivalta on siis perimmältään aivan yhtä pahaa kuin kidutusleirien fyysinen väkivaltaisuus.


Porno ja pommi

Lapsipornon valmistaminen, hallussapito ja esittäminen eivät välttämättä ole moraalisesti arveluttavia asioita. Niiden ei pitäisi myöskään olla vakavia rikoksia. Esimerkin tästä tarjoaa se, että lapsipornon yksi käyttäjäryhmä ovat lapset itse. Jokainen teini-ikäinen haluaa katsella toisen samanikäisen teinin alastonkuvaa, ja se on heidän psykoseksuaaliselle kehitykselleen hyväksi. Sen sijaan ristiriitaista on, että televisiossa ja kaikkialla muuallakin saa esittää mitä hirveintä väkivaltaa, eikä sitä paheksuta saati kriminalisoida lainkaan!

Televisiossa saa mielihyvin esittää ydinpommeista ja ydintuhosta kertovia ohjelmia, joissa heteroseksuaaliset perheenisät ja -äidit selittävät naama peruslukemilla, miten ydinpommit räjähtävät kaupunkien keskustoissa: ensin tulee ”lämpövaikutus” (kuinka suuressa ristiriidassa tuon ilmauksen pehmeys onkaan sen merkitykseen verrattuna). Ja sitten saapuu paineaalto, joka tuhoaa tieltään kaikki kodit. Lopuksi seuraa tappava ydinlaskeuma, joka surmaa tieltään viimeisenkin henkiin jääneen ihmisen.

Tätä on siis lupa esittää lapsille ja nuorille televisiossa, vaikka he ahdistuvat siitä ja saavat koko elämän kestäviä traumoja. Mutta kun kyse on ihmiselle luonnollisen seksuaalisen kanssakäymisen esittämisestä, jossa ihmiset suhtautuvat toisiinsa lempeästi ja hellyydellä, se halutaan kieltää ja poistaa rangaistusten uhalla televisiosta, lehdistä, internetistä ja kaikkialta muualtakin. Erään esimerkin kyseisestä seksuaalisuudenvastaisuudesta tarjoaa Korkeimman oikeuden päätös, jonka mukaan pornografiset DVD-levyt ovat pornografisia julkaisuja, joita ei saa myydä julkisilla paikoilla, kuten kirpputoreilla, sillä siellä ne ovat myös lasten nähtävillä!

Tämä on osa sitä lapsiarvoja hyväksikäyttävää virheellistä päättelyä, jota arvostelin jo aiemmassa kirjoituksessani. Suurin osa aikuisista ei karsastanekaan nuorten ihmisten alastonkuvia, vaan heitä hävettää aikuisten oma porno, jossa esiintyy yli-ikäisiä ja rupsahtaneita kurppia.


Jallun pihtaajat pippurihyllyllä

Alastomuutta paheksumalla lapsille ja nuorille opetetaan estoja, eikä olekaan ihme, jos he ajautuvat niiden vuoksi ihmissuhdeongelmiin myöhemmässä elämässään. Todellisuudessa lapset itse tietävät seksiasiat aikuisia paremmin. Merkkinä tästä on se, että koululaiset heittävät navanaluset opettajilleen ja vanhemmilleen. Ei tarvinne olla mikään Edison oivaltaakseen, millaista järjettömyyttä tuomioistuinten typerään kaksinaismoralismiin ja kaksoisstandardeihin liittyy.

No, onhan tuomiomielessä se hyvä puoli, että mitä kireämmälle normiruuvit väännetään, sitä nopeammin pultit katkeavat. Ihmiset saavat tarpeekseen ajojahdeista, padot murtuvat, ja oman seksuaalisuuden torjuminen vaihtuu ehkä hyväksynnäksi. Mutta oikeuksien toiminnan myötä on saatu taas ikävä näyttö siitä, kuinka myös seksuaalisuuden yleisiä muotoja pyritään kahlitsemaan heteroseksuaalisten lapsiarvojen nojalla. Kielteistä on, että lapsiarvojen kautta leviävällä ahdasmielisyydellä pyritään tällöin rajoittamaan kaikkien niidenkin ihmisten seksuaalisuutta, joilla ei ole mitään tekemistä lasten kanssa.

Asiaa ei auta, vaikka joku ministeri lupaisi taiteilijoille lisää apurahoja, jos valtio alistaa niiden käytön oikeuksien kontrolloitavaksi. Nykyisetkin avustukset ja palkinnot myönnetään vain feministeille tai sisäsiittoisen sekä itseään etabloituneena pitävän kuppikunnan myöntäminä eräille näennäiskriittisille ja vuodesta toiseen samoille kalkkiksille.