Kommunistinen Kiina 60 – Pitkäänkö vielä?

Tämän kuun alussa tuli kuluneeksi kuusikymmentä vuotta Kiinan kansantasavallan perustamisesta. Kiina muodostaa nykyään poliittisen paradoksin, joka on jyrkintä mahdollista luokkaa: maa on maailman ainoa valtio, jossa vallitsee kapitalistinen talousjärjestelmä mutta jota hallitaan kommunistisella yksipuoluejärjestelmällä.

Käytännössä kommunismi ja kapitalismi paiskaavat Kiinassa kättä. Maa, joka ei salli valtiosta riippumattomia ammattiyhdistyksiä, lanaa pellot tasaisiksi kapitalismin menestykselle. Näin kansainväliset suuryritykset pääsevät hyödyntämään valtion välittämää halpatyövoimaa. Vaihtosuhde ei ole kuitenkaan täysin onneton, vaikka se onkin epäoikeudenmukainen. Kiinan talous kasvaa jopa maailmanlaajuisen laman aikana, ja se on noussut maailman kolmanneksi suurimmaksi. Edellä ovat vain sen vanhat viholliset Yhdysvallat ja Japani.

Kansantuotetta kasvattamalla Kiinan poliittinen johto pystyy tekemään pikku-uudistuksia ja parantamaan miljardiväestönsä elintasoa vähitellen. Näin se ostaa poliittista luottamusta jatkaakseen vallankahvassa. Kiintoisaa on, kauanko tilanne jatkuu nykyisellään. Jossakin vaiheessa ihmisten elintaso voi nousta niin paljon, että he alkavat vaatia poliittisia vapauksia.

Tällöin käy niin kuin Euroopassa rautaesiripun murtuessa, ja poliittiset rajoitukset kerätään pois. Se puolestaan heijastuu länsimaihin radikaalisti. Tuotteiden hinnat lähtevät nousuun, aivan kuten kävi Japanin muuttuessa hi-tec-tuotteita valmistavaksi teollisuusmaaksi 1960-luvulla. Ympäristölle Kiinan muuttuminen kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi on katastrofi. Kun jokaisella kiinalaisella on auto ja jääkaappi, se on viimeinen puumerkki planeettamme kuolintodistukseen.

Länsimaat eivät vastusta kommunismia Kiinassa, koska sen avulla Lännen kapitalistiset maat voivat hallita Kiinan laajaa väestöä. Eräs kommunistiseen totalitarismiin liittyvä vapauden rajoitus on yhden lapsen politiikka. Kiina pysyy totalitaarisena maana juuri siksi, että muutoin väestönkasvun rajoittamista olisi mahdotonta ajaa. Tärkeintä ympäristöpolitiikkaa olisi saattaa maailman muutkin kehitysmaat vastuuseen kohtalokkaasta väestönkasvustaan ja kääntää niiden populaatiot selvään laskuun. Tämä ekologinen välttämättömyys pitäisi tosin saada toteutumaan ilman kommunismia.