Kirjallisia köllähdyksiä

Viime viikonloppuna Helsingin messukeskuksen täyttivät jokasyksyiset kirjamessut. Se on leimallisesti kustantajien, ei kirjailijoiden, tapaus. Kyseessä on puhtaasti markkinointitempaus, ja kirjailijoita kutsutaan paikalle lähinnä tapahtuman marakateiksi.

Olen kritisoinut kustantajien markkinointihakuisuutta monessa yhteydessä. Suuret kustantamot tekevät julkaisupäätöksensä pelkästään taloudellisten kriteerien eivätkä kirjallisten arvojen perusteella. Ne panevat kansiin käyttö- ja hyötykirjoja, kuten puutarhanhoito-oppaita, autojen korjauskirjoja, keittokirjoja ja karttoja, sekä painavat kuningatarten elämäkertoja. Sen sijaan filosofiaa ja esseitä ei tahtoisi julkaista kukaan.

Erään esimerkin kyseisestä linjasta tarjoaa se, että myös juppiministeri Alexander Stubb oli paikalla markkinoimassa uutta urheiluaiheista kirjaansa sekä kertoen olleensa ”aamu-uinnilla Tarja Halosen kanssa”. Miten pulikointi liittyy kirjallisuuteen?

Miehen Treenikirjassa hyvää on lähinnä se, että se on tehty miehille. Henkilökunnaltaan naisvaltaistuneet kustantajat ovat nykyään niin feministisiä, etteivät ne enää miesten kirjoja teekään, paitsi tietysti jos kyseessä on populistinen aihe, kuten urheilu. Stubbin kirjalla on myös toinen tekijä, enkä usko kiireisen ministerin paljon kynään koskeneen teosta sorvattaessa, paitsi ehkä vetääkseen nimensä kanteen. Kirjanteon resepti on sama kuin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittaman yhteisjulkaisun tapauksessa: orja tekee työn, ja kirjaa myydään julkkiksen nimellä.

Kirjamessut ovat vähän niin kuin kaikenlaiset ”hengen ja tiedon messut”: surkuhupaisia ja dekadentteja. Niiltä puuttuu kirjallisuudelle ominainen sielukkuus, rauhallisuus ja hiljentyminen. Esseetyylille ominainen pakottomuus ja levollisuus loistavat poissaolollaan. Niiden paikalla on markkinahumua, tungosta, reuhaamista ja imartelevaa äitelyyttä, joiden kautta lukijoita pidetään tyhminä. Kustantajien toiminnasta on tullut pelkkää huomion kalastelua, ja sen vuoksi ne julkaisevat mitä tahansa paskaa.

Parin viikon kuluttua remuisen hallin valtaavatkin sitten erotiikkamessut. Intiimeiksi koettuja asioita julkiseksi tekevän luonteensa vuoksi ne sopivat messuhalliin jotenkuten. Tosin myös Sexhibition-tapahtuma on ajastaan paljon jäljessä. Nykyisenä pornoistumisen aikakautena seksuaalisuus on tullut niin avoimeksi asiaksi, että varsinainen tirkistely ei ole enää mahdollista, ei myöskään itsensä paljastaminen. Kun kaikki läskit on lyöty jo peittelemättömästi pöytään, aivan niin kuin pulliaisten köllähtelyä esille tuovassa Big Brother -ohjelmassa, ei todellisuutta tarvitse enää erityisesti seksualisoida.

Kiva sinänsä, että seksuaalisuus vapautuu. Mutta ihmeellistä on, että feministit, jotka pari vuosikymmentä sitten vaativat seksuaalisuuden liberalisoimista, haluavat nyt pakottaa ihmisten halut ja kalut takaisin kaappeihin mediaa ja miehiä piinaavilla väitteillään ”seksuaalisesta häirinnästä”.