Vainajalan valveunta

Kun Tony Halme poistui näyttämöltä, Paavo Väyrynen pyrkii sille uutena ihmisenä. Keskustan puheenjohtajakilpailuun laittautuneena hän koettaa nyt vedota varsinkin nuorempaan äänestäjäpolveen, joka ei muista sen enempää Kekkosen hännystelyä kuin jalasmökkijupakkaakaan.

Kun yksi lasketaan hautaan, toinen yrittää ylösnousemusta. Tutkija Päivi Tillikka puolestaan kertoo, että vainajan kunnioittamisen raja kulkee siinä, missä laki kieltää epätotuuksien lausumisen kuolleesta ihmisestä. Hänen mukaansa vainaja on laissa suojattu vain valheilta. Mitään muuta respektiota ihminen ei tämän mukaan nauti. Kuollutta ihmistä saisi parjata vaikka kuinka, kunhan väitteet pysyvät tosiasioissa, mutta esimerkiksi historiankirjoituksessa tyypilliset epätotuudet ja tutkijain virheet olisivat kyllä rangaistavia.

Argumentti seisoo päälaellaan, aivan niin kuin juristien sorvaamat näkemykset yleensä. Ensinnäkään julkisessa sanassa harvoin on kiistattomia tosiasioita, eli kiistat käydään tosiasioihin liittyvistä merkityksistä, jotka ovat mielipiteidenvaraisia. Mikäli tulkinnat olisivat rangaistavia, kaikkia mielipiteitä voitaisiin pitää periaatteessa rangaistavina. Tieteessä esiintyvät ja tutkijain toistensa kannanotoista löytämät ”virheet” puolestaan kertovat nekin vain tulkintojen erilaisuudesta. Jos vain ”virheet” olisivat Päivi Tillikan armosta rangaistavia, jouduttaisiin neuvottomuuden eteen, sillä ”toden ja hyvän” ajatuksen määrittelemiseksi ei ole mitään yksiselitteistä mittapuuta. Niinpä kaikkea tiedettä voitaisiin pitää Päivi Tillikan mielestä rangaistavana.

Päivistä on jostakin syystä tehty sellainen pylväspyhimys, joka on ”lyhyessä ajassa puhunut uskottavuutensa sangen vähiin”, kuten alan oikea asiantuntija professori Jukka Kemppinen toteaa kolumnissaan.

Vaikka onhan se toki parempi haukkua ihmisiä vasta heidän kuoltuaan. Kritiikki ei satu tällöin yhtä paljon.

Myös keskustan ruumiinvalvojaiset menevät kiintoisiksi. Puolueen koko ykkös-, kakkos- ja kolmosketjunkin kädet ovat vaalirahoitusskandaalin jälkeen niin pahasti mämmissä, ettei puolueesta löydy ketään kelvollista puheenjohtajaehdokkaaksi. Jos tarjolla ovat lopulta Paavo Väyrynen ja Seppo Kääriäinen, kavalkadi on yhtä raikas kuin villasukan läpi uitettu kotikalja.

Toki Väyrysessä on myös paljon hyvää, kuten kriittisen realistinen maahanmuuttokanta. Lisäksi hän ei ole pelkkä pragmaatikko, kuten Matti Vanhanen. Sen sijaan Väyrynen on poliittisen linjan vetäjä, jolla on myös kirjallinen tuotanto, kuten jokaisella kunnon poliitikolla pitäisi olla.