Ihmiset kotiarestissa

Aina kun rikoksen alalla tapahtuu jotakin kohahduttavaa, sananvapauden ja yksityisyydensuojan viholliset käyttävät tilaisuutta hyväkseen. He hyödyntävät ihmisten ilmaisemaa paatosmyrskyä kaventaakseen kansalaisvapauksia. Esimerkin tarjoaa vihreiden Tuija Brax.

Kun Sellossa paukkui Coltti, oikeusministeri Brax kaivoi esiin sukupuoliseen häirintään liittyvän lähestymiskiellon valvonnan. Ibrahim Shkupolli oli lähestymiskiellossa, mutta ihmisen ikävä toisen luo on mitä on.

Jo lähestymiskiellon käsite sinänsä on symptomaattinen. Siinä kiteytyy ihmisten kyvyttömyys kohdata toisiaan hoitaakseen asioitaan. Viranomaisvalta puolestaan vastaa ongelmaan sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa: ei suinkaan vähentämällä konfliktien syitä eli estämällä yhteiskuntaa pirstaloitumasta, vaan eristämällä ihmisiä toisistaan normeilla ja pakkovallalla. Jos hajoaminen ja monikulttuurinen sirpaloituminen jatkuvat, lopulta kai Suomeenkin joudutaan pystyttämään Jerusalemista tuttuja betoniaitoja.

Henkisiä muureja maassamme jo onkin. Tämän kehityskulun esiasteena Brax ehdottaa nyt lähestymiskiellossa oleville elektronista jalkapantaa, joka hälyttäisi viranomaisille, mikäli tarkkailtava ylittää reviirinsä. Konsti on vankeinhoidon historian kannalta huvittavan klassinen: rikollisille pallo jalkaan.

Koska suurin osa Braxin tarkoittamista rikollisista on tietenkin ”seksuaalirikollisia” ja koska suurin osa ”seksuaalirikollisista” ei ole rikollisia lainkaan, tämä merkitsee, että rankkurit laitettaisiin viattomien mieshenkilöiden perään. Ongelmana on sekin, ettei kahleiden ripustelu poista myöskään oikean rikollisuuden syitä vaan tuo sekä riidat että rangaistuskäytännöt yhä keskemmälle ihmisten tavallista elämää. Tällöin rangaistuslaitosten käytännöt sekoittuvat kansalaisyhteiskuntaan. Hallitsematon monikulttuuristuminen johtaa erimielisyyksiin, erimielisyydet riitoihin ja riidat kieltojen ja rajojen pystyttämiseen keskelle arkielämää. Näin kontrollin koura kuristaa ihmisten kansalaisvapauksia kaikkialla.

Esitutkinta- ja pakkokeinolakia uudistettaessa on myös ehdotettu, että ihmiset voisivat suorittaa vankeusrangaistuksensa ”kotiarestissa”, mikäli heitä valvottaisiin sähköisen kahleen keinoin. Omassa pienessä päässäni herää tosin epäilys, pysyisivätkö Korkeasaaren leijonat oman ruokapöytänsä ääressä samanlaisen rengastuksen turvin. Vai ovatko rikolliset impulssit nälkärefleksien tapaisia käyttäytymispiirteitä, joiden hallinta vaatii eristämistä ja viisasta sosiaalipolitiikkaa?

Ehkä olisi syytä uhrata muutama ajatus myös sille kysymykselle, mistä vankiloiden täyttyminen oikeastaan johtuu. Muutamat ihmiset voivat kokea eristämisen helpotuksena. Monet rikolliset suorastaan haluavat vankilaan, koska siellä he ovat paremmassa turvassa omilta mafioiltaan kuin vapaalla jalalla kulkiessaan. Irc-galleriasta puolestaan löytyy yhteisö nimeltä ”Jos McDonald’s olisi vankila, haluaisin elinkautisen”. Eristäminen ei merkitse kaikille kurittamista.

Vankilat ja yhteiskunta ovat alkaneet muistuttaa toisiaan niin, ettei vankiloita voida enää erottaa yhteiskunnasta. Vuokrakiskonta, Kelan asumistukipäätökset, työn saannin vaikeus ja ihmisten ilkeys tekevät tavallisesta elämästä vankiloissa oleskelua kurjempaa. Kun lait on laadittu niin ahdasmielisiksi, etteivät ihmiset voi enää jatkaa elämäänsä syyllistymättä johonkin mielipiderikokseen, he repivät itsensä turva- ja kontrolliverkoista läpi ja pudottautuvat tahallaan viranomaisista viimeisen eli vankeinhoidon riesaksi.

Kun viranomaiset hukuttavat kansalaiset erilaisiin nurmikontallaamis- ja pysäköintisakkoihin, ihmiset eivät suostu maksamaan vaan menevät piruuttaan vankiloihin istumaan. Kun eroottisesti aktiiviset ihmiset puolestaan tuomitaan seksuaalirikollisiksi, sellit täyttyvät terveistä suomalaisista miehistä. Kun perään lähetetään vielä kaikki maahanmuutosta jotakin muuta kuin tervetulotoivotuksia lausuneet, tuomittujen virran on pakko alkaa kääntyä vankiloista pois päin. Ajatusrikolliset, kunnianloukkauksista tuomitut ja parkkisakon saaneet eivät yksinkertaisesti sovi sisään.

Siksi yhteiskunta korventaa heitä nyt kotonaan, ja hallitus haluaa muuttaa ihmisten velkaiset asunnot ihan oikeiksi vankiloiksi ryssänrunoudesta tutun ”kotiarestin” muodossa. Tosiasiassa tässä maassa pitäisi kontrolloida ihan muita rajoja kuin lähestymiskieltorajoja, mutta lappuliisan järjenjuoksulla on näköjään varustettu lähes jokainen juristinplanttu.

Ihmisten kyllästymisestä viranomaisten harjoittamaan paimennukseen ilmeisesti johtuu myös se, miksi huoltamoilla myytävistä kannanottotarroista on tullut erittäin suosittuja. Toinen niistä liimataan auton etuikkunaan. Siinä sanotaan: ”Maksukehotusten ja muiden lappujen asettamisesta tuulilasiin peritään 60 euron siivousmaksu. Aineistoa kiinnittämällä hyväksyt nämä ehdot.” Ja toinen kotioveen: ”Tässä huoneistossa ei vastaanoteta tv-lähetyksiä. Luvattomasta tiedustelusta veloitetaan 200 euron vastausmaksu. Ovikelloa soittamalla hyväksyt tämän ehdon.” Protestitarrojen takaa kajastava peruskysymys on, miksi viranomaisvalta saisi yksinään piirtää yksityisen ja julkisen elämän välisen rajan.