Miksi rangaistusten kiristäminen ei auta?

Vaalien lähestyessä sekä ehdokkaat että ratikkamummot vaativat jälleen ankarampia rangaistuksia lääkkeeksi mitä erilaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Näin he koettavat luoda vaikutelman korkeasta moraalista. Todellisuudessa kyseinen asenne osoittautuu kuitenkin pelkäksi moralismiksi.

Jos ankarat rangaistukset purisivat hyvin, lainkuuliaisuuden pitäisi olla huippuluokkaa niissä maissa, joissa rangaistukset ovat kovimpia ja käytetään esimerkiksi kuolemanrangaistusta. Kuitenkin juuri ne ovat moraaliltaan ja turvallisuustilanteeltaan takapajuisimpia. Samoista syistä rangaistusasteikkojen kiristäminen ei vähennä rikollisuutta myöskään Euroopan maissa.

Ankaramman rankaisemisen puolesta esitetään yleensä kaksi perustetta. Ensinnäkin vedotaan rankaisemisen pelotevaikutukseen. Oletuksena on, että rangaistuksen uhka vaikuttaisi ennakolta rikollisuutta vähentävästi. Toinen peruste on näkemys, että teoista pitää rangaista ankarasti tilanteen tasapainottamisen eli puhtaan koston vuoksi. Ajatus on sama kuin talio-periaatteen sisältävässä Hammurabin laissa ja Vanhassa Testamentissa: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Jälkikäteen vaikuttava oikeus on kuitenkin pelkkää kostoa, joka saattaa tyydyttää uhria. Mutta se ei kuitenkaan korjaa mitään. Euroopan maissa vahingonkorvausmääräyksiä ei käytetä rangaistuksen osana (toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa), joten ankarampaa rankaisemista ei voida soveltaa myöskään korvausmenettelyn muotona.

No niin. Miksi sitten en itse kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä? Vastaus on, että vakavan rikollisuuden kyseessä ollessa rangaistusten ankaruus ei pelota rikoksentekijöitä ennakolta, sillä tekijät hautovat usein itsemurhaa, ovat epätoivoisia tai heidän tajuntansa on hämärtynyt. Esimerkiksi terroristi ei piittaa rangaistuksista lainkaan, ja rattijuoppo taas ei yllä ymmärtämään toimintansa seurauksia tekohetkellä. Muslimiterroristi suorastaan toivoo kuolevansa iskussa, sillä hän otaksuu pääsevänsä marttyyrikuoleman kautta Paratiisiin. Sen sijaan hänellä ei ole lupaa tappaa itseään iskun jälkeen jäätyään henkiin, sillä se olisi syntiä. Niinpä hänellä on syytä pitää sähkötuoliin päätymistään eräänlaisena pelastuksena, ja kuolemantuomio vain tyydyttää häntä.

Rikollisliigat puolestaan rötöstelevät ammatikseen eivätkä piittaa rangaistuksista oman paatuneisuutensa vuoksi, sillä syömätöntä kakkua voi olla kertynyt jo niin paljon, ettei kerta kiellon päälle vaikuta yhtään. Jotkut suorastaan toivovat pääsevänsä vankilaan, koska kokevat rangaistuslaitoksen hotelliksi. Tämän logiikan vallitessa vakavia rikoksia tekevien kurmottaminen näyttää olevan vaikeaa pelkästään rangaistuksia kiristämällä, ja heidän pitkät vankeustuomionsa ovatkin perusteltuja lähinnä muiden ihmisten ja yhteiskunnan suojelemiseksi.

En kannata rangaistusasteikkojen kiristämistä, koska rangaistukset eivät poista rikollisuuden syitä. Parasta olisi, jos ihmisten ei tarvitsisi tehdä rikoksia. Esimerkiksi kouluampumisten kyseessä ollessa olisi ollut ehdottomasti viisaampaa toimia ennakolta kuin murehtia asiaa jälkikäteen. Tässäkin yhteydessä näkyy, kuinka tehotonta rangaistusten tiukentaminen on. Monessa tapauksessa rangaistusten kiristäminen vie rikollisuutta yhä enemmän piiloon ja johtaa vain keinojen kovenemiseen.

On pohdittava myös sitä, mitä rikollisuus on. Rikollisuus on pelkkää lain vastaisuutta, kun taas epäoikeudenmukaisuus on etiikan vastaisuutta. Ihmiset tekevät esimerkiksi omaisuusrikoksia suureksi osaksi siksi, että he kokevat sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Niinpä monet pyrkivät korjaamaan kokemaansa vääryyttä esimerkiksi kahmaisemalla haltuunsa vierasta omaisuutta. Epäoikeudenmukaisuutta voi olla myös rikokseksi määrittely sinänsä. Puuttua pitäisi epäoikeudenmukaisuuksien yhteiskunnallisiin syihin eikä rakentaa maastamme poliisivaltiota, jossa kaikki kyttäävät kaikkia.

Normiruuveja kiristelemällä ihmisten tavallisesta käyttäytymisestäkin on tehty rikoksia monissa maissa. Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Kieroa on, että useissa länsimaissa muutamien sanankäyttäjien toiminta on pyritty leimaamaan rikolliseksi. Esimerkiksi maahanmuuton arvostelua sanotaan rasismiksi, vaikka kriitikot eivät viittaisi sanallakaan rotuun tai rotuoppiin – saati että he harjoittaisivat rotusortoa. Monet maahanmuuton kriitikot ovat itse vaatineet rangaistusasteikkojen tiukentamista, mutta näin tehdessään he eivät ehkä huomaa, että tiukennukset tulisivat koskemaan myös heitä itseään.

Jos esimerkiksi itärikollisuutta torjutaan Suomessa ankarammilla rangaistuksilla, siitä täyttyvät vain vankilat. Tällöin ei olisi tehty mitään itse syiden poistamiseksi. Tässä tapauksessa ongelmien korjaamisen pitäisi alkaa maahanmuuton vähentämisestä. Maahanmuuttajien myötä Suomeen on saapunut rikollisuutta, jota täällä ei ole ennen nähty. Virosta saapuneet prostituoidut panivat ihmislihan näyttävästi kaupaksi kaupunkien kaduilla. Venäläiset mafiat tekevät ryöstöjä ajamalla autoilla sisään jalokiviliikkeiden ikkunoista. Jotkut Helsingin kultakaupat on puhdistettu tällä tavoin moneen kertaan.

Rikollisten otteet ovat koventuneet kansainvälistymisen myötä. Samanaikaisesti viranomaisvalta kurittaa ja pamputtaa suomalaisia ihmisiä ja vaatii meitä todistelemaan rehellisyyttämme biometrisin passein ja sirukortein. Tämä on seuraus maahanmuutosta – mutta myös rangaistusten ja tarkkailun tiukentamisesta. Jotta kontrollia voidaan harjoittaa, se joudutaan kohdistamaan kaikkiin. Näin ratsioiden kohteiksi joutuvat myös kovempia rangaistuksia vaatineet puudelirouvat, joita tarkastetaan kesäisillä kävelykaduilla samalla kun raiskausjengit polkevat uhrejaan kuin tulpatonta mopoa läheisissä puskissa.

Rikollisuuden yhteiskunnallisiin syihin pyritään puuttumaan, mutta tehottomasti. Perusongelmaan ei kajota lainkaan. Viranomaiskontrolli tulisi kohdistaa oikein. On järjetöntä, että Suomessakin siirryttiin kalliisiin uusiin passeihin, kun niitä ei rajoja ylitettäessä tarkasta kukaan!

Jos normiruuvia aina vain kiristetään, siitä tulee peukaloruuvi, ja ankarampien rangaistusten penääjät tulevat huutaneiksi omaa päätään pölkylle. Näin katkeaa kaula myös suomalaiselta hyvinvointiyhteiskunnalta, älylliseltä kulttuurilta ja luottamukseen perustuvalta yhteiskunnalta. Voi olla, että myös moralistien sisällä asuu pieni potentiaalinen rikollinen, ja heidän tuomiomielensä kertookin vain heidän torjutuista intohimoistaan: halustaan itse syyllistyä paheksumiinsa tekoihin.