Myrsky vesilasissa laantunut

Suomalaisen sanankäytön Nelson Mandela, blogikirjoittaja Jussi Halla-aho, tuomittiin Helsingin hovioikeudessa samaan sakkorangaistukseen kuin käräjäoikeudessa viime vuonna. Lisäksi oikeus sensuroi hänen blogiaan kahden kappaleen verran. Lapsellista politiikkaa ja tyhjänpäiväisen asian vatvomista, sanon minä, mutta eihän se järvi soutamalla kulu.

Olennaisempaa on, mitä kyseinen prosessi tuo esiin tuomioistuinlaitoksen käytännöistä. Helsingin hovioikeus istui tapaus Halla-ahon päällä kuin hanhiemo, ja tuomiota odotettiin kuin kultamunien kuoriutumista. Oikeus ei suostunut antamaan ratkaisua edes hohtimilla kiskoen, vaikka oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 17 pykälän mukaan tuomio tai lopullinen päätös olisi mankeloitava ulos 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Nyt ratkaisu viipyi melkein viisi kuukautta!

Viipymisen tekosyyksi ilmoitettiin jotakin ruuhkautumisen tapaista, mutta todellisia syitä taitaa olla kolme. Ensinnäkin on toivottu, että syytetty ja asiasta kiinnostuneet rukoilisivat ratkaisua tulevaksi, jotta voitaisiin sanoa, että itsepähän pyysitte. Toiseksi oikeus lienee jäänyt odottamaan Geerd Wildersin prosessin päättymistä selvittääkseen tuloksia takaovien kautta, sorvatakseen mahdollisimman yhdenmukaisen ratkaisun ja viedäkseen sitä kautta pohjaa jatkokäsittelyltä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Kolmas syy voi olla, ettei hovioikeudessa ole saatu aikaan sellaista kokoonpanoa, jossa äänestäminen olisi voinut tuottaa halutun tuloksen. Edes lomat, sairastumiset tai muut poissaolot eivät ole saaneet rangaistuksen koventamista puoltavaa kabinettia syntymään.


Oikeus saada oikeutta on ihmisoikeus

Vitsikästä on, että juuri eilen eduskunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan perustaa uusi ”ihmisoikeuskeskus”. Vastaukseni on selvä: tässä maassa ei tarvita enää lisää ihmisoikeusprofeettojen kahvikerhoja, joiden ainoa tehtävä on puolustaa rajojemme ulkopuolelta tulevien asemaa suomalaisten ihmisten ohi. Pikemminkin tarvittaisiin perustuslakituomioistuin tai totuuskomissio, jonka puheenjohtajaksi antaisin heti oman suostumukseni.

Myös eduskunnan oikeusasiamies on osoittautunut yhtä turhaksi toimielimeksi kuin oikeuskanslerikin. EOA on antanut ratkaisun esimerkiksi sellaisessa ”erittäin tärkeässä” kysymyksessä, kuin saavatko moottoripyöräjengiläiset käyttää Marimekon paitoja vankiloissa jengiensä piilotunnuksina, mutta samanaikaisesti se on katsonut läpi sormien montaa hallinnossa tapahtunutta vääryyttä. OKa puolestaan on siunannut niin Mauri Pekkarisen korruptoituneet vaalirahat kuin vähemmistövaltuutetun virantäyttösluibailun, mikä todistaa vain siitä, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta.

Se, että tietyt tahot haluaisivat nyt Suomeen uuden byrokraattisen ”ihmisoikeuskeskuksen”, osoittaa että oikeuslaitos itse ei toimi ja että ihmisoikeuksia yritetään tuottaa kuin tiiliskiviä. Parhaiten ihmisoikeudet edistyisivät, jos lopetettaisiin muutama sananvapautta ahdisteleva viranomainen.


Oliko oikein?

Halla-ahon tuomion julkistamisajankohta oli etevä siksi, että tuomitun tiedettiin esiintyvän samana päivänä Helsingin kirjamessuilla järjestettävässä keskustelussa, josta saalis ei pääsisi helposti karkuun. Kuinka teatraalisen viitekehyksen tämä tarjoaisikaan: juhlakalu olisi korjattu talteen suoraan estradilta, mikäli päätöksenä olisi ollut ehdoton vankeustuomio! Ainakin hänet yllätettäisiin yleisön edestä housut kintuissa, kun tuomittu saisi kuulla oikeuden päätöksenkin parhaassa tapauksessa medialta.

En ota tässä yhteydessä kantaa Halla-aholle langetettuun rangaistukseen, sillä olen esittänyt asiasta mielipiteeni jo käräjäoikeuden tuomiota koskevissa kirjoituksissani. Niitä voi lukea tästä, tästä ja tästä. Tuomitseminen ja sitä koskeva keskustelu elävät nykyään omalla kiertoradallaan, eikä niillä ole mitään tekemistä itse asian eikä sen tilanteen kanssa, jossa maahanmuuttokriittistä keskustelua käynnisteltiin. Maahanmuuton varjopuolien arvostelu on huomattu kaikin puolin tarpeelliseksi, eikä hammastahnaa saa enää takaisin tuubiin.

Pidän tuomitsemista ylipäänsä vääränä. Näin sanoessani korostan, ettei kantani ole henkilökohtainen vaan periaatteellinen ja kaikkia ihmisiä koskeva, suorastaan ihmisoikeudellinen. Pidän sensuuria huonona politiikkana (aiheesta edellisessä kirjoituksessani).

Hollantilaiselle Geert Wildersille puolestaan odotetaan vapauttavaa päätöstä ensi kuun alussa. Myös Halla-ahon 330 euron sakot olivat melko symbolinen seuraamus ja vähäpätöinen hinta laajasta julkisuudesta. Sen sijaan kansanedustaja ja juristi Susanne Winterille langetetut 24 000 euron sakot söisivät suuren osan mistä tahansa vaalikassasta siinäkin tapauksessa, että kansalaiset ryhtyisivät maksamaan sakkoja kirjekuoressa. Kovin mitättöminä ei voi pitää myöskään näyttelijälegenda Brigitte Bardot’lle vuonna 2008 mätkäistyjä 15 000 euron sakkoja, jotka hän sai vaadittuaan eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta.

Ketähän siinäkin rituaaliteurastettiin ja minkälaisin tuloksin? Eurooppalaiset tuomarit ovatkin viime aikoina kohennelleet lampaannahkaperuukkejaan kuljettuaan monta vuotta pää niin korkealla pilvissä, etteivät jalat ole ylettyneet maahan. Rangaistusten lieventymistä Pohjoismaissa ja esimerkiksi Hollannissa voi selittää myös se, ettei kyseisissä maissa kärsitä natsistisen historian tuottamista traumoista samalla tavalla kuin Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa.


Jatkuuko jankutus?

Syyttäjäviranomaiselle hovioikeuden pysyttävä päätös oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. Se oli ikään kuin kehotus hakea lopullinen ratkaisu korkeimmasta oikeusasteesta.

Koska syyttäjä ei ollut tyytyväinen Halla-aholle käräjäoikeudesta annettuun tuomioon, hän ei ehkä ole tyytyväinen myöskään hovioikeuden pysyttävään päätökseen vaan hakee valituslupaa. Käsittely Korkeimmassa oikeudessa voisi olla periaatteellisista syistä paikallaan, sillä myös hovioikeuden ratkaisu kelpuutetaan ennakkotapaukseksi, ja tässä tapauksessa sillä on sensuuria legitimoiva merkitys. Siksi myös tuomitun kannattaisi hakea muutosta.

Kun kansalliset oikeustiet on kuljettu loppuun, olisi ehkä mahdollista hakea muutosta vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, paitsi että EIT ei ota käsiteltäväkseen tuomioita, jotka on annettu ”rasistisista rikoksista”. Rasististen ihmisoikeusrikosten piiriin taas sananvapauden loukkaukset eivät näytä kuuluvan ollenkaan, mutta uskonnon kritisoiminen kylläkin.

No, tällaista elämä yleensäkin on. Jos joku luulee, että maailmassa jotakin oikeutta saa (siis missään yhteydessä) on mielestäni hieman tyhmä tai lapsellinen. Kaikki oikeudenkäyttö on pelkkää mielipidevaltaa, aivan niin kuin lainsäädännön perustana oleva politiikkakin.

Kansantuomioistuimessa myös tämä kysymys lopulta ratkaistaan. Jo hovioikeuden päätös julkistettiin uuden lain mukaisena ”virallisena kampanja-aikana”. Mikäli pitkästyttävä prosessi edelleen jatkuu, Korkein oikeus puolestaan antanee päätöksensä vaaliviikolla.


Laki saksii sanaa

En vastusta oikeudenkäyttöä sinänsä, mutta mielestäni oikeudenkäynnit eivät ole oikea foorumi minkään poliittisten kysymysten käsittelyyn. Oikeudenkäynnit eivät perustu vapaaseen keskusteluun vaan vallankäyttöön. Oikeussaleissa asioista ei voida puhua kriittisesti, puolueettomasti ja totuutta tavoitellen, sillä puhetilanteita varjostaa rangaistuksen uhka.

Siksi mielipiteitä esitetään ja muodostetaan lähinnä sillä perustella, mikä auttaa rangaistuksen välttämisessä. Oikeuksien päätöksillä taas ei ole filosofian kannalta muuta arvoa kuin asema kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin aineistona: esimerkkitapauksina siitä, millaiset ideologiset normit tänä tai tuonakin ajankohtana vallitsevat.

Minua filosofina kiinnostaa lähinnä seuraava: jos maahanmuuton puolustelijat ovat niin oikeassa kuin katsovat, mikä tekee vastaväitteistä niin vaarallisia, että ne täytyy tuomita oikeuksissa? Miksi ne tuomitaan myös julkisessa sanassa siten, että rehelliset ja asiansa perustellusti esittävät ihmiset irtisanotaan viroistaan, aivan kuten Saksan keskuspankin ”rasistiksi” syytetty johtaja Thilo Sarrazin, joka erotettiin tehtävistään hänen julkaistuaan muslimien laajenemispolitiikkaa arvostelevan kirjan? Juuri tällä tavoin muslimit käyttävät valtaa ja tekevät kantaväestöön kuuluvista ihmisistä käänteisen rasismin uhreja.

Olennaista on, missä tarkoituksessa ajatukset esitetään, eikä se, mitä kirjaimellisesti sanotaan. Erilaisuuden toteamisesta syntyy usein myös hauskoja tilanteita, ja huumorinsieto kertoisi yhteiskunnallisesta luottamuksesta.

Esimerkiksi erään nuoren miehen kulkiessa jokin aika sitten koristeellisena pitkin Helsingin katuja vastaantulevat äiti ja lapsi kävivät seuraavan minua huvittavan keskustelun:

Lapsi: Miksi tolla pojalla on tyttöjen vaatteet?
Äiti: Se on kuule sellanen homo.

Miksi tämä sananvaihto muuttuisi vähemmän hyväksyttäväksi, jos vastaantulija olisi etniseen vähemmistöön kuuluva ja keskustelu käytäisiin yhtä leimaavasti muodossa:

Lapsi: Miksi toi poika on musta?
Äiti: Se on kuule sellanen neekeri.

Kun yhtä asiaa sanotaan sen oikealla nimellä, miksi ei myös toista? Varsinkaan kun sana ”neekeri” ei ole rasistinen ilmaus vaan johtuu sanasta ”negro”, ei ”nigger”, jonka suomenkielinen käännös voisi olla halventavaksi koettu ”nekru”.

Väärien ajatusten pois pyyhkimiseen liittyvä lynkkausmieliala kertoo, että mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan – paitsi paluu samaa tietä takaisin.


Kumartakaa setä Stalinia kolmesti päivässä

Koska tänään liikutaan myös sivistyksen foorumilla (eli kirjamessuilla), myös sananen ajankohtaisesta kirjallisuudesta lienee paikallaan. Painosta tuli pari kuukautta sitten Ville Hytösen toimittama teos nimeltä Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?, johon minäkin laadin pyynnöstä kirjoituksen.

Teoksen vastaanotto on ollut odotetun kielteinen. Halla-ahon näkökantojen puolustajat ovat moittineet kirjaa siitä, että mukana oli valtava kasa vastustajien artikkeleita. Vastustajat taas ovat moittineet teosta siitä, että mukana oli kaksi maahanmuuttokriittistäkin kirjoitusta. Tyypillinen puolustajan arvio ilmestyi Perussuomalainen-lehden numerossa 13/2010, jossa Simo Grönroos totesi (s. 15), etteivät Hännikäisen ja Hankamäen kirjoitukset riitä pelastamaan teosta. Mikäpä sen murheen Alhosta pelastaisi?

Tyypillisen esimerkin vastustajien suhtautumisesta taas tarjoaa vapaana kirjoittajana toimivan Kari Salmisen asennoituminen. Hän halusi osoittaa oman puolueettomuutensa laatimalla samasta teoksesta arvion peräti kahteen valtakunnalliseen päivälehteen: Turun Sanomiin ja Aamulehteen. Ja lehdet näyttävät syövän mitä vain, niin kuin lehmä rehumainoksen.

Aamulehden arviossaan Salminen haukkui ”Halla-ahoa ja kumppaneita” muun muassa ”epätieteellisiksi” mutta sulki silmänsä siltä tosiasialta, että röyhkeimmät valeet Hommaforumin teettämistä tutkimuksista esitti Halla-ahoa arvostellut Katja Kettu (vastakritiikistä ks. esim. tätä kirjoitustani). Olisi kiintoisaa tietää, mikä Salmisen oma tieteellinen pätevyys on.

Salminen jatkoi, että

”[k]aivattua ’keskustelua’ syntyy, mutta ei kovin rakentavaa. Nyt vain heitellään tilastoja ja huudellaan hävyttömyyksiä leiristä toiseen.”

Ehkä voisi lisätä, että joukkoon näyttävät mahtuvan myös ne Salmisen tapaiset herjanheittäjät, jotka ovat ummistaneet korvansa kaikelta tieteelliseltä argumentaatiolta ja näennäisen puolueettomuuden kaapuun pukeutuen valinneet puolensa tuossa itse lietsomassaan sodassa.

Turun Ylioppilaslehteen kirjoittavan ”J. Tuomas Harviaisen” mielestä oma lähdeviitteillä varustettu kirjoitukseni nimeltä ”Maahanmuutosta asiallisesti” on kuulemma kirjoituskokoelman ”heikoin lenkki”. Artikkelini on varmasti heikoin lenkki – arvostelijan itsensä kannalta.

Lenkki lienee lipsahtanut kriitikon omaan kaulaan, sillä hän on antautunut arvostelemaan argumentaatiotani myös ”stalinistiseksi”. Ei olekaan kukaan vielä aiemmin erehtynyt tuota solvausta esittämään, ei edes vähemmällä asioiden tuntemuksella kuin Harviaisella on.

No, onhan kyseinen kommentti hyvin ymmärrettävä. Juuri tällaista palautetta saa, kun perustelee jonkin asian tieteellisesti vastaansanomattomalla tavalla. Tässä mielessä tiede on totta kai hyvin stalinistiselta tuntuva järjestelmä.

Arvostelujen kautta oikeaksi tuli osoitettua lähinnä oma näkemykseni kulttuurielämän luonteesta: kirjallisilla markkinoilla ei voi menestyä mikään sellainen, mitä itse edustan, eli asiallinen ja filosofinen tarkastelu. Puolustajille kaiken pitää olla ylistystä – vastustajille parjausta.