Jouluna, jolloin aika tuntuu pysähtyvän eikä katse ole vielä uudessa vuodessa, on luontevaa eläytyä menneisiin ja lukea muistelmia ja elämäkertoja. Perehtymiseni alla on ollut kaksi teosta, joista toinen on muistelmakirja ja toinen eräänlainen elämäkerta.
Lääkintöhallituksen entinen ylilääkäri ja Suomalaisuuden Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja, dosentti Heikki Tala julkaisi hiljattain omaelämäkertansa, joka koostuu hänen muistelmistaan. Hän laittoi sen tulemaan myös minulle, mistä kiitokseni.
Teoksen nimi on Kaiken maailman hampaissa (Mediapinta 2019), ja onhan hän toki myös ollut. Teosta lukiessani olen voinut palata omiin lapsuuden- ja nuoruudenmaisemiini. Pari asiakohtaa kiinnittivätkin huomioni. Vuonna 1939 syntynyt Heikkihän kävi äidinpuoleisen isoisäni johtamaa kansakoulua Kiikan Talankylässä, ja kirjassaan hän muistelee kokemuksiaan koulun moraalin ylläpidosta näin (s. 25):
”Opettajamme Bruno J. Aalto oli sodassa ollut komppanianpäällikkö ja kuri sen mukainen. Jos syylliseksi todettuja oli kaksi, päitä hakattiin yhteen, jos vain yksi niin päätä iskettiin seinään. Menetelmä oli tehokas, kuri säilyi ja virret opittiin. Erityisellä painolla lauloimme Sibeliuksen kiitosvirttä ’hän säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa’ – olihan opettajan nimi Aalto. Muistan hyvällä hänen evästyksiään elämän matkalle, mutta joillekin saattoi jäädä käsittelyistä henkinen trauma.”
On vaikea ottaa Heikin kokemuksiin kantaa, sillä itselleni ovat jääneet isoisästäni pelkästään myönteiset muistot. Hänen menehtyessään – osittain sotien jälkiseurauksiin – jo 65-vuotiaana olin tosin niin pieni, että kysyin hänen hautajaistensa jälkeen, milloin pappa tulee. ”Ei tule enää koskaan”, vastasi isoäitini.
Sellainen mahdollisuus vallitsi myös sota-aikana, sillä puolisonsa joutui taistelemaan mitä pahimmassa paikassa, Karjalan kannaksen Syvärillä. Muistoina jatkosodasta on edelleen jäljellä esineistöä, joka muistuttaa toisenlaisesta todellisuudesta kuin missä elää tämä yltäkylläisyyden maljaansa tyhjäksi hörppivä sukupolvi. Se saanee maksettavakseen edam-sukupolven tekemät runsaat valtionvelat. Sodan todellisuudesta kertovat edelleen kaiverruksilla koristellut ammusten hylsyt ja hylkytavarana mukaan poimitut venäläiset posliiniomenat ja taskukellot. Ne kertovat Samsungeja lahjapaketeista kuoriville, millaista tuo aika oli.
Talankylä muodosti Heikin kuvauksesta päätellen samanlaisen Gemeinschaft-tyyppisen perinneyhteisön kuin Emmanuel Le Roy Ladurien kirjassaan kuvailema ranskalainen kylä Montaillou. Kiitokseni Heikille poliittisen korrektiuden välttämisestä, sillä hän tilittänee näkemyksiään rehellisesti, mukana maininnat enostani Tapiosta, josta tuli sittemmin opetusneuvos ja koulutoimenjohtaja moneenkin kuntaan ja kaupunkiin, viimeksi Porin suunnalle.
Sota-aikaan teki mieleni palata vain eläytyäkseni tuon ajanjakson erilaisuuteen. Luulen, että virsien loilottaminen kouluissa johtui siitä, että sukulaiseni ovat olleet musikaalisia, ja myös isoisäni veljestä tuli sukumme kenties hupaisin neuvos, musiikkineuvos. Toivon, että yhtään neuvosta ei enää tule, sillä muuten tuloksena on neuvosten liitto. Neuvoksia olikin takavuosina niin kuin nykyaikana tohtoreita, kun jokainen ilmaan heitetty kivi humahtaa hatusta läpi osuen jonkun päänuppiin. Omassa tapauksessani onnekasta on ollut vain se, että kahdesta väitöksestäni ei tullut yhtään ylimääräistä tohtoria.
Oma kansallismielisyyteni ei välttämättä ole mitään sukuperua. Enemmän yhteistä voi löytyä filosofiasta. Vaarini kävi kasvatusopillista seminaaria J. E. Salomaan aikana ja suhtautui kuulemma melko myrkyllisesti Eino Kailan universalistisiin tiedeihanteisiin, joita hän piti kylminä ja kyynisinä. Hänen oma lujuutensa puolestaan oli lempeyttä, kuten runoilija sanoisi.
Usein jälkeläiset myös kääntyvät isiensä opetuksia vastaan, mutta sen verran minussa on isoisän moraaliverta, että pidän vääränä pilata erästä tämän maan tunnustettua ulkopoliittista saavutusta. Se on, että maassamme ei ole syviä etnisiä ristiriitoja, niin kuin vaikkapa Virossa.
Siksi pidän välttämättömänä karkottaa, käännyttää tai palauttaa tästä maasta tänne pyrkivät tai saapuvat rikoksen tekijät, ja tämän sanon filosofian ja sosiaalipsykologian asiantuntijanäkökulmasta enkä mistään ahtaasta ja muodollisesta pykäläkoreografisesta näkökulmasta. Sellaiset juristinäädät, jotka ulkomaalaisten ”perusoikeuksiin” vedoten vaarantavat omien kansalaistemme perusoikeudet, pitäisi lähettää palautettavien suojattiensa perään. En tietenkään tarkoita, että heidänkään lävitseen pitäisi konekiväärillä laskea, mutta heidät tulisi saada ymmärtämään, mitä he oikeastaan tekevät kansainvälistä lakiläppää lukiessaan ja EU-papereita pyöritellessään.
Heikki Tala kirjoittaa elävästi (s. 23) myös suhteestaan Mannerheimin syntymäkotiin Askaisten Louhisaareen, joka oli sukunsa omistuksessa vuosina 1903–1961. Nykyisin se on valtion omaa. Olisi Heikki mennyt naimisiin mutsini kanssa, joka on samaa vuosikertaa kuin hän, niin ties kuka olisi tuon kartanon herra.
Mutta niin hän ei tehnyt. Lähetti vain terveisiä äidilleni, ”jos vielä elää”. Kyllä hän elää, tosin vanhuudenheikkona 81-vuotiaana. Jo muutama vuosi sitten sain äidiltäni sydäntä särkeviä kirjeitä siitä, kuinka häikäilemättömän ja epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi olen joutunut tiedeyhteisössä, joka omankin näkemykseni mukaan on mielivaltainen, mätä ja älyllisesti löysä.
Kunpa nuo vihervasemmiston punikkifasistiset sissit ymmärtäisivät hyvän sään aikana lopettaa mätkimiseni, ihan vain armahtaakseen viattomat lähimmäiseni enemmältä huolelta sekä säästääkseen sivulliset kidutukseltani, jota on varmaankin ollut irvokasta katsella.
En sano näin puolustaakseni itseäni, sillä tiettyyn erilaisuuteeni liittyvä pressure proof on tehnyt minusta järkkymättömän pieniä vastoinkäymisiä kohtaan. Se on hionut minusta myös periksiantamattoman itseäni tyhmempiä vastaan, joten en pelkää mitään. Samasta syystä halveksin niitä vihervasemmistolaisia kitisijöitä, jotka marisevat aina vain tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan perään.
Kun itse olen joutunut käymään omaa kolmekymmentävuotista sotaani tuota yliopistojen Punaista Armeijakuntaa, Suomen surkeaa taloudenhoitoa, median valheellisuutta ja luonteettomia, matalamielisiä sekä persoonattomia filosofeja vastaan, en voi pitää syntymädemarien hyvinvointidivaaneilta kuuluvaa kverulatoriaa ja Taffel-sipsien mussutusta perusteltuna.
Talousasioista tärkeintä osaa en muuten oppinut Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollisessa tiedekunnassa, jossa luin alun perin filosofiaa ja julkisoikeutta, vaan omalta isältäni, jolta on peräisin sukunimeni. Hän taas on ollut ikänsä kaiken kunniallinen pankkimies, korkeassa iässä jo hänkin. Olen siis ylpeä tavallisista suomalaisista sukujuuristani, joihin on liittynyt urheaa ponnistelua perheen elättämiseksi, sedan-mallisia perheautoja ja tarkkaa taloudenpitoa, jossa ei tavoitella kaikkea, mitä halutaan, vaan tyydytään siihen, mikä on välttämätöntä. Perheen elatuksen kaltaiseen urotekoon en ole itse ryhtynyt. Miksikö? Siksi, että minulla on elämäntehtävä.
Mutta näin on tultu jo kauaksi Heikki Talan muistelmista. Luin kyllä kirjan loppuun, koskien myös hänen autojaan Triumph Heraldista Renault Lagunoihin, Subaru
Legacyihin ja muihin tämän ajan leguaaneihin ja talismaanehin. Vielä sivulta 168 alkava toiminta Suomalaisuuden Liitossa ja siellä tehtävä kielipolitiikka sai huomioni, mutta kirjan loppupuolen hammaslääketieteelliset kartat ja kuviot eivät enää jaksaneet minua kiinnostaa, vaikka myös ”fluorisodasta” minulla on omakohtaisia kokemuksia. Värikäs on joka tapauksessa Talan kansainvälinen ura, ja varmaan osaksi hänen ansiotaan on, että minullakin on ehjät hampaat!
Menen sitten aivan toiseen asiaan.
Kun Perussuomalaisten historioitsijaksi ryhtynyt Lauri Nurmi julkaisi Jussi Halla-ahoa käsittelevän elämäkertateoksen, huomioni kiinnittyi kolmeen seikkaan.
Ensinnäkin (1) valtavirtamedia poimi teoksesta vain erään lillukanvarren. Lehdet kiinnittivät huomion teoksessa mainittuun yksityiskohtaan: väitteeseen, että Halla-aho edustaa ”antisemitismiä” mielipidekirjoituksissaan. Nurmi ja hänen äänenvahvistimenaan toimiva valtamedia viittasivat Halla-ahon taannoisiin teksteihin, joissa hän mainitsi, että juutalaisten kansanmurha eli holokausti ei jaksa erityisemmin kiinnostaa häntä, kun maailmassa on tehty monta muutakin kansanmurhaa, niin Venäjällä, Afrikassa kuin Kauko-idässäkin.
Kirjan käsittely mediassa oli samanlaista kuin oman tutkimukseni Totuus kiihottaa raatelu: huomio pyrittiin kiinnittämään vain muutamaan marginaaliseen yksityiskohtaan, joista pääteltiin ja johdeltiin mielikuvituksellisia manifesteja. Halla-ahon tapauksessa esiin nostettiin oletettu ”juutalaisvastaisuus”, ja omassa tapauksessani kirjaani mustamaalattiin kuvitellulla ”naisvihamielisyydellä”. En näkisi, että kummallakaan tendenssillä olisi minkäänlaista relevanssia suomalaisessa nykypolitiikassa, ei edes vaikka media niitä toivoisi, mutta medialle onkin ilmeisesti tärkeää vain murjoa.
Asioiden ydinhän ei ole siinä, mitä ajatellaan historian kansanmurhista (melko karkea nosto nyky-Euroopan poliittiseen diskurssiin). Kenties Halla-aho ei ole tehnyt kyllin selväksi sitä, mitä hän omalla turhautuneisuudellaan tarkoitti. Asioiden ydin on siinä, mitä jatkuvalla holokaustin kauhistelulla ja museorasimista muistuttamisella ajetaan nykyisessä valtamediassa. Kansanmurhia karsastelemalla yritetään uskotella Euroopan kansalaisille, että kaikenlainen maahanmuuton ja vierasväkivallan vastustaminen muka on uusi holokausti. Kansanmurha onkin ehkä tapahtumassa, mutta jihadistisen terrorin uhreina ovat olleet etupäässä länsimaiden kansalaiset.
Halla-aho joutui myös kinastelemaan Ylen TV-ohjelmassa Kepun Annika Saarikkoa vastaan, jonka mäkätyksessä ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ei ollut lainkaan pohdittu, mitä nämä filosofisesti monitulkintaiset käsitteet pitävät sisällään ja kuka maksaa toisten kansakuntien elatuksesta kertyvät laskut. Saarikon vallankumoksellisessa retoriikassa, johon kuuluvat ”tinkimättömyys” ja useat muut ehdotonta erimielisyyttä ilmaisevat käsitteet, näkyvät vain ajattelemattomuus ja puolivillaisuus, ja siinä kumisevat ne tyhjät tynnyrit.
Kun ”maahanmuuton kuluista säästäminen ei Saarikon mukaan vaikuta aina loppuun asti mietityltä” (Ylen uutinen), Halla-aholta vaadittiin huomattavaa taiteellista silmää ollakseen huomaamatta, että perussuomalaisten ihmisten ihmisarvoa polkevien tanttojen kanssa ei voida päästä mihinkään yhteistyöhön, ei ainakaan ennen kuin sensuuriministeri suostuu siirtymään pois istumasta kirjani päältä. Yhteistoiminta näyttää olevan yksinkertaisesti mahdotonta heidän älyllisen rajoittuneisuutensa ja pienimielisyytensä vuoksi. Kepun ainoa toivo istua hallituksessa Perussuomalaisten kanssa on, että toiselta puolelta vastaan tulee joku Paavo Väyrysen tapainen realisti ja rationalisti.
Toinen (2) huomio koskee Nurmen kirjan tapaa käsitellä kohdettaan objektivoivasti. Kun Halla-aho ei myöntänyt kirjoittajalle haastattelua, hän samalla pidätti kirjoittajalta mahdollisuuden käyttää kohdettaan pelkkänä kumileimasimena, jolla olisi lunastettu muka-oikeutus kirjassa sanotulle.
Olikin viisasta kieltäytyä tukemasta kuvainraastoa, jollaista kaikki perussuomalaisia koskeva kirjoittelu mediassa on. Hullunkurisella tavalla Nurmi kaupitteli sittemmin kirjaansa Akateemisessa Kirjakaupassa omalla singeerauksellaan varustettuna. Hän kai ajatteli, että teoksen päähenkilö toimikoon jalustana patsaalleen.
Kolmas (3) huomioni koskee teoksen informatiivisuutta. Varsinkin kirjan alkupuolella on kiinnostavaa tietoa Halla-ahon lapsuudesta ja nuoruudesta. Niiden kaivelu tuntuu tosin urkinnalta. Joka tapauksessa kirja vaatii korjaamaan Halla-ahosta monilla vihervasemmiston vihapuhealustoilla, myös Wikipediassa, esitettyä disinformaatiota. Kirjan mukaan Wikipediassa (elokuu 2020) Halla-aho esitettiin alkoholisoituneen yksinhuoltajaperheen lapsena Tampereen elementtilähiöstä, kun toisella tapaa katsoen hän onkin pohjalaisen virkamies- ja pappissuvun vesa ja ylioppilas yhdeksännessä yhtäjaksoisessa polvessa!
Wikipediassa on muutakin vikaa kuin pelkkä puolueellisuus, epätasaisuus, alkuperä- ja lähdeongelmat sekä yleinen epäluotettavuus. Kirjoitin niistä mediatutkimukseni luvussa 15.3. Samat ongelmat koskevat myös Lauri Nurmen kirjaa. On epäreilua, että elossa(kaan) olevat ihmiset eivät voi itse vaikuttaa siihen, mitä heistä esitetään tietona julkisesti niin kirjoissa, lehdissä kuin sähköisessä mediassakin.
Tieteen ja historiankirjoituksen etiikka vaativat, että asiat pitäisi kysyä ihmisiltä itseltään. Journalistin etiikka ei tosin tällaista edellytä, jos asiat muutoin tiedetään. Siksi Nurmen kirja onkin alaotsikkonsa mukainen: ”epävirallinen elämäkerta”. Autorisoitu elämäkerta puolestaan olisi sellainen, jonka kohde itse tarkistaa ja hyväksyy.
Olen ratkaissut ongelman kirjoittamalla omaelämäkerran. Jo vuonna 2008 julkaisin akateemisen elämäkertani nimeltä Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentiltä. Elämäkerta kun on syytä kirjoittaa mieluummin ajoissa kuin liian myöhään. En siis ole vältellyt lentävän lauseen totuutta, että muistelmien kirjoittaja voi valehdella, mutta omaelämänkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.
Ehkä pitäisi vielä kirjoittaa poliittinenkin omaelämäkerta, kun asiat ovat sopivasti kesken ja niihin voi vielä vaikuttaa. Toisaalta joudun kysymään, miksi kirjoittaa enää mitään, kun aiemmatkin kirjani ovat useimmilta lukematta ja teoksiani kunnioitetaan sensuurilla.
