Näin kysyi Punahilkka sudelta. Hilkkaparka ei tietenkään tiennyt, että kyseessä oli isoäidiksi pukeutunut susi.
Maahanmuuttajataustaisten väkivaltarikollisuus puhutti taas syksyllä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho totesi, että Suomessa on toistettu Ruotsin virheet. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo puolestaan oli vain huolissaan ”nuorten” hyvinvoinnista yrittäen siten kantaa ”vastuuta” ja teeskennellä, että jotakin asian parantamiseksi on koko ajan tekeillä.
Olisipa hänkin ajatellut asiaa silloin, kun puolueensa ajoi aina vain avokätisempää vastaanottotoimintaa. Totuus on, että ilman laajaa maahanmuuttoa ei olisi myöskään laajaa maahanmuuttajien tekemää rikollisuutta eikä muita ongelmia, ei kouluissa, sosiaalitoimessa eikä niiden rahoituksessa.
Maahanmuuttajien tilastollisesti laajempaa rikollisuutta ei voida toisaalta ulkoistaa ruotsalaisten syyksi, sillä naapurimaan vastaanottomallin matkiminen on suomalaistenkin vika.
Mutta keiden suomalaisten? Hallitus on maahanmuuttoa lisätessään toiminut kuin punahilkka, ja punahilkoistahan se on koottukin. Rikollisuus sinänsä on sitten rangaistus ja eräänlainen ”luonnon kosto” politiikassa tehdyistä virheistä.
Käsittelin aihetta kirjoituksessani ”Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan”, ja linkkaan tähän myös erään videon, jonka tein keväällä 2019. Se on edelleen ajankohtainen, sillä politiikassa ei ole tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, ellei oteta huomioon rajojen tilapäisestä sulkemisesta johtuvaa pakolaisvirtojen vähenemistä.
Koronakriisin hoidosta
Ruotsi antaa varoittavaa esimerkkiä paitsi maahanmuuttoasioissa, myös koronakriisin hoidossa. Laumaimmuniteettisuojaan luottaneen politiikan ruumiit lasketaan tuhansissa. Tämäkään ei ole kaikkien ruotsalaisten vika. On Ruotsissa viisaitakin poliitikkoja, kuten ruotsidemokraatit.
Ansiot Suomen muita maita paremmasta koronatilanteesta eivät puolestaan kuulu Suomen hallitukselle vaan kahdelle muulle taholle: päteville asiantuntijoille ja vastuullisesti toimivalle kansakunnalle itselleen.
Suomalaisten tottelevaisuus ja paljon moitittu kuuliaisuus esivallalle muodostavat kriisioloissa hyvän suojavärin. Kurinalaisella käytöksellä Suomen kansa on estänyt virusta leviämästä muille maille tyypilliseen tapaan. Toinen kiitoksen kohde on pätevä lääkärikunta ja muu terveydenhuollon asiantuntijakaarti.
Ministereitä ei tarvitse viruksen aisoissa pitämisestä kiittää. He ovat vain noudattaneet asiantuntijoiden suosituksia kaiuttaen niitä kansalle. Poliitikkojen pitäminen asiantuntijavallan kaulapannassa on ollut tällä kertaa hyväksi. Asiantuntijavallan yleistä pulmallisuutta demokratialle käsittelin puolestaan paljon kiitosta saaneen kirjani Totuus kiihottaa luvussa 3.4.
Taloutta pitäisi hoitaa kuin koronakriisiä
Myös julkista taloutta pitäisi hoitaa, kuten koronakriisiä: asiantuntijavallan avuin. Poliitikkojen suhmuroima taloudenhoito on nyt vain vaalikausien pituista eikä pitkäjänteistä, kuten pitäisi.
Tällainen tie on johtamassa valtiontaloudet konkurssiin, ja väistyvä poliitikkosukupolvi jättää perinnöksi vararikossa olevan maan.
Perimmäisenä syynä siihen on jäsenyytemme euroalueessa, jota eivät kannata enää edes jäsenyyttä aikanaan ajaneet taloustieteilijät. Jäsenyyttä eurossa ei voi enää taloudellisilla näkökohdilla puolustaa. Tämän ovat todenneet ekonomistit oikealta vasemmalle, Kanniaisesta ja Korkmanista Haaparantaan ja Jänttiin.
Jopa Sauli Niinistö, joka aikanaan kannatti liittymistä, on pyörtänyt kantansa ja varoittelee nyt vähättelemästä valtioiden velkaa. Hänen mukaansa velkojen maksusta ei voisi livetä. Käsitykseni mukaan velkaantuminen on perustettu juuri tämän oletuksen varaan, mistä hieman tuonnempana.
Jäsenyytemme eurossa on eräs pääsyy esimerkiksi metsäteollisuuden kriisiin. Sitä ei voida selittää vain sanomalehtipaperin kysynnän vähenemisellä eikä siirtymisellä tuottamaan pakkauskartonkia kiinalaiselle koneviennille.
Ruotsi on voinut viedä samaa tavaraa halvemmalla euroalueen ulkopuolelle ja saanut oman rahapolitiikkansa mukaisen muutaman prosentin hintaedun. Se riittää vientiartikkelin ollessa tasalaatuista, ja niinpä Ruotsin puunjalostusteollisuuden volyymi on nykyisin kaksinkertainen Ruotsiin verrattuna. Euron syytäkö? Kyllä, mutta tätähän ei ääneen sanota, kun ei kehdata.
Ruotsilla menee monista virheistään huolimatta paremmin, sillä siellä kaikkea julkista infraa ei ole myyty, kuten Suomessa, jonka sähköverkoistakin suuri osa on australialaisomistuksessa. Luonnollisessa monopolissa, kuten sähkönjakelussa, on infrastruktuurin myyminen niin tyhmää politiikkaa, että se vetää vertoja valon kantamiselle säkissä pimeään suuliin.
Ruotsissa on jäljellä myös teollisuutta, joka tuottaa markkinoille vaihtokelpoisia arvoja, siis sellaisia, jotka voidaan vaihtaa rahaksi ja joilla tuotetaan pätäkkää kansantalouteen. Tekivät viisaasti myös myydessään Volvon pois, sillä kyseessä oli paradigmanvaihdoksesta kärsivä ja suuria investointeja vaativa teollisuudenala, joka on loppuun asti kilpailtu.
”Kuka on maistanut minun puurostani?”
Sen sijaan Suomi on maa, jossa ei juuri muuta enää tehdäkään kuin peritään palvelumaksuja. Suomalaiset nyhtävät toisiltaan. Ja hallitus nyhtää veronmaksajia, joilta kiskotaan aneita koronakriisin kansainväliseen hallintaan, EU-jäsenmaksuihin, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun ja muihin oman kansamme kannalta toisarvoisiin tehtäviin. Kaikissa näissä asiayhteyksissä olemme riistettyjä nettomaksajia, emmekä itse hyödy uhrilahjoistamme yhtään mitään.
Norja ei ole lopettanut öljyntuotantoaan ilmaston suojelemiseksi, mutta suomalaisia punaviherhallitus ripittää luopumaan öljylämmityksestä sillä seurauksella, että jo 8000 kotitaloutta hakevat valtiontukea. Ja kaikki tämä aikana, jolloin talous köhisee henkitoreissaan koronan vuoksi. Öljylämmityksestä luopuminen aiotaan ilmeisesti tasata kaikkien veronmaksajien kuluiksi.
Norjalla ei muuten ole lainkaan valtionvelkaa, mutta sillä on satojen miljardien puskurirahasto pahimman varalle. Tanskalla ja Isolla-Britanniallakin menee paremmin, mutta nehän eivät kuulu euroon. Saksa ja Ranska ovat teollisuusvaltioita, ja tuotannollinen rakenne on monipuolisempi. Jopa velkaantuneen Italian suoriutumiskyky on Suomea parempi, sillä siellä tuotetaan Ferrareita, viinejä, maataloustuotteita ja monenlaista kallista bränditavaraa.
Nimeän täten poliittiseksi vihollisekseni Vihreän Liiton, joka aloitti toimintansa kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksena ja josta sittemmin tuli huvitteluliberaali populistipuolue. Kyseinen liitto aikoo ilmeisesti maksattaa irrationaalisen, ylimitoitetun ja epärealistisen ympäristö-, liikenne- ja asuntopolitiikkansa kaikkien muiden puolueiden äänestäjillä.
Ilmastopolitiikan esitaistelijoiksi ilmoittautuessaan vihreät ovat tuhoamassa Suomen koko talouden ja teollisuuden, jonka instituutiot ovat valitettavasti antautuneet jopa rahoittamaan vihreiden ehdokkaita pitääkseen heidät aisoissa. Susi ei kuitenkaan kesyynny ruokkimalla.
Valtioiden välisten tulonsiirtojen kautta EU:ssa on siirrytty yhteiseen finanssipolitiikkaan, ja kaikki tämä on ollut nettomaksajana toimivan Suomen suunnaton tappio. Se on internatsismia pahimmillaan, ja mihinkäs se puolestaan johtaa?
Internatsismin synkkä salaisuus
Koska maksumiehiä ei enää tunnu Suomesta löytyvän verotuksen ollessa tapissaan ja koska veroasteen kiristäminen johtaisi vain verotuksen tuottojen vähenemiseen, olisi ehkä syytä laittaa verot valtion maksettaviksi. Juuri niin on viime aikoina tehtykin, kun budjetteihin syntynyt gäppi kuitataan valtionvelalla.
Valtionvelka puolestaan on vain inflaatiota tai eteenpäin siirrettyä verotusta. Valtio rahoittaa itseään nykyään niin, että se myy joukkovelkakirjansa jollekin luotettavalle kotimaiselle ostajalle, kuten eläkevakuutusyhtiölle, jonka kanssa vallitsee sopimus siitä, että Suomen Pankki ostaa velkakirjan eläkevakuutusyhtiöltä. Tällä tavoin valtio rahoittaa itseään.
Näin myös kierretään EU:n peruskirjan säädöstä 123, joka kieltää Euroopan keskuspankkia ja kansallisia keskuspankkeja rahoittamasta valtioita. Samalla katsotaan läpi sormien Maastrichtin sopimuksen no bail out -kirjausta 125, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät ole vastuussa eivätkä ota vastatakseen toisten jäsenvaltioiden taloudellisia sitoumuksia. Filosofisen taidepaussin vuoksi voin muistuttaa, että jo Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan (1795) ensimmäisessä pääluvussa seuraavasti:
”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen
toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle
valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen
vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään
minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”
Kuinka häikäilemättömästi EU-federalistit ovatkaan rikkoneet Euroopan maiden kansallista itsemääräämisoikeutta! Tosiasiassahan myös EKP on ostanut jo pitkään valtioiden lainoja, ei vain jälkimarkkinoilta, vaan myös suoraan anneista. Näin se on toiminut, kuten Neuvostoliiton Gosbank, joka oli ruplan arvon ylin tae, niin kuin harjoitettu politiikka aina on valuutan arvon tae, aseiden ohella.
Toisaalta valtioiden velkaantumisen merkitystä lähestytään väärästä kulmasta, jos sitä verrataan yksityishenkilöiden tai yritysten luottoihin. Talouden nobelisti Paul Krugman kirjoitti muutama vuosi sitten The New York Timesiin paljon huomiota saaneen jutun ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”.
Ei ymmärräkään. Tosiasiassahan kaikki varallisuus luodaan nykyaikana velkainstituution kautta, paitsi silloin kun velka on pelkkää syömävelkaa. Lumerahan luonti on kaiken investointitoiminnan primus motor.
Nyt vain on niin, että tuon lumeen luontia ei voida jatkaa loppumattomiin. Erilaiset vakuusrahastot, koronapaketit ja Kreikka-tukiaiset johtavat sellaiseen lumipallojen pyörittelyyn, josta lumiukoksikin kasattuna jää keväisin jäljelle vain hattu, hammashiilet ja porkkana.
Kyse on samasta kuin konkurssiin matkalla olevan firman velkakierteessä. Toiminta jatkuu niin kauan kuin yritys laajenee, mutta velkahanojen mennessä kiinni koko rakennelma kosahtaa.
Mikä silloin on edessä? Verottamalla velkoja ei voida maksaa, joten jäljelle jää hyperinflaatio. Sen enteenä kaikki kiinteä omaisuus alkaakin olla arvossaan.
Piiloinflaatio on jo nyt ollut Suomessa suurta, sillä asuntojen hinnat ovat nousseet kasvukeskuksissa moninkertaisiksi viidessätoista vuodessa. Vastaavassa ajassa kansalaisten tulot eivät ole nousseet läheskään samassa suhteessa, mikä on leikannut ostovoimaa olennaisesti. Toisin sanoen rahan arvo on heikentynyt ja inflaatio toteutunut.
Inflaatiota ei ole vain päästetty näkyviin kuukausi- eikä vuositasolla, sillä se on piilotettuna kiinteiden tasaerien asuntoluottoihin, jotka venyvät lopusta pitemmälle kuin elämää riittää. Myös yksityistaloudet ovat valtioiden tavoin veloissaan, joista ei vapauta muu kuin tilanteen purkautuminen jättiläisinflaatioksi. Rahojen palaminen pankkeihin ja reaaliköyhyyden paljastuminen ovat todennäköisiä syitä, jotka vievät Euroopan maat seuraavan kerran perikadon partaalle: kohti sekasorron ja sotien aikaa.
Velkahäpeä on jo nyt tulevien sukupolvien silmissä suunnaton, kun poliittinen vihervasemmisto, EU-federalistit ja internationalistit ovat upottamassa koko laivan. Tämä on internatsismin synkkä salaisuus.
Kun tähän kaikkeen yhdistetään maahanmuutto-ongelmien tuottamat politiikan legitimaatio-ongelmat, EU-johteinen määräily ja poliittisen vallan perillisyyden kiistäminen kansallisvaltioiden sisällä, ollaan matkalla kohti uutta mantereen laajuista sotaa. Ehkä pian saadaan taas katsella ”Tuntematonta sotilasta” lähietäisyydeltä.
