Homonuorten elämästä

TV1 esitti eilen ohjelman, jossa kerrottiin homonuorten elämästä Suomen pikkupaikkakunnilla. Homokulttuuri onkin ollut turhan (pää)kaupunkikeskeistä, kuten myös asiaa koskeva tutkimus. Lähetyksen voi katsella tästä. Kati Juuruksen ohjaaman ”Kyllä homotkin siivoaa” -dokumentin ajoitus meni nappiin sikäli, että se osui luontevaksi jatkoksi jo pari viikkoa jatkuneelle keskustelulle siitä, mitä kristillisperäiset heteroksi käännyttämisen liikkeet saavat aikaan.

Dokumentista välittyi melko synkkä kuva siitä, millaista nuorten homojen ja lesbojen elämä on aivan tavallisissa suomalaiskodeissa. Uskon, että valosampiakin kokemuksia on olemassa, ja esittämisen kannalta aihe tavallaan karkasi ohjaajan hallinnasta siksi, että se pitäytyi liiaksi valittelujen toistamiseen. Toisaalta nuorten kohtaama kielteisyys kertoo heidän peruskokemuksistaan, jotka ovat varmasti todellisia.

Kun ohjelmassa keskityttiin lähinnä nuorten ja heidän vanhempiensa suhteisiin, huomiota herätti isien poissaolo. Tilannetta ei paikannut ohjelman jälkeiseen radiolähetykseen soittaneen 45-vuotiaan uskovaisen perheenisän kannanotto, jossa hän vakuutteli rakastavansa lesboksi osoittautunutta tytärtään mutta kieltäytyi hyväksymästä hänen seurustelusuhteitaan ja seksuaalista käyttäytymistään omaan raamatunluentaansa viitaten.

Psykologiatieteessä kyseisenlaisia alistusrakenteita sanotaan kaksoissidoksiksi (double bind), jotka puolestaan ovat muun muassa skitsofrenian eräs syntysyy. Kun ilmaisujen muoto ja sisältö ovat epätasapainossa, nuorille annetaan jo varhain ristiriitaisia viestejä, jotka vahingoittavat nuorten ihmisten minäkuvaa. Julminta henkistä väkivaltaa edustavatkin tässä suhteessa nimenomaan kristilliset piirit, jotka sokeroivat sanansa näennäisellä lähimmäisenrakkaudella mutta kieltävät toisesta suupielestään kaiken kuin laupiaat lampaat.

En voi olla päättelemättä, että kyseistä perhettä rasittavat edelleenkin vakavat ristiriidat, jotka odottavat ratkaisuaan. Tuollaisissa tilanteissa vanhemmat saattavat vedota ”omaan erilaisuuteensa” uskovaisina ihmisinä ja asettaa mielipiteensä kilpailemaan jälkikasvunsa ominaisuuksien kanssa. Kuitenkin jo ihmisluonnon vastustaminen joillakin ideologis-uskonnollisilla argumenteilla kertoo vanhempien tarkoituksellisen kielteisestä asennoitumisesta, toisin sanoen turhasta kamppailusta todellisuutta vastaan.

Asian surkuhupaisuutta valaisee, että samat perheenisät, jotka Ooppeleitaan vertaillessaan uskovat ”vain rationaalisiin argumentteihin” ja Tekniikan maailmaan, suhteessa omiin perheenjäseniinsä luottavatkin Raamattuun ja muuhun taikauskoon. Kulttuurimme on niin järkiperäistä kaikissa muissa suhteissa, että uskonnon tempaiseminen pääargumentiksi homoseksuaalisuudesta puhuttaessa on pelkkä veruke, joka tarjoaa kasan raihnaisia tekosyitä pelkkien henkilökohtaisten kaunojen ja kielteisyyden ilmaisemiseen.

Minun on muutoin hyvin vaikea ymmärtää, miksi samat ihmiset, jotka luottavat kaikissa muissa suhteissa loogisesti toimiviin tietokoneisiin, järkiperäisesti turvallisuusvarmistettuun lentoliikenteeseen ja koulutettuihin hammaslääkäreihin (mieluummin kuin esimerkiksi poppamiehiin), *simsalabim* homoseksuaalisuutta koskien luopuvatkin kaikesta rationalismistaan ja arvioivat asiaa vain jonkin muinaismuistoisen uskonnollisen tekstikorpuksen ja siitä tekemänsä henkilökohtaisen tulkinnan varassa.

On hämmästyttävää huomata, miten keskeisessä asemassa uskonto on monien vanhempien ihmisten mielipiteenmuodostuksessa. Se kertoo ajattelukyvyn kehittymättömyydestä laajemminkin. Uskonto on edelleen keskeinen syy homonuorten kokemaan kurjuuteen. Monet uskovaiset vetoavat käsityksissään ”Raamatun kirjaimeen” ymmärtämättä edes sitä, ettei Raamatun sanaa yksiselitteisenä ole olemassa, vaan jokainen luenta on väistämättä tulkinta, joka syntyy lopullisesti lukijan tajunnassa. Tulos riippuu siitä, mitä lukija ymmärtää tekstin syntyhistoriasta, ajasta, jossa se on kirjoitettu, ja omasta ajastaan, johon nähden sen merkitystä verrataan ja arvioidaan.

Homonuorten elämästä kertovassa dokumentissa mieleen jäävää oli erään nuoren miehen kertomus tavasta, jolla opettajat esittelivät seksuaalivähemmistöjä kouluopetuksessa. On suuri pedagoginen virhe, että opettajat ovat yrittäneet ostaa oppilaiden suosiota lyömällä asiat leikiksi ja vitsailemalla seksuaalivähemmistöjen kustannuksilla ihan vain oman huonon itsetuntonsa ja keskustelukyvyttömyytensä pönkittämiseksi. Herjan ei tarvitse tällöin osua keneenkään oppilaaseen henkilökohtaisesti, vaan ahdistavan ilmapiirin luomiseksi riittää, että asioista puhutaan kielteisesti yleisellä tasolla. Se tekee jokaisen homoseksuaaliksi itsensä tuntevan aseman vaikeaksi.

Muutoinkin dokumentti vahvisti lähes kaikki ne heteroseksuaalisen oletuksen sisältämät ahdistuksen aiheet, jotka ovat leimanneet vanhempien ja homonuorten suhteita ja joista kirjoitin jo noin viikon takaisessa kolumnissani. Väittipä muuan kommentaattori radio-ohjelman nettipalstalla, ettei homonuorten koulukiusatuksi joutuminen ole seuraus heidän homoseksuaalisuudestaan, vaan siitä, että he ovat muissakin suhteissa tarpeeksi huonoja kiusattaviksi! Noin ajatteleville tärkeintä taitaakin olla, että kiusaamista ylipäänsä esiintyy, vaikka sen syynä ei aina olisikaan esimerkiksi seksuaalinen erilaisuus.

Tässä valossa keskeinen kysymys on, miksi homonuorten on niin tärkeää saada hyväksyntää omilta vanhemmiltaan ja muulta ympäristöltään. Yksi syy on käytännöllinen: kun joutuu (usein vasten tahtoaan) asumaan erilaisten uhkien täyttämässä ympäristössä – ennen päätymistään seksipakolaiseksi, jolloin homonuori pelastautuu johonkin asenteellisesti vapaamielisempään kaupunkiin. Toinen syy on oman minäkuvan kehittyminen: on tärkeää kokea olevansa niiden ihmisten arvostama, joita on tottunut itse arvostamaan, vaikka ajan oloon nämäkin asiat punnitaan uudella tavalla.

Monelle homonuorelle olisi parasta riuhtaista itsensä kokonaan irti niistä ideologioiden pilaamista muodostelmista, joita sanotaan heteroperheiksi ja heteroseksuaaliseksi valtakulttuuriksi. Vanhempien ja ympäristön asenteisiin jää kaiken julki lausutun hyväksynnänkin jälkeen usein paljon epäsuoraa kielteisyyttä, joka näkyi myös tämänkertaisen dokumenttiohjelman puheenvuoroista.

Yksi pahimmista on vanhempien toive lapsenlapsista. Se voi kohdistua henkisenä painostuksena tietenkin myös heterojälkeläisiin. Kyseinen perheen ideologia onkin eräänlaista henkistä väkivaltaa ja merkki siitä, että vanhemmat kuvittelevat omistavansa jälkeläistensä seksuaalisuuden.

Todellisuudessa seksuaalisuus on voima, joka erottaa ihmiset lapsuudesta ja perheestä ja integroi ihmiset toiseuteen. Tässä mielessä jokainen ihminen omistaa itse seksuaalisuutensa, ruumiinvoimansa, henkiset kykynsä ja muut potentiaalinsa. Sen sijaan perheen ideologian vangiksi jääminen merkitsee sitoutumista henkiseen alaikäisyyteen. Se uhkaa kenties vielä pahemmin heteroita, sillä painostus jälkeläisten hankintaan voi olla tällöin suorempaa ja määrätietoisempaa. Toisaalta homoja puolestaan kiusataan syyllistämällä lisääntymättömyydestä, taivuttelemalla hankkimaan lapsia joko pinseteillä tai adoption kautta sekä vielä vihdoin toistamalla valittelut ”suvun sammumisesta”.

Käsittääkseni koko ihmislaji on yhtä suurta sukua, eikä ylikansoitetulla maapallolla ole toistaiseksi pulaa mistään muusta kuin elintilasta ja ehkäisyvälineistä.

Mutta jälkeläisyyteen liittyvät lisääntymisodotukset kertovat joka tapauksessa siitä, kuinka naiiveja monet vanhemmat ovat omassa ahneudessaan. Tämän dokumentin nähtyäni kehotan jokaista ympäristön asenteista kärsivää homonuorta pohtimaan, kenen elämää he oikeastaan elävät: omaansa vai vanhempiensa, sukunsa ja niin sanottujen kavereidensako? Paremmille päiville selvinneitä nuoria tuntevana uskon, että se oman elämän vaihtoehto voi olla ja todennäköisesti onkin paljon valoisampi ja onnellisempi.

Koska ihmiset tulevat (toisin kuin kodinkoneet) tähän maailmaan ilman käyttöohjeita, julkisessa hallinnossa puolestaan olisi mietittävä, pitäisikö neuvolapakettiin yhdistää jonkinlainen tietopohjainen ohjeistus lasten ja nuorten seksuaalisuutta koskien, jotta aikuiset ymmärtäisivät pitää yksipuolisen heteroseksistiset oletuksensa ja odotuksensa poissa nuorten elämästä.

Ja vaalien lähestyessä on syytä muistuttaa, että seksuaalivähemmistöjä koskevat asenteet kertovat myös siitä, kuinka järkiperäisesti, järjettömästi, empaattisesti tai kylmästi eri puolueet asennoituvat tämäntapaisiin poliittisiin asioihin yleensä, toisin sanoen, mikä puolueiden toimintakyky loppujen lopuksi on.

Äänestämisen helpottamiseksi Seta on avannut sivut, joilta voi tarkistaa ehdokkaiden kantoja seksuaalivähemmistöihin liittyen. Tarkoituksena ei ole suosittaa tai kieltää mitään vaan ainoastaan antaa tietoa siitä, mitä ehdokkaat ajattelevat asioista, jotta ainakin homot itse voisivat välttyä äänestämästä eduskuntaan periaatteellisia vastustajiaan esimerkiksi tietämättään tai vahingossa. Myös muutamia muita vaalikoneita pyörittelemällä pääsee asioista jyvälle.