Musta Marski ei toiminut draamana

Pidin Erkko Lyytisen elokuvaa Suomen Marsalkka alun perin hyvänä ideana, ja tätä mieltä olen edelleen. Nähtyäni sekä elokuvan että filmauksesta kertovan dokumenttisarjan, on muutaman johtopäätöksen aika.

Mustan Marskin idea on hyvä, mutta se on myös nopeasti käytetty. Aiotunlaisena draamana elokuva ei toimi ollenkaan. Tämä johtuu itse tuloksen kömpelyydestä, josta kertovat niin ohjaus kuin näyttelijäntyökin. Sen sijaan aihe olisi voinut toimia tahallisena tai tahattomana komediana. Se ei ollut kuitenkaan tarkoitus, sillä tekijät painottivat alusta asti olevansa tosissaan.

Lyytisen takoessa aikeidensa ”vakavuutta” minun oli pakko nauraa hänen tarkoitusperilleen pitkät naurut. Dokumenttia katsoessani ymmärsin Keniassa koheltamisen motiiviksi vain kreisikomedian laatimisen. Mikäli totisten aikeiden tavoitteena oli tuoda tahatonta komiikkaa elokuvaan, tulos onnistui kuin Plan 9:ssa. Jos taas mustaa Mannerheimia on syytä pitää tahallisen koomisena, se syö elokuvan uskottavuuden lähes yhtä tyhjiin kuin siinäkin tapauksessa, että elokuvaa tulkitaan rakkausdraamana.

Ymmärrän kyllä, että etäännytys voi joissakin tapauksissa myös toimia. Onhan Mannerheimin elämäntarinassa arkkityyppisen ja universaalin kertomuksen ainekset. Sikäli itse elokuvaan voi asennoitua vakavasti. Mutta – mutta, mutta.

Kenialaisten käsiin annetut käsikirjoitus- ja ohjaustyö poimivat Mannerheimin elämästä esiin hänen rakkaussuhteidensa traagisuuden. Minulle pahin pettymys oli se, että elokuva vaikeni täysin Marskin väitetystä homoseksuaalisuudesta. Naissuhteiden haaksirikkoutumista ”selitettiin pois” muun muassa sillä, ettei hänen vaimonsa synnyttänyt sotilaalle poikaa ja myöhemmällä jätetyksi tulemisella. Tekijät tulkitsivat naissuhteissa epäonnistumista seuraukseksi vain uran ja tunne-elämän ristiriidoista, minkä myös kertoja alleviivasi katsojille tarpeettoman korostetusti.

Elokuva olisi ollut parempi ilman Operaatio Mannerheim -dokumenttia, joka seurasi elokuvantekoa kuin hai laivaa. Varsinaisen elokuvan ilmoitetut kulut (20 000 euroa) oli piilotettu noin 150 000 maksaneen dokumentin hintaan, mikä herätti epäilyksen, että tarkoitus oli alun perinkin testata ja seurata, kuinka suurmiesmyytin rikkominen onnistuu – ja että itse elokuva oli haluttu jättää vain sivurooliin.

Dokumentissa Erkko Lyytinen kuitenkin piehtaroi pelonsekaisessa jännityksessä, täyttääkö elokuva hänen suuren unelmansa tehdä lopultakin ensimmäinen ”vakavasti otettava fiktiivinen draamaelokuva Mannerheimista”. – Dokumentista välittyneen hulabaloon valossa tällainen motiivi ei kuitenkaan tunnu uskottavalta.

Tietenkin kaikki kokeilevuus on luovaa ja sellaisena arvostettavaa. Mutta vitseiksi ymmärsin Lyytisen ja hänen tekijäryhmänsä kohtaamat ”suuret ja ylivoimaiset ongelmat”. Jos kerran olosuhteet ja ihmisten työskentelytavat ovat niin kaoottisia, onko pakko lähteä filmaamaan elokuvaa juuri Keniaan? Tämän toiminnan tarkoitusperät olivat pakosti muualla kuin lopputuloksena filmille piirtyneessä kuvassa ja äänessä.

Lyytinen ei myöskään saanut tuotetuksi toiveissaan siintänyttä ensimmäistä henkilökuvaa Mannerheimista. Matti Kassilahan ohjasi jo vuonna 1970 Ilmari Turjan jatkosotanäytelmään perustuvan elokuvan nimeltä Päämaja. Vaikka se ei ollutkaan nimenomaisesti Mannerheim-elokuva Markus Selinin ja Renny Harlinin kaavaileman suurtuotannon tapaan, sen pääosassa oli joka tapauksessa syntymäpäiviään viettävä Mannerheim.

Esittämäni negatiivissävytteiset ja -viritteiset arviot sekä epäilykset eivät toisaalta merkitse, että en arvostaisi ”postmodernia tekotaidetta”. Mutta tekijöiden pitäisi päättää, kuinka tosissaan he ovat, ja ennen kaikkea missä asiassa.

Kun puvustamiseen oli nähty vaivaa edes sen verran, että Marskille oli saatu asianmukainen suojeluskuntatakki, ja kun myös näyttelijä saatiin lopulta pysymään hevosen selässä, olisin voinut odottaa, että ihonvärillekin olisi pantu jotakin painoa. Nyt kasvoja ei ollut edes yritetty valkaista, vaan ilmeisesti ajateltiin, että monikulttuurisessa maailmassa Marskin ulkonäköä koskevat fysiologiset faktat ovat kiistettävissä ja katsojan pitää vain eläytyä näkemään musta valkoisena, niin kuin jäniksen voi nähdä ankkana Wittgensteinin kuuluisassa vaihduntakuviossa. Arvioni ei siis tarkoita, että minulla olisi mitään sen enempää mustaa kuin valkoistakaan väestöä vastaan, mutta aikamoista tiedostavuutta ja eläytymistä tähän elokuvaan syventyminen kyllä vaatii niin tekijöiltä kuin katsojiltakin.

Koomista oli myös tapa, jolla konfliktit ratkottiin Afrikassa. Melkein kaikista ristiriitatilanteista suomalaiset tulivat häviäjinä ulos, kun afrikkalainen tekemisen tapa oli lopulta todettu oikeaksi. Kunhan vain ensin opittiin ymmärtämään siihen sisältyvää neroutta.

Polla säteili myös muutamassa muussa dokumentin kohdassa. Esimerkiksi neljännessä jaksossa Lyytinen ihmetteli Kenian slummeissa vaeltaessaan, miksi ihmiset Suomessa potevat suuria ongelmia, vaikka hökkelikylien asukkaiden ongelmat ovat kokonaan toisella tasolla. – Nii-in. Miksi? Yksi syy on luullakseni se, että myös tämä maa on pullollaan pissiksiä, kuten asuntokeinottelijoita, koronkiskureita, hallintobyrokraatteja sekä muita ihmiskunnan vihollisia, jotka tekevät kaikkien toisen elämästä helvettiä. Siinä olisi Lyytisen pelkäämille savannien teurastajille töitä.

Tämäkään ei siis merkitse, että pitäisin Lyytisen elokuvaa huonona. Kyseisenlaisten tempausten arvo on yleensäkin tavassa, jolla ne herättävät itsestään pois viittaavia ajatuksia.

Mustan Marskin takana asuu luullakseni se ”musta Marksi”, ja kiintoisaa on nähdä, mitä seuraavaksi. Mannerheimko Yhdysvaltain presidenttinä?

Lopuksi Adolf Ehrnrooth kommentoi Mannerheim-elokuvaa.